Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntuu kun oma äiti kuolee?
24.11.2018 |
Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.
Kommentit (132)
No varmaan yhtä pahalta kuin iskän kuolema eli 20 vuoden suruaika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuntunut miltään. Ei oltu läheisiä.
Yleensä en itke, mutta itkin kuin vesiputous hänen kuolinvuoteellaan sairaalassa. Muistan valtavan myötätunnon häntä kohtaan. Hän oli kutistunut pieneksi terveestä itsestään ja oli täysin voimaton kuin vastasyntynyt. Hänen päänsä hikoili paljon ja kuivasin sekä vaihdoin kuivaa liinavaatetta pään alle. Ajattelin, että onkohan kuoleminen noin raskasta työtä. Äidin kuolema oli hidas ja rauhallinen. Sitten, kun fyysinen kuolema oli tapahtunut, minun oli hetken aikaa vaikea uskoa sitä.
Lopulliselta, pitkään tosi tyhjältä, monesti tuli joku juttu ja ajattelin kertoa sen äidille, huomaten että eihän se ole enää mahdollista
Tuntuu, että sydämeen jäi tyhjä paikka. Ihminen, joka on rakastanut minua ehdoitta ja auttanut aina, kun olen apua tarvinnut, oli yhtäkkiä poissa. Ihminen, jolta olen aina voinut kysyä neuvoa, oli poissa. Äitini kuolemasta on 6 vuotta, ja suru on muuttanut muotoaan. Mutta kaipaus on jäänyt. Vieläkin joskus hänen haudallaan käydessäni minulle tulee itku kurkkuun. Ja joskus on asioita, joista haluaisin kysyä äidiltä, mutta häntä ei enää ole. Siitä olen tyytyväinen, että äiti tiesi kyllä, kuinka paljon häntä rakastin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomaa konkreettisesti, että on siinä vuorossa seuraavana..
mieheni tyttärelle se oli maailman loppu kun äiti kuoli kun hän oli 13 v. äiti oli jo ottanut etäisyyttä lapseen mutta kova pala se on yhä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini sairasti syöpää. Viisi vuotta ja tauti vei voiton. Tuon viiden vuoden aikana ehdin itkeä jo itseni kuiviin ja kun äiti kuoli, ei enää kyyneliä riittänyt. Suru tuntui jatkuvana väsymyksenä ja kylmyytenä. Aina oli kylmä. Palelin sisäisesti. Olin jo yli 40v äitini kuollessa, mutta ikä ei auttanut yhtään. Nyt 12 vuotta myöhemmin ajattelen usein, että äiti olisi ylpeä lapsistani, jos vielä eläisi. Mutta järki sanoo, että äiti e olisi voinut elää niin sairaana. Kaikkeen tottuu, jopa siihen, että äitiä ei enää ole.
Vierailija kirjoitti:
Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.
Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.
Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.
Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi.
Kuoleman tapahduttua tuntui siltä kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa, jonkinlaisessa sci-fi tai fantasia elokuvassa. Täydellisen epätodellinen tunnelma. Sitä jatkui pari kuukautta. Ehkä hirvittävintä oli se, että aluksi monta kertaa päivässä otin puhelimen käteen ja aloitin soittamaan äidille ja kertoa hirveät uutiset, että äiti on kuollut. Tätä tapahtui ensimmäisten viikkojen aikana jatkuvasti. Lopulta pääsin tästä "soitampa äidilleni ja kerron että äiti on kuollut" refleksistä lopulta eroon. Se oli hyvin häiritsevää.
Ei kuolemassa mitään hyvää tai kaunista ole. Se joka niin sanoo, valehtelee. Jos jotain "hyvää" nyt pitäisi väkisin löytää, niin korkeintaan se, että vuosikausia sairaana olleen ihmisen kärsimys lopulta loppui eikä meidän muiden tarvitse odottaa sitä päivää kun kuolema saapuu ja tekee ihmisestä muiston.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun se jolta sait elämän
on kivulla lähtenyt,
on kuin keinu pysähtyisi,
maailma humahtaisi kuulumattomiin.
Näet hiljaisen talon maisemassa,
lapset heinänkorkuisina sen edessä,
joku avaa vintin ikkunan,
pihlaja tekee marjaa.
Lähestyt sitä hitaasti
järveltä päin
ja jokainen kahahdus,
tuoksu, suhina
repäisee väylät auki
lapsuuden kaikkiin kesiin.
- Helena Anhava
Samalta kuin muidenkin läheisten kuolema, mutta samalla jotenkin erilaiselta. Kuten usein surussa ja menetyksessä, ajattelee sen suhteessa itseensä. Minä en aluksi surrut sitä, ettei keski- ikäisenä kuollut äitini saanut elää vanhaksi, vaan sitä, että minä menetin äitini.
Kesti monta vuotta ennenkuin aloin ajatella äitiä ihmisenä enkä vaan äitinäni. Se on hyvä tunne, ikäänkuin tutustuisin häneen uudestaan.
Lapsia saadessani kirpaisi kovasti että äidistä ei koskaan tullut mummoa. Hän olisi ollut varmaan aika kirpakka ja hauska mummi :) Oli paljon asioita joita olisin halunnut jakaa hänen kanssaan.
Äidin kuolemasta on nyt 29 vuotta. Aloin juuri itkeä... on ikävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidin kuolemasta kirjoitti:
Kun se jolta sait elämän
on kivulla lähtenyt,
on kuin keinu pysähtyisi,
maailma humahtaisi kuulumattomiin.
Näet hiljaisen talon maisemassa,
lapset heinänkorkuisina sen edessä,
joku avaa vintin ikkunan,
pihlaja tekee marjaa.
Lähestyt sitä hitaasti
järveltä päin
ja jokainen kahahdus,
tuoksu, suhina
repäisee väylät auki
lapsuuden kaikkiin kesiin.
- Helena Anhava
Kiitos!!!
Riippuu varmaan paljon missä kunnossa lähtee, jos esim. kauan sairastanut dementiaa niin voi olla melko helpottunutkin olo siinä surun rinnalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.
Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.
Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.
Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi.
Kuoleman tapahduttua tuntui siltä kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa, jonkinlaisessa sci-fi tai fantasia elokuvassa. Täydellisen epätodellinen tunnelma. Sitä jatkui pari kuukautta. Ehkä hirvittävintä oli se, että aluksi monta kertaa päivässä otin puhelimen käteen ja aloitin soittamaan äidille ja kertoa hirveät uutiset, että äiti on kuollut. Tätä tapahtui ensimmäisten viikkojen aikana jatkuvasti. Lopulta pääsin tästä "soitampa äidilleni ja kerron että äiti on kuollut" refleksistä lopulta eroon. Se oli hyvin häiritsevää.
Ei kuolemassa mitään hyvää tai kaunista ole. Se joka niin sanoo, valehtelee. Jos jotain "hyvää" nyt pitäisi väkisin löytää, niin korkeintaan se, että vuosikausia sairaana olleen ihmisen kärsimys lopulta loppui eikä meidän muiden tarvitse odottaa sitä päivää kun kuolema saapuu ja tekee ihmisestä muiston.
Juuri hetkeä aiemmin kuolleen omaisen nähneenä sanon, että tämä oli turhaa pelottelua. Ehkä jotkut näyttävät kuolleena pelottavilta ja luonnottomilta, mutta eivät kaikki. Oma sukulainen näytti vain elottomalta, kuin sielu olisi lähtenyt, eikä siinä ollut mitään pelottavaa.
Ulos kun sairaalasta viimeiseltä vierailulta lähti, niin tuntui aivan kuin hyytävä tuuli olisi puhaltanut suoraan lävitseni ja että niin sitä ajateltua sieluani, kuin koko ruumistanikin paleli päästä varpaisiin asti .
Siis: ihan hirveä suru ,joka painoi aivan alas.
En osaa paremmin kuvata, mutta joskus maailmassahan se on jokaisella edessä(...ellei sitten itse kuole äitiään aikaisemmin) ja kuka sen sitten sillä hetkellä kokee milläkin tavalla.
Riippuu tietenkin siitä millainen suhde äitiinsä äitinä ja ihmisenä kullakin on aikanaan ollut.
Aikansa se suru kyllä pitää otteessaan (...eikä sitä muuten pitäisi estää niin tekemästä).
Järkyttävältä, koska kyseessä oli oma äiti, jota rakastin.
Huojentuneelta, koska äiti vapautui kärsimyksistään. Hän sairasti aivosyöpää.
Surulliselta, koska meillä ei enää ollut äitiä, tukea, kuuntelijaa ja turvaa.
Meillä on jotenkin kieroutunut suhde kuolemaan, koska se viimeinen henkäys on edessä meillä jokaisella. Miettikää tekin olette melko pian maailmankaikkeuden ikään verrattuna tuossa tilanteessa. Mitä teistä jäi...eipä juuri mitään joten kannattais nauttia tilanteesta tai periaatteessa olisi ihan sama vaikka hypätä katolta. Itku se tulee muutamalle nyt tai sitten 50 vuoden päästä. Parin sadan vuoden päästä teistä ei muista kukaan yhtään mitään.
Eikö se pitäis olla sama tilanne syntymän kanssa....itku siitä että mikä sieltä tulee. Miljoonia siittiöitä on yrittänyt ja "kuolleet" vain sen takia että yksi syntyi. Oliko niillä miljoonilla jo oma tietoisuus pakattuna matkaan.
Se vain tapahtui. Vähän liian aikaisin, mutta sellaisia ne sairaudet on.
Äitinikään ei ollut ulkoisesti kovinkaan tunteellinen ihminen.
Toki muistan häntä hyvällä ja muistan paljon kauniita asioita.
Se on sattuman kauppaa näyttääkö vainaja pian kuoltuaan kauniilta vai jotenkin kammottavalta. Oma äitini oli kaunis kuoltuaan, hyvin rauhallisen näköinen ja olin sentään tunnin vielä hänen kanssaan ja mukana laittamassa. Yksi toinen joka myös nukkui sairaalassa pois muuttui ilman mitään järkevää syytä kammottavan näköiseksi. Muutos ei ollut valtava ja sitä on vaikea selittää.
Tuntui surulliselta, lopulliselta ja erään aikakauden loppumiselta. Samaan aikaan jollain tasolla vapauttavalta ja aiemmin ollut kuolemanpelko poistui. Mutta ei se kaipaus koskaan lopu.