Miltä tuntuu kun oma äiti kuolee?

En nähnyt äitiäni 64 vuoteen. Surullista silti, kun kuulin hänen kuolleen.

- n65v -

Rupesi itkettämään, pelkään oman äitini kuolemaa niin paljon. Äiti on mulle tärkein ihminen tässä maailmassa, enkä oikeastaan ole muiden kanssa tekemisissä. Äidin kanssa joka päivä puhutaan puhelimessa ja viestitellään. En tiedä, miten pärjäisin ilman äitiä, olisiko se myös minun loppuni?

Näin mummini kuoleman keväällä ja vaikka se oli suhteellisen rauhallinen lähtö, se oli pelottavaa. Se kuoleva ihminen ei näyttänyt enää mummilta, oli ihan kutistunut ja kasvot kuopalla, jopa nenä oli muuttunut ohueksi, kun ennen mummilla oli pullea nenä ja hän oli muutenkin vartaloltaan pullea ja pehmeä.

Silmät katsoivat jo jonnekin ihan muualle, suu oli auki ja hengitys korisevaa. Mummi ei vastannut mitään, kun oma äitini kutsui äitiään ja piti tätä kädestä. Minä sanoin mummille, että me kaikki rakastamme häntä. Mietin usein, kuulikohan mummi enää niitä sanoja?

Pikku hiljaa mummin hengitykseen tuli pidempiä ja pidempiä katkoja, kunnes yhtäkkiä oli täysin hiljaista. Siinä mummi makasi silmät ja suu auki, täysin liikkumatta. Katsoin tilannetta epäuskoisena. Niin se elämä päättyi siihen. Mummia ei enää ollut.

Tärisin kauttaaltaan ja jouduin istumaan, niin rankasti se kuoleman näkeminen vaikutti minuun.

Up

Olin alakouluikäinen kun äiti kuoli pitkälliseen sairauteen. Minulle ei ollut kuitenkaan kukaan kertonut, että hän tulisi kuolemaan, joten kuolema tuli kuitenkin melko yllättäen. Olimme kyllä samana päivänä käyneet katsomassa häntä viimeisen kerran, ja hän oli vajonnut koomaan, silloin kyllä aavistin, että hän saattaa kuolla. 

Kuolema tuli aika myöhään illalla, ja melkein heti piti mennä nukkumaan. Ensimmäisenä yönä ajattelin lähinnä, että minulla ei enää ikinä tule olemaan äitiä. 

Sen jälkeen en oikeastaan vuosiin pystynyt tekemään surutyötä kahdesta syystä:  alkoholisti-isäni jäi meidän lasten yksinhuoltajaksi, ja energia meni selviytymiseen arjesta. Toiseksi isä, perheneuvola ja opettajat kohdistivat minuun henkistä väkivaltaa juuri tuohon äidin kuolemaan liittyen, kun halusivat väkisin että puhun asiasta ja "käsittelen" sitä. Kun ajattelin äidin kuolemaa, päällimmäisenä oli sellainen itsesuojelu, että kunpa kukaan ei pakottaisi minua tänään puhumaan siitä. 

Kun lopulta pääsin lukion jälkeen muuttamaan pois kotoa, ihan muutaman viikon kuluessa äidin kuolema nousi pintaan, ja viimein sellaisella tavalla, että pystyin käsittelemään surua. Tunsin ikävää ja surua, mutta myös iloa siitä, että näille tunteille on viimein tilaa. 

Tunnen edelleen ikävää. Joskus hyvin harvoin näin unia, joissa äiti onkin yllättäen elossa, ja olen valtavan iloinen hänen näkemisestään. Hän ilmaisi aina eläessään, että hänestä on ihanaa viettää aikaa kanssani, ja koimme myös molemmat olevamme hyvin samanlaisia ja ymmärtävämme toisiamme erityisellä tavalla. Muistan äidin eläessä ajatelleeni, että juuri hän sopii minun äidikseni täydelliesti. 

Viime vuosina, kun olen ehtinyt käsittelemään myös vaikeaa isäsuhdettani, olen kuitenkin alkanut ajatella myös kriittisesti sitä, että äiti jätti meidät isän huomiin. Elettiin siis 90-lukua, ja äiti olisi aivan hyvin voinut ilmoittaa lastensuojelulle sen minkä hyvin tiesi, että isä on alkoholisti eikä pysty ottamaan vastuuta lapsista. Äiti ilmeisesti pelkäsi kulissien rikkoutumista. 

En ole ikinä kokenut kumppanin menetystä kuolemalle. Voisin kuvitella, että sellaisessa tilanteessa voisi tulla tunne, että haluaisi vielä edes yhden kerran tavata sen kumppanin ja vaikka halata ja sanoa että rakastaa. Äidin kohdalla en ole kokenut sellaista - mitään ei varsinaisesti jäänyt sanomatta. Ennemmin toivoisin, kuten moni muukin täällä, että äiti olisi vielä elämässäni mukana. 

Elämäni on kuitenkin mennyt hyvin ilman äitiäkin. Tein nuorena ratkaisuja, jotka äidin olisi saattanut olla vaikea hyväksyä. Ehkä se olisi vaikuttanut väleihimme? No nyttemmin elän kyllä elämää, jota äiti tuskin paheksuisi, joten eiköhän välimme olisi jo korjaantuneet. Omia lapsia minulla ei vielä ole, ehkä paine niiden saamiseen olisi vielä suurempi, jos olisi äiti toivomassa, että teen hänelle lapsenlapsia?

Olin 50v kun ilkeä äärimmäisen kylmä äitini kuoli. en ollut juurikaan tekemisissä. Tiesin hänen tekevän kuolemaa.  Koko lapsuuteni hän pilkkasi ja nauroi ivallisesti minulle. Tykkäsi muistella näitä pilkkamisiaan ihan viimesiin vuosiin asti. Näitä lukiessani ymmärrän, kuinka onnellisessa asemassa olenkaan kun en millään muotoa kaipaa vanhenpiani. Kuolema oli helpotus, vapautus.

Epätodelliselta. Pari kk sitten kuoli ja vieläkin tuntuu oudolta, onko oikeasti kuollut? Ei voida enää koskaan jutella mistään. Viimeinen kerta kun juteltiin, mun piti kertoa hänelle yksi juttu, mutta se jäi. Ajattelin kertoa seuraavalla kerralla sitten. Sitä kertaa ei sitten koskaan tullut. Jos olisin tiennyt, että se olisi ollut viimeinen keskustelumme, olisin jäänyt pidemmäksi aikaa, enkä kiirehtinyt pois.

Äidin kanssa aina juteltiin toisten ihmisten kuolemista. Tuntuu oudolta, etten nyt pysty keskustelemaan tästä kuolemasta äitini kanssa.

Äiti oli sellainen ihminen, ettei varmaan uskonut itse koskaan kuolevansa. En minäkään uskonut. On todella outoa ajatella, että nyt hän on oikeasti kuollut. On outoa ajatella, että se keho jossa hän eli, poltettiin. On outoa ajatella, etten koskaan enää kuule hänen ääntänsä.

up.

Helpotus, suuri musta paino nousi päältäni.

Oli helppo hengittää. Vaikka emme olleet väleissä vuosiin, se kauhea kahle painoi ja raastoi silti, yritti siitä vaikka miten eroon. 

Jälkiseurauksena sitten helpotuksen jälkeen tuli eräänlainen romahdus. Hirvittävä viha pääsi ulos ja esiin, erittäin voimakkaat psyykkiset reaktiot. Onneksi tajusin hakea apua ja pääsin puhumaan mikä auttoi asioitten ulos saamisessa ja käsittelyssä. Suurin osa tietysti jäi omalle kontolleni, ja kyllä sitä tulikin käytyä läpi vaikka mitä.

Vieläkään, vuosien jälkeen en ole täysin toipunut mutta helpottanut on paljon. Enää en vihaa, se on muuttunut sääliksi ihmistä kohtaan joka itse olilla teoillaan ja käytöksellään tuhosi oman elämänsä. Karkotti kaikki ympäriltään, kiehui omassa myrkyssään. Hyvin yksinäinen säälittävä kohtalo.

Minulle on sanottu että hänellä varmaan on ollut vaikea lapsuus. Vastaan että se ei oikeuta tuhoamaan oman lapsensa lapsuutta. Jos noin on, on minulla siis täysi oikeus tuhota omat lapseni koska minullakin on ollut traumaattinen lapsuus ja nuoruus! Jos häneltä ei sen takia olisi ollut oikeutta vaatia muuta, ei ole sitten minultakaan. Saan siis repiä omat lapseni hajalle jos haluan, minuakin pitää ymmärtää.

Kaiksta pohjimmaiseksi tunkiolle joutaa äiti-myytti. 

Vierailija kirjoitti:

Riippuu varmaan paljon missä kunnossa lähtee, jos esim. kauan sairastanut dementiaa niin voi olla melko helpottunutkin olo siinä surun rinnalla.

Enemmän riippuu siitä millainen äiti oli. Omani on ilkeä narsisti, hakkasi lapsiaan, aina ollut julma ja ilkeä, haluaa lapsilleen pahaa, koskaan mitään tukea tai välittämistä en ole saanut. Ei tällaisen lähtöä sure. Suru on korkeintaan sitä että ei koskaan saanutkaan oikeaa äitiä. Kaikki äidit ei ole ollenkaan hyviä.

Rakkain ihminen maan päällä lähti.Tyhjyys, jokapäiväinen kaipuu vieläkin. Äiti kuoli -91.

R.I.P 

Aina ajatuksissamme. 

Vierailija kirjoitti:

Rakkain ihminen maan päällä lähti.Tyhjyys, jokapäiväinen kaipuu vieläkin. Äiti kuoli -91.

R.I.P 

Aina ajatuksissamme. 

Äitini kuoli 2020 , sairasti pitkään ja nyt on aivan mahdoton ikävä ja haikeus kun unohtunut sairausaika . Tunnen vieläkin kun pidin viimeisiä kertoja kädestä kiinni  ja silittelin kättä  .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkain ihminen maan päällä lähti.Tyhjyys, jokapäiväinen kaipuu vieläkin. Äiti kuoli -91.

R.I.P 

Aina ajatuksissamme. 

Äitini kuoli 2020 , sairasti pitkään ja nyt on aivan mahdoton ikävä ja haikeus kun unohtunut sairausaika . Tunnen vieläkin kun pidin viimeisiä kertoja kädestä kiinni  ja silittelin kättä  .

Voin itkeä vaan ajattelemalla rakkaan äitini elämää. Raskas, monta lasta ,suuri sydän.Miten jaksoi. 

Ole onnellinen että sait olla lähellä.Itse ulkomailla ,joten en nähnyt hänen viimeisiä hetkiä!

Voimia. Suru on ikuinen! 

Vaikea sanoa, kun en ollut äitini päässä hänen kuollessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.

Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.

Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi. 

Kuoleman tapahduttua tuntui siltä kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa, jonkinlaisessa sci-fi tai fantasia elokuvassa. Täydellisen epätodellinen tunnelma. Sitä jatkui pari kuukautta. Ehkä hirvittävintä oli se, että aluksi monta kertaa päivässä otin puhelimen käteen ja aloitin soittamaan äidille ja kertoa hirveät uutiset, että äiti on kuollut. Tätä tapahtui ensimmäisten viikkojen aikana jatkuvasti. Lopulta pääsin tästä "soitampa äidilleni ja kerron että äiti on kuollut" refleksistä lopulta eroon. Se oli hyvin häiritsevää.

Ei kuolemassa mitään hyvää tai kaunista ole. Se joka niin sanoo, valehtelee. Jos jotain "hyvää" nyt pitäisi väkisin löytää, niin korkeintaan se, että vuosikausia sairaana olleen ihmisen kärsimys lopulta loppui eikä meidän muiden tarvitse odottaa sitä päivää kun kuolema saapuu ja tekee ihmisestä muiston. 

Mä luulen että näitä kokemuksia on moneen lähtöön. Minä olin paikalla, kun äitini kuoli. Pidin häntä kädestä. Se oli hyvin rauhallista, äiti vain lakkasi hiljailleen hengittämästä. Olin onnellinen, että sain olla paikalla. Äidin ei tarvinnut kuolla yksin. Ja minua lohdutti nähdä, että hän lähti todella kaikessa rauhassa, ei kivuissa, ei ahdistuneena, ei kouristuksissa, ei tukehtuen. Ihan vain hitaasti hiipuen. Näin myös hänen kasvonsa kuolleena, tietysti, kun olin paikalla. Ei niissä ollut mitään kauheaa. Niistä näki, että äiti oli lähtenyt. Mutta ei se mitään shokkia aiheuttanut.

Tässä kuolemassa oli hyvää ja kaunista. Ensinnäkin itse kuolema oli hyvä, kaunis, rauhallinen. Toisekseen äitini oli dementoitunut, sydänsairas, vakavasti vammautunut. Hän olisi joutunut elämään vuodeosastolla lopun ikänsä. Oli todella helpotus, että hän kuoli. Hän kärsi, hänellä oli kipuja, hän ei saanut ilmaistua itseään, hoito vuodeosastolla oli hirveää, häntä palloteltiin sairaalan ja terveyskeskuksen välillä, ne viimeiset viikot olivat aivan järkyttävä kokemus. Sitä kaikkea seurattuani en enää pelkää kuolemaa. Pelkään sitä, että en saa hoitoa eläessäni ja että en saa tarvitsemaani kipulääkitystä vaikka olisin kuolemansairas.

Minä sain rauhan äitini kuoleman jälkeen. Äitini ei eläessään ollut mikään helppo ihminen. Kuoleman jälkeen on ollut paljon helpompaa kannatella niitä hyvä muistoja, joita kuitenkin myös on.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuntunut oikeastaan miltään. Äitini toi selvästi ilmi, että olin ei toivottu. Hänen mielestään vastenmielisin yksilö siinä kakaralaumassa.

Ikävä kyllä tätä tapahtui paljon ennen aikaan. Itselläni oli teininä ystävä, joka tiesi olevansa ei toivottu. Se on rankkaa. En erityisesti kannata aborttia, mutta joskus se voisi olla inhimillisempi vaihtoehto. Kuulin nuorena usista tapauksista, että jonkun perheen tietty lapsi oli täysin "vahinko". Yksi nainen oli yrittänyt tehdä abortin sukkapuikolla, mutta sikiö selvisi. En tiedä juuri tästä lapsesta oliko hänelle kerrottu asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mieheni tyttärelle se oli maailman loppu kun äiti kuoli kun hän oli 13 v. äiti oli jo ottanut etäisyyttä lapseen mutta kova pala se on yhä.

Häh? Siis sinä kuolit vai kuka kuoli?

Kirjoittajan tytärpuolen äiti kuoli, kun tyttö oli 13v.

Muistuu mieleen ala-asteajoilta, kun yhdelle koulukaverille vanhemmat soitti kesken koulupäivän ja kertoivat että mummo on kuollut. Siinä se sitten itki koko loppupäivän koulussa ja en vieläkään voi käsittää, että oliko se ehdottoman pakko hoitaa noin eikä voinut odottaa esim. siihen että tulee koulusta kotiin.

Oli jo aika, helpotus, kun pääsi kuviostaan.

Olin 32 kun äitini menehtyi 56 vuotiaana. Oli vain vartti viimeisen puhelumme jälkeen kun menehtyi kotonaan eteisen lattialle. En ole vieläkään kokonaan päässyt yli tapahtumasta.

Minulla ei sidettä omaan äitiin ollut.Kun olin pieni hän oli paljon Kiljavalan keuhkosairaala.Pieni myös kun vanhempani erosivat.Joten me lapset jäimme isälle.Koska isällä oli talo.Mihin se äiti lapset olisi vienyt? Sosiaali tukia ei 50 luku ollut,kuten nykyisin.Isäkin kuoli kun olin 11vuotias.Lastenkodin kautta,toisten nurkiin asumaan.matkalla aikuisuten oli mentävä työhön kansakoulusta ja maksetava se peti paikka,ravinto puhtaus.Yhteiskunta sitä ei puolestani tehnyt,kun olin alaikäinen!Aina se äiti mielessä oli.miltä tuntuisi hutaa mamma ,papan sijaan apuun alle 11vuotiana siis.( meillä puhutin vanhemmista mamma ja pappa) Pahalta tuntu kun koulussa pakotetiin tekemään äitien päivä kortti ,eikä äitiä,jolle ojentaa.CVuodet vieri ja oma kotikin.Työ elämässä ja lapsi sairastu vesirokkoko? päiväkotiin ei lasta viety ja töistä ei oltu pois lapsen takia 70 luku.Siloin astui äiti eli mamma kuvaan.Joku siskoistani toi hänet kotiini.Meillä oli 2 viikkoa yhdessä,hoiti poikaani,koska itse oli saitsulla kädestä,pääsin töihin.Siinä ei menenisyttä ei tulevaisutta vaan ne hetket 2 viikkoa.Kun hän ylättäen kuoli sydän kohtaus 57 vuotiana mannerheimintie H:KI.Miltä silloin tuntu? Olin oksa irti muista oksista ilman runkoa !( sille jota ärsytä txt virheet olen lukihäiriöinen . suo ne anteeksi)