Mies tulee olemaan minulle aina tärkein ihminen, vaikka hankkisimmekin lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Totta! Vanhatkin ihmiset voivat löytää elämäänsä vielä uuden rakkauden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä olen nähnyt, että se aviopuoliso (mies yleensä) laitetaan ihan viimeiseksi, jopa jonnekin lemmikin ja työkavereitten alapuolelle. Aikuinen ihminen ei tietenkään tarvitse mitään paapomista, mutta miksi kaikki tunteet ja halut kohdistuu kaikkialle muualle kuin siihen mieheen?

Miehet esimerkiksi sais paljon jo pelkästään siitä, että nainen pitäis huolta itsestään, niin yllättäen se on just se mitä ei koskaan nainen ”ehdi” tehdä. Ja sit vaan, että keskusteltais oikeista asioista, eikä vaan pidettäis sitä omaa loputonta hirveen tärkeetä monologia kaikesta muusta kuin meistä kahdesta. Huomioitaisiin edes sen miehen mielipide, mutta sitä kysytään tietysti vaan sellaisissa asioissa, mitkä ei miestä kiinnosta.

Jos samaan aikaan kailotetaan ympäri kyliä, kuinka mitään ei voi rakastaa enemmän kuin lastaan, niin kyllä siinä varmaan aika syrjäytetyksi itsensä tuntee. Varsinkin, jos se isyysroolikin on äidin rajoittama ja ahtaasti määritetty.

Koska harvemmin ne isät niin tunteella siihen jälkikasvun suhtautuu. Suhtautuminen on ihan yhtä arvokasta vaikka oiskin enemmän käytännöllistä ja järjellistä.

Kyllä meidän tasapainoisessa perheessä meille molemmille vanhemmille tärkein asia on lapset, sitten toisemme ja koko perhekokonaisuus yleensäkkin. Niitä epä-äidillisiä tai epäisällisiä yksilöitä taas mahtuu parisuhteiseen saman verran, joko molemmat tai toinen. Onneksi oma puolisoni toimii myös isän tavoin.

Mitäs ihmettä sitten tapahtuu, kun ne lapset muuttaa omilleen? Sitten elämä vähän rupsahtaa vai?

Taitaa ollakin niin, että AP ei ehkä ole vielä saanut lasta, mutta muu ketju ei taida olla päästänyt irti lapsesta.

Ajattelet asian todella mustavalkoisesti. Lapset on pieniä todella lyhyen ajan elämästä ja parisuhteesta. Jo noin 7-vuotiaana elinpiiri laajenee, on enemmän kavereita, menoja jne. Se että lapset on tärkeämpiä kuin puoliso, ei tarkoita sitä, että puoliso olisi täysin unohdettu ensimmäiset vuodet. Ihmiset sotkee tässä nyt kaksi asiaa keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Niin? Tiedän aika monta puolisonsa menettänyttä, jotka ovat jo kahden vuoden sisällä rakastuneet uudelleen. Yhtään lapsensa menettänyttä en tunne, jonka elämä olisi ollut enää koskaan entisensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Palsta on täynnä naisia, joille mies on aina korvattavissa, ap:n sanoin lastentekovälineitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Älä nyt viitsi. Elämää on jatkettava, vaikka yksi parisuhde päättyisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Niin? Tiedän aika monta puolisonsa menettänyttä, jotka ovat jo kahden vuoden sisällä rakastuneet uudelleen. Yhtään lapsensa menettänyttä en tunne, jonka elämä olisi ollut enää koskaan entisensä.

Mitenköhän ennen selvittiin Suomessa ja nykyäänkin niissä maissa, joissa lapsikuolleisuus on arkipäivää? Kukaan ei ollut ikinä onnellinen, rakkautta ei ollut?

Lainaan tässä Ryan Reynoldsia jos joku ei ole sitä jo tehnyt:

”I used to say to [Blake], ‘I would take a bullet for you. I could never love anything as much as I love you.’ And the second I looked in that baby’s eyes, I knew in that exact moment that if we were ever under attack, I would use my wife as a human shield to protect that baby,”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Palsta on täynnä naisia, joille mies on aina korvattavissa, ap:n sanoin lastentekovälineitä.

No eihän se nyt tietenkään KORVAA sitä edellistä puolisoa, mutta et sä ole loppuelämääsi 'Minna ennen puolison kuolemaa' ja Minna puolison kuoleman jälkeen. Niin kuin lapsensa menettäneille käy. Ne on kaksi täysin eri asiaa, eikä niitä voi edes verrata keskenään.

Ne puolisot on ihan yhtä ainutlaatuisia ihmisiä kuin ne lapsetkin. Ei niitä voi kukaan toinen korvata. Ja sen puolison kanssa jaetaan koko elämä ja kaikki se on kahdensuuntaista ja vapaaehtoista.

Lapsella on oma elämä. Se on ihan itsenäinen ihminen, jonka ajatukset ei kuulu äidille. Lapsi saa ihan itse valita kenen kanssa jakaa oman elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Älä nyt viitsi. Elämää on jatkettava, vaikka yksi parisuhde päättyisikin.

Kuinka toi parisuhde -sanakin tässä yhteydessä kalskahtaa jotenkin yhdentekevältä. En ole samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Älä nyt viitsi. Elämää on jatkettava, vaikka yksi parisuhde päättyisikin.

Kuinka toi parisuhde -sanakin tässä yhteydessä kalskahtaa jotenkin yhdentekevältä. En ole samaa mieltä.

Ei tarvitse olla. Minä kuitenkin olen ihminen, joka on jatkanut elämää eteenpäin puolison kuoleman jälkeen. Ei se helppoa ole ollut, mutta mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Lainaan tässä Ryan Reynoldsia jos joku ei ole sitä jo tehnyt:

”I used to say to [Blake], ‘I would take a bullet for you. I could never love anything as much as I love you.’ And the second I looked in that baby’s eyes, I knew in that exact moment that if we were ever under attack, I would use my wife as a human shield to protect that baby,”

Siis kenelle ikinä tulis mieleen käyttää jotain toista kilpenä. En käsitä. Vois ajatella ryntäävänsä suojaamaan sitä vauvaa, mutta kenen sankarifantasiassa, työnnetään joku muu luodin eteen kuin itsensä. ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä olen nähnyt, että se aviopuoliso (mies yleensä) laitetaan ihan viimeiseksi, jopa jonnekin lemmikin ja työkavereitten alapuolelle. Aikuinen ihminen ei tietenkään tarvitse mitään paapomista, mutta miksi kaikki tunteet ja halut kohdistuu kaikkialle muualle kuin siihen mieheen?

Miehet esimerkiksi sais paljon jo pelkästään siitä, että nainen pitäis huolta itsestään, niin yllättäen se on just se mitä ei koskaan nainen ”ehdi” tehdä. Ja sit vaan, että keskusteltais oikeista asioista, eikä vaan pidettäis sitä omaa loputonta hirveen tärkeetä monologia kaikesta muusta kuin meistä kahdesta. Huomioitaisiin edes sen miehen mielipide, mutta sitä kysytään tietysti vaan sellaisissa asioissa, mitkä ei miestä kiinnosta.

Jos samaan aikaan kailotetaan ympäri kyliä, kuinka mitään ei voi rakastaa enemmän kuin lastaan, niin kyllä siinä varmaan aika syrjäytetyksi itsensä tuntee. Varsinkin, jos se isyysroolikin on äidin rajoittama ja ahtaasti määritetty.

Koska harvemmin ne isät niin tunteella siihen jälkikasvun suhtautuu. Suhtautuminen on ihan yhtä arvokasta vaikka oiskin enemmän käytännöllistä ja järjellistä.

Kyllä meidän tasapainoisessa perheessä meille molemmille vanhemmille tärkein asia on lapset, sitten toisemme ja koko perhekokonaisuus yleensäkkin. Niitä epä-äidillisiä tai epäisällisiä yksilöitä taas mahtuu parisuhteiseen saman verran, joko molemmat tai toinen. Onneksi oma puolisoni toimii myös isän tavoin.

Mitäs ihmettä sitten tapahtuu, kun ne lapset muuttaa omilleen? Sitten elämä vähän rupsahtaa vai?

Taitaa ollakin niin, että AP ei ehkä ole vielä saanut lasta, mutta muu ketju ei taida olla päästänyt irti lapsesta.

Elämä mullistuu kun lapsi syntyy ja niin mullistuu silloinkin kun lapsi lentää pesästä. Rupsahtaa tai sitten ei, se on aika tavalla itsestä ja asenteesta kiinni.

Minusta ap:n jutuissa on ajattelemisen aihetta, joskin sellaisenaan ovat ärsyttävän naiiveja jankutuksia.

Itselle juttu menee niin, etten osaa rinnastaa ja vertailla rakkautta lapsiini versus puolisoon. Kaikkia rakastan silmittömästi, mutta puolisoa eri tavoin kuin lapsia. Tiedän, että kumpikin meistä aikuisista pelastaisi lapsen ennen toisiamme ja näin sen mielestäni kuuluukin mennä. Varmaan nirhaisin tai ainakin jättäisin mieheni, jos valitsisi tuollaisessa tilanteessa mieluummin minut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Älä nyt viitsi. Elämää on jatkettava, vaikka yksi parisuhde päättyisikin.

Kuinka toi parisuhde -sanakin tässä yhteydessä kalskahtaa jotenkin yhdentekevältä. En ole samaa mieltä.

Ei tarvitse olla. Minä kuitenkin olen ihminen, joka on jatkanut elämää eteenpäin puolison kuoleman jälkeen. Ei se helppoa ole ollut, mutta mahdollista.

No ei luulis olevan helppoa, mutta jos se on vaan yks parisuhde muiden joukossa...

Tottakai mistä vaan selviää, mutta olisi se hirveä menetys ja yksinäisyys.

Edelleen sanon, että lapsen kuolema on ihan eri tavalla traumaattinen ja voi helpommin sairastuttaminen, koska odotukset ja toiveet lapsen elämää kohtaan on ihan toisessa mittaluokassa. Itsehän tässä ollaan jo ehditty saada elämältä vaikka mitä.

Muuten tosi hyvä, mutta yrittäkää ihmeessä mieltyä jälkikasvunne persooniin sitten aikanaan.

Lasten elämälle parhaan ja turvallisimman pohjan antaa juurikin vanhempien vahva suhde. Itsekin pyrin kuvailemaasi nokkimisjärjestykseen, mutta valitettavasti se ei pitänyt vaan vauva kiilasikin mieheni edelle. Kinastelimme miehen kanssa lapsen hoidosta ja ukon naamakin alkoi ärsyttää. Ja lapsi tietysti kärsi!

Nyt tehdään töitä, jotta saadaan asiat taas mallilleen. Päivä kerrallaan hyvä tulee.

Lapsen saamiseen liittyy niin paljon hormonimyrskyä, väsymystä, ja kaikkea muuta yllättävää että suhteenne voi joutua koetukselle. Kannattaa siis varautua mahdollisimman hyvin etukäteen ja suhtautua pikkulapsiaikaan poikkeustilana normaalista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Älä nyt viitsi. Elämää on jatkettava, vaikka yksi parisuhde päättyisikin.

Kuinka toi parisuhde -sanakin tässä yhteydessä kalskahtaa jotenkin yhdentekevältä. En ole samaa mieltä.

Ei tarvitse olla. Minä kuitenkin olen ihminen, joka on jatkanut elämää eteenpäin puolison kuoleman jälkeen. Ei se helppoa ole ollut, mutta mahdollista.

No ei luulis olevan helppoa, mutta jos se on vaan yks parisuhde muiden joukossa...

Tottakai mistä vaan selviää, mutta olisi se hirveä menetys ja yksinäisyys.

Edelleen sanon, että lapsen kuolema on ihan eri tavalla traumaattinen ja voi helpommin sairastuttaminen, koska odotukset ja toiveet lapsen elämää kohtaan on ihan toisessa mittaluokassa. Itsehän tässä ollaan jo ehditty saada elämältä vaikka mitä.

Tietenkin on hirveä menetys. Sellainen menetys, joka vaikuttaa ihmiseen loppuelämän. Ei syvästi rakastamansa puolison menetystä koskaan unohda tai siitä täysin toivu.

Silti jos nyt pitäisi valita luovunko hänestä vai lapsestani, niin valinta olisi selvä: hänestä. Lapsen kuoleman jälkeen kaikki murenisi elämässä vieläkin pahemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.

Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.

Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.

Uuden? Olen sanaton.

Älä nyt viitsi. Elämää on jatkettava, vaikka yksi parisuhde päättyisikin.

Kuinka toi parisuhde -sanakin tässä yhteydessä kalskahtaa jotenkin yhdentekevältä. En ole samaa mieltä.

Ei tarvitse olla. Minä kuitenkin olen ihminen, joka on jatkanut elämää eteenpäin puolison kuoleman jälkeen. Ei se helppoa ole ollut, mutta mahdollista.

No ei luulis olevan helppoa, mutta jos se on vaan yks parisuhde muiden joukossa...

Tottakai mistä vaan selviää, mutta olisi se hirveä menetys ja yksinäisyys.

Edelleen sanon, että lapsen kuolema on ihan eri tavalla traumaattinen ja voi helpommin sairastuttaminen, koska odotukset ja toiveet lapsen elämää kohtaan on ihan toisessa mittaluokassa. Itsehän tässä ollaan jo ehditty saada elämältä vaikka mitä.

Tietenkin on hirveä menetys. Sellainen menetys, joka vaikuttaa ihmiseen loppuelämän. Ei syvästi rakastamansa puolison menetystä koskaan unohda tai siitä täysin toivu.

Silti jos nyt pitäisi valita luovunko hänestä vai lapsestani, niin valinta olisi selvä: hänestä. Lapsen kuoleman jälkeen kaikki murenisi elämässä vieläkin pahemmin.

Niin mäkin luopuisin miehestä, mielestäni elämäni tärkeimmästä ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ei tule täältä eromammojen joukosta saamaan tukea mielipiteelleen. Totuus on se, että lapsen on paras kasvaa perheessä, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan maailman eniten. Ei se tarkoita mustavalkoisesti sitä että lapset ovat heitteillä kun äiti ja isi peuhaa. Vaan antaa hyvän mallin terveestä naisen ja miehen välisestä suhteesta joka kestää läpi elämän. Niinpä niin .

Eromammojen? Olen kyllä aviossa lasteni isän kanssa ja ihan onnellisesti. Mieheni on minulle äärettömän tärkeä ja rakastan häntä täydestä sydämestäni. Silti noi lapset tulee ykkösenä. Ja tiedätkö mitä, myös miehelle lapset ovat ykkösiä. Jos pelastusveneessä pitäis valita kumman heittää veteen, puolison tai lapsen niin meidän kummankin valinta on puoliso. Karusti sanottuna, uuden puolison kyllä aina löytää. Maailma on täynnä potentiaalisia puolisoita, noita minun lapsiani on vain nuo kolme. Kummasti ne nuo syvästi ja ikuisesti rakastavat (kuten ap ja sinä) nimittäin ovat löytäneet uuden yhtä ihanan puolison eron tai puolison kuoleman jälkeen.

Tämä on totta. Elämä jatkuu. Puolisoita voi elämässä olla monta, mutta omaa lasta ei kukaan ikinä voi korvata.

Ja omasta puolestani sanon, että jos mies valitsee minun pelastamisen lapseni pelastamisen sijaan, en enää ikinä haluaisi nähdäkään miestä silmissäni. Me jopa puhuimme silloin kun odotin lasta, että jos tulee sellainen tilanne (raskauden aikana) jossa pitää valita äidin tai lapsen henki, niin lapsi on tärkeämpi.

Kuvottavaa priorisoida sellaisen henki, jota ei edes tunne (syntymätön lapsi), ja heittää hukkaan olemassa oleva (äiti, nainen, vaimo)... Ei ihme että eroja pukkaa jos parisuhde on tuollaisilla kantimilla.

Niinpä aivan sairasta tuollainen.

Se on selvä että jos pitäisi valita äidin ja syntymättömän hengen välillä niin tietenkin se äidin henki tulee pelastaa. Hän on jo vaikka mitä mutta se syntymätön ei yhtään mitään.

Ja siinä tapauksessa lapsia voi tulla mutta se jo elämää rakentanut ihminen ei palaa ja jättää valtavan aukon.

Lapseni ovat minulle valtavan tärkeitå mutta minä ihmisenä olen itselleni kaikkein tärkein.

Vierailija kirjoitti:

Elämäni rakkaus, jonka olen valinnut ja joka on valinnut minut. Jos lapsia joskus tulee, eivät he ole mitään meidän jatkeita vaan erillisiä ihmisiä, joiden persoonakaan ei välttämättä edes miellytä. Ikää vähän alle 30v niin minulla kuin miehelläkin, että mistään nuoruuden naiiviudesta ei ole kyse.

En tule ikinä ymmärtämään mammoja, joille lapsi on kaikki kaikessa. Vähiten niitä, jotka heittävät ihanan parisuhteenkin menemään, jos siihen syystä tai toisesta ei lapsia saada. Tuskin rakastavat silloin aidosti puolisoaan, haluavat vain ensisijaisesti lapsentekovälineen.

😂😂😂😂