Lue keskustelun säännöt.
Mies tulee olemaan minulle aina tärkein ihminen, vaikka hankkisimmekin lapsia
09.11.2018 |
Elämäni rakkaus, jonka olen valinnut ja joka on valinnut minut. Jos lapsia joskus tulee, eivät he ole mitään meidän jatkeita vaan erillisiä ihmisiä, joiden persoonakaan ei välttämättä edes miellytä. Ikää vähän alle 30v niin minulla kuin miehelläkin, että mistään nuoruuden naiiviudesta ei ole kyse.
En tule ikinä ymmärtämään mammoja, joille lapsi on kaikki kaikessa. Vähiten niitä, jotka heittävät ihanan parisuhteenkin menemään, jos siihen syystä tai toisesta ei lapsia saada. Tuskin rakastavat silloin aidosti puolisoaan, haluavat vain ensisijaisesti lapsentekovälineen.
Kommentit (288)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap ei tule täältä eromammojen joukosta saamaan tukea mielipiteelleen. Totuus on se, että lapsen on paras kasvaa perheessä, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan maailman eniten. Ei se tarkoita mustavalkoisesti sitä että lapset ovat heitteillä kun äiti ja isi peuhaa. Vaan antaa hyvän mallin terveestä naisen ja miehen välisestä suhteesta joka kestää läpi elämän. Niinpä niin .
Eromammojen? Olen kyllä aviossa lasteni isän kanssa ja ihan onnellisesti. Mieheni on minulle äärettömän tärkeä ja rakastan häntä täydestä sydämestäni. Silti noi lapset tulee ykkösenä. Ja tiedätkö mitä, myös miehelle lapset ovat ykkösiä. Jos pelastusveneessä pitäis valita kumman heittää veteen, puolison tai lapsen niin meidän kummankin valinta on puoliso. Karusti sanottuna, uuden puolison kyllä aina löytää. Maailma on täynnä potentiaalisia puolisoita, noita minun lapsiani on vain nuo kolme. Kummasti ne nuo syvästi ja ikuisesti rakastavat (kuten ap ja sinä) nimittäin ovat löytäneet uuden yhtä ihanan puolison eron tai puolison kuoleman jälkeen.
Tämä on totta. Elämä jatkuu. Puolisoita voi elämässä olla monta, mutta omaa lasta ei kukaan ikinä voi korvata.
Ja omasta puolestani sanon, että jos mies valitsee minun pelastamisen lapseni pelastamisen sijaan, en enää ikinä haluaisi nähdäkään miestä silmissäni. Me jopa puhuimme silloin kun odotin lasta, että jos tulee sellainen tilanne (raskauden aikana) jossa pitää valita äidin tai lapsen henki, niin lapsi on tärkeämpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap ei tule täältä eromammojen joukosta saamaan tukea mielipiteelleen. Totuus on se, että lapsen on paras kasvaa perheessä, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan maailman eniten. Ei se tarkoita mustavalkoisesti sitä että lapset ovat heitteillä kun äiti ja isi peuhaa. Vaan antaa hyvän mallin terveestä naisen ja miehen välisestä suhteesta joka kestää läpi elämän. Niinpä niin .
Eromammojen? Olen kyllä aviossa lasteni isän kanssa ja ihan onnellisesti. Mieheni on minulle äärettömän tärkeä ja rakastan häntä täydestä sydämestäni. Silti noi lapset tulee ykkösenä. Ja tiedätkö mitä, myös miehelle lapset ovat ykkösiä. Jos pelastusveneessä pitäis valita kumman heittää veteen, puolison tai lapsen niin meidän kummankin valinta on puoliso. Karusti sanottuna, uuden puolison kyllä aina löytää. Maailma on täynnä potentiaalisia puolisoita, noita minun lapsiani on vain nuo kolme. Kummasti ne nuo syvästi ja ikuisesti rakastavat (kuten ap ja sinä) nimittäin ovat löytäneet uuden yhtä ihanan puolison eron tai puolison kuoleman jälkeen.
Tämä on totta. Elämä jatkuu. Puolisoita voi elämässä olla monta, mutta omaa lasta ei kukaan ikinä voi korvata.
Ja omasta puolestani sanon, että jos mies valitsee minun pelastamisen lapseni pelastamisen sijaan, en enää ikinä haluaisi nähdäkään miestä silmissäni. Me jopa puhuimme silloin kun odotin lasta, että jos tulee sellainen tilanne (raskauden aikana) jossa pitää valita äidin tai lapsen henki, niin lapsi on tärkeämpi.
Kuvottavaa priorisoida sellaisen henki, jota ei edes tunne (syntymätön lapsi), ja heittää hukkaan olemassa oleva (äiti, nainen, vaimo)... Ei ihme että eroja pukkaa jos parisuhde on tuollaisilla kantimilla.
Ap, älä kiltti hanki lapsia. Mikään pakko ei ole, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä jo muutenkin. Jätetään lasten hankkiminen niille, jotka eivät pysty kuvittelemaan elävänsä ilman vanhemmuutta ja joiden elämälle lapsi antaa merkityksen ja jätetään me muut ne lapset hankkimatta. Kaikille parempi, niin meille, niille syntymättömille lapsille kuin maapallollekin.
Mun 1.- ja 2.-luokan opettaja sanoi muuten meille oppilaille joskus, että puoliso tulee olemaan aina ihmiselle se tärkein henkilö ja sen jälkeen vasta lapset. Pidin tuota jo silloin 8-vuotiaana hassuna, kun äiti oli aina sanonut minulle kuinka olen hänelle maailman tärkein ja myös näyttänyt sen.
Rakastin äitiäni silloin ja rakastan häntä nyt. Hän on ihminen, joka sopii äidiksi. Enpä tiedä, mikä olisi ollut fiilis jos hän olisi romantiikannälkäisenä taipunut mutkalle miehiä miellyttääkseen ja jättänyt minut toisarvoiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap ei tule täältä eromammojen joukosta saamaan tukea mielipiteelleen. Totuus on se, että lapsen on paras kasvaa perheessä, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan maailman eniten. Ei se tarkoita mustavalkoisesti sitä että lapset ovat heitteillä kun äiti ja isi peuhaa. Vaan antaa hyvän mallin terveestä naisen ja miehen välisestä suhteesta joka kestää läpi elämän. Niinpä niin .
Eromammojen? Olen kyllä aviossa lasteni isän kanssa ja ihan onnellisesti. Mieheni on minulle äärettömän tärkeä ja rakastan häntä täydestä sydämestäni. Silti noi lapset tulee ykkösenä. Ja tiedätkö mitä, myös miehelle lapset ovat ykkösiä. Jos pelastusveneessä pitäis valita kumman heittää veteen, puolison tai lapsen niin meidän kummankin valinta on puoliso. Karusti sanottuna, uuden puolison kyllä aina löytää. Maailma on täynnä potentiaalisia puolisoita, noita minun lapsiani on vain nuo kolme. Kummasti ne nuo syvästi ja ikuisesti rakastavat (kuten ap ja sinä) nimittäin ovat löytäneet uuden yhtä ihanan puolison eron tai puolison kuoleman jälkeen.
Tämä on totta. Elämä jatkuu. Puolisoita voi elämässä olla monta, mutta omaa lasta ei kukaan ikinä voi korvata.
Lapsia voi hankkia lisää.
Tästä koko aloituksesta haisee kilometrinpäähän provo. Ei sen vuoksi, etteikö kukaan voisi noin ajatella, mutta ei kai kukaan ole noin ehdoton ajatuksissaan ennen kuin on edes kokenut äitiyden.
Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi laittaa oman perheensä jäseniä tärkeysjärjestykseen? Lähtökohtaisesti voisi ajatella kaikkien olevan yhtä tärkeitä. Ap onnistuu myös tekemään parisuhteestaan jotain elämää suurempaa, ihan niinkuin mies ei olisi ollenkaan erillinen ihminen omine elämineen ja ajatuksineen, vaan ap:n fantasian jatke. Jokainen, joka elää itsenäisessä parisuhteessa tietää, että puolisolla on milloin tahansa vapaus lähteä. Se ei tarkoita sitä, etteikö luottaisi toiseen, vaan sitä että kunnioittaa toista ajattelevana ja itsenäisenä olentona, jolla on oma tahto.
AP kuvailee miestänsä tahdottomana olentona, jonka on mahdotonta muuttaa ikinä mieltään, saati sitten muuttua itse. Ajan mittaan ihmisillä on tapana kasvaa: joskus erilleen, joskus yhteen. Muutos on väistämätöntä sitä myötä kun elämänkokemus karttuu, ja itse näen muutoksen hyväksymisen olennaisena osana kestävää kehitystä myös parisuhteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entäs kun mies polkee ennemmin naapurin ritvaa kuin tulpatonta mopoa eikä katsokaan sua päin, siinähän olet raskausarpinesi, läskeinesi, riipurintoinesi ja revittyine vit-tuinesi.
Kysytäänpä sitten mitä mieltä olet.Mieheni ei ole tuollainen, ja ehkäpä siksi rakastankin häntä enemmän kuin ne mammat, jotka väittävät että "ei sitä voi tietää, joskus niin voi käydä ja mites sitten suu pannaan". Kun ei voi. Olen pahoillani, että olette saaneet huonommat miehet tai ette alun perinkään ole vaivautuneet tutustumaan.
Ap
Mieheni ja minä ollaan oltu kuin paita ja peppu 16-vuotiaista lähtien. Nyt ikää on tuplasti sen verran ja edelleen ollaan yhdessä. Parisuhde on aina ollut hyvä, oli hyvä ennen lapsia, on vielä parempi lasten tultua. Me jos ketkä ollaan kasvettu yhteen ja koettu mielettömiä asioita yhdessä ympäri maailmaa. Mutta jopa minä tunnustan sen faktan, että teoriassa on mahdollista, että jotain tapahtuu jossain viidenkympin kriisissä ja mies päättääkin lähteä, tai vaikka aiemmin. Oikeesti, ei tätä elämää voi suunnitella. Mutta lapset, he ovat aina lapsiasi. Ehdotonta rakkautta.
Vierailija kirjoitti:
No teepä eka se lapsi ja tuu uudestaan kertomaan, että kumpi on tärkeämpi. Aika outo äiti olet, jos lapsesta ei tule ykkösprioriteetti.
Mulla on lapsia jo ”tehtynä”. Allekirjoitan AP:n ajatukset täysin.
Lapset on lainaa, ukon kanssa mennään loppuun asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap ei tule täältä eromammojen joukosta saamaan tukea mielipiteelleen. Totuus on se, että lapsen on paras kasvaa perheessä, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan maailman eniten. Ei se tarkoita mustavalkoisesti sitä että lapset ovat heitteillä kun äiti ja isi peuhaa. Vaan antaa hyvän mallin terveestä naisen ja miehen välisestä suhteesta joka kestää läpi elämän. Niinpä niin .
Eromammojen? Olen kyllä aviossa lasteni isän kanssa ja ihan onnellisesti. Mieheni on minulle äärettömän tärkeä ja rakastan häntä täydestä sydämestäni. Silti noi lapset tulee ykkösenä. Ja tiedätkö mitä, myös miehelle lapset ovat ykkösiä. Jos pelastusveneessä pitäis valita kumman heittää veteen, puolison tai lapsen niin meidän kummankin valinta on puoliso. Karusti sanottuna, uuden puolison kyllä aina löytää. Maailma on täynnä potentiaalisia puolisoita, noita minun lapsiani on vain nuo kolme. Kummasti ne nuo syvästi ja ikuisesti rakastavat (kuten ap ja sinä) nimittäin ovat löytäneet uuden yhtä ihanan puolison eron tai puolison kuoleman jälkeen.
Tämä on totta. Elämä jatkuu. Puolisoita voi elämässä olla monta, mutta omaa lasta ei kukaan ikinä voi korvata.
Lapsia voi hankkia lisää.
Ei enää vaihdevuosien jälkeen, jos lasten haluaa olevan omia biologisia jälkeläisiä.
Kyllä ainakin hyvin suositulla avioliittoleireillä opetetaan nimenomaan, että ensimmäisenä on suhde Jumalaan ja seuraavana tulee puoliso. Sitten vasta lapset ja muut.
Se perheen perusta on se parisuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No teepä eka se lapsi ja tuu uudestaan kertomaan, että kumpi on tärkeämpi. Aika outo äiti olet, jos lapsesta ei tule ykkösprioriteetti.
Mulla on lapsia jo ”tehtynä”. Allekirjoitan AP:n ajatukset täysin.
Lapset on lainaa, ukon kanssa mennään loppuun asti.
Kiva laittaa lapset taistelemaan huomion rippeistä lapsuutensa ajan. Aika heikot eväät elämään annoit.
Miten ajattelet että tämä arvojärjestys sitten käytännössä näkyy? Mitä se tarkoittaa, että laitata parisuhteen lasten edelle? Jos perheessä on mallillaan sekä parisuhde että suhde lspsiin, ei tällaista arvojärjestystä tarvitse lainkaan miettiä. Silloinhan molemmat toimivat siten että koko perheellä on hyvä olla. Isä esim ymmärtää vauvavuoden rankkuuden äidin näkökulmasta, ja hoitaa oman osuutensa ja ehkä vähän enemmänkin, mukisematta ja mitöän ylimääräisiä vaatimatta.
Mun korvaan tuollainen arvojärjestykseen laitto kuulostaa samalta, kuin pitäisi miettiä kenen päälle ajaisi autolla jos olisi ihan pakko. Eli ahdistava kysymys, jollaiseen ei edes halua miettiä vastausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin mäkin ajattelin 37-vuotiaaksi. Stten tuli vauva.Olen muuttanut mielipiteeni. Terkuin 14-vuotiaan äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No teepä eka se lapsi ja tuu uudestaan kertomaan, että kumpi on tärkeämpi. Aika outo äiti olet, jos lapsesta ei tule ykkösprioriteetti.
Mulla on lapsia jo ”tehtynä”. Allekirjoitan AP:n ajatukset täysin.
Lapset on lainaa, ukon kanssa mennään loppuun asti.Kiva laittaa lapset taistelemaan huomion rippeistä lapsuutensa ajan. Aika heikot eväät elämään annoit.
Mitä taistelemaan? Huomioidaan kyllä lapsia ja panostetaan varmaan keskimääräistä enempi, että saavat hyvät ”eväät”.
Mutta meidän suhde on kaiken jakamista. Lapset on ihania, mutta on kyllä tärkeää kunnioittaa heidän yksityisyyttään niin monella tasolla. Apua saa ja äitiin voi luottaa, mutta loppujen lopuksi äidillä on aika vähän oikeuksia lapseen tai tämän asioihin.
Luin muuten nyt koko ketjun tässä kun kerkesin ja ainut missä olen AP:n kanssa eri mieltä, niin kyllä me molemmat uhrauduttaisiin lasten puolesta. Tottakai sitä pelastaa lapsensa, sillä on vielä elämä edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.
Kyllä mä olen nähnyt, että se aviopuoliso (mies yleensä) laitetaan ihan viimeiseksi, jopa jonnekin lemmikin ja työkavereitten alapuolelle. Aikuinen ihminen ei tietenkään tarvitse mitään paapomista, mutta miksi kaikki tunteet ja halut kohdistuu kaikkialle muualle kuin siihen mieheen?
Miehet esimerkiksi sais paljon jo pelkästään siitä, että nainen pitäis huolta itsestään, niin yllättäen se on just se mitä ei koskaan nainen ”ehdi” tehdä. Ja sit vaan, että keskusteltais oikeista asioista, eikä vaan pidettäis sitä omaa loputonta hirveen tärkeetä monologia kaikesta muusta kuin meistä kahdesta. Huomioitaisiin edes sen miehen mielipide, mutta sitä kysytään tietysti vaan sellaisissa asioissa, mitkä ei miestä kiinnosta.
Jos samaan aikaan kailotetaan ympäri kyliä, kuinka mitään ei voi rakastaa enemmän kuin lastaan, niin kyllä siinä varmaan aika syrjäytetyksi itsensä tuntee. Varsinkin, jos se isyysroolikin on äidin rajoittama ja ahtaasti määritetty.
Koska harvemmin ne isät niin tunteella siihen jälkikasvun suhtautuu. Suhtautuminen on ihan yhtä arvokasta vaikka oiskin enemmän käytännöllistä ja järjellistä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä olen nähnyt, että se aviopuoliso (mies yleensä) laitetaan ihan viimeiseksi, jopa jonnekin lemmikin ja työkavereitten alapuolelle. Aikuinen ihminen ei tietenkään tarvitse mitään paapomista, mutta miksi kaikki tunteet ja halut kohdistuu kaikkialle muualle kuin siihen mieheen?
Miehet esimerkiksi sais paljon jo pelkästään siitä, että nainen pitäis huolta itsestään, niin yllättäen se on just se mitä ei koskaan nainen ”ehdi” tehdä. Ja sit vaan, että keskusteltais oikeista asioista, eikä vaan pidettäis sitä omaa loputonta hirveen tärkeetä monologia kaikesta muusta kuin meistä kahdesta. Huomioitaisiin edes sen miehen mielipide, mutta sitä kysytään tietysti vaan sellaisissa asioissa, mitkä ei miestä kiinnosta.Jos samaan aikaan kailotetaan ympäri kyliä, kuinka mitään ei voi rakastaa enemmän kuin lastaan, niin kyllä siinä varmaan aika syrjäytetyksi itsensä tuntee. Varsinkin, jos se isyysroolikin on äidin rajoittama ja ahtaasti määritetty.
Koska harvemmin ne isät niin tunteella siihen jälkikasvun suhtautuu. Suhtautuminen on ihan yhtä arvokasta vaikka oiskin enemmän käytännöllistä ja järjellistä.
Kyllä meidän tasapainoisessa perheessä meille molemmille vanhemmille tärkein asia on lapset, sitten toisemme ja koko perhekokonaisuus yleensäkkin. Niitä epä-äidillisiä tai epäisällisiä yksilöitä taas mahtuu parisuhteiseen saman verran, joko molemmat tai toinen. Onneksi oma puolisoni toimii myös isän tavoin.
Vierailija kirjoitti:
Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.
Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumman kuolemasta selviät? Puolison vai lapsen? Kyllä se vaan niin on, että jos omaa normaalit biologiset ominaisuudet niin sen lapsen kuolemasta et koskaan selviä.
Lapsen kuolema on traumaattista. Ei se ole normaalia. Enemmän sitä silti henkilökohtaisesti menettää, kun menettää sen elämänkumppaninsa. Vaikka sen kestäisikin sitten paremmin.
Kyllä sä siinä lapsen kuolemassa enemmän menetät kuin puolison. Puolison saa uuden, voit rakastua uudelleen. Mutta _kukaan_ ei korvaa lapsen paikkaa. Eikä elämä ole enää entisensä. Puolison kuoleman jälkeen taas jossain vaiheessa on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä olen nähnyt, että se aviopuoliso (mies yleensä) laitetaan ihan viimeiseksi, jopa jonnekin lemmikin ja työkavereitten alapuolelle. Aikuinen ihminen ei tietenkään tarvitse mitään paapomista, mutta miksi kaikki tunteet ja halut kohdistuu kaikkialle muualle kuin siihen mieheen?
Miehet esimerkiksi sais paljon jo pelkästään siitä, että nainen pitäis huolta itsestään, niin yllättäen se on just se mitä ei koskaan nainen ”ehdi” tehdä. Ja sit vaan, että keskusteltais oikeista asioista, eikä vaan pidettäis sitä omaa loputonta hirveen tärkeetä monologia kaikesta muusta kuin meistä kahdesta. Huomioitaisiin edes sen miehen mielipide, mutta sitä kysytään tietysti vaan sellaisissa asioissa, mitkä ei miestä kiinnosta.Jos samaan aikaan kailotetaan ympäri kyliä, kuinka mitään ei voi rakastaa enemmän kuin lastaan, niin kyllä siinä varmaan aika syrjäytetyksi itsensä tuntee. Varsinkin, jos se isyysroolikin on äidin rajoittama ja ahtaasti määritetty.
Koska harvemmin ne isät niin tunteella siihen jälkikasvun suhtautuu. Suhtautuminen on ihan yhtä arvokasta vaikka oiskin enemmän käytännöllistä ja järjellistä.Kyllä meidän tasapainoisessa perheessä meille molemmille vanhemmille tärkein asia on lapset, sitten toisemme ja koko perhekokonaisuus yleensäkkin. Niitä epä-äidillisiä tai epäisällisiä yksilöitä taas mahtuu parisuhteiseen saman verran, joko molemmat tai toinen. Onneksi oma puolisoni toimii myös isän tavoin.
Mitäs ihmettä sitten tapahtuu, kun ne lapset muuttaa omilleen? Sitten elämä vähän rupsahtaa vai?
Taitaa ollakin niin, että AP ei ehkä ole vielä saanut lasta, mutta muu ketju ei taida olla päästänyt irti lapsesta.
Tämä. Ei voi vaan päättää, että rakastan jotakuta enemmän, sillä rakkaus mitä tuntee lastaan kohtaan on erilaista kuin rakkaus omaa kumppaniaan kohtaan. Onneksi myös mieheni on priorisoinnut lapsemme ja heidän tarpeensa ensisijaiseksi. Tämä ei millään muotoa ole vähentänyt keskinäistä rakkauttamme ja arvostusta. Elämässä tulee erilaisia vaiheita ja yhdessä niistä on selviydytty.