Lue keskustelun säännöt.
Mies tulee olemaan minulle aina tärkein ihminen, vaikka hankkisimmekin lapsia
09.11.2018 |
Elämäni rakkaus, jonka olen valinnut ja joka on valinnut minut. Jos lapsia joskus tulee, eivät he ole mitään meidän jatkeita vaan erillisiä ihmisiä, joiden persoonakaan ei välttämättä edes miellytä. Ikää vähän alle 30v niin minulla kuin miehelläkin, että mistään nuoruuden naiiviudesta ei ole kyse.
En tule ikinä ymmärtämään mammoja, joille lapsi on kaikki kaikessa. Vähiten niitä, jotka heittävät ihanan parisuhteenkin menemään, jos siihen syystä tai toisesta ei lapsia saada. Tuskin rakastavat silloin aidosti puolisoaan, haluavat vain ensisijaisesti lapsentekovälineen.
Kommentit (288)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entäs kun mies polkee ennemmin naapurin ritvaa kuin tulpatonta mopoa eikä katsokaan sua päin, siinähän olet raskausarpinesi, läskeinesi, riipurintoinesi ja revittyine vit-tuinesi.
Kysytäänpä sitten mitä mieltä olet.Mieheni ei ole tuollainen, ja ehkäpä siksi rakastankin häntä enemmän kuin ne mammat, jotka väittävät että "ei sitä voi tietää, joskus niin voi käydä ja mites sitten suu pannaan". Kun ei voi. Olen pahoillani, että olette saaneet huonommat miehet tai ette alun perinkään ole vaivautuneet tutustumaan.
Ap
Siis eihän tässä ole kyse mistään rakkauden loppumisesta. Niitä lapsiaan vaan rakastaa niin eri tavalla, että se on ihan mahdoton sanoa että rakastaa miestä enemmän. Miehen kanssa se rakkaus on romanttista, se lapsi varsinkin alussa riippuu susta hengellään ja on täysin riippuvainen. Se rakkaus ei oo romanttista. Se on sellaista, että revit joltakin pään irti, jos se koskee sun lapseen ilman lupaa, koska rakastat sitä ihmistä niin paljon ja haluat suojella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä yks sukulaisnainen luopui puolisostaan, kun tänä ei voi saada lapsia. Suhde muuten hyvä, naisen itsensäkin sanoin. Sitten kolme lasta nopeaan tahtiin uuden puolison kanssa. Ei voi tajuta, mutta joillekin tarve saada lapsia menee kaiken edelle...
Ap on oikeassa, puolison pitää olla se kaikkein tärkein ihminen.
En ole samaa mieltä aloittajan kanssa, mutta ehkä pystyn jossain määrin ymmärtää mitä tarkoittaa. Mutta itse en nosta niin lapsia, miestä tai uraa jalustalle, mikä olisi minulle se kaikista tärkein.
Kyllä jos minun elämässä tarvitsee valita vain yksi asia, valitsen tietysti jo olemassa olevat lapseni. Lasta rakastan eniten ja hänen hyvinvointinsa on tärkeintä. En silti itsekään ymmärrä, miten joillekin naisille tuntuu lapsi olevan koko maailma. Millään muulla, kuin sillä omalla lapsella ei ole enää mitään väliä. Mies, työ ja ystävät sivuutetaan, ja näiden kaikkien tulisi ymmärtää, miten sinulla nyt ei voi olla aikaa koska lapsi. Sitten katkeroidutaan, miten sinut on julmasti lapsen saamisen jälkeen hylätty.
Olen onnellinen lapsistani ja rakastan heitä. Kuitenkaan pelkästään he eivät riitä, että voisin kokea eläväni täyttä ja onnellista elämää. Miksi jotkut näkevät huono on äitiytenä sen, ettei sysääkään omaa onneaan lasten vastuulle, vaan nauttii elämän muistakin asioista, kuten siitä miehestä, ystävistä ja työstään?
Vierailija kirjoitti:
Et selvästikään tiedä äitinä olemisesta yhtään mitään.
Arvasin ennenkuin avasin koko keskustelua, että ketju täyttyy tällaisista kommenteista.
Olen kuitenkin samaa mieltä kuin ap, vaikka olen äiti. Ja eronnut. Kun löydän elämäni rakkauden, hän on minulle vähintään yhtä tärkeä kuin lapseni. Eri tavalla vaan.
Vierailija kirjoitti:
Elämäni rakkaus, jonka olen valinnut ja joka on valinnut minut. Jos lapsia joskus tulee, eivät he ole mitään meidän jatkeita vaan erillisiä ihmisiä, joiden persoonakaan ei välttämättä edes miellytä. Ikää vähän alle 30v niin minulla kuin miehelläkin, että mistään nuoruuden naiiviudesta ei ole kyse.
En tule ikinä ymmärtämään mammoja, joille lapsi on kaikki kaikessa. Vähiten niitä, jotka heittävät ihanan parisuhteenkin menemään, jos siihen syystä tai toisesta ei lapsia saada. Tuskin rakastavat silloin aidosti puolisoaan, haluavat vain ensisijaisesti lapsentekovälineen.
Mun ystävä on just tämmönen.Nyt tanssinut ukkonsa pillin mukaan kohta neljäkymmentä vuotta.Ei kontaktia tyttären perheeseen ollenkaan,ukon tahdosta.Kun olimme kahdestaan reissussa soitti pojallensa,jälkikäteen sai haukut ukolta koska just sillon olivat riidoissa pojan kanssa.En tiedä voidaanko tätä enää kutsua romanttiseksi rakkaudeksi?
Mutta tässä parisuhteessa on toki se aikusten suhde täysin ykkösenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisriippuvuus ja henkinen kehittymättömyys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä olen nähnyt, että se aviopuoliso (mies yleensä) laitetaan ihan viimeiseksi, jopa jonnekin lemmikin ja työkavereitten alapuolelle. Aikuinen ihminen ei tietenkään tarvitse mitään paapomista, mutta miksi kaikki tunteet ja halut kohdistuu kaikkialle muualle kuin siihen mieheen?
Miehet esimerkiksi sais paljon jo pelkästään siitä, että nainen pitäis huolta itsestään, niin yllättäen se on just se mitä ei koskaan nainen ”ehdi” tehdä. Ja sit vaan, että keskusteltais oikeista asioista, eikä vaan pidettäis sitä omaa loputonta hirveen tärkeetä monologia kaikesta muusta kuin meistä kahdesta. Huomioitaisiin edes sen miehen mielipide, mutta sitä kysytään tietysti vaan sellaisissa asioissa, mitkä ei miestä kiinnosta.Jos samaan aikaan kailotetaan ympäri kyliä, kuinka mitään ei voi rakastaa enemmän kuin lastaan, niin kyllä siinä varmaan aika syrjäytetyksi itsensä tuntee. Varsinkin, jos se isyysroolikin on äidin rajoittama ja ahtaasti määritetty.
Koska harvemmin ne isät niin tunteella siihen jälkikasvun suhtautuu. Suhtautuminen on ihan yhtä arvokasta vaikka oiskin enemmän käytännöllistä ja järjellistä.Kyllä meidän tasapainoisessa perheessä meille molemmille vanhemmille tärkein asia on lapset, sitten toisemme ja koko perhekokonaisuus yleensäkkin. Niitä epä-äidillisiä tai epäisällisiä yksilöitä taas mahtuu parisuhteiseen saman verran, joko molemmat tai toinen. Onneksi oma puolisoni toimii myös isän tavoin.
Mitäs ihmettä sitten tapahtuu, kun ne lapset muuttaa omilleen? Sitten elämä vähän rupsahtaa vai?
Taitaa ollakin niin, että AP ei ehkä ole vielä saanut lasta, mutta muu ketju ei taida olla päästänyt irti lapsesta.
Elämä mullistuu kun lapsi syntyy ja niin mullistuu silloinkin kun lapsi lentää pesästä. Rupsahtaa tai sitten ei, se on aika tavalla itsestä ja asenteesta kiinni.
Minusta ap:n jutuissa on ajattelemisen aihetta, joskin sellaisenaan ovat ärsyttävän naiiveja jankutuksia.
Itselle juttu menee niin, etten osaa rinnastaa ja vertailla rakkautta lapsiini versus puolisoon. Kaikkia rakastan silmittömästi, mutta puolisoa eri tavoin kuin lapsia. Tiedän, että kumpikin meistä aikuisista pelastaisi lapsen ennen toisiamme ja näin sen mielestäni kuuluukin mennä. Varmaan nirhaisin tai ainakin jättäisin mieheni, jos valitsisi tuollaisessa tilanteessa mieluummin minut.
Kyllä mullakin sais ukko järveen jäädä.Pettynyt olisin jos vuorostaan mut pelastaisi.
Jos nyt jo tuntuu että se parisuhde pitää mennä kaiken edellä niin ap jätä lastenteko väliin ihmeessä. Sillon et koskaan joudu valinnan eteen.Aina on myös se mahdollisuus että miehesi laittaa lapsenne sinua edelle, miten suhtautuisit tilanteeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata teidän sitten tehdä lapsia ollenkaan.
Siinä on romantiikka kaukana kun on luullut valvoneensa jo puoli vuotta ja sitten vauva alkaakin tehdä hampaita ja oppii konttaamaan ja nousemaan tukea varten suunnilleen samana päivänä ja sitten vasta tajuut, että tämähän se vasta valvomista onkin.
Siinä tilanteessa kun yrittäisi vielä laittaa parisuhteen lapsenhoidon edelle niin se stressi ja väsymys voisi olla lamauttavaa.Tässä vaiheessa kun se oma kumppani on tärkein ei toinen ole yksin valvonut puolta vuotta ja voi huonosti. Ja tässäkin se nähdään, kuka se perheen p*skiainen on sinunkin teksitissäsi; se vauva. Rakastava puoliso ei ikinä kohtelisi toista noin vaativasti. Lapsi e sille tietenkään mitään voi, mutta kun kumppani rakastaa, hän auttaa ja parisuhdekin kukoistaa. Eikä sen lapsen takia aina ole pakko valvoa, osa vain haluaa tehdä itsestään tärkeän ja valvoo joka rasahduksen, "ettei lapsi kärsi". Ja en tarkoita, että kaikki valvomiset olisivat vanhemman syytä, meilläkin toinen valvotti enemmän kuin toinen lapsi. Onneksi mulla on kestävä ja jaksava mies joka työssäkäynnin lomassakin kanniskeli vauvaa yöllä.
t.kristallikissa
Nyt ymmärsit väärin, en minä yksin ole valvonut enkä missään tapauksessa pidä kehittyvää vauvaa pahiksena :) otin kantaa vain siihen romanttisuuteen johon ei energia riitä kun ensisijainen tarve on uni. Mutta hyvä pointti tuo, että mies kanniskeli lasta öisin vaikka töissäkin pitää jaksaa, senhän voisi ajatella sellaisena arjen romantiikkana.
Ps. Kiva kuulla sunkin sanovan jotain positiivista perheestäsi, usein tunnut keskittyvän negatiivisuuteen, toivon sulle paljon positiivisia päiviä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäni rakkaus, jonka olen valinnut ja joka on valinnut minut. Jos lapsia joskus tulee, eivät he ole mitään meidän jatkeita vaan erillisiä ihmisiä, joiden persoonakaan ei välttämättä edes miellytä. Ikää vähän alle 30v niin minulla kuin miehelläkin, että mistään nuoruuden naiiviudesta ei ole kyse.
En tule ikinä ymmärtämään mammoja, joille lapsi on kaikki kaikessa. Vähiten niitä, jotka heittävät ihanan parisuhteenkin menemään, jos siihen syystä tai toisesta ei lapsia saada. Tuskin rakastavat silloin aidosti puolisoaan, haluavat vain ensisijaisesti lapsentekovälineen.
Vasta sitten, kun olet omia lapsia saanut, pystyt arvioimaan kuka on Sinulle tärkein. - Omakohtainen kokemukseni on, että minun elämässäni rakkaudet ovat tulleet ja menneet, mutta lapset minulla on aina. Riippumatta siitä, minkä ikäisiä ovat ja missä päin maailmaa asuvat. He ovat minulle tärkeintä elämässä. Toivottavasti myös lapsenlapsia tulee vielä.
Näinhän se menee,totta.
Miten ajattelin 20 v. ,Ei lapsia,verrattuna miten ajattelen nyt 50 v,kolme aikusta lasta,romanttisesta rakkaudesta on täysin muuttunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä luulin ajattelevani aika samoin kunnes ap alkoi puhua romanttisesta rakkaudesta. Mä en halua laittaa lapsia mieheni edelle. Parisuhde mieheen on ollut ennen lapsia, kannattelee perhettä ja jää vielä kun lapset aikuistuvat. Vanhempien kestävä parisuhde on lapsille turvallinen kasvualusta. Arjessa lasten tarpeet ovat monesti kiireisempiä ja aikuiset voivat odottaa, mutta se ei tarkoita ettäkö lapset olisivat tärkeämpiä.
Mutta jos puolisosta puhuu romanttisena rakkautena, saa sen käsityksen, että kun romanttisen rakkauden kohde vaihtuu, entinen puoliso ja lapsetkin saavat väistyä. Se arvomaailma on taas ihan päinvastainen kuin omani.
No tarkoitin rakkautta kahden aikuisen eli parisuhteen osapuolten välillä. Ei minulla ainakaan rakkauden kohde vaihdu vähän väliä, av-mammoilla ilmeisesti vaihtuu. Parisuhteeseen kuuluu romanttinen rakkaus (eli se The Rakkaus, ihan sama miten sitä nimittää), erotiikka, kumppanuus, ystävyys ja ihan se arjen jakaminenkin, mutta kyllä nuo muut muuttuvat melko merkityksettömiksi jos se rakkaus häviää tai laimenee. Mistään alkuhuuman tunnemyrskyistä ei ole kyse.
Ap
Ap, miten kauan olette seurustelleet?
Vierailija kirjoitti:
Elämäni rakkaus, jonka olen valinnut ja joka on valinnut minut. Jos lapsia joskus tulee, eivät he ole mitään meidän jatkeita vaan erillisiä ihmisiä, joiden persoonakaan ei välttämättä edes miellytä. Ikää vähän alle 30v niin minulla kuin miehelläkin, että mistään nuoruuden naiiviudesta ei ole kyse.
En tule ikinä ymmärtämään mammoja, joille lapsi on kaikki kaikessa. Vähiten niitä, jotka heittävät ihanan parisuhteenkin menemään, jos siihen syystä tai toisesta ei lapsia saada. Tuskin rakastavat silloin aidosti puolisoaan, haluavat vain ensisijaisesti lapsentekovälineen.
Selvä juttu. Odotamme nyt ihan henkeämme pidättäen sitä avautumistasi, kun lapsen saatuasi vuodatat tänne onneasi ja sitä, kuinka KAIKKI MUUTTUI, kun saitte lapsen. Ihan vakavasti puhuen - sinä vaan et voi sitä käsittää, kun sinulla ei ole lasta.
Minulla on työkaverimies, joka sai lapsen naistystävänsä kanssa. HÄN puhui juuri samansuuntaisia kuin sinä. Ei elämä siitä muutu, sehän on vain lapsi, ei hän ymmärrä, miten ihmiset - jopa jotkun Stanley Cup-voittajat - hehkuttavat sitä, kuinka muka joku lapsi muuttaa kaiken ja on kaikista tärkein. Olin hiljaa, kun mitäpä hyötyä hänelle olisi ollut mitään sanoa. Sitten se vain lapsi syntyi. Siitä on nyt noin 20 vuotta. Ero naisystävästäkin tuli jossakin välissä. MIKÄ on miehelle tärkeintä? Se lapsi. Kaikessa, kaikkialla, joka asiassa. Varoitus - sinullekin voi käydä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä miksi näitä edes pitää verrata. Miestä voi rakastaa persoonana enemmän kun lastaan, mutta lasta kohtaan on myös suojeluvietti. Tarkoitan tällä sitä, että oma lapsi ei välttämättä henkilönä ole sellainen jota rakastaisi kuten valittua miestään (tätä ap varmaan myös tatkoitti), mutta lastaan rakastaa silti valtavasti. Mutta en alkaisi näitä vertaamaan.
Mutta kyllä ap varmaan parempi äiti olisi kun nämä ääriuhrautujat. Sitä on aivan kamalaa katsoa kun lapsi laitetaan kaikessa edelle ja oma elämä uhrataan. Tasapainoisimmat perheet on niitä missä myös vanhemmat rakastaa toisiaan valtavasti eikä se tarkoita että rakkaus ei riittäisi lapsille. Suomessa on outo kulttuuri olla supermamma jolla ei saa olla mitään muuta kun lapsi. Mies ei saa edes lasta hoitaa eikä kukaan mukaan kun ei muut osaa niin kuin äiti. Miehen kanssa ei tehdä mitään kahdestaan ennen kun nuorin lapsi on 15v. Sitten ne miehet joko tyytyy olemaan siittäjä-elättäjiä tai kyllästyy väsymystään kiukuttelevaan marttyyrivaimoon. Omassa lähipiirissä nämä "rakkaus lapseen on niin suurta ettei sitä voi ymmärtää jos ei ole lasta" tyypit on juuri edellä kuvatun kaltaisia.
Edelleen en alkaisi vertaamaan kumpaa rakastaa enemmän, kun ei sitä mielestäni voi verrata. Mutta kyllä kaikkein paras lapselle on perhe jossa vanhemmat rakastaa toisiaan enkä ole koskaan nähnyt tilannetta jossa lapsi kärsisi siitä, että vanhemmat rakastavat toisiaan ja arvostavat myös parisuhdetta.
Ennemin kysyisin miksi nämä "lapset on rakkaampia kuin mies" haluavat edes parisuhteen eikä vain siittäjää kuin kysyisin ap:ltä miksi haluaa lapsia.
Ap nyt on tollanen trollaava teini. Sitten jos lapsia oikeasti saavat, mieli muuttuu.
Aloittajan kannattaisi myös miettiä onko miehensä samaa mieltä asiasta, ap ennen lapsia. Koska ihmisillä saattaa käydä joskus niin että ensin tuleekin uusi suhde ja mitään muuta ei olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi näitä edes pitää verrata. Miestä voi rakastaa persoonana enemmän kun lastaan, mutta lasta kohtaan on myös suojeluvietti. Tarkoitan tällä sitä, että oma lapsi ei välttämättä henkilönä ole sellainen jota rakastaisi kuten valittua miestään (tätä ap varmaan myös tatkoitti), mutta lastaan rakastaa silti valtavasti. Mutta en alkaisi näitä vertaamaan.
Mutta kyllä ap varmaan parempi äiti olisi kun nämä ääriuhrautujat. Sitä on aivan kamalaa katsoa kun lapsi laitetaan kaikessa edelle ja oma elämä uhrataan. Tasapainoisimmat perheet on niitä missä myös vanhemmat rakastaa toisiaan valtavasti eikä se tarkoita että rakkaus ei riittäisi lapsille. Suomessa on outo kulttuuri olla supermamma jolla ei saa olla mitään muuta kun lapsi. Mies ei saa edes lasta hoitaa eikä kukaan mukaan kun ei muut osaa niin kuin äiti. Miehen kanssa ei tehdä mitään kahdestaan ennen kun nuorin lapsi on 15v. Sitten ne miehet joko tyytyy olemaan siittäjä-elättäjiä tai kyllästyy väsymystään kiukuttelevaan marttyyrivaimoon. Omassa lähipiirissä nämä "rakkaus lapseen on niin suurta ettei sitä voi ymmärtää jos ei ole lasta" tyypit on juuri edellä kuvatun kaltaisia.
Edelleen en alkaisi vertaamaan kumpaa rakastaa enemmän, kun ei sitä mielestäni voi verrata. Mutta kyllä kaikkein paras lapselle on perhe jossa vanhemmat rakastaa toisiaan enkä ole koskaan nähnyt tilannetta jossa lapsi kärsisi siitä, että vanhemmat rakastavat toisiaan ja arvostavat myös parisuhdetta.
Ennemin kysyisin miksi nämä "lapset on rakkaampia kuin mies" haluavat edes parisuhteen eikä vain siittäjää kuin kysyisin ap:ltä miksi haluaa lapsia.
Eikö teillä ollut suojeluviettiä ennen kuin teitte lapsen? Ja koette sitä vain häntä/heitä kohtaan? Olen itse vela ja tunnen voimakasta suojeluviettiä esim. sisaruksiani, miestäni ja vaikkapa eläimiä kohtaan. Joskus jopa häiritsevän voimakasta.
Todellakin, jälleen yksi syy olla tekemättä omaa lasta, jos synnytyksen jälkeen suojeluvietti kutistuu itsekkäästi koskemaan vain omaa lasta!
Itse olen samaa mieltä aloittajan kanssa, ja minulla on kaksi lasta. Mieheni on elämäni suurin rakkaus, hän on se, jonka kanssa olen hankkinut lapseni. Rakastan lapsiani valtavasti, mutta koen että ilman miestäni minua ei ole olemassa.
Eikö teillä ollut suojeluviettiä ennen kuin teitte lapsen? Ja koette sitä vain häntä/heitä kohtaan? Olen itse vela ja tunnen voimakasta suojeluviettiä esim. sisaruksiani, miestäni ja vaikkapa eläimiä kohtaan. Joskus jopa häiritsevän voimakasta.
Todellakin, jälleen yksi syy olla tekemättä omaa lasta, jos synnytyksen jälkeen suojeluvietti kutistuu itsekkäästi koskemaan vain omaa lasta!
Ai samanlainen suojeluvietti aikuista ihmistä kohtaan ja pientä vauvaa? Joo ei ole samanlaista vaikka tietysti miestäkin tahtoo suojella, mutta hän on kuitenkin aikuinen ihminen. Kyllä se rakkaus vähän erilaista on aikuista ja lasta kohtaan, mutta ei niistä kumpikaan ole toista huonompaa... ja toki suojeluvietti voi kohdistua myös lemmikkiin, joka tarvitsee myös hoitoa. Ero on se, että mies on tasavertainen (=aikuinen ihminen) kumppani eikä mikään sinusta riippuvainen hoidokki.
Ja eihän niitä lapsia kukaan pakota hankkimaan, mutta ei sitä rakkautta kannata verrata eikä minulla ainakaan ole mitään rajallista määrää rakkautta, jota ei riittäisi miehelle, lemmikeille tai muulle perheelle...
Rakkaus miestä kohtaan ei ole vähentynyt ja hän on minulle äärimmäisen tärkeä. Mutta jos voisin pelastaa palavasta talosta joko miehen tai lapset, pelastaisin lapset. Ja tiedän, että mieskin haluaisi minun tekevän niin. Samoin toivoisin tapahtuvan toisin päin. Tätä voi olla vaikea ymmärtää ennen lapsia. Millään muulla tavalla en pysty tätä prioriteettiasiaa selittämään, koska muutoin on todella outoa alkaa asettelemaan perheenjäseniään tärkeysjärjestykseen. Se on vain todella kummallista ja kertoo aloittajasta aika paljon.
Avioeron jälkeen en enää koskaan luota ehdottomasti toiseen aikuiseen ihmiseen. Erityisen varovainen olen mikäli hän ei ole verisukulainen. Ja naisiin luottamus meni aivan täysin.
Joten kliseisesti elämäni tärkeimmät ihmiset ovat lapseni...ja tietysti miehen elämän tärkein nainen eli äitini.
Vierailija kirjoitti:
Avioeron jälkeen en enää koskaan luota ehdottomasti toiseen aikuiseen ihmiseen. Erityisen varovainen olen mikäli hän ei ole verisukulainen. Ja naisiin luottamus meni aivan täysin.
Joten kliseisesti elämäni tärkeimmät ihmiset ovat lapseni...ja tietysti miehen elämän tärkein nainen eli äitini.
Lapsille voi olla aikamoinen rasite tuollainen vanhempi, joka luottaa vain heihin sataprosenttisesti. Mikään kovin rakentava sosiaalisten suhteiden luomisen malli sellainen vanhempi ei ainakaan ole, lisäksi lapsi ei saa sitten sellaisen vanhemman kanssa olla mistään isommasta eri mieltä, tai muodostaa vapaasti omia mielipiteitään, ettei vanhempi pety lapseenkin, ja "luottamus mene". Tai jos muodostaa, niin tällaisten vanhempien "ehdoton rakkaus lapseen" on niin nähty.
t.kristallikissa
Toi lapsi on aina lapsi ja rakkaus lapseen on ihan bullshittiä. Et tiedä lapsiaan pahoinpitelevistä ja henkisesti pahoinpitelevistä vanhemmista yhtään mitään. Hekin usein kuvittelevat arvostavansa lapsiaan kuten sinä puhut, mutta se ei ole totta. Lapsi hyötyisi erittäin paljon siitä, että sellainen vanhempi rakastaisi jotakuta muuta enemmän ja siis usein rakastaakin.
t.kristallikissa