Tunnetko ihmisen, joka on jäänyt omaa nirsouttaan yksin elämässä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi rakkaus olisi asia, joka tapahtuu kello kaulassa? Että jos et ole 30v mennessä rakastunut, sinussa on jotain vikaa ja olet viallinen, nirso, paska ihminen yms? Miksi on olemassa standardi siitä, että jos löydät rakkauden tietyssä ajassa, olet normaali ja fiksu ja ties mitä, mutta jos se asia ei vain tapahdu silloin, niin SINUSSA TÄYTYY OLLA VIKAA?

Toki itsekin toivoin että olisin saanut jakaa elämääni jonkun spesiaalin kanssa alle 30v, mutta ei se ole tapahtunut. Olen nyt 36v, ja alan tottua ajatukseen, ettei ehkä minulle ole olemassa sielunkumppania. En vain jaksa enää yrittää. Kuulostan ehkä paskalta, mutta en yritä enää yhdenkään takia ellei oikeasti tunnu luissa ja ytimissä tyyppi ensivilkaisulla tai pian sen jälkeen. Olen todennut että ihan turha lähteä ainakaan omalla kohdalla muuten yrittämään. Ja tiedän että näin tuskin tulee koskaan käymään. Keskityn siis niihin asioihin mihin voin tällä hetkellä vaikuttaa: työ, oma hyvinvointi, muut läheiset ihmissuhteet. Olen ihan onnellinen, vaikka en väitä ettenkö joskus tuntisi asiasta surua. 

Muuten melko lailla samaa mieltä, mutta tuo on aivan kohtuuton ja älytön vaatimus, että ensivilkaiuslla pitäisi tuntua luissa  ja ytimessä. Monta elämän miestä / naista menee ohi, jos ei anna toisella mahdollisuutta toiseen vilkaisuun tai kohtaamiseen. Rakkaus ei lajittele: "2 vuotta liian vanha nainen minulle, ei jatkoon" tai "5 cm liian lyhyt mies minulle, ei jatkoon", vaan se oma ego asettaa näitä pinnallisia, pikkumaisia ja turhamaisia vaatimuksia. 

Voi tuntua kohtuuttomalta niiden mielestä, jotka eivät ole koskaan päässeet kokemaan sitä "luissa ja ytimissä tuntumista".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet tosi nuori vielä, en usko että olet nirso, vaan ei niitä oikeita ihmisiä nyt joka päivä tai vuosikaan kävele kohdalle.

Minä menin naimisiin ok tyypin kanssa, koska luulin että ok on yhtä kuin hyvä. Ja oli varmaan aika vanhanaikainen kasvatus, että avioliitto vaatii paljon työtä ja yritystä.

18 vuotta yritin, eikä meistä sen yhteensopivampia tullut. Pikemmin loppukin alkuperäinen viehätys kului pois. Ero tuli.

Vasta 50 v kohtasin miehen, jonka kanssa kaikki toimii. Nyt on mennyt yhdessä vuosia, ja yhtään ei ole tarvinnut enää epäillä eikä tuskailla eikä tehdä töitä. Me vaan ollaan niin monella lailla samanlaiset, ja silti ihanasti ja terveesti erilaiset, että kaikk eteen tulleet kysymykset on ratkottu luontevasti.

Toivon tietysti että olisin kohdannut hänet paljon aiemmin, mutta mekin olimme jumissa väärien ihmisten kanssa monet vuodet.

Olemalla sinkku pidät mahdollisuuden auki kohdata sen oikean tyypin. Ottamalla jonkun vaan se mahdollisuus on pois.

ELIT 18 VUOTTA VÄÄRÄÄ HUONOA ELÄMÄÄ::::nauran vedet silmissä

mistäs tää erinomaisuus johtuu nyt uudessa miehessä....

Et ymmärtänyt edellisen viestin pointtia. (En ole se, jonka viestiin vastasit.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi rakkaus olisi asia, joka tapahtuu kello kaulassa? Että jos et ole 30v mennessä rakastunut, sinussa on jotain vikaa ja olet viallinen, nirso, paska ihminen yms? Miksi on olemassa standardi siitä, että jos löydät rakkauden tietyssä ajassa, olet normaali ja fiksu ja ties mitä, mutta jos se asia ei vain tapahdu silloin, niin SINUSSA TÄYTYY OLLA VIKAA?

Toki itsekin toivoin että olisin saanut jakaa elämääni jonkun spesiaalin kanssa alle 30v, mutta ei se ole tapahtunut. Olen nyt 36v, ja alan tottua ajatukseen, ettei ehkä minulle ole olemassa sielunkumppania. En vain jaksa enää yrittää. Kuulostan ehkä paskalta, mutta en yritä enää yhdenkään takia ellei oikeasti tunnu luissa ja ytimissä tyyppi ensivilkaisulla tai pian sen jälkeen. Olen todennut että ihan turha lähteä ainakaan omalla kohdalla muuten yrittämään. Ja tiedän että näin tuskin tulee koskaan käymään. Keskityn siis niihin asioihin mihin voin tällä hetkellä vaikuttaa: työ, oma hyvinvointi, muut läheiset ihmissuhteet. Olen ihan onnellinen, vaikka en väitä ettenkö joskus tuntisi asiasta surua. 

Muuten melko lailla samaa mieltä, mutta tuo on aivan kohtuuton ja älytön vaatimus, että ensivilkaiuslla pitäisi tuntua luissa  ja ytimessä. Monta elämän miestä / naista menee ohi, jos ei anna toisella mahdollisuutta toiseen vilkaisuun tai kohtaamiseen. Rakkaus ei lajittele: "2 vuotta liian vanha nainen minulle, ei jatkoon" tai "5 cm liian lyhyt mies minulle, ei jatkoon", vaan se oma ego asettaa näitä pinnallisia, pikkumaisia ja turhamaisia vaatimuksia. 

Voi tuntua kohtuuttomalta niiden mielestä, jotka eivät ole koskaan päässeet kokemaan sitä "luissa ja ytimissä tuntumista".

Kaikki tavismiehet olisivat ikisinkkuja hautaan asti jos odottelisivat luissa ja ytimissä tuntumista.

Missä on todellisuudentaju? Miehet sentään sisäistävät sen, että tuollaista ei voi odottaa löytävänsä.

Vierailija kirjoitti:

Tuhannet nykypäivän 25-33v naiset huomaa kohta olevansa 40 eikä sitä prinssiä ikinä tullutkaan.

Elämä meni odotellessa.

Minun käy sääliksi ihmisiä jotka yrittävät epätoivon vimmalla löytää edes jonkun, että elämä voisi alkaa. Muilla se elämä on alkanut heti syntymässä eikä riipu muista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi rakkaus olisi asia, joka tapahtuu kello kaulassa? Että jos et ole 30v mennessä rakastunut, sinussa on jotain vikaa ja olet viallinen, nirso, paska ihminen yms? Miksi on olemassa standardi siitä, että jos löydät rakkauden tietyssä ajassa, olet normaali ja fiksu ja ties mitä, mutta jos se asia ei vain tapahdu silloin, niin SINUSSA TÄYTYY OLLA VIKAA?

Toki itsekin toivoin että olisin saanut jakaa elämääni jonkun spesiaalin kanssa alle 30v, mutta ei se ole tapahtunut. Olen nyt 36v, ja alan tottua ajatukseen, ettei ehkä minulle ole olemassa sielunkumppania. En vain jaksa enää yrittää. Kuulostan ehkä paskalta, mutta en yritä enää yhdenkään takia ellei oikeasti tunnu luissa ja ytimissä tyyppi ensivilkaisulla tai pian sen jälkeen. Olen todennut että ihan turha lähteä ainakaan omalla kohdalla muuten yrittämään. Ja tiedän että näin tuskin tulee koskaan käymään. Keskityn siis niihin asioihin mihin voin tällä hetkellä vaikuttaa: työ, oma hyvinvointi, muut läheiset ihmissuhteet. Olen ihan onnellinen, vaikka en väitä ettenkö joskus tuntisi asiasta surua. 

Muuten melko lailla samaa mieltä, mutta tuo on aivan kohtuuton ja älytön vaatimus, että ensivilkaiuslla pitäisi tuntua luissa  ja ytimessä. Monta elämän miestä / naista menee ohi, jos ei anna toisella mahdollisuutta toiseen vilkaisuun tai kohtaamiseen. Rakkaus ei lajittele: "2 vuotta liian vanha nainen minulle, ei jatkoon" tai "5 cm liian lyhyt mies minulle, ei jatkoon", vaan se oma ego asettaa näitä pinnallisia, pikkumaisia ja turhamaisia vaatimuksia. 

Voi tuntua kohtuuttomalta niiden mielestä, jotka eivät ole koskaan päässeet kokemaan sitä "luissa ja ytimissä tuntumista".

Kaikki tavismiehet olisivat ikisinkkuja hautaan asti jos odottelisivat luissa ja ytimissä tuntumista.

Missä on todellisuudentaju? Miehet sentään sisäistävät sen, että tuollaista ei voi odottaa löytävänsä.

Et pysty puhumaan koko mieskunnan puolesta. Sinulla on vain oma kantasi annettavana keskusteluun. Täytyy sanoa, että tapasi katsoa maailmaa on sekä lohduton että säälittävä.

Vierailija kirjoitti:

Tuhannet nykypäivän 25-33v naiset huomaa kohta olevansa 40 eikä sitä prinssiä ikinä tullutkaan.

Elämä meni odotellessa.

Naisen keskimääräinen eliniänodote on yli 80v. Kuitenkin "elämä" on mielestäsi ohi jo nelikymppisenä. 

Miksi ihmeessä haluaisit elää vanhaksi, ja mitä olet ajatellut tehdä puolet odotettavissa olevasta eliniästäsi jos et elää?

t. 41-v sinkku joka odottaa prinssiään- vaikka loppuun asti

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tavismiehet olisivat ikisinkkuja hautaan asti jos odottelisivat luissa ja ytimissä tuntumista.

Missä on todellisuudentaju? Miehet sentään sisäistävät sen, että tuollaista ei voi odottaa löytävänsä.

Siis sen lisäksi että minun tulisi kelpuuttaa jostakin hämärästä syystä ihminen jonka seuraa en erityisemmin kaipaa, minun pitäisi myös alistua siihen etten minäkään ole hänelle erityinen vaan vain laastari yksinäisyyttä peittämään? Miten säälittävää. Minulla on mukava elämä itsellisenä ikisinkkunakin ja siten varaa odotella vaikka elämäni loppuun asti luissa ja ytimissä tuntuvaa prinssiäni. 

Yksi mistä tunnistan hänet on, että hän ei ole luuseri jonka löydän homehtumasta "jonkun" random naisen kanssa koska hän ei osaa olla itsekseenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.

M36

Voi että... Täällä mä olisin, enkä mäkään tapaa koskaan ketään missään. Arki on niin arkea.

Tämähän se on, osa sinkuista ei tapaa toisiaan missään. Olen käynyt baareissakin, mutta erittäin vaikea sielläkään on keneenkään tutustua. Lopetin niissäkin ravaamisen. Mun elämä menee nykyään tätä rataa työ->koti->harrastukset->koti, toista x kertaa.

M36

Vierailija kirjoitti:

Tiedän. Tuttavamies, joka erosi 5 vuotta sitten pitkäaikaisesta kumppanistaan koska tämä ei ollut "ulkonäöllisesti sopiva". Nainen oli ihan normaalinnäköinen ja kokoinen, mutta olisi pitänyt yhtäkkiä olla fitness, vaikka oli jo heidän tavatessaan samanlainen kuin erotessa. Noh, mies jäi metsästämään sitä fitnessiä, ja on tehnyt sitä siitä lähtien kun erosivat. Ei ole löytynyt. Se pitää vielä sanoa että mies ei itse tosiaan ole fitnsee, vaan kalju, mahakas kohta 5-kymppinen sairaseläkeläinen. Naisen pitäisi olla fitness, ja korkeakoulut käynyt, ja hyväpalkkaisessa työssä. 

Repesin tossa kohtaa kun luin, että mies on kalju, vatsakas ja kohta 5-kymppinen. 🤣🤣

Kyllä tunnen. N.45v nainen, joka itse hyvässä asemassa, varakas, ulkonäöllisesti ihan nätti/hoikka jne. Rima tosi korkealla ja kun yksin on elellyt niin omat tavat ovat alkaneet sitten muodostua ainoiksi oikeiksi. Vaikea siihen on kenekään puolisoksi tulla kun on aina on joko väärän merkkinen auto, väärä titteli, väärä harrastus, liian sottainen, väärät tavat jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.

M36

Voi että... Täällä mä olisin, enkä mäkään tapaa koskaan ketään missään. Arki on niin arkea.

Tämähän se on, osa sinkuista ei tapaa toisiaan missään. Olen käynyt baareissakin, mutta erittäin vaikea sielläkään on keneenkään tutustua. Lopetin niissäkin ravaamisen. Mun elämä menee nykyään tätä rataa työ->koti->harrastukset->koti, toista x kertaa.

M36

Joo, tutulta kuulostaa. Siinä mielessä on hankalampi kyllä olla sinkku yli kolmekymppisenä, että mulla ainakin kaverit elää sitä pikkulapsiperhevaihetta ja sosiaaliset kuviot on siinä mielessä kutistuneet pienemmiksi -> myös uusien ihmisten tapaaminen on hankalampaa. Opiskeluaikoina oltiin aina menossa kaikissa riennoissa, sitä tutustui uusiin tyyppeihin kuin itsestään. T. Se sama, N 38.

Vierailija kirjoitti:

Tuhannet nykypäivän 25-33v naiset huomaa kohta olevansa 40 eikä sitä prinssiä ikinä tullutkaan.

Elämä meni odotellessa.

Sori, mutta mun elämä ei ainakaan ollut millään pausella tai ”mennyt ohi odotellessa”, kun tapasin mun unelmamiehen vasta 42-vuotiaana.

Ja ONNEKSI en ollut tyytynyt keneenkään aiemmin, koska olisipa ollut tosi kiva sille toiselle osapuolelle tulla jätetyksi tosirakkauteni tieltä...

Vierailija kirjoitti:

Täällä on taas monta viestiä siitä, kuinka sinkkuuden syy löytyy aina peilistä.

Jos se olisi omasta tahdostani kiinni, en olisi sinkku. Minut on aina naiset jättäneet samalla syyllä: Ei vaan ENÄÄ tunnu siltä. On siis tuntunut aiemmin ja elämää on suunniteltu sen mukaan.

Enhän itsekään olisi näihin suhteisiin ryhtynyt, jos ei sitä tunnetta olisi ollut. Nirsoudestakaan ei ole kyse, vaan ihastukseni ovat olleet useista eri sosiaaliluokista ja ulkonäöllisesti laidasta laitaan. Mikään saalis en ole itsekään. Omana itsenäni olen aina pyrkinyt elämään ja ehkä siksi minuunkin on alunalkaen ihastuttu. Ja sen olen luullut lupauksista ja hellistä sanoista riittävän myös jatkossa. Aina se on kuitenkin kuukausien tai vuosien saatossa muuttunut toisen osapuolen osalta.

Tällä haluan vain tuoda esiin, että kyllä sinä itse olet aika avuton tilanteessa, jossa toisen mieli muuttuu. Rikkoohan tämä ihmisen kuin ihmisen, kun ei voi enää luottaa. Sääli etten kohdannut sitä aitoa loppuelämän kumppanuutta ja järkkymätöntä luottamusta. Nyt on jo myöhäistä.

Mulle on kanssa käynyt aina näin ja itse en ole sitä tajunnut mutta lapsi kysyi kerran, isä miksi et ikinä naura?

Ajattelun asiaa ja sanoin että isällä on aika vaikeaa ja huolia.

Vieraiden ihmisten seurassa olen sosiaalisesti kömpelö ellen ole juonut itseäni hauskaksi ja sitten tuo vakavuus, vaikka olenkin ihan huumorintajuinen ja nuorena rentotyyppi, mutta kyllä elämä sen verran potkinut päähän.

Löytyisipä jostain nainen mikä olisi rento, huumorintajuinen, iloinen ja pirteä, ehkä vähän "huithapelikin" iällä ei niin ole väliä jos vielä miellyttäisi omaa silmää, ihanne olisi "luonnonkaunis" eikä tarvitsisi tekoripsiä, maalattuja kulmia, jatkoja hiuksissa ym.

Löysin yhden, jonka kanssa sain lapset ja olisin rakastanut häntä täydestä sydämestäni kuolemaani asti, mutta hänpä löysi toisen naisen ja jätti perheensä. En usko, että enää löydän uutta, koska kaipaan tuota lasteni isää aina vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen erään ikäiseni naisen (36v.) Olen katsonut vierestä, kun häntä yritetään iskeä ja olen järkännyt hänelle treffejä. Kukaan ei kelpaa. Miehen pitäisi olla akateeminen jne.

No onko sekin jo nirsoutta että haluaa akateemisen kumppanin? Kyllähän nyt yliopiston käyneitä miehiä riittää, hyvänen aika. Eikö saa mitään vaatia? Senkö pitäisi riittää, että mies ei tyyliin ryyppää ja hakkaa?

Kyllä se on nirsoutta. Pieni osa miehistä on käynyt yliopiston.

Miksi ei amk tai ammattikoulun käynyt mies kelpaa? Ei se sitä tarkoita että mies ryyppäisi ja hakkaisi..

Ihme oletuksia.

No en nyt sentään väittänyt että amikset hakkaa ja ryyppää! Se oli vain esimerkki siitä, että kai nyt jotain sentään saa toivoa muutakin. Koitan avata omalta osaltani tätä akateemisuuden vaatimusta, mutta tää on nyt sen verran ohis, että en jatka tästä keskustelemista sitten enää tässä ketjussa pidemmästi. Mä olen opiskellut 11 vuotta yliopistossa erilaisia asioita. Se ei ole tehnyt musta tippaakaan parempaa ihmistä, mutta se on vaikuttanut tietenkin mun ajatteluun todella paljon. Rakastan tieteellistä keskustelua ja asioiden asiantuntijapohjaista pohdiskelua. Useimmat amiksen käyneet eivät osaa keskustella kanssani sellaisista asioista, jotka ovat minulle tosi tärkeitä. Ja tämä nyt siis TÄYSIN arvottamatta. Minun asiani eivät ole sen tärkeämpiä kuin kenenkään muunkaan, mutta ne nyt vain sattuvat olemaan minulle tosi tärkeitä asioita. Pääkoppani on rakentunut sillä tavalla, että voidakseni ihastua mieheen, minun on voitava keskustella hänen kanssaan hyvinkin teoreettisella tasolla. Jollekin toiselle joku toinen juttu voi olla tärkeämpi, minulle tämä on ihan keskeistä. Olen seurustellut monen ihanan amiksen kanssa, fiksuja ja hyviä ihmisiä, mutta olen ollut älyllisesti yksinäinen niissä suhteissa, koska en ole voinut jakaa yhtä tärkeimmistä osista itseäni heidän kanssaan. Minä tarvitsen akateemisen miehen, eikä kenenkään ei-akateemisen miehen pidä joutua kärsimään siitä, että yrittää tehdä minut onnelliseksi. Tiedän että aihe on tosi tulenarka, mutta en jatka tosiaan nyt omalta osaltani tätä keskustelua pidemmästä tässä ketjussa.  Ap:n aihe on tosi hyvä, pysytään siinä.

Hassua, minä olen kokenut todella antoisia keskusteluja ammattikorkeakolulaistenkin kanssa, tosin kaikki ovat olleet kovia lukemaan tieteellistä materiaalia ja huomattavan älykkäitä.

M42v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on taas monta viestiä siitä, kuinka sinkkuuden syy löytyy aina peilistä.

Jos se olisi omasta tahdostani kiinni, en olisi sinkku. Minut on aina naiset jättäneet samalla syyllä: Ei vaan ENÄÄ tunnu siltä. On siis tuntunut aiemmin ja elämää on suunniteltu sen mukaan.

Enhän itsekään olisi näihin suhteisiin ryhtynyt, jos ei sitä tunnetta olisi ollut. Nirsoudestakaan ei ole kyse, vaan ihastukseni ovat olleet useista eri sosiaaliluokista ja ulkonäöllisesti laidasta laitaan. Mikään saalis en ole itsekään. Omana itsenäni olen aina pyrkinyt elämään ja ehkä siksi minuunkin on alunalkaen ihastuttu. Ja sen olen luullut lupauksista ja hellistä sanoista riittävän myös jatkossa. Aina se on kuitenkin kuukausien tai vuosien saatossa muuttunut toisen osapuolen osalta.

Tällä haluan vain tuoda esiin, että kyllä sinä itse olet aika avuton tilanteessa, jossa toisen mieli muuttuu. Rikkoohan tämä ihmisen kuin ihmisen, kun ei voi enää luottaa. Sääli etten kohdannut sitä aitoa loppuelämän kumppanuutta ja järkkymätöntä luottamusta. Nyt on jo myöhäistä.

Mulle on kanssa käynyt aina näin ja itse en ole sitä tajunnut mutta lapsi kysyi kerran, isä miksi et ikinä naura?

Ajattelun asiaa ja sanoin että isällä on aika vaikeaa ja huolia.

Vieraiden ihmisten seurassa olen sosiaalisesti kömpelö ellen ole juonut itseäni hauskaksi ja sitten tuo vakavuus, vaikka olenkin ihan huumorintajuinen ja nuorena rentotyyppi, mutta kyllä elämä sen verran potkinut päähän.

Löytyisipä jostain nainen mikä olisi rento, huumorintajuinen, iloinen ja pirteä, ehkä vähän "huithapelikin" iällä ei niin ole väliä jos vielä miellyttäisi omaa silmää, ihanne olisi "luonnonkaunis" eikä tarvitsisi tekoripsiä, maalattuja kulmia, jatkoja hiuksissa ym.

Eikä ole vaatimuksena muuta kun "luonnonkaunis"? Eli se kauneuden kaikkein harvinaisin laji. Miksi ihmeessä joku mukava kaunotar ottaisi tuollaisen ankeuttajan ja murjottajan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuhannet nykypäivän 25-33v naiset huomaa kohta olevansa 40 eikä sitä prinssiä ikinä tullutkaan.

Elämä meni odotellessa.

Sori, mutta mun elämä ei ainakaan ollut millään pausella tai ”mennyt ohi odotellessa”, kun tapasin mun unelmamiehen vasta 42-vuotiaana.

Ja ONNEKSI en ollut tyytynyt keneenkään aiemmin, koska olisipa ollut tosi kiva sille toiselle osapuolelle tulla jätetyksi tosirakkauteni tieltä...

Ihanaa! Yritin näpyttää yläpeukkua n. 10 kertaa tälle kommentille.

Mun prinssi löytyi kun olin jo 40v. Elin kyllä täysillä ne aiemmatkin vuodet, matkustelin, loin uraa, harrastin. Ei ollut mikään pakko saada perhettä, mutta ehdin senkin saada.

Koskaan kenenkään ei pitäisi vaan tyytyä, siitä ei tule kun onnettomuutta, avioeroja ja kurjasti voivia lapsia. Mieslapsi joka ottaa kenet tahansa naisen kun ei osaa yksinkään elää, ei pitäisi naista saada, ei hän ansaitse, kun parisuhteet on aikuisia varten, ei niitä varten jotka tarvitsevat äidin pyyhkimään pyllyä.

Tunnen paljonkin ihmisiä, jotka ovat olleet jo vuosikausia sinkkuja ja sille tielle jäävätkin, elleivät muuta ajattelu- ja toimintatapojaan.

Nirsous, negatiivisuus, asenneongelmat ja (itse)luottamuksen puute - siinä mielestäni yleisimpiä syitä ns. ikisinkkuudelle.

Osa sinkuista on toivonsa menettäneitä eli ei edes uskota rakkauteen, ei anneta sille tilaisuutta eikä etsitä. Asiaan suhtaudutaan asenteella "ei se kuitenkaan". Lisäksi osa on ihan tavattoman negatiivisia ja vaikuttaa oikein etsiävän toisesta vikoja.

Mä löysin unelmieni miehen olemalla avoin, vastaanottavainen ja rohkea. Aluksi hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä ja pukeutumisensa pisti vähän ikävällä tavalla silmään, mutta kun kunnolla häneen tutustuin, en voinut käsittää, miten niin ihana, kiltti, iloinen, hellä, hyvin varusteltu ja suhteellisen varakaskin mies oli vielä vapaana.

Olen onnekas, mutta myös täysin ansainnut onneni, koska en tuijottanut hänessä pelkkää pintaa. Teemme kumpikin töitä suhteemme eteen ja hyväksymme toisissamme nekin puolet, jotka meitä ärsyttävät. Monen sinkun ongelmana on kyvyttömyys kestää parisuhteen varjopuolia ja ristiriitoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että jään 3v sitten tapahtuneen eron jälkeen yksin. En tapaa vapaita naisia elämässäni missään. En töissä, en harrastuksissa eikä ne varmaan kotoakaan tule hakemaan. Kokeilin jotain nettideittejäkin, mutta ei ollu mun juttu.

M36

Voi että... Täällä mä olisin, enkä mäkään tapaa koskaan ketään missään. Arki on niin arkea.

Tämähän se on, osa sinkuista ei tapaa toisiaan missään. Olen käynyt baareissakin, mutta erittäin vaikea sielläkään on keneenkään tutustua. Lopetin niissäkin ravaamisen. Mun elämä menee nykyään tätä rataa työ->koti->harrastukset->koti, toista x kertaa.

M36

Mikä v itun vika siinä arkielämässä tapaamisessa on? Miksi kaikilla on joku ideaali siitä että tavata voi vain baarissa, Tinderissä tai... no lähinnä noissa?