Irtisanouduin työstäni, nyt on vapautunut olo

Minäkin olen 50-vuotias ja lähtisin jos voisin. Mutta lapset vielä teinejä ja yksin olen vastuussa perheen taloudesta. Haen kyllä muita paikkoja, mutta ei kutsuta edes haastatteluun :(

Työpaikallani esimiehet ovat todella huonoja ja vähitellen kaikki kynnelle kykenevät ovat lähteneet. Tilalle tullut johdolle myötämielisä nuoria, jotka eivät paremmasta tiedä, kun aiempaa työkokemusta ei juuri ole. Omia aivoja ei saa käyttää vaan tehdä vaan, turhauttavaa kun näkee miten paljon korjattavaa olisi.

KäKi kirjoitti:

Työvoimatoimisto tulee kyllä osoittamaan sinulle työpaikan ja tulee karenssi, jos et ota sitä vastaan. Ja jos seuraavastakin paikasta kieltäydyt, tulee rangaistustyössäoloehto. Eli ei korvauksia, ellet sitten löydä viideksi kuukaudeksi työtä tai työvoimapoliittista koulutusta. Omaehtoinen opiskelu käy myös. Eli nyt opiskelemaan, ehdit vielä sen jälkeen mukaan työelämään.

Mies voi jättää ja sitten jäät tyhjän päälle.

Otaksun, ettet ole kenkään omaishoitaja. Taisit mainita, että lapsesi ovat jo isoja. Kannattaa kouluttautua lastenhoitajaksi, sitten voit ryhtyä omien lastesi tulevien lasten perhepäivähoitajaksi ja vielä pari muuta muksua mukaan, niin toimeentulo on taattu. Vaikeasti allergisten lasten perheet tarvitsevat  perhepäivähoitajia, jotka osaavat toteuttaa allergiaruokavaliota ja allergiasaneerata kotinsa lapsille sopivatksi hoitopaikaksi.

Työkkäri nyt ei kellekkään mitään työpaikkoja osoita ja elämän pahn pelko on että mies jättää 😁.

Kerran olen irtisanoutunut työurani aikana. Silloin yritimme porukalla takoa työnjohdolle päähän, että asiat eivät toimi näin. Työnjohto suuttui siitä, ja teki meidän yksikön elämästä niin hankalaa, että kaikki viisi lähdimme pois puolen vuoden sisään. Siitä meni toiset puoli vuotta, ja firma teki konkan.

Ylipäätään kannattaa varmistaa selusta ennen kuin häippäsee työstään. Ja vaikka kuinka ärsyttää kyseinen työpaikka, siltoja ei kannata polttaa. Piirit on kuitenkin yllättävän pienet alalla kuin alalla.

yli viisikymppiset haluaa irtisanoutua, ja heistähän kaikki yritykset myös haluaa eroon. Tuntuu olevan win win tilanne kaikille. 

Vakavasti puhuen, kyllä meidän työkulttuurissa on jotain mätää. Uskon, että kaikki lähtee arvostuksesta. Jokainen työntekijä haluaa olla arvostettu ja tärkeä palanen koneistoa. Ja arvostus ei tarkoita pelkästään hyvää palkkaa, vaan lähtee ihan perusasioista. Jokaisen esimiehen ja kollegan pitäsi säännöllisesti antaa palautetta tehdystä työstä, ja ketään ei saisi sulkea ulkopuolelle työpaikan asioista. Noilla alkuun, niin kaikki viihtyisivät hieman paremmin työssään.

Päivä päivältä lähestyy se tilanne, että lähden kiitämään nykyisestä paikasta. Siellä on asiat niin sekaisin kuin olla ja voi. Valitettavasti vaan tarvitsen palkkatuloa elämiseen. Koko ajan on tutka ylhäällä uutta työpaikkaa varten, mutta eipä noita nyt liiaksi ole tarjolla omalla alalla.

Vierailija kirjoitti:

yli viisikymppiset haluaa irtisanoutua, ja heistähän kaikki yritykset myös haluaa eroon. Tuntuu olevan win win tilanne kaikille. 

Vakavasti puhuen, kyllä meidän työkulttuurissa on jotain mätää. Uskon, että kaikki lähtee arvostuksesta. Jokainen työntekijä haluaa olla arvostettu ja tärkeä palanen koneistoa. Ja arvostus ei tarkoita pelkästään hyvää palkkaa, vaan lähtee ihan perusasioista. Jokaisen esimiehen ja kollegan pitäsi säännöllisesti antaa palautetta tehdystä työstä, ja ketään ei saisi sulkea ulkopuolelle työpaikan asioista. Noilla alkuun, niin kaikki viihtyisivät hieman paremmin työssään.

Sitä olen itsekin ihmetellyt, miten se palautteen antaminen on niin vaikeaa. Itse ainakin kiitän joka kerta, kun joku kollegoista tai esimiehistä antaa palautetta. Tällä tavalla olen päässyt esim yhdestä maneeristani eroon, ja kehittävä palaute on parasta mitä voi saada.

Ja tätä palautetta voi itse myös pyytää ja jopa vaatia, jos sitä muuten ei saa.

Työnantajana tulee sellainen olo, että olemme seuraavia itse saatanasta. Onko vika muka aina työnantajassa, eikä koskaan itse työntekijässä. Ymmärrän, että on tilanteita, joissa irtisanoutuminen on järkevä ja hyvä vaihtoehto. Mutta ymmärtäkää nyt hyvät ihmiset myös se, että joskus on työntekijöitä, joille mikään ei ole koskaan hyvin, eikä mikään työnantajan tekemä työolosuhteiden parannus riitä. Tälläinen tapaus on sattunut omalle kohdalle, mutta hän mielummin valittaa ihan kaikesta kuin irtisanoutuisi.

Hyvä ratkaisu lähteä jos ei viihdy töissä eikä sitten turhaan vie jonkun nuoren työpaikkaa. Meilläkin on töissä isossa tehtaassa kymmeniä joilla ei ole enää mitään motivaatiota ja raahautuvat paikalle vain, että saavat palkkaa. Työpanos heillä on minimaalinen ja luovat myös negatiivista ilmapiiriä. Kyllä töissä pitää viihtyä 👍

Vierailija kirjoitti:

Työnantajana tulee sellainen olo, että olemme seuraavia itse saatanasta. Onko vika muka aina työnantajassa, eikä koskaan itse työntekijässä. Ymmärrän, että on tilanteita, joissa irtisanoutuminen on järkevä ja hyvä vaihtoehto. Mutta ymmärtäkää nyt hyvät ihmiset myös se, että joskus on työntekijöitä, joille mikään ei ole koskaan hyvin, eikä mikään työnantajan tekemä työolosuhteiden parannus riitä. Tälläinen tapaus on sattunut omalle kohdalle, mutta hän mielummin valittaa ihan kaikesta kuin irtisanoutuisi.

Jos omassa tuttavapiirissä kaikille sattuu kaanealta kuulostava työpaikka, kannattaa tosiaan miettiä, voisiko vika olla sen tuttavapiirin asenteessa, joka porukassa vielä vahvistuu.

Hyvä testi on miettiä, että jos omaan yritykseesi joutuisit palkkaamaan henkilön, ja hänelle maksamasi palkka olisi mahdollisesti omasta yrittäjätulostadi pois, jos työ ei sujukaan, niin ottaisitko tätä marisevaa tuttua.

Sama homma, nyt on rento fiilis jota edesauttaa myös seuraavassa duunissa 35% parempi liksa. Nippanappa takaisin hyvätuloisten joukkoon 2.1.2019 alkaen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eilen sen sitten tein, nimittäin irtisanouduin työstäni. Olin ollut jo pitkään samassa työpaikassa, ja viimeiset pari vuotta oli ollut sellaista epämääräistä ahdistusta työtä kohtaan. Työpaikalla toiminta ei ollut läpinäkyvää, johdon ja työntekijöiden välillä ei ollut oikeastaan minkäänlaista keskusteluakaan. Lisäksi yritys valehteli ulospäin härskisti yhteiskuntavastuustaan, jota ei kuitenkaan käytännössä ole. Kaiken kaikkiaan firman ja minun arvot eivät kohdanneet, joten päätös oli kypsyttelyn jälkeen helppo tehdä.

Nyt on todella huojentunut ja vapautunut tunne. Itselläni ei ole seuraavaa työpaikkaa valmiiksi katsottuna, mutta ei haittaa. Varmaan vastaanavanlainen tunne on linnulla, joka pääsee häkistään vapaaksi.

Olen vielä ensi viikon vanhassa työpaikassani, ja opastan muille työtehtäväni. Sen jälkeen en aio vilkaistakaan siihen suuntaan.

Olen nyt viisikymppinen, ja lapset ei asu enää kotona. Ei ole sillä lailla huolta ja murhetta pärjäämisestä ja toimeentulosta kuin ennen. Tietysti käytiin miehen kanssa pitkiä keskusteluja tästä ensin, että voinko tehdä tämän ratkaisun. Mies useampaan kertaan sanoi, että kun olet noin ahdistunut työstäsi, niin lähde pois sieltä. Ei kuulemma kestänyt katsella sitä. Mieheni myötätunto ja sellainen sopiva rohkaisu oli itselleni hyvästä.

Ollaan laskettu, että talodellisesti tullaan kyllä toimeen vähän pienemmälläkin, jos en uutta työtä satu saamaan. Emme tarvitse enää kaiken maailman hilavitkuttimia kotiimme ja elämäämme.

Nyt aion nauttia tästä tunteesta täysin rinnoin. Tuntuu kuin olisi saanut uuden alun. Toivottavasti tämä tunne kantaa pitkään, ja osaan oikealla tavalla ottaa tästä kaiken irti.

"viisikymppinen helpottunut nainen"

Tekstistä oikein huokuu helpotus ja vapaus. Onnea. Oon vähän kade:-))

Itse olen vasta kolmekymppinen, mutta haluaisin vaihtaa työpaikkaa. Verkot on vesillä, mutta eipä noita paikkoja kuitenkaan niin paljon ole. Tai sitten mä en vaan ole sopiva hakijoille. 

Ärsyttää ja ahdistaa ajatuskin, että tässä oravanpyörässä pitäisi kitkuttaa vielä about 30 vuotta. 

About 30 vuotta? Vähintään 35 vuotta ja valtion toiveissa on että about 40 vuotta.

(Minä olen 33 ja tavoite-eläkeikä on 69 yuotta ja 7 kuukautta. Arvatkaan missä olen töissä. Päiväkodissa! Miettikää kuinka moni kestää siellä tuohon ikään asti…)

Kertokaa rehellisesti kuka antaisi lapset hoitoon 69-vuotiaalle? Varmisti voi antaa samanikäisinä isovanhemmille, mutta useita lapsia joka päivä 69- vuotiaalle. Toinen asia mikä mietityttää on se, että meillä on kohta tuolla aamuruuhkassa ikäihmisiä vaikka kuinka paljon.

15 minuuttia sitten minäkin irtisanouduin. Pomoni oli aika happaman oloinen päätöksestäni. Itselläni on rästissä sen verran pitämätyömiä ylityövapaita, että sain lähteä heti ja palkka juoksee vielä helmikuun puoleen väliin asti.

Olen 48v ja en vain enää kestänyt kuukausi kuukaudelta kiristyvää työtahtia. Työ oli pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Tuntui, että en voi tehdä työtäni sillä kunnianhimolla ja ylpeydellä mitä pitäisi. Sama tunne tuntui olevan muillakin toimistolla.

Tulevaisuus on ihan avoin, mutta nyt on silti todella vapautunut olo. Taloudellisesti pärjään kyllä seuraavat 7-10 vuotta ilman mitään töitä. Ei ole vaikeuksia karsia kulutusta. Olen vakavasti pohtinut, että jospa minäkin pakkaan laukkuni ja lähden vuodeksi tai pariksi jonnekkin lämpimään ja halvempaan paikkaan ihan vain nauttimaan elämästä ja vapaudesta.

Sen jälkeen voikin olla jo kaipuu taas tehdä jotain. Samalle alalle en kyllä enää palaa. Ja voihan olla niinkin, etten enää koskaan saa enää työpaikkaa. Sitten keksin kyllä jotain.

Nyt tuntuu kuitenkin, että päätökseni on paras joululahja itselleni vuosikymmeniin. Paha olo ja ahdistus töistä katosi, ja olo tuntuu kevyeltä ja freesiltä. Hyvää joulua kaikille!

Arvaa vaan tekisikö itsekin mieli lähteä tästä oravanpyörästä? Se ei nyt ole kuitenkaan realismia kun on pienet lapset, ja jostain sitä rahaa pitää saada. Yritän vaan aina ajatella, että on sitä p skempiakin työpaikkoja olemassa. En kuitenkaan usko, että jaksan mitenkään työelämässä eläkeikään asti. Miehelläni on samankaltaisia ajatuksia. Kun joskus saadaan asunto maksettua, lapset ovat ehkä muuttaneet silloin omilleen. Josko me silloin voisimme irtautua työelämästä, toivottavasti.

Vierailija kirjoitti:

Arvaa vaan tekisikö itsekin mieli lähteä tästä oravanpyörästä? Se ei nyt ole kuitenkaan realismia kun on pienet lapset, ja jostain sitä rahaa pitää saada. Yritän vaan aina ajatella, että on sitä p skempiakin työpaikkoja olemassa. En kuitenkaan usko, että jaksan mitenkään työelämässä eläkeikään asti. Miehelläni on samankaltaisia ajatuksia. Kun joskus saadaan asunto maksettua, lapset ovat ehkä muuttaneet silloin omilleen. Josko me silloin voisimme irtautua työelämästä, toivottavasti.

En jaksa minäkään mitenkään eläkkeelle asti. Minulla ei ole mittarissa vielä edes 40 vuotta, mutta olen jo ihan loppu näiden työpaineiden alla. Kunpa olisi varaa, niin jättäytyisin kokonaan työelämän ulkopuolelle. Pakko sanoa, että nykyinen työelämä on sairas.

Paljon on kommentoitu "arvaa vaan haluaisinko lähteä"

Tuo on oikeasti tekosyy jonka taakse helppo piiloutua. On niin paljon helpompaa jäädä vanhaan kuin lähteä luomaan uutta. Itsekkin ajattelin noin vielä 4v sitten.

Irtisanouduin 2v sitten tyhjän päälle yksinhuoltajana. Ei ollut enää vaihtoehtoja. Henkinen terveys oli jo liipamisella ainaisen kiireen, alimiehityksen ja tiedon kulun olemattomuuden sekä arvostuksen puutteen vuoksi.

Kolmen kuukauden karenssi. Rahaa ei mistään. Eiku joo, minimielarit 2 lapsesta,

kyllä taas elettiin exän rahoilla ❤

Jokatapauksessa, en ole katunut. Löysin uutta työtä loppujen lopuksi ja lapsille raivoaminen on loppunut. Nykyään olemme enemmän läheisiä.

Noin viisikymppinen kohta olen. Oikea päätös.

Olen irtisanoutunut kaksi kertaa nk. vakivirasta. Olin sen jälkeen joitain kuukausia työttömänä, mutta sen jälkeen olen pärjännyt, vaikkakin aina määräaikaisissa työsuhteissa. Hyvin olen silti tullut toimeen, ja koen, että elämänlaatu kohentui, kun ei tarvinnut kitua sairaassa työilmapiirissä. Kyllä se työntekemisen mielekkyys on tärkeää, ei vain palkkatulo.

Monilla suomalaisilla on maallistumisesta huolimatta yhä liian protestanttinen suhtautuminen työhön - ikään kuin vain työtä tekemällä ja kurjassakin työpaikassa roikkumalla oikeuttaisi olemassaolonsa. Sitä sanomaahan Sipilän hallitus ja varsinkin sen vähäjärkinen työministeri Lindström levittivät ahkerasti.

Eihän se voi olla sattumaa, että niin moni uupuu ja puurtaa työpaikoilla itsensä henkihieveriin. Olemmeko me liian tunnollisia, vai onko työelämän resurssit täysin väärin mitoitettu? Työtä tuntuu olevan työpaikoilla "ihan sikana".

Jotta jaksaminen ja viihtyminen olisi parempaa, voisiko ajatella 6 tunnin työaikoja? Silloin saisimme enemmän työntekijöitä sisään työelämään, ja työpaikoilla voisi olla vaikka 2x6 tunnin työajat. Sitä työn paljoutta purettaisiin 12 tuntia vuorokaudessa.

Vastapainona ihmisten palkat putoaisivat hieman, koska työaika lyhenisi. Toisaalta myös verotus kevenisi, ja lopulta se nettosumman ero palkassa ei olisi merkittävä nykyiseen verrattuna.  

ok boomer

Perustuloa tarvittaisi oikein kovalla kädellä.

Viiden vuoden päästä ei tarvitse irtiottoja enää tehdä. Tää maa on ajettu niin loppuun. Töitä ei ole ja jos on niin kiire älytön ja ihmiset ajetaan loppuun. Otetaan kaikki tulijat vastaan ilomielin nauttimaan ilmaista rahaa niin kyllähän se ilmaisuus loppuu.

En tiedä mitä isona teen. Velkaa olen pankille asunnosta paljon, kun myy pois ei ole kotia eikä velkaa. Muutan metsään. Ristinä olemasta.