Lue keskustelun säännöt.
Katuuko kukaan keski-iässä perheensä jättänyt mies lähtöään?
31.10.2018 |
Ihmettelen suuresti, miten voi kaiken jättää parin vuosikymmenen jälkeen jonkun naikkosen vuoksi.
Kommentit (430)
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni rakastui toiseen 20 vuoden jälkeen. Hän sanoi, ettei aio luopua toisesta naisesta, ja minä sanoin, että lähden. Hänelle sopi se.
Muutin 1-2 kk sisällä pois, kaikki meni nopeasti. Olimme jo erossa, niin muistan yhden sähköpostin ”tehtyä ei saa tekemättömäksi”. Jonkinlaista katumusta siis, uskon, koska ei meillä ongelmia ollut. Saihan hän kanssani säännöllisesti myös anaaliseksiä. Suurin ongelma oli miehen oma keskiiän kriisi, jota hän poti pari vuotta.
Nykänen taas sanoi, ettei tekemätöntä saa tekemättömäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun eksäni rakastui toiseen 20 vuoden jälkeen. Hän sanoi, ettei aio luopua toisesta naisesta, ja minä sanoin, että lähden. Hänelle sopi se.
Muutin 1-2 kk sisällä pois, kaikki meni nopeasti. Olimme jo erossa, niin muistan yhden sähköpostin ”tehtyä ei saa tekemättömäksi”. Jonkinlaista katumusta siis, uskon, koska ei meillä ongelmia ollut. Saihan hän kanssani säännöllisesti myös anaaliseksiä. Suurin ongelma oli miehen oma keskiiän kriisi, jota hän poti pari vuotta.Nykänen taas sanoi, ettei tekemätöntä saa tekemättömäksi.
Ja anaaliseksi oli ihan pakko mainita XD
Tosi bolo toi anaaliseksi. Mieshän on homo jos anaalia tahtoo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.
Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä.
Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.
Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?
Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti.
Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?
Avoliitostakin voi erota ihan ilman puolison lupaa. Yllättävää, mutta totta. Hankkii itselleen uuden asunnon ja/tai pistää yhteisomistajuuden purkuhakemuksen oikeuteen. Jos siis asutaan omistusasunnossa ja toinen ei sitä halua myydä. Ei kenenkään ole pakko elää toisen kanssa jos ei halua. Ei siihen edellenkään tarvi sekoittaa muita ihmisiä eikä pettämisiä.
Mitenkään yksityiskohtia tähän tuomatta, tuo oli mahdotonta meidän tilanteessa. Asiaan liittyi kaikenlaista mitä monilla muilla ei liity. Kun toinen ei halunnut erota millään, oli pakko tehdä omat ratkaisut.
Ajatella, elämässä voi olla tilanteita, joista sinulla ei voi olla harmainta aavistustakaan.
Kannattaa varmaan tuoda ne yksityiskohdat keskysteluun mukaan, jos sun argumentti perustuu siihen.
Menikö se toinen x-asentoon oven eteen ja esti lähtemisen? Sitähän voi vaikka soittaa poliisit, jos toinen yrittää vapaudenriistoa. Kenenkään ei ole pakko jäädä mihinkään, jos ei rikollista ja vankilaa lasketa. Sosiaaliset koukerot voi olla monimutkaisia, mutta ei ne todellisuudessa mitään estä jos vaan on omaa tahtoa yhtään jäljellä.
t. Eri
En ole lainaamasi, mutta tuokin on kyllä koettu, ei kirjaimellinen x-asento, vaan se, että isokokoinen mies kertakaikkiaan estää poistumasta talosta. Lisäksi toki uhkailua, kiristystä lapsilla ja mitä näitä nyt on. Pääsin lopulta pois, mutta ei se nyt ihan niin vaan käynyt, että sanoo vaan hei hei ja lähtee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaksaa sitten ihmetyttää joidenkin ylimielisyys pitkässä liitossa olemisesta ”me kyllä korjataan kaikki eikä vaihdeta kumppania kuin sukkaa”. Ettekö ymmärrä että se ei ole teidän oman erinomaisuutenne ansiota vaan kiinni hyvin monesta asiasta, riittävästä yhteensopivuudesta ja siitä että molemmat sitoutuvat?
Mä olen ollut ihminen joka ”ei koskaan eroa”. Yhteen sopimisen kanssa oli vähän niin ja näin, kommunikointi hankalaa ja seksikin melko hankalaa ja huonoa. Käytiin kahteen otteeseen pariterapiassa. Järjestin parisuhdeaikaa ja viikonloppumatkoja. Pyrin toteuttamaan miehen toiveita ja kertomaan hänelle aina positiivisia asioita hänestä. Aina vaivasi tyhjyys, seksin puute, vaikeus kokea itseä naiseksi kun ei saanut sellaista lämpöä ja rakkautta jota koko keho ja mieli kaipasi niin että sattui. Mutta minä olin sinnikäs ja minä taistelin säilyttääkseni avioliiton.
Kestin itselleni kasaantuneet vastuut kodin ja lasten hoidosta. Minä kestin. Pyysin mieheltä, en saanut, mutta kestin ja kestin ja kestin ja ajattelin että rakastan tuota miestä jonka olen valinnut.
Nelissäkymmenissä sitten kävi niin että rakastuin toiseen. Olen siitä vastuussa, annoin sen tapahtua. Eropäätös syntyi monien kuukausien piinan jälkeen. Paras päätös mitä voi olla.
Elän nyt tasavertaisessa hyvin seksuaalisessa suhteessa eikä minulta puutu mitään. Kun elän oikean ihmisen kanssa tajuan kirkkaasti miten väärä kumppani mulla avioliitossa oli.
Lapset toki menettivät ehjän ydinperheen. Se on surullista. Teemme kaikkemme että heillä olis mahdollisimman hyvä kasvaa tässäkin tilanteessa.
Ei ole mikään paremmuuden merkki että avioliitto ei hajoa. Se on paljon hyvää onnea kun on kumppani joka on itselle oikea ja pysyy sellaisena läpi elämän. Kaikille niin ei käy. Eikä siinä, että väkisin epäonnistumisen pelossa pysyy yhdessä väärän ihmisen kanssa ole todellakaan mitään ihailtavaa. Sitä puolta näiden koko elämän kestäviä liittoja ylistävien pitäisi joskus pysähtyä miettimään.
Mutta eikös jokainen ole sen kumppaninsa ihan itse valinnut? Ei se mistään summamutikassa ole tipahtanut niin että jollekkin sattuu hyvä ja sopiva ja jollekkin ei. Toki siitä olen samaa mieltä ettei yksipuoleisessa huonossa suhteessa kannata roikkua.
On juu valinnut, mutta mukaanhan ei saa kumppaniaan takuupaperit taskussa. Vasta yhteen muutettua näkee miten yhteiselo sujuu ja vasta lasten synnyttyä millainen vanhempi se vastapuoli on. Ja ihmiset muuttuvat vuosien mittaan. Saattaa alkaa rasittaa lapsuuden käsittelemättömät traumat, toteutumattomat unelmat, tulla työuupumusta ja/tai masennusta, jota ei tunnista ja lukuisia muita variaatioita. Kuinka tämä on joidenkin niin käsittämättömän vaikea ymmärtää, että se ihan itse valittu kumppani saattaa ajan pitkään osoittautua hyvinkin epäsopivaksi, vaikka alku menisikin hyvin!
Totta. Ja sitten se kumppani vuosikymmenien varrella rupsahtaakin ja sairastaa ja voi uupua ja masentua. Ei sellaista jaksa. Kyllä se uusi ja sopivampi löytyy, kun vähän etsii. Kuka jaksaa sitä pitkäaikaista kumppania, kun sille alkaa tulla vaivoja ja on vaikeita kausia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.
Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä.
Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.
Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?
Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti.
Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?
Avoliitostakin voi erota ihan ilman puolison lupaa. Yllättävää, mutta totta. Hankkii itselleen uuden asunnon ja/tai pistää yhteisomistajuuden purkuhakemuksen oikeuteen. Jos siis asutaan omistusasunnossa ja toinen ei sitä halua myydä. Ei kenenkään ole pakko elää toisen kanssa jos ei halua. Ei siihen edellenkään tarvi sekoittaa muita ihmisiä eikä pettämisiä.
Mitenkään yksityiskohtia tähän tuomatta, tuo oli mahdotonta meidän tilanteessa. Asiaan liittyi kaikenlaista mitä monilla muilla ei liity. Kun toinen ei halunnut erota millään, oli pakko tehdä omat ratkaisut.
Ajatella, elämässä voi olla tilanteita, joista sinulla ei voi olla harmainta aavistustakaan.
Akka vainosi ja kävi päälle sille tavalla, että piti ottaa uusi nainen turvaksi, ja sitten ero onnistui?
Niin siinä on täytynyt käydä, onneksi on löytynyt uusi nainen pelastamaan rassukkamiehen.
Oikeasti jos suhde on kurja, ja kaikki mahdollinen sen korjaamiseksi on tehty, pitää erota. Vaikka olisi lapsia.
Mutta pettäminen on väärä keino, se vaan pahentaa asioita ja tulehduttaa ennestään vaikean tilanteen sietämättömäksi riidaksi, kaunaksi ja tappeluksi, josta eniten kärsivät lapset. Isää joka jättää mahdottoman äidin asiallisesti ja tarpeettomasti loukkaamatta saa lasten ymmärryksen ainakin myöhemmin, ellei heti.
Isä joka pettää ja tulee heitetyksi pihalle siksi ettei omaa selkärankaa yrittää korjata suhdetta ja sitten asiallisesti erota yleensä saa vain lastensa halveksunnan, lasten on vaikea katsella kuinka äitiä satutetaan tahallisesti ja tarpeettomasti.
Miehen joka ei uskalla ottaa eroa naisesta ennen kuin uusi on katsottu ei pitäisi lapsia lainkaan tehdä, ensin pitäisi kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi.
Hirvittävän hieno mutta samalla myös todella naiivi ajatus tämä, että ensin erotaan ja sitten katsotaan uusi. Kun tosielämässä ihminen ei välttämättä edes tiedosta sitä, miten paskassa liitossa elää ennenkuin tapaa yhtäkkiä jonkun, jonka kanssa kaikki loksahtaa paikoilleen. Ja silti moni jonkin aikaa katselee tilannetta vielä sen jälkeen, ja se on viisasta. Ei lasten takia ihan hetkellisen ihastumisen vuoksi kannatakaan heti erota. Tuskin kukaan myöskään niin tekee. Ja kas, siinä teille se kuuluisa pettäjä. Hirveä sika, joka jättää puolisonsa toisen vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.
Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä.
Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.
Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?
Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti.
Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?
Avoliitostakin voi erota ihan ilman puolison lupaa. Yllättävää, mutta totta. Hankkii itselleen uuden asunnon ja/tai pistää yhteisomistajuuden purkuhakemuksen oikeuteen. Jos siis asutaan omistusasunnossa ja toinen ei sitä halua myydä. Ei kenenkään ole pakko elää toisen kanssa jos ei halua. Ei siihen edellenkään tarvi sekoittaa muita ihmisiä eikä pettämisiä.
Mitenkään yksityiskohtia tähän tuomatta, tuo oli mahdotonta meidän tilanteessa. Asiaan liittyi kaikenlaista mitä monilla muilla ei liity. Kun toinen ei halunnut erota millään, oli pakko tehdä omat ratkaisut.
Ajatella, elämässä voi olla tilanteita, joista sinulla ei voi olla harmainta aavistustakaan.
Akka vainosi ja kävi päälle sille tavalla, että piti ottaa uusi nainen turvaksi, ja sitten ero onnistui?
Niin siinä on täytynyt käydä, onneksi on löytynyt uusi nainen pelastamaan rassukkamiehen.
Oikeasti jos suhde on kurja, ja kaikki mahdollinen sen korjaamiseksi on tehty, pitää erota. Vaikka olisi lapsia.
Mutta pettäminen on väärä keino, se vaan pahentaa asioita ja tulehduttaa ennestään vaikean tilanteen sietämättömäksi riidaksi, kaunaksi ja tappeluksi, josta eniten kärsivät lapset. Isää joka jättää mahdottoman äidin asiallisesti ja tarpeettomasti loukkaamatta saa lasten ymmärryksen ainakin myöhemmin, ellei heti.
Isä joka pettää ja tulee heitetyksi pihalle siksi ettei omaa selkärankaa yrittää korjata suhdetta ja sitten asiallisesti erota yleensä saa vain lastensa halveksunnan, lasten on vaikea katsella kuinka äitiä satutetaan tahallisesti ja tarpeettomasti.
Miehen joka ei uskalla ottaa eroa naisesta ennen kuin uusi on katsottu ei pitäisi lapsia lainkaan tehdä, ensin pitäisi kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi.
Minä olen tuollainen pettänyt ja pihalle heitetty mies ja olen vielä vuosien jälkeenkin sitä mieltä että oli luojan lykky että tein mitä tein. Vasta toiseen naiseen tutustuminen ja rakastuminen sai minut tajuamaan miten epäterveessä suhteessa elin. Ei sitä vaan tajunnut kun niin nuorena meni kimppaan että se touhu ei ollut ihan normaalia, koitti vain sinnitellä vaikka vuosi vuodelta homma meni vain sairaammaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun ex, joka jätti mut vuosi sitten toisen naisen takia, ei kadu, vaikka sen toisen naisen kanssa ei onnistanutkaan. Meillä oli pitkä suhde, joka oli mun mielestä hyvä. Ja kun kysyin häneltä, hän oli samaa mieltä. Että suhde oli hyvä, olin hänen mielestään hyvä äiti lapsemme, seksiä ja läheisyyttä oli, hyvä puheyhteys, kaikki. Mutta hän vain lakkasi rakastamasta mua, en tiedä miksi. Minussa on varmaankin jokin vika, jota hän ei halua minulle paljastaa. En siis vieläkään tiedä miksi rakkaus hänen puoleltaan kuoli. Aina sanotaan, että jos kumppani rakastuu toiseen, suhteessa on vikaa. Näin varmasti on, en vaan tiedä mikä se vika oli. Joku vika oli, koska ex ei edes kadu, vaikka elelee nyt yksin.
Koska miehet on niin hemmetin tossuja, niin ne ajautuu huonoon avioliittoon. Alussa kaikki on hyvin ja ykskaks ne huomaa olevansa kotiorjia. Sitten ne ei uskalla suutaan aukaista, ennen kuin on valmiiksi katsottuna pakopaikka uuden naisen luona. Mutta, empä ole kuullu yhdenkään miehen sanovan, että katuisi eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun ex, joka jätti mut vuosi sitten toisen naisen takia, ei kadu, vaikka sen toisen naisen kanssa ei onnistanutkaan. Meillä oli pitkä suhde, joka oli mun mielestä hyvä. Ja kun kysyin häneltä, hän oli samaa mieltä. Että suhde oli hyvä, olin hänen mielestään hyvä äiti lapsemme, seksiä ja läheisyyttä oli, hyvä puheyhteys, kaikki. Mutta hän vain lakkasi rakastamasta mua, en tiedä miksi. Minussa on varmaankin jokin vika, jota hän ei halua minulle paljastaa. En siis vieläkään tiedä miksi rakkaus hänen puoleltaan kuoli. Aina sanotaan, että jos kumppani rakastuu toiseen, suhteessa on vikaa. Näin varmasti on, en vaan tiedä mikä se vika oli. Joku vika oli, koska ex ei edes kadu, vaikka elelee nyt yksin.
Pisteet kuitenkin miehelle rehellisyydestä. Tiedän muutaman miehen, jolla ei löydy rahkeita sanoa vaimolle, ettei enään rakasta.
Tätä ketjua sinkkuna lukiessa hämmästyttää, miten niin moni on elänyt todella pitkään, jopa vuosikausia huonossa suhteessa, katkeroitunut, sitten mennyt toisen selän takana ja hommannut uuden suhteen. En ymmärrä tuollaista toimintamallia. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos hommat ei toimi, asioista puhutaan avoimesti, ongelmille tehdään jotain, tai sitten erotaan. Mutta ehkä olen yksin näiden ajatusten kanssa, ja siksi myös yksin.
Ihmisiä on todella paljon erilaisia ja monet haluavat täysin eri asioita suhteessa. Esimerkiksi joku haluaa kumppanin, joka harrastaa samoja asioita, kun taas toinen viihtyy harrastuksissa yksin ja kaipaa omaa aikaa suhteessa ollessaankin. Tuntuu hullulta, että ihmiset menevät yhteen itselleen todella epäsopivien kumppanien kanssa, kärvistelevät suhteessa aivan liian pitkään ja kasvattavat hirveät patoumat vihaa ja katkeruutta sitä kumppania kohtaan. Mikä muu sitä selittää, että petetään, jätetään, kohdellaan epäkunnioittavasti ja vielä vuosikausia eron jälkeenkin haukutaan sitä entistä ja pidetään kirjaa puutteista? Tuo tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä toimintamallilta. Miksi sitä suuta ei saada auki 1 vuoden, 2 vuoden jälkeen, vaan kärvistellään ainakin vuosikymmen, tehdään lapset, ja laitetaan kaikken elämä mahdollimman sekaisin?
Minua pelottaa ajatus, että eläisin suhteessa monta vuotta ja yksi päivä mies vaan täräyttäisi, että ei ole ikinä ollut onnellinen, ei ole mihinkään tyytyväinen, ei ole ikinä rakastanut ja on löytänyt uuden. Miksi sitten ylipäätään olla siinä suhteessa, viedä toisen aikaa sekä mahdollisuuden tulla aidosti rakastetuksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni jätti ex-vaimonsa 16 vuoden jälkeen toisen naisen (ei minun) takia. Olen 12 v. miestäni nuorempi. Meillä on 3 yhteistä lasta. Miehellä on edellisestä liitosta 3 nyt jo aikuista lasta. Lapset on käännytetty enemmän tai vähemmän isäänsä vastaan. Vanhin heistä sentään kyläilee meillä ja käyttäytyy normaalisti, kaksi nuorempaa on etäisempiä. Nuorimmasta voi jopa sanoa, että ressukka on ammattilaisavun tarpeessa. Miehen ex yritti aikansa roikkua kiinni meidän perheen elämässä ja oli sairaalloisen kiinnostunut kaikesta meihin liittyvästä. Nyt hänelle ja nuorimmalle lapselle on kova paikka, kun on selvinnyt, että isä jätti äidin eikä halua tavata häntä enää edes perhejuhlien yhteydessä... Myös sitä ei kestä, että minulla ja isällään menee todella hyvin vielä 11 yhteisen vuoden jälkeen. :) Opiskelee vielä psykologiaa, että onnea vaan matkaan...
LadyFit kirjoitti:
Mieheni jätti ex-vaimonsa 16 vuoden jälkeen toisen naisen (ei minun) takia. Olen 12 v. miestäni nuorempi. Meillä on 3 yhteistä lasta. Miehellä on edellisestä liitosta 3 nyt jo aikuista lasta. Lapset on käännytetty enemmän tai vähemmän isäänsä vastaan. Vanhin heistä sentään kyläilee meillä ja käyttäytyy normaalisti, kaksi nuorempaa on etäisempiä. Nuorimmasta voi jopa sanoa, että ressukka on ammattilaisavun tarpeessa. Miehen ex yritti aikansa roikkua kiinni meidän perheen elämässä ja oli sairaalloisen kiinnostunut kaikesta meihin liittyvästä. Nyt hänelle ja nuorimmalle lapselle on kova paikka, kun on selvinnyt, että isä jätti äidin eikä halua tavata häntä enää edes perhejuhlien yhteydessä... Myös sitä ei kestä, että minulla ja isällään menee todella hyvin vielä 11 yhteisen vuoden jälkeen. :) Opiskelee vielä psykologiaa, että onnea vaan matkaan...
"Ressukka on ammattilaisavun tarpeessa." Onpa ilkeästi sanottu ja muutenkin pahansuopa kirjoitus. Pahoja äitipuolia taitaa oikeasti olla olemassa. Ne edellisen liiton 3 lasta menettivät perheensä ja isänsä. Isä ilmeisesti jatkoi vaan elämäänsä uusien naisten ja uuden perheen parissa. Ei siinä hirveästi edes tarvitse lapsia isää vastaan kääntää, kun lapset tajuavat muutenkin asemansa isänsä prioriteettilistalla. Että onnea vaan sinulle, 12 vuotta nuorempi, teillä menee edelleen hyvin, eikä mies halua tavata eksäänsä edes perhejuhlien yhteydessä ja tämä on pitänyt sille ressukka-lapsellekin tiedottaa....Kuulostat oikein mukavalta, lämpimältä ihmiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon mä nähny niin monta onnetonta ukkoa vaimon sätkynukkena liitoissaan. Saunan lauteilla monet kerrat puhuttu, että mitä tekis, ku voittas lotosta. Jokainen sanoo nauraen, eträ jättäs ihan ekana akkansa. Ja mitä niistä akoista puhutaan, niin kaikki me pitkässä liitossa olleet valitetaan. Kuka mistäkin. Mutta ei voi lähtee, ku ei saa nähä sitte lapsia ja elarit aiotaan taistella pilviin ja itsarilla uhkaillaan. Ja paras, se että teen sun elämäatä helvettiä!
Sama. Tätä kuulee todella paljon, että en todellakaan olisi ollut enää aikoihin naimisissa jollei lapsia olisi.
Kamalaa tuollainen, toivottavasti tuossa tilanteessa olevat miehet ja naiset keräisivät voimansa ja lähtisivät, ja ottaisivat ne lapset mukaansa. Toki siis eron jälkeen myös antaa lasten tavata toistakin vanhempaa, mutta uhlailevan, epävakaan vamhemman luo ei kannata jättää lapsia juuri eron hetkellä. Liian moni on niin sekaisin päästään että kostoksi voi sen itsemurhan laajentaa, typerä sana laajennettu itsemurha, pitäisi puhua murhasta ja itsemurhasta.
Nykyään myös isillä on yhtä lailla oikeus lapsiinsa. Kyselkää neuvoja vaikka lastenvalvojalta, sosiaaliviranomaisilta tai oikeusaputoimistoon, kerrotte huolenne lapsen oikeuksista ja muista huolista erossa. Alku on vaikeaa, ja olo kamalan raskas erotessa kaikkien pelkojen kanssa, mutta olo kevenee todella kun pääsee omaan kotiin, vihdoin voi hengittää rauhassa, vihdoin on koti eikä loukku.
Uskon että moni mies voi yhtälailla pitkittää eroa huonossa/sairaassa suhteessa, mutta toivon ettei sentään kaikki. Haluan uskoa, että suurin osa suhteissa olevista naisista ja miehistä ovat vapaita lähtemään ilman pelkoa kostosta.
Niin ja viä jos toinen on uhkaillut jo erosta puhuessa, voi hyvin lähteä ilman toista ilmoitusta ennen kuin on turvallisesti pois, lasten kanssa, ettei toisella ole mahdollisuutta toteuttaa uhkaa. Materiaalilla ei niin väliä, ei sitä kannata surra, tärkeämpää on oma ja lasten hyvinvointi ja elämä.
Vierailija kirjoitti:
Tätä ketjua sinkkuna lukiessa hämmästyttää, miten niin moni on elänyt todella pitkään, jopa vuosikausia huonossa suhteessa, katkeroitunut, sitten mennyt toisen selän takana ja hommannut uuden suhteen. En ymmärrä tuollaista toimintamallia. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos hommat ei toimi, asioista puhutaan avoimesti, ongelmille tehdään jotain, tai sitten erotaan. Mutta ehkä olen yksin näiden ajatusten kanssa, ja siksi myös yksin.
Ihmisiä on todella paljon erilaisia ja monet haluavat täysin eri asioita suhteessa. Esimerkiksi joku haluaa kumppanin, joka harrastaa samoja asioita, kun taas toinen viihtyy harrastuksissa yksin ja kaipaa omaa aikaa suhteessa ollessaankin. Tuntuu hullulta, että ihmiset menevät yhteen itselleen todella epäsopivien kumppanien kanssa, kärvistelevät suhteessa aivan liian pitkään ja kasvattavat hirveät patoumat vihaa ja katkeruutta sitä kumppania kohtaan. Mikä muu sitä selittää, että petetään, jätetään, kohdellaan epäkunnioittavasti ja vielä vuosikausia eron jälkeenkin haukutaan sitä entistä ja pidetään kirjaa puutteista? Tuo tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä toimintamallilta. Miksi sitä suuta ei saada auki 1 vuoden, 2 vuoden jälkeen, vaan kärvistellään ainakin vuosikymmen, tehdään lapset, ja laitetaan kaikken elämä mahdollimman sekaisin?
Minua pelottaa ajatus, että eläisin suhteessa monta vuotta ja yksi päivä mies vaan täräyttäisi, että ei ole ikinä ollut onnellinen, ei ole mihinkään tyytyväinen, ei ole ikinä rakastanut ja on löytänyt uuden. Miksi sitten ylipäätään olla siinä suhteessa, viedä toisen aikaa sekä mahdollisuuden tulla aidosti rakastetuksi?
Teoria ja ideaali on usein kaukana käytännöstä ja realismista. Minä olen kyllä yrittänyt ja yrittänyt, yrittämästä päästyäni, vuosien ja vuosien ajan puhua ongelmista avioliitossani. Toinen ei ole kuunnellut. Tai kuullut. Tai ymmärtänyt. Asiasta ei ole pystytty edes puhumaan, kun kaikki kommunikaatioyritykseni ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tai paisuneet kauheaksi riidaksi, jossa toinen siilipuolustautuu aggressiivisesti eikä kuule mitään ja lopulta riidellään jostain ihan eri asiasta, tyyliin kotitöiden jako. Ongelmat ovat alkaneet vuosia aiemmin, sitten olen vuosia yrittänyt puhua ja lopulta todettuani suhteen olevan toivoton ja kuollut, hain ihmisseuraa muualta eli petin. Pettämiseni selvisi puolisolle sattumalta paljon jälkikäteen ja vasta siinä vaiheessa tätä alkoi oikeasti edes kiinnostaa parisuhteemme ja ne ongelmat, joista olen kärsinyt jo melkein vuosikymmenen. Hän sanoi itse tajunneensa vasta nyt, kuinka paha olo minulla on ollut. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi sitä kertonut kauan kauan sitten, mutta hän ei yksinkertaisesti suostunut kuuntelemaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.
Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä.
Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.
Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?
Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti.
Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?
Avoliitostakin voi erota ihan ilman puolison lupaa. Yllättävää, mutta totta. Hankkii itselleen uuden asunnon ja/tai pistää yhteisomistajuuden purkuhakemuksen oikeuteen. Jos siis asutaan omistusasunnossa ja toinen ei sitä halua myydä. Ei kenenkään ole pakko elää toisen kanssa jos ei halua. Ei siihen edellenkään tarvi sekoittaa muita ihmisiä eikä pettämisiä.
Mitenkään yksityiskohtia tähän tuomatta, tuo oli mahdotonta meidän tilanteessa. Asiaan liittyi kaikenlaista mitä monilla muilla ei liity. Kun toinen ei halunnut erota millään, oli pakko tehdä omat ratkaisut.
Ajatella, elämässä voi olla tilanteita, joista sinulla ei voi olla harmainta aavistustakaan.
Akka vainosi ja kävi päälle sille tavalla, että piti ottaa uusi nainen turvaksi, ja sitten ero onnistui?
Niin siinä on täytynyt käydä, onneksi on löytynyt uusi nainen pelastamaan rassukkamiehen.
Oikeasti jos suhde on kurja, ja kaikki mahdollinen sen korjaamiseksi on tehty, pitää erota. Vaikka olisi lapsia.
Mutta pettäminen on väärä keino, se vaan pahentaa asioita ja tulehduttaa ennestään vaikean tilanteen sietämättömäksi riidaksi, kaunaksi ja tappeluksi, josta eniten kärsivät lapset. Isää joka jättää mahdottoman äidin asiallisesti ja tarpeettomasti loukkaamatta saa lasten ymmärryksen ainakin myöhemmin, ellei heti.
Isä joka pettää ja tulee heitetyksi pihalle siksi ettei omaa selkärankaa yrittää korjata suhdetta ja sitten asiallisesti erota yleensä saa vain lastensa halveksunnan, lasten on vaikea katsella kuinka äitiä satutetaan tahallisesti ja tarpeettomasti.
Miehen joka ei uskalla ottaa eroa naisesta ennen kuin uusi on katsottu ei pitäisi lapsia lainkaan tehdä, ensin pitäisi kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi.
Hirvittävän hieno mutta samalla myös todella naiivi ajatus tämä, että ensin erotaan ja sitten katsotaan uusi. Kun tosielämässä ihminen ei välttämättä edes tiedosta sitä, miten paskassa liitossa elää ennenkuin tapaa yhtäkkiä jonkun, jonka kanssa kaikki loksahtaa paikoilleen. Ja silti moni jonkin aikaa katselee tilannetta vielä sen jälkeen, ja se on viisasta. Ei lasten takia ihan hetkellisen ihastumisen vuoksi kannatakaan heti erota. Tuskin kukaan myöskään niin tekee. Ja kas, siinä teille se kuuluisa pettäjä. Hirveä sika, joka jättää puolisonsa toisen vuoksi.
Ei tiedosta että on onneton? Tosiaan outoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.
Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä.
Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.
Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?
Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti.
Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?
Avoliitostakin voi erota ihan ilman puolison lupaa. Yllättävää, mutta totta. Hankkii itselleen uuden asunnon ja/tai pistää yhteisomistajuuden purkuhakemuksen oikeuteen. Jos siis asutaan omistusasunnossa ja toinen ei sitä halua myydä. Ei kenenkään ole pakko elää toisen kanssa jos ei halua. Ei siihen edellenkään tarvi sekoittaa muita ihmisiä eikä pettämisiä.
Mitenkään yksityiskohtia tähän tuomatta, tuo oli mahdotonta meidän tilanteessa. Asiaan liittyi kaikenlaista mitä monilla muilla ei liity. Kun toinen ei halunnut erota millään, oli pakko tehdä omat ratkaisut.
Ajatella, elämässä voi olla tilanteita, joista sinulla ei voi olla harmainta aavistustakaan.
Akka vainosi ja kävi päälle sille tavalla, että piti ottaa uusi nainen turvaksi, ja sitten ero onnistui?
Niin siinä on täytynyt käydä, onneksi on löytynyt uusi nainen pelastamaan rassukkamiehen.
Oikeasti jos suhde on kurja, ja kaikki mahdollinen sen korjaamiseksi on tehty, pitää erota. Vaikka olisi lapsia.
Mutta pettäminen on väärä keino, se vaan pahentaa asioita ja tulehduttaa ennestään vaikean tilanteen sietämättömäksi riidaksi, kaunaksi ja tappeluksi, josta eniten kärsivät lapset. Isää joka jättää mahdottoman äidin asiallisesti ja tarpeettomasti loukkaamatta saa lasten ymmärryksen ainakin myöhemmin, ellei heti.
Isä joka pettää ja tulee heitetyksi pihalle siksi ettei omaa selkärankaa yrittää korjata suhdetta ja sitten asiallisesti erota yleensä saa vain lastensa halveksunnan, lasten on vaikea katsella kuinka äitiä satutetaan tahallisesti ja tarpeettomasti.
Miehen joka ei uskalla ottaa eroa naisesta ennen kuin uusi on katsottu ei pitäisi lapsia lainkaan tehdä, ensin pitäisi kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi.
Hirvittävän hieno mutta samalla myös todella naiivi ajatus tämä, että ensin erotaan ja sitten katsotaan uusi. Kun tosielämässä ihminen ei välttämättä edes tiedosta sitä, miten paskassa liitossa elää ennenkuin tapaa yhtäkkiä jonkun, jonka kanssa kaikki loksahtaa paikoilleen. Ja silti moni jonkin aikaa katselee tilannetta vielä sen jälkeen, ja se on viisasta. Ei lasten takia ihan hetkellisen ihastumisen vuoksi kannatakaan heti erota. Tuskin kukaan myöskään niin tekee. Ja kas, siinä teille se kuuluisa pettäjä. Hirveä sika, joka jättää puolisonsa toisen vuoksi.
Ei tiedosta että on onneton? Tosiaan outoa.
Eiköhän sen tiedosta, mutta täällä on aika syvään iskostettu ajatus siitä, että sellaista se parisuhde nyt vaan on. Jollei edes tiedä paremmasta, voi ajatella sen olevan normaalia. Ihminen turtuu kaikkeen paskaan aika hyvin. Kunnes jotain tapahtuu, mikä avaa silmät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tätä ketjua sinkkuna lukiessa hämmästyttää, miten niin moni on elänyt todella pitkään, jopa vuosikausia huonossa suhteessa, katkeroitunut, sitten mennyt toisen selän takana ja hommannut uuden suhteen. En ymmärrä tuollaista toimintamallia. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos hommat ei toimi, asioista puhutaan avoimesti, ongelmille tehdään jotain, tai sitten erotaan. Mutta ehkä olen yksin näiden ajatusten kanssa, ja siksi myös yksin.
Ihmisiä on todella paljon erilaisia ja monet haluavat täysin eri asioita suhteessa. Esimerkiksi joku haluaa kumppanin, joka harrastaa samoja asioita, kun taas toinen viihtyy harrastuksissa yksin ja kaipaa omaa aikaa suhteessa ollessaankin. Tuntuu hullulta, että ihmiset menevät yhteen itselleen todella epäsopivien kumppanien kanssa, kärvistelevät suhteessa aivan liian pitkään ja kasvattavat hirveät patoumat vihaa ja katkeruutta sitä kumppania kohtaan. Mikä muu sitä selittää, että petetään, jätetään, kohdellaan epäkunnioittavasti ja vielä vuosikausia eron jälkeenkin haukutaan sitä entistä ja pidetään kirjaa puutteista? Tuo tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä toimintamallilta. Miksi sitä suuta ei saada auki 1 vuoden, 2 vuoden jälkeen, vaan kärvistellään ainakin vuosikymmen, tehdään lapset, ja laitetaan kaikken elämä mahdollimman sekaisin?
Minua pelottaa ajatus, että eläisin suhteessa monta vuotta ja yksi päivä mies vaan täräyttäisi, että ei ole ikinä ollut onnellinen, ei ole mihinkään tyytyväinen, ei ole ikinä rakastanut ja on löytänyt uuden. Miksi sitten ylipäätään olla siinä suhteessa, viedä toisen aikaa sekä mahdollisuuden tulla aidosti rakastetuksi?
Teoria ja ideaali on usein kaukana käytännöstä ja realismista. Minä olen kyllä yrittänyt ja yrittänyt, yrittämästä päästyäni, vuosien ja vuosien ajan puhua ongelmista avioliitossani. Toinen ei ole kuunnellut. Tai kuullut. Tai ymmärtänyt. Asiasta ei ole pystytty edes puhumaan, kun kaikki kommunikaatioyritykseni ovat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tai paisuneet kauheaksi riidaksi, jossa toinen siilipuolustautuu aggressiivisesti eikä kuule mitään ja lopulta riidellään jostain ihan eri asiasta, tyyliin kotitöiden jako. Ongelmat ovat alkaneet vuosia aiemmin, sitten olen vuosia yrittänyt puhua ja lopulta todettuani suhteen olevan toivoton ja kuollut, hain ihmisseuraa muualta eli petin. Pettämiseni selvisi puolisolle sattumalta paljon jälkikäteen ja vasta siinä vaiheessa tätä alkoi oikeasti edes kiinnostaa parisuhteemme ja ne ongelmat, joista olen kärsinyt jo melkein vuosikymmenen. Hän sanoi itse tajunneensa vasta nyt, kuinka paha olo minulla on ollut. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi sitä kertonut kauan kauan sitten, mutta hän ei yksinkertaisesti suostunut kuuntelemaan!
Mutta erota ei voinut kaikin tavoin kelvottomasta puolisosta, ennen kuin oli uusi katsottuna? Mä en tajua, kenelle tämmöinen kumppani kelpaa. Eikö ymmärrä, että kun tulee jotakin vaikeutta kuten elämässä kaikille jossakin vaiheessa, kokee ihan saman kohtalon. Kuka pettää kerran, pettää ihan taatusti uudestaankin, poislukien nyt ihan teinien sähläämiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun tuttava, alle 50v mies jätti vaimonsa. Kertoi, kuinka oli alistettu avioliitossaan ja pahaolo kasaantui vuosien aikana, eikä kotona enään ollut hyvä olla. Ikinä ei käyty missään, eikä kotona käynyt vieraita, koska vaimo ei jaksanut. Ei matkusteltu, koska vaimo ei jaksanut. Ei urheiltu yhdessä, eikä tehty mitään muutakaan koskaan yhdessä, koska vaimo ei jaksanut. Vaimo oli työtön, mutta kotona kävi säännöllisesti siivooja. Mies hoiti kaikki muut työt kotona, vaikka kävi töissä. Mies lopulta väsyi. Hän otti eron. Hänen aikuiset lapsensa kannustivat isää lähtemään. Eron jälkeen mies alkoi matkustella ja löysi uuden rakkauden. Niin mies, kuin lapsetkin olivat sitä mieltä, että ero oli ollut miehelle paras ratkaisu. Ne aikuiset lapset sano, että eivät ole koskaan nähneet isäänsä niin onnellisena. Jätetystä vaimosta en tiedä mitään. Kukaan ei puhu hänestä.
Aika paljon sä pelkän tuttavan asioista tiedät. Jopa tämän aikuiset lapset on sulle tuntojaan purkaneet. Minä en ole edes välttämättä tavannut kaikkia tuttavieni puolisoita tai lapsia. Tossa tilanteessa mulle olis kyse ystävästä tai vähintään kaverista. Ei enää tuttavasta. Tuttava on henkilö, jota ei kovin hyvin tunne ja jonka kanssa yleensä ei puhuta kovin syvällisiä.
Voihan toki olla, että koko tarina on vaan tän tuttavan omaa kertomusta. Vain hänen puolensa totuudesta. Oikeasti voi olla, että lapset ei ole ihan samaa mieltä ja tarinan faktatkin voi vähän olla hakusessa. Vaimo ei ehkä ollutkaan niin paha kuin tarina kertoo. Ihmisellä kun on taipumus haluta saada asiat näyttämään omalta kannaltaan paremmilta kuin ne onkaan. Vika on vaan toisessa, ei minussa. Se toinen oli hullu ja paha ja siksi minulla oli oikeus ja jopa velvollisuus lähteä. Minulla oli oikeus pettää, koska vain se oli tie vapauteen. Vaikka oikeassa elämässä olis ollut toinenkin vaihtoehto. Jotenkin se oma valinta vaan pitää selittää. Kun pohjimmiltaan itsekin tietää, että homman olis voinut hoitaa paremmin.
Sanopa sinä parisuhdespesialisti mikä on se "toinen vaihtoehto", jos ilkeä ja saamaton puoliso ei halua keskustella mikä on pielessä, ei halua pariterapiaan, omasta mielestään hänellä ei myöskään ole mitään ongelmaa, jolloin hän ei halua muutakaan ulkopuolista apua. Onko "toinen vaihtoehto" jäädä vain siihen huonoon suhteeseen kitkuttamaan ja voimaan pahoin hamaan hautaan?
Et ole sattunut kuulemaan avioerosta? Jos toinen ei halua terapiaan eikä muutakaan ja itse on onneton, niin silloin pistetään avioero vireille. Ja vasta tämän jälkeen aletaan katsella muita. Vaikka toinen olis miten vaikea, niin silti itse voi tehdä asiat reilusti ja rehellisesti.
Entä jos ei olla naimisissa, mutta on lapsia ja lainaa? Jos toinen ilmoittaa, ettei hän ala eroamaan tästä mihinkään, ei meillä oo mikään vikana?
Avoliitostakin voi erota ihan ilman puolison lupaa. Yllättävää, mutta totta. Hankkii itselleen uuden asunnon ja/tai pistää yhteisomistajuuden purkuhakemuksen oikeuteen. Jos siis asutaan omistusasunnossa ja toinen ei sitä halua myydä. Ei kenenkään ole pakko elää toisen kanssa jos ei halua. Ei siihen edellenkään tarvi sekoittaa muita ihmisiä eikä pettämisiä.
Mitenkään yksityiskohtia tähän tuomatta, tuo oli mahdotonta meidän tilanteessa. Asiaan liittyi kaikenlaista mitä monilla muilla ei liity. Kun toinen ei halunnut erota millään, oli pakko tehdä omat ratkaisut.
Ajatella, elämässä voi olla tilanteita, joista sinulla ei voi olla harmainta aavistustakaan.
Kannattaa varmaan tuoda ne yksityiskohdat keskysteluun mukaan, jos sun argumentti perustuu siihen.
Menikö se toinen x-asentoon oven eteen ja esti lähtemisen? Sitähän voi vaikka soittaa poliisit, jos toinen yrittää vapaudenriistoa. Kenenkään ei ole pakko jäädä mihinkään, jos ei rikollista ja vankilaa lasketa. Sosiaaliset koukerot voi olla monimutkaisia, mutta ei ne todellisuudessa mitään estä jos vaan on omaa tahtoa yhtään jäljellä.
t. Eri
En ole lainaamasi, mutta tuokin on kyllä koettu, ei kirjaimellinen x-asento, vaan se, että isokokoinen mies kertakaikkiaan estää poistumasta talosta. Lisäksi toki uhkailua, kiristystä lapsilla ja mitä näitä nyt on. Pääsin lopulta pois, mutta ei se nyt ihan niin vaan käynyt, että sanoo vaan hei hei ja lähtee.
Kai tuo on mahdollista jos nainen on niin paljon miestään fyysisesti suurempi ja väkivaltainen, ettei päästä ovesta ulos. Jolloin silloinkin miespolo voi soittaa poliisin avuksi.
On juu valinnut, mutta mukaanhan ei saa kumppaniaan takuupaperit taskussa. Vasta yhteen muutettua näkee miten yhteiselo sujuu ja vasta lasten synnyttyä millainen vanhempi se vastapuoli on. Ja ihmiset muuttuvat vuosien mittaan. Saattaa alkaa rasittaa lapsuuden käsittelemättömät traumat, toteutumattomat unelmat, tulla työuupumusta ja/tai masennusta, jota ei tunnista ja lukuisia muita variaatioita. Kuinka tämä on joidenkin niin käsittämättömän vaikea ymmärtää, että se ihan itse valittu kumppani saattaa ajan pitkään osoittautua hyvinkin epäsopivaksi, vaikka alku menisikin hyvin!