Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse lähtenyt siitä, että kun lapsi on isovanhemmilla, niin hän on siellä heidän säännöillään. En halua yrittää kontrolloida tilannetta isovanhempien kodissa. Vastaavasti kotona on kodin säännöt. Joustoa tarvitaan kummaltakin puolen.
Oletko siis todella jättänyt 8-kuisen isovanhemmille? Joilla selkeitä mt-ongelmia?
Heitteillejättö.
Olen jättänyt tuon ikäisen isovanhemmille. En ole nähnyt asiassa ongelmaa. Heitteillejättökö - tuskinpa vain.
On se erittäin huonoa vanhemmuutta.
Ja ap:n anopilla on ihan selkeitä mt-ongelmia joten vauva ei tod kuulu mummolaan.
Se on Sinun mielipiteesi. Meistä tuskin kukaan on täydellinen vanhempi. Itse näen, että lapseni ei ole kärsinyt isovanhempien hoidossa, vaan saanut elämäänsä heidän myötään paljon lisää. Luultavasti tulen vanhempana tekemään paljon isompiakin virheitä, kuin sallimalla isovanhempien hoidon heidän säännöillään heidän kodissaan.
Lapsen dumppaaminen ei ole hyvää vanhemmuutta.
Isovanhempia voi tervehtiä kyläilemällä. Ei sinne tarvitse hylätä.
Kyllä voi ihminen olla mustavalkoinen, aggressiivinen ja kykenemätön keskustelemaan suuttumatta muista mielipiteistä, vain se oma on oikea. Tuo luonteenpiirre, rouvaseni, tuo ei taatusti takaa ainakaan hyvää vanhemmuutta lapsillesi. Katso vain, ettet itse ole sellainen tukahduttava äiti.
Viesteistäsi ei voi sanoa muuta kuin että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Ajattelet asiaa sinänsä hyvin pohditusta ja työstetystä näkökulmasta. Huomaa että olet joutunut käsittelemään rajattomuutta omassa elämässäsi. Esikoiseni on kohta vuoden, ja täysin höyrähtänyt anoppi osittain pilasi tämän vauva-ajan. Yritimme ohjata hänen käytöstään ja antaa yhteistä aikaa lapsen kanssa mutta se mummon toissijainen rooli vauvan äitiin nähden ei kertakaikkiaan kelpaa hänelle. Olisi kuluttavaa tuntea häntä kohtaan vihaa ja raivoa - niistä tunteista olen päässyt eroon ja näen kyllä syyn anopin käytökselle. Hän kaipaa omia vauva-aikojaan ja oli odottanut että nyt saa kokea nuorta äitiyttä uudestaan. (paino sanalla äitiyttä)
Jouduimme käymään perheneuvolassa miehen kanssa purkamassa tilannetta ja minä onneksi tunnistin vauvan ollessa vielä aivan pieni, että minulla on kiintymyssuhdeongelmaa vauvani suhteen. Perheneuvolan psykologi tunnisti ongelman, anoppi oli määrätietoisesti pyrkinyt erottamaan minut symbioosista vauvan kanssa.
Minun tapani olla armollinen anoppia kohtaan on se, etten vihaa häntä. Mutta hänellä on asiaa elämäämme vasta sitten kun on hakenut apua ongelmiinsa.
Uskon että lopulta harva ajattelee rajattoman sukulaisen olevan paha. Mutta rajattomuus vahingoittaa perhettä niin paljon että paukkuja ei käytetä rajattoman omien kipukohtien selvittämiseen vaan otetaan sen sijaan välimatkaa. Mikä on minusta toisaalta oikeanlaista priorisointia.Oho, kiintymyssuhdeongelma voi syntyä, jos ulkopuolinen häiritsee äidin ja vauvan yhteiseloa. Kuulostaa pelottavalta. Tai siis siltä, että häirintä on ollut kyllä todella voimakasta ja onnistunuttakin.
Asumme 0,5km päässä anoppilasta. Jouduin hätäsektioon ja olin hyvin kipeä pitkän aikaa ja hormonit sekä uusi tilanne ja univelka tekivät minusta kyvyttömän puolustautumaan. Anoppi omi vauvan ekan kuukauden ajan niin pahasti että olisi pitänyt soittaa poliisille näin jälkeenpäin ajatellen. Haki vastasyntyneen vierestäni, omasta kodistani kun nukuin päikkäreitä. Vei kotiinsa. Hoki kuinka vauva ei ota kontaktia minuun ja nyt kaipaa tottunutta syliä. Huusi ei, ei, ei kun nostin vauvan syliini ja kierteli meitä ahdistuneena - "pitelet väärin, nyt vauvaan sattuu" ja en osannut Mitään, edes pestä vauvan vaatteita. Soitti itkien miehelleni jos ulko-ovemme oli lukossa jne. Havahduin tilanteeseen kun vauva oli vähän vajaa 3kk ja mies sai ohjeen neuvolasta jäädyttää tilanne hetkeksi kokonaan. Puoli vuotta oli sellaista häirintää ja helvettiä ettei mitään rajaa. En ole vieläkään lakannut miettimästä aiheutinko pysyvää vahinkoa vauvalle kun en pystynyt puolustamaan häntä ja itseäni silloin. Etsimme nyt asuntoa toiselta paikkakunnalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Ajattelet asiaa sinänsä hyvin pohditusta ja työstetystä näkökulmasta. Huomaa että olet joutunut käsittelemään rajattomuutta omassa elämässäsi. Esikoiseni on kohta vuoden, ja täysin höyrähtänyt anoppi osittain pilasi tämän vauva-ajan. Yritimme ohjata hänen käytöstään ja antaa yhteistä aikaa lapsen kanssa mutta se mummon toissijainen rooli vauvan äitiin nähden ei kertakaikkiaan kelpaa hänelle. Olisi kuluttavaa tuntea häntä kohtaan vihaa ja raivoa - niistä tunteista olen päässyt eroon ja näen kyllä syyn anopin käytökselle. Hän kaipaa omia vauva-aikojaan ja oli odottanut että nyt saa kokea nuorta äitiyttä uudestaan. (paino sanalla äitiyttä)
Jouduimme käymään perheneuvolassa miehen kanssa purkamassa tilannetta ja minä onneksi tunnistin vauvan ollessa vielä aivan pieni, että minulla on kiintymyssuhdeongelmaa vauvani suhteen. Perheneuvolan psykologi tunnisti ongelman, anoppi oli määrätietoisesti pyrkinyt erottamaan minut symbioosista vauvan kanssa.
Minun tapani olla armollinen anoppia kohtaan on se, etten vihaa häntä. Mutta hänellä on asiaa elämäämme vasta sitten kun on hakenut apua ongelmiinsa.
Uskon että lopulta harva ajattelee rajattoman sukulaisen olevan paha. Mutta rajattomuus vahingoittaa perhettä niin paljon että paukkuja ei käytetä rajattoman omien kipukohtien selvittämiseen vaan otetaan sen sijaan välimatkaa. Mikä on minusta toisaalta oikeanlaista priorisointia.Oho, kiintymyssuhdeongelma voi syntyä, jos ulkopuolinen häiritsee äidin ja vauvan yhteiseloa. Kuulostaa pelottavalta. Tai siis siltä, että häirintä on ollut kyllä todella voimakasta ja onnistunuttakin.
Asumme 0,5km päässä anoppilasta. Jouduin hätäsektioon ja olin hyvin kipeä pitkän aikaa ja hormonit sekä uusi tilanne ja univelka tekivät minusta kyvyttömän puolustautumaan. Anoppi omi vauvan ekan kuukauden ajan niin pahasti että olisi pitänyt soittaa poliisille näin jälkeenpäin ajatellen. Haki vastasyntyneen vierestäni, omasta kodistani kun nukuin päikkäreitä. Vei kotiinsa. Hoki kuinka vauva ei ota kontaktia minuun ja nyt kaipaa tottunutta syliä. Huusi ei, ei, ei kun nostin vauvan syliini ja kierteli meitä ahdistuneena - "pitelet väärin, nyt vauvaan sattuu" ja en osannut Mitään, edes pestä vauvan vaatteita. Soitti itkien miehelleni jos ulko-ovemme oli lukossa jne. Havahduin tilanteeseen kun vauva oli vähän vajaa 3kk ja mies sai ohjeen neuvolasta jäädyttää tilanne hetkeksi kokonaan. Puoli vuotta oli sellaista häirintää ja helvettiä ettei mitään rajaa. En ole vieläkään lakannut miettimästä aiheutinko pysyvää vahinkoa vauvalle kun en pystynyt puolustamaan häntä ja itseäni silloin. Etsimme nyt asuntoa toiselta paikkakunnalta.
Minkä ikäinen vauva on nyt? Kiintymyssuhde on siitä mielenkiintoinen teoria, että se myös on tietyllä tapaa joustava ja mukautuva - paljon voit korjata erityisesti äidin roolista käsin. Eiköhän kaikki mene vielä hyvin. Sun anoppisi on yrittänyt manipuloida sinua, kun on väittänyt ettei vauva tunnista sinua. Jo ihan vastasyntynyt haistaa oman äidin maidon ja vaikka ei imettäisi, niin tunnistaa jo kohtuajoilta äänesi, sydämen sykkeen rytmisi. Kuinka paljon vauva vietti aikaa anoppisi kanssa?
En tiedä rikosten vanhentumistajoista, mutta teinä ottaisin selvää kaappauksen vanhenemisajasta. Ei tuosta pitäisi ihmisen selvitä kuin koira veräjästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Ajattelet asiaa sinänsä hyvin pohditusta ja työstetystä näkökulmasta. Huomaa että olet joutunut käsittelemään rajattomuutta omassa elämässäsi. Esikoiseni on kohta vuoden, ja täysin höyrähtänyt anoppi osittain pilasi tämän vauva-ajan. Yritimme ohjata hänen käytöstään ja antaa yhteistä aikaa lapsen kanssa mutta se mummon toissijainen rooli vauvan äitiin nähden ei kertakaikkiaan kelpaa hänelle. Olisi kuluttavaa tuntea häntä kohtaan vihaa ja raivoa - niistä tunteista olen päässyt eroon ja näen kyllä syyn anopin käytökselle. Hän kaipaa omia vauva-aikojaan ja oli odottanut että nyt saa kokea nuorta äitiyttä uudestaan. (paino sanalla äitiyttä)
Jouduimme käymään perheneuvolassa miehen kanssa purkamassa tilannetta ja minä onneksi tunnistin vauvan ollessa vielä aivan pieni, että minulla on kiintymyssuhdeongelmaa vauvani suhteen. Perheneuvolan psykologi tunnisti ongelman, anoppi oli määrätietoisesti pyrkinyt erottamaan minut symbioosista vauvan kanssa.
Minun tapani olla armollinen anoppia kohtaan on se, etten vihaa häntä. Mutta hänellä on asiaa elämäämme vasta sitten kun on hakenut apua ongelmiinsa.
Uskon että lopulta harva ajattelee rajattoman sukulaisen olevan paha. Mutta rajattomuus vahingoittaa perhettä niin paljon että paukkuja ei käytetä rajattoman omien kipukohtien selvittämiseen vaan otetaan sen sijaan välimatkaa. Mikä on minusta toisaalta oikeanlaista priorisointia.Oho, kiintymyssuhdeongelma voi syntyä, jos ulkopuolinen häiritsee äidin ja vauvan yhteiseloa. Kuulostaa pelottavalta. Tai siis siltä, että häirintä on ollut kyllä todella voimakasta ja onnistunuttakin.
Asumme 0,5km päässä anoppilasta. Jouduin hätäsektioon ja olin hyvin kipeä pitkän aikaa ja hormonit sekä uusi tilanne ja univelka tekivät minusta kyvyttömän puolustautumaan. Anoppi omi vauvan ekan kuukauden ajan niin pahasti että olisi pitänyt soittaa poliisille näin jälkeenpäin ajatellen. Haki vastasyntyneen vierestäni, omasta kodistani kun nukuin päikkäreitä. Vei kotiinsa. Hoki kuinka vauva ei ota kontaktia minuun ja nyt kaipaa tottunutta syliä. Huusi ei, ei, ei kun nostin vauvan syliini ja kierteli meitä ahdistuneena - "pitelet väärin, nyt vauvaan sattuu" ja en osannut Mitään, edes pestä vauvan vaatteita. Soitti itkien miehelleni jos ulko-ovemme oli lukossa jne. Havahduin tilanteeseen kun vauva oli vähän vajaa 3kk ja mies sai ohjeen neuvolasta jäädyttää tilanne hetkeksi kokonaan. Puoli vuotta oli sellaista häirintää ja helvettiä ettei mitään rajaa. En ole vieläkään lakannut miettimästä aiheutinko pysyvää vahinkoa vauvalle kun en pystynyt puolustamaan häntä ja itseäni silloin. Etsimme nyt asuntoa toiselta paikkakunnalta.
Minkä ikäinen vauva on nyt? Kiintymyssuhde on siitä mielenkiintoinen teoria, että se myös on tietyllä tapaa joustava ja mukautuva - paljon voit korjata erityisesti äidin roolista käsin. Eiköhän kaikki mene vielä hyvin. Sun anoppisi on yrittänyt manipuloida sinua, kun on väittänyt ettei vauva tunnista sinua. Jo ihan vastasyntynyt haistaa oman äidin maidon ja vaikka ei imettäisi, niin tunnistaa jo kohtuajoilta äänesi, sydämen sykkeen rytmisi. Kuinka paljon vauva vietti aikaa anoppisi kanssa?
En tiedä rikosten vanhentumistajoista, mutta teinä ottaisin selvää kaappauksen vanhenemisajasta. Ei tuosta pitäisi ihmisen selvitä kuin koira veräjästä.
Nyt on vuoden. Vierastus tuli 8kk ikäisenä ja oli hyvin voimakasta 10kk ikään asti. Ensimmäinen "sana" oli ä-ä, äiti. On ollut aika kovaan eroahdistukseen taipuvainen mutta minusta normaalilla tavalla. Mieltää minusta selvästi äidin ja isän perusturvakseen. Näki anopin viimeksi 7kk ikäisenä, tai oli sylissä silloin viimeksi. Saa öisin kauhukohtauksia noin 3krt\viikossa mutta neuvolan mukaan normaalia? Tosi iloinen ja utelias poika kuitenkin. Anoppi kävi ekan kk ajan useita kertoja päivässä ja ainakin kahdesti myös yöllä, "tarkastamassa". Aina repi vauvan minulta ja vaati saada rauhoittaa itkut. Kun välit menivät vajaa puoli vuotta sitten kokonaan, yritti selittää pojalleen että koki minun omivan lasta ja arvostelevan häntä ja siksi "saattoi välillä innostua". En arvostellut häntä koskaan, olin kuin tikku paskassa aina kun hän tuli meille. Sanoi että "poikaa on yllättävän vaikea kasvattaa". Aina kun aikaa kului ja annoimme uuden mahdollisuuden, hän rohkaistui toimimaan samoin. Nyt on ilman lapsenlasta.
Me siedimme tilanteita liian kauan. Minusta tuli uhka jo raskaana ollessa. Anopin käytös muuttui. Alkoi naljailua, kommentoi ilkeästi asioita. Alkoi pojalleen puhumaan:"Rakas poikani, rakas poikani!" Mies oli hämillään, minä lähinnä huvittunut. Silloin emme osanneet aavistaa mitä tuleman pitää. Merkit olivat kyllä selvät, jos olisi ollut aiempaa kokemusta. Eipä ollut, joten opimme kaikki kantapään kautta.
Synnytyssairaalassa (olin kutsunut) annoin vauvan heti hänelle syliin, sillä minusta tuntui, että minusta leivottaisiin pahis muutoin. Olin oikeassa, vaistoni toimivat, mutten kuunnellut itseäni. Anoppi nyyhki kuuluvasti ja toisteli vauvalle :"Voih, koska me oikein nähdään, sniif!" Ihmettelin, mutten kuitenkaan osannut ajatella laajemmin. Aivan kuin hän olisi pitänyt vauvaani omanaan ja minä, äiti estäisin häntä. Ei minulla ollut tuossa vaiheessa lainkaan käsitystä hänestä. Minä en siis nähnyt asiaa niin, että emme haluaisi olla tekemisissä, juurihan olin hänet kutsunut sairaalaan!
Kun sitten vieraat poistuivat, jäimme sairaalassa mieheni kanssa halailemaan ja vauva oli siinä välissä. Hehkuimme onnea ja se hetki oli yksi ihanimmista muistoista. Anoppi juoksi sairaalan käytävää takaisin luoksemme ihan hengästyneenä ja voihki vauvan perään. Ihmettelimme avoimesti. Tai siis ainakin ilmeemme paljasti ihmetyksen. Olimme kuitenkin hiljaa.
Tässä oli vain alku. Anoppi alkoi määräilemään myös muutoin. Hän ilmiselvästi koki, että olin hänen maillaan. Ei toisinpäin. Mies on kasvanut tossukasta mieheksi tässä matkan varrella. Tosin itsetuntoa jouduttu kehittämään. Mies asui reilusti yli 2kymppiseksi äitinsä luona ja äitinsä joka vingahdus sai hänet juoksemaan auttamaan. Tuota, kun mies ei enää jaksanut, alkoi krokotiilinkyyneleet ja narina ympäri sukua. Kukaan ei kysynyt meiltä miten on, vaan häntä surkuisaa vanhaa naisrukkaa uskottiin ihan täysin.
Koimme olevamme voimattomia tuon hovin edessä ja emme löytäneet muuta ratkaisua asiaan kuin katkaista välit ja alkaa voida hyvin. Olen katkera anopille siitä kuinka paljon hän vei vauva-aikaamme ja yritti tehdä olomme vaikeaksi ja siis tekikin. Hän on itsekäs, manipuloiva ja sairas vanha nainen.
Ratkaisumme oli oikea. Mies on terapiassa ja perheemme voi hyvin. Olen itselleni katkera, että katsoin tuota ilkeilyä liian kauan, mutta toisaalta halusin olla täysin varma siitä, että teemme oikean ratkaisun. Mies olisi ollut valmis katkaisemaan välit aiemmin kuin minä. Tuo oli ihmeellistä, sillä minua haukuttiin siitäkin, jos mies sanoi mielipiteensä mikä ei miellyttänyt. Miniä oli siis kaiken pahan takana. Kun mies vihdoin uskalsi sanoa ei, niin miniähän siellä oli vaikuttamassa. Mietin vain, miksi nuo ihmiset ajattelivat vain itsekkäästi omaa etuaan toisten kustannuksella?Miksi he eivät ajatelleet mitä voivat menettää? Eikö mieheni edes ollut liian arvokas menetettäväksi? Todella ikävää.
Mutta tuossa kaikessa toimi anopin itsekkyys, omat halut, kylmyys ja vallanhimo. Hän pelili jotakin ihme peliään jatkuvasti. Kokeilimme aluksi ottaa etäisyyttä, mutta sillä aikaa hän olikin keitellyt hyvän aikaa soppaansa.
Ei tuollaiset muutu.
Olen kysellyt välillä mieheltäni olisiko valmis näkemään äitiään. Ei kuulemma tule sellaista päivää. Tosin ei ole minullakaan enää tuon kaiken jälkeen haluja ajatella anopista lainkaan lämpimästi. Ne ajat oli ja meni.
Kannustan siis kuuntelemaan itseään ja tekemään päätökset oman perheen hyvinvointia ajatellen. Jos joku haluaa olla ilkeä, sen kyllä huomaa. Meillä kaikki meinasi johtaa avioeroon, mutta onneksi olemme nyt vain kaikesta voimistuneina vahvempia ja luotamme tuntemuksiimme.
Voimia kaikille uhreille ja rohkeutta pitää omista oikeuksista ja velvollisuuksista kiinni <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku tyhmä näpäyttelijä löytänyt ketjun...
Meinasin just sanoa et mun anoppi näköjään löys tiensä paikalle...
Vierailija kirjoitti:
Provo. Ei kukaan halua imetettävää monta kertaa yössä syövää vauvaa riesakseen. 😁
Voi kuule spn viedti kuulosti melkein omalta tarinalta ja kun meidän on vielä yliherkkä korvikkeelle, mutta eihän mummu sitä usko, kun tarkoittaa ettei haluta vauvaa hänelle yöhoitoon. Peruivat lomamatkankin kun ei voi olla viikkoa vauvasta erossa. Onneksi mieheni ymmärtää että alkaa mennä yli...
Pitäisi kysyä siskolta sekosiko oma äiti samalla tavalla ekasta lapsenlapsesta, kun nyt on avulias, mutta sanonut alusta asti ettei halua tungetella.. tietty jos oisi oma äiti, voisi sanoakin että nyt äiti rakas menee sairaaksi. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on rajaton äiti, jonka kanssa en voi olla tekemisissä, saati anna hänen tavata lapsiani. Oma lapsuuteni oli henkisen väkivallan rei'ittämä ja hän heitti minut ulos lapsuudenkodista heti kun olin täysi-ikäinen. Onneksi pärjäsin, ihme etten ole alkoholisti tai narkkari paikaten päihteillä rikkinäistä elämääni.
Erinäisten, niin itseeni kuin lapsiini kohdistuneiden asioiden vuoksi välit ovat olleet poikki nyt yli vuoden. Tämä oli oikeastaan äitini aloite, sillä hän lähetti marttyyriviestin jossa itse ehdotti ettei enää olla missään tekemisissä ja kertoi naapuruston lasten korvaavan hänelle minun lapseni. En vastannut mitään, sillä aloitin omalta puoleltani lopullisen välirikon ihan saman tien. Tämä vaivaa häntä kovasti, kun en vastannut. Äitini luuli, että voisi olla kuitenkin yhteydessä alle kouluikäisiin lapsiini ja lähetteli kortteja ja paketteja heille. Kortit menee suoraan roskikseen ja paketteja en nouda. Minä en tunne häntä kohtaan mitään, sillä rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välipitämättömyys. En usko, että edes tunnen surua kun tuo kuolee, olen käsitellyt äidittömyyteni hänen kuolemanaan jo vuosia sitten.
Kiitos tuosta linkistä läheisriippuvuuteen liittyen. Kuvasi häntä hyvin vahvasti, olen tähän asti luullut hänen olleen puhdas narsisti.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on rajaton äiti, jonka kanssa en voi olla tekemisissä, saati anna hänen tavata lapsiani. Oma lapsuuteni oli henkisen väkivallan rei'ittämä ja hän heitti minut ulos lapsuudenkodista heti kun olin täysi-ikäinen. Onneksi pärjäsin, ihme etten ole alkoholisti tai narkkari paikaten päihteillä rikkinäistä elämääni.
Erinäisten, niin itseeni kuin lapsiini kohdistuneiden asioiden vuoksi välit ovat olleet poikki nyt yli vuoden. Tämä oli oikeastaan äitini aloite, sillä hän lähetti marttyyriviestin jossa itse ehdotti ettei enää olla missään tekemisissä ja kertoi naapuruston lasten korvaavan hänelle minun lapseni. En vastannut mitään, sillä aloitin omalta puoleltani lopullisen välirikon ihan saman tien. Tämä vaivaa häntä kovasti, kun en vastannut. Äitini luuli, että voisi olla kuitenkin yhteydessä alle kouluikäisiin lapsiini ja lähetteli kortteja ja paketteja heille. Kortit menee suoraan roskikseen ja paketteja en nouda. Minä en tunne häntä kohtaan mitään, sillä rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välipitämättömyys. En usko, että edes tunnen surua kun tuo kuolee, olen käsitellyt äidittömyyteni hänen kuolemanaan jo vuosia sitten.
Kiitos tuosta linkistä läheisriippuvuuteen liittyen. Kuvasi häntä hyvin vahvasti, olen tähän asti luullut hänen olleen puhdas narsisti.
Tuntuu käsittämättömältä, että joku, joka sanoo naapuruston lasten korvaavan lastenlapset, jatkaa silti yhteydenpitoa. Onneksi olet osannut katkaista yhteydenpidon ajoissa. Tuonkaltaiset ihmiset ovat kuin vampyyreja, eivät koskaan saa itseltään rauhaa, ja niin kauan kuin henki pihisee, on pakko imeä läheiset ihmiset kuiviin. Surullista kaikkien kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Mikä sinua ärsyttää? Sekö että saisit ymmärrettävän selityksen kummalliselle käytökselle? Eihän se tarkoita sitä, että pitäisi olla edes missään tekemisissä ihmisen kanssa, joka tuotta pahaa mieltä. Ymmärtäminen on käsittämistä, hyväksyminen ja salliminen ovat taas eri asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi aina näiden vouhottajien pitää löytää tiensä näihin ketjuihin, ymmärrättekö, että olette rasittavia? Perustakaa oma ketju, jossa voitte haukkua "kamalia" miniöitänne, kuinka nyt se kielsi antamansa vastasyntyneelle perunaa, "Kyllä silloin kun minulla oli lapsia..."
Toisaalta eikö olisi ihana kun joku vauvan itselleen ottava "omaa aikaa" vauvan kanssa tarvitseva mummo selittäisi miksi toimii kuten toimii ja miksi kokee oikeudekseen ottaa vauvan omaksi ilokseen ja esim olla antamatta itkevää vauvaa vauvan vanhemmalle.
Mua kiinnostaa myös! Haluaisin kuulla selityksen sille miksi joku isoäiti kokee oikeudekseen ja sopivaksi käytökseksi sanoa vauvaa sylitellessään vastasyntyneen äidille "mene jo siitä, älä vahtaa"!? Ensikohtaaminen vielä kyseessä ja isoäiti aiemmin ihan ok tyyppi ollut.
No se voi olla ihan sitä että haluaa rauhassa höpötellä hupsuja ja ihailla sitä pientä vauvaa. Vaikka tuollanen kommentti ei kivaa käytöstä olekaan:/ onhan se eri juttu olla vauvan kanssa jos lapsen äiti istuu ja tarkkailee ihan vierellä.
Jos on jotain sellaista, mitä ei lapsen oman äidin edessä voi tehdä tai sanoa, niin yleensä siinä on jotain väärää tai vinksallaan.
Ööh, ei ihan noinkaan. Paitsi ääritapauksissa. Kivempi on sylittää vauvaa ja puhella "mitäsattuu" ja olla vaan, kahdestaan. Siinä ei ole mitään vinksallaan tietääkseni.. meidän suvussa tämä rauha on tapana antaa ja oma miniäkin sen jo ymmärtää. Viimeksi sai rauhassa laitella vaatekaappeja, lueskella ym. eipä tuo ainakaan valittanut ;)
Tajuatko että siitä miniästä on voinut tuntua pahalta? On ehkä taipunut teidän "suvun tapaan" jos on yhtään samanlainen ihminen kuin minä, välttelee konfliktia. Nyrkkisääntö pitäisi olla että äitiä ja vauvaa ei eroteta millään "saat omaa aikaa"- verukkeella saati että oikein suvun tapa. Siihen väliin EI KERTAKAIKKIAAN MENNÄ kyynärpäätaktiikalla. Jos miniä itse ehdottaa tuollaista sylittelytuokiota oman ajan toivossa niin asia on ok. Pieni vauva EI KAIPAA kahdenkeskistä aikaa tai sylittelyä sinun kanssasi, sinä olet vastasyntyneelle yhtä vieras kuin kaupan kassa!!
Nyt sitä tunneventtiiliä pienemmälle ja ajatelleen hitto vie järjellä. Eikö tuo muka omasta mielestäsi ole "vähän" ylireagointia?
Näköjään jotkut ovat kiihkossaa hypänneet toiseen äärilaitaan. Isovanhemmat eivät ole sen kummempia kuin kaupan kassa. Saako lapsi myös neljäsosan geeneistään kaupan kassalta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Mikä sinua ärsyttää? Sekö että saisit ymmärrettävän selityksen kummalliselle käytökselle? Eihän se tarkoita sitä, että pitäisi olla edes missään tekemisissä ihmisen kanssa, joka tuotta pahaa mieltä. Ymmärtäminen on käsittämistä, hyväksyminen ja salliminen ovat taas eri asioita.
Ymmärrätkö itse, että tuo ihminen jolle vastasit on ehkä käyttänyt kymmeniä tai satoja tunteja elämästään nimenomaan kuuntelemalla, kun äiti kertoo mikä kaikki äidin elämässä on mennyt pieleen ja kuka ihminen menneisyydessä on äitiä milloinkin sortanut jne.? Minä ainakin ole omani kanssa. Isoja, todellisia ja rankkoja asioita ja selittää kyllä äidin käytöksen joo, mutta eivät nämä asiat ole mikään kaiken selittävä ja ymmärrystä edesauttaja salaisuus, vaan ihan 100% olleet tiedossa jo vuosikaudet.
Olisinpa lukemassa tästä samasta asiasta 20-30 vuoden kuluttua.
Olisivatko ongelmat samoja ,anopit edelleen kuin Lumikin äitipuoli vai olisivatko he se toinen ääripää ,joka ei välttämättä edes tiedä lapsenlapsistaan,koska heitä ei kiinnosta tai he eivät uskalla ottaa mitään kontaktia etteivät vain käyttäytyisi samoin kuin äitinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi aina näiden vouhottajien pitää löytää tiensä näihin ketjuihin, ymmärrättekö, että olette rasittavia? Perustakaa oma ketju, jossa voitte haukkua "kamalia" miniöitänne, kuinka nyt se kielsi antamansa vastasyntyneelle perunaa, "Kyllä silloin kun minulla oli lapsia..."
Toisaalta eikö olisi ihana kun joku vauvan itselleen ottava "omaa aikaa" vauvan kanssa tarvitseva mummo selittäisi miksi toimii kuten toimii ja miksi kokee oikeudekseen ottaa vauvan omaksi ilokseen ja esim olla antamatta itkevää vauvaa vauvan vanhemmalle.
Mua kiinnostaa myös! Haluaisin kuulla selityksen sille miksi joku isoäiti kokee oikeudekseen ja sopivaksi käytökseksi sanoa vauvaa sylitellessään vastasyntyneen äidille "mene jo siitä, älä vahtaa"!? Ensikohtaaminen vielä kyseessä ja isoäiti aiemmin ihan ok tyyppi ollut.
No se voi olla ihan sitä että haluaa rauhassa höpötellä hupsuja ja ihailla sitä pientä vauvaa. Vaikka tuollanen kommentti ei kivaa käytöstä olekaan:/ onhan se eri juttu olla vauvan kanssa jos lapsen äiti istuu ja tarkkailee ihan vierellä.
Jos on jotain sellaista, mitä ei lapsen oman äidin edessä voi tehdä tai sanoa, niin yleensä siinä on jotain väärää tai vinksallaan.
Ööh, ei ihan noinkaan. Paitsi ääritapauksissa. Kivempi on sylittää vauvaa ja puhella "mitäsattuu" ja olla vaan, kahdestaan. Siinä ei ole mitään vinksallaan tietääkseni.. meidän suvussa tämä rauha on tapana antaa ja oma miniäkin sen jo ymmärtää. Viimeksi sai rauhassa laitella vaatekaappeja, lueskella ym. eipä tuo ainakaan valittanut ;)
Tajuatko että siitä miniästä on voinut tuntua pahalta? On ehkä taipunut teidän "suvun tapaan" jos on yhtään samanlainen ihminen kuin minä, välttelee konfliktia. Nyrkkisääntö pitäisi olla että äitiä ja vauvaa ei eroteta millään "saat omaa aikaa"- verukkeella saati että oikein suvun tapa. Siihen väliin EI KERTAKAIKKIAAN MENNÄ kyynärpäätaktiikalla. Jos miniä itse ehdottaa tuollaista sylittelytuokiota oman ajan toivossa niin asia on ok. Pieni vauva EI KAIPAA kahdenkeskistä aikaa tai sylittelyä sinun kanssasi, sinä olet vastasyntyneelle yhtä vieras kuin kaupan kassa!!
Nyt sitä tunneventtiiliä pienemmälle ja ajatelleen hitto vie järjellä. Eikö tuo muka omasta mielestäsi ole "vähän" ylireagointia?
Näköjään jotkut ovat kiihkossaa hypänneet toiseen äärilaitaan. Isovanhemmat eivät ole sen kummempia kuin kaupan kassa. Saako lapsi myös neljäsosan geeneistään kaupan kassalta?
Ei, eikä isovanhemmalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten itkekö, ettei ole turvaverkkoja ja ilmaista luotettavaa lastenhoitajaa.
Älä viitsi. Ei kaikki mummot ole turvallisia ja luotettavia. T: Viiden mummu
Eivät ole niin , eivätkä kaikki äiditkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten itkekö, ettei ole turvaverkkoja ja ilmaista luotettavaa lastenhoitajaa.
Älä viitsi. Ei kaikki mummot ole turvallisia ja luotettavia. T: Viiden mummu
Eivät ole niin , eivätkä kaikki äiditkään.
Kamalat mummot on entisiä kamalia äitejä.
Meillä ei vielä ole lapsia, mutta on jo etukäteen sovittu että puolison vanhempiin ei tule kontaktia olemaan. Itse sinne välit lopullisesti katkaistu, anopin suhteen pidettiin toivoa yllä ehkä hieman liian pitkään... Täysin tunnekylmä ihminen, jonka ainoa tehtävä on nälviä puolisoani joka ainoassa asiassa. Meidän koti on myös aina sotkuinen hänen mielestään, vaikka säännöllisesti siivotaan ja kaikki aikalailla muutenkin pielessä. Puolisolla takana lapsuus täynnä isän huutoa, hakkaamista ja ahdistelua ja äidin välinpitämättömyyttä ja täydellistä tunnekylmyyttä. Nyt mummeli väittää ettei muista mitään tapahtuneen ja samalla syyttää lapsuuden väkivallasta puolisoani...aika ristiriitaista :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten itkekö, ettei ole turvaverkkoja ja ilmaista luotettavaa lastenhoitajaa.
Älä viitsi. Ei kaikki mummot ole turvallisia ja luotettavia. T: Viiden mummu
Eivät ole niin , eivätkä kaikki äiditkään.
Kamalat mummot on entisiä kamalia äitejä.
Niinpä niin. Tämän päivän kamalat äidit ovat tulevaisuuden kamalia mummoja.
Onneksi minulla on vain tyttöjä.
Tämän ketjun perusteella poikien äidit jollain tavalla vaurioituvat ja kehittyvät karmeiksi anopeiksi ja mummoiksi.
Ehkä pojan kasvattamisessa miniälle kelpaavaksi kuluvat kaikki paukut niin että pää sekoaa.
Tytön kasvattaminen ei näköjään ole ihan yhtä riskaabelia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää sitten itkekö, ettei ole turvaverkkoja ja ilmaista luotettavaa lastenhoitajaa.
Älä viitsi. Ei kaikki mummot ole turvallisia ja luotettavia. T: Viiden mummu
Eivät ole niin , eivätkä kaikki äiditkään.
Kamalat mummot on entisiä kamalia äitejä.
Niinpä niin. Tämän päivän kamalat äidit ovat tulevaisuuden kamalia mummoja.
Onneksi minulla on vain tyttöjä.
Tämän ketjun perusteella poikien äidit jollain tavalla vaurioituvat ja kehittyvät karmeiksi anopeiksi ja mummoiksi.
Ehkä pojan kasvattamisessa miniälle kelpaavaksi kuluvat kaikki paukut niin että pää sekoaa.
Tytön kasvattaminen ei näköjään ole ihan yhtä riskaabelia.
Kyynel.
Täällä on moni kertonut myös omasta äidistään.
Mutta ethän sinä ehdi edes lukea kun pitää uhriutua.
Joku tyhmä näpäyttelijä löytänyt ketjun...