Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Tuo oli todella napakasti ilmaistu! Noin juuri on ollut meilläkin. Täytyi aina oikein keskittyä siihen, ettei vain mitenkään aiheuttaisi äitylille pahaa mieltä missään tilanteessa, se olisi ollut kuolemansynti. Itse hän kuitenkin kohteli meitä juuri niin kaltoin kuin huvitti. Nyt vanhana ihmettelee, miksei meitä enää huvita pitää yllä tuota samaa sairasta skenaariota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Ajattelet asiaa sinänsä hyvin pohditusta ja työstetystä näkökulmasta. Huomaa että olet joutunut käsittelemään rajattomuutta omassa elämässäsi. Esikoiseni on kohta vuoden, ja täysin höyrähtänyt anoppi osittain pilasi tämän vauva-ajan. Yritimme ohjata hänen käytöstään ja antaa yhteistä aikaa lapsen kanssa mutta se mummon toissijainen rooli vauvan äitiin nähden ei kertakaikkiaan kelpaa hänelle. Olisi kuluttavaa tuntea häntä kohtaan vihaa ja raivoa - niistä tunteista olen päässyt eroon ja näen kyllä syyn anopin käytökselle. Hän kaipaa omia vauva-aikojaan ja oli odottanut että nyt saa kokea nuorta äitiyttä uudestaan. (paino sanalla äitiyttä)
Jouduimme käymään perheneuvolassa miehen kanssa purkamassa tilannetta ja minä onneksi tunnistin vauvan ollessa vielä aivan pieni, että minulla on kiintymyssuhdeongelmaa vauvani suhteen. Perheneuvolan psykologi tunnisti ongelman, anoppi oli määrätietoisesti pyrkinyt erottamaan minut symbioosista vauvan kanssa.
Minun tapani olla armollinen anoppia kohtaan on se, etten vihaa häntä. Mutta hänellä on asiaa elämäämme vasta sitten kun on hakenut apua ongelmiinsa.
Uskon että lopulta harva ajattelee rajattoman sukulaisen olevan paha. Mutta rajattomuus vahingoittaa perhettä niin paljon että paukkuja ei käytetä rajattoman omien kipukohtien selvittämiseen vaan otetaan sen sijaan välimatkaa. Mikä on minusta toisaalta oikeanlaista priorisointia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Viha on tärkeä vaihe asioiden prosessoinnissa. Siitä vaan on myös tärkeää pyrkiä eteenpäin, kun se on koettu. Ja kyllä, siihen voi mennä vuosia tai kymmeniä, mutta kun huomaa päässeensä vihasta, tietää päässeensä askeleen kohti omaa tasapainoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Siis nelikuista, ei nelikosta. Haluaisin vielä lisätä, että nimenomaan armeliaisuudesta ja ymmärryksestä toisten pahaa oloa kohtaan, jota minulle oli koko ikäni naamaan hierottu, yritin olla väleissä aikuisiällä ja voin itse huonosti.
Toisaalta tilanteet ja kokemukset ovat hyvin erilaisia, ja uskon että sinun tilanteessasi ymmärrys on ollut hyvä ja rauhaa tuova ratkaisu. Aina se ei kuitenkaan sitä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Kirjoitin tuon viestin 1021. Mahtava pointti sinulla - miksi pelkäämme ja vältämme vihaa? Se ON tärkeä tunne. Tuntuu että asioiden työstämisessä on usein keskiönä *päästä eroon vihasta*. Jos se viha nimenomaan auttaa säilyttämään rajat ja suojelemaan perhettä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Tässä nyt tullaan siihen että vain sinä itse olet vastuussa omista tunteistasi.
Se että vanhempi on aikansa uhri ei oikeuta häntä käyttäytymään huonosti nuorempia kohtaan. Meillä anoppi sysää omaa pahaa oloa mieheni ja minun syyksi ja suuttuu kun minä en suostu hänen murheitaan kantamaan.
Ainoa tapa millä kukaan voi itseään auttaa on se että tajuaa sen ettei ole vastuussa kenenkään toisen ihmisen tunteista ja pahasta olosta ja ainoa ihminen kenen tunteisiin ja pahaan oloon voi vaikuttaa on oma itsensä. Itse olen joutunut koko lapsuuteni kantamaan harteillani isovanhempieni pahaa oloa ja vasta vuosien terapian jälkeen tajusin etten ole vastuussa heidän tunteistaan ja minulla on oikeus päättää etteivät heidän tunteensa vaikuta minun toimintaani. Nyt anopppini yrittää tehdä tuota samaa minulle ja vaikka välillä tuntuukin todella pahalta sanoa itkevälle aikuiselle että minä huolehdin nyt omasta sekä perheeni hyvinvoinnista huolimatta anopin tunteista mutta se on parasta mitä voin itselleni ja perheelleni koskaan tehdä. Anopin tehtävä on huolehtia omasta pahasta olostaan eikä sysätä sitä muille. Ainoa kenelle tässä pitää olla armollinen on omalle itselleen.
Emme me ole eri mieltä ollenkaan. Se on hyvin tärkeää, että oppii, ettei ole vastuussa toisen tunteista, kunhan ei tahallaan loukkaa tai vahingossa loukatessaan miettii, mikä oli oma osuus tässä ja voiko toimia toisin. Ei se silti sulje pois sitä, että kannattaa yrittää ymmärtää, mistä jonkun käytös tulee. Se antaa ne mahdollisuudet edes sille suhteelle ja tietää tehneensä sen mitä voi. Jos se toinen silti kaataa pahaa oloaan vaan päälle, parasta on pysyä etäällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Siis nelikuista, ei nelikosta. Haluaisin vielä lisätä, että nimenomaan armeliaisuudesta ja ymmärryksestä toisten pahaa oloa kohtaan, jota minulle oli koko ikäni naamaan hierottu, yritin olla väleissä aikuisiällä ja voin itse huonosti.
Toisaalta tilanteet ja kokemukset ovat hyvin erilaisia, ja uskon että sinun tilanteessasi ymmärrys on ollut hyvä ja rauhaa tuova ratkaisu. Aina se ei kuitenkaan sitä ole.
Ymmärtämien voi tuoda myös ymmärryksen, ettei kannata edes yrittää. Ei se tarkoita pääntaputtelua ja huonon käytöksen sietämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Viha on tärkeä vaihe asioiden prosessoinnissa. Siitä vaan on myös tärkeää pyrkiä eteenpäin, kun se on koettu. Ja kyllä, siihen voi mennä vuosia tai kymmeniä, mutta kun huomaa päässeensä vihasta, tietää päässeensä askeleen kohti omaa tasapainoa.
Viha voi olla myös rauhallista ja tasaista, sen ei tarvitse kuluttaa. Minua kohdeltiin huonosti kaksikymmentä vuotta ja olen siitä vihainen varmaan lopun ikääni, koska sillä tavalla kunnioitan itseäni, omia rajojani ja oman perheeni rajoja. Ei se tarkoita, että sitä vihaa pitäisi mitenkään joka päivä tai viikko tai kuukausi ajatella ja tuntea, mutta kyllä se tunne siellä saa olla. Oikeutettu viha koetusta vääryydestä on tärkeä osa tasapainoa, kunhan se ei hallitse koko tunne-elämää, suuntaudu ulkopuolisiin tai johda mihinkään jatkuvaan häiriköintiin edes niitä itseä oikeasti loukanneita kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä jotka tulkitsee tämän tilanteen RIIDAKSI eivät kerta kaikkiaan tajua millaista se rajojen polkeminen on.
Ei siihen tarvita sitä rajojensa menettänyttä mihinkään RIITELEMÄÄN, se rajojen ylittelijä kyllä ylittelee ihan ilman riitelyä.
Eikä se lapsi ole KIISTAKAPULA, vaan ylittelyn kohde. Siis siinä on se lapsi ja se joka menettää rajansa kohteita ja se tekijä on se ylittelijä.
Ei ole mitään riitaa jossa kaksi osapuolta riitelisi, vaan on vain väärintekijä ja hänen kaksi uhriaan.
Ja se jonka rajoja ylitellään saa sitä syyllistämistä joka puolelta. On kasvanutkin sen kanssa, jos se ylittelijä on oma vanhempi. Ja yhteiskunta syyllistää myös, koska mummithan on niin ihania ja aina rakastavia.
Täällä on nyt ekaa kertaa ollut pari ketjua aiheesta, mikä on hienoa. Tänne ei tarvita lainkaan tuota syyllistämistä nyt lisää. Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Kirjoitin tuon viestin 1021. Mahtava pointti sinulla - miksi pelkäämme ja vältämme vihaa? Se ON tärkeä tunne. Tuntuu että asioiden työstämisessä on usein keskiönä *päästä eroon vihasta*. Jos se viha nimenomaan auttaa säilyttämään rajat ja suojelemaan perhettä?
Mutta pidemmällä ajalla viha kuluttaa ihan omaa itseä. Viha on yksi vaihe ja voi olla tarpeen rajojen luomisessa, mutta siitä ei ole hyötyä jos se jatkuu ja jatkuu. Siksi kannattaa hakea ymmärrystä, vaikkei hyväksykään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Tässä nyt tullaan siihen että vain sinä itse olet vastuussa omista tunteistasi.
Se että vanhempi on aikansa uhri ei oikeuta häntä käyttäytymään huonosti nuorempia kohtaan. Meillä anoppi sysää omaa pahaa oloa mieheni ja minun syyksi ja suuttuu kun minä en suostu hänen murheitaan kantamaan.
Ainoa tapa millä kukaan voi itseään auttaa on se että tajuaa sen ettei ole vastuussa kenenkään toisen ihmisen tunteista ja pahasta olosta ja ainoa ihminen kenen tunteisiin ja pahaan oloon voi vaikuttaa on oma itsensä. Itse olen joutunut koko lapsuuteni kantamaan harteillani isovanhempieni pahaa oloa ja vasta vuosien terapian jälkeen tajusin etten ole vastuussa heidän tunteistaan ja minulla on oikeus päättää etteivät heidän tunteensa vaikuta minun toimintaani. Nyt anopppini yrittää tehdä tuota samaa minulle ja vaikka välillä tuntuukin todella pahalta sanoa itkevälle aikuiselle että minä huolehdin nyt omasta sekä perheeni hyvinvoinnista huolimatta anopin tunteista mutta se on parasta mitä voin itselleni ja perheelleni koskaan tehdä. Anopin tehtävä on huolehtia omasta pahasta olostaan eikä sysätä sitä muille. Ainoa kenelle tässä pitää olla armollinen on omalle itselleen.
Emme me ole eri mieltä ollenkaan. Se on hyvin tärkeää, että oppii, ettei ole vastuussa toisen tunteista, kunhan ei tahallaan loukkaa tai vahingossa loukatessaan miettii, mikä oli oma osuus tässä ja voiko toimia toisin. Ei se silti sulje pois sitä, että kannattaa yrittää ymmärtää, mistä jonkun käytös tulee. Se antaa ne mahdollisuudet edes sille suhteelle ja tietää tehneensä sen mitä voi. Jos se toinen silti kaataa pahaa oloaan vaan päälle, parasta on pysyä etäällä.
Miksi mun pitäisi edes yrittää ymmärtää jos toinen osapuoli tahallaan loukkaa ja käyttäytyy huonosti? Minkätakia minun pitäisi miettiä mitä minä voisin tehdä toisin jos toinen osapuoli tahallisesti toimii loukkaavasti minua kohtaan? Eikö juuri tämänkin ketjun tapauksissa ole kyse siitä että vanhempi osapuoli käyttäytyy huonosti ja aivan sama vaikka päällään seisoisi niin mikään ei ole oikein. Tämän ketjun tapauksissa ainoa oikea tapa toimia on todeta itselleen ettei voi asiassa millekään muulle mitään kun omille tunteilleen ja siinä vaiheessa on aivan se ja sama jos toinen osapuoli loukkaantuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Siis nelikuista, ei nelikosta. Haluaisin vielä lisätä, että nimenomaan armeliaisuudesta ja ymmärryksestä toisten pahaa oloa kohtaan, jota minulle oli koko ikäni naamaan hierottu, yritin olla väleissä aikuisiällä ja voin itse huonosti.
Toisaalta tilanteet ja kokemukset ovat hyvin erilaisia, ja uskon että sinun tilanteessasi ymmärrys on ollut hyvä ja rauhaa tuova ratkaisu. Aina se ei kuitenkaan sitä ole.
Ymmärtämien voi tuoda myös ymmärryksen, ettei kannata edes yrittää. Ei se tarkoita pääntaputtelua ja huonon käytöksen sietämistä.
No siis minun tapauksessani ymmärtäminen on ollut nimenomaan se sairas, ongelmallinen lähtökohta, josta on terapiassa ponnisteltu kohti vihaa. Tälläisessä tilanteessa ymmärtäminen ei ratkaise mitään, koska sitä on alun perinkin ollut liikaa. Sitten taas jos alkuperäinen tunne on ollut viha, niin ymmärryksestä voi olla paljonkin apua.
Vähän niin kuin jos on polvi paskana ylipainon takia, niin liikunta auttaa, mutta jos se sama polvi on paskana rasitusvamman takia, niin lepo auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Kirjoitin tuon viestin 1021. Mahtava pointti sinulla - miksi pelkäämme ja vältämme vihaa? Se ON tärkeä tunne. Tuntuu että asioiden työstämisessä on usein keskiönä *päästä eroon vihasta*. Jos se viha nimenomaan auttaa säilyttämään rajat ja suojelemaan perhettä?
Mutta pidemmällä ajalla viha kuluttaa ihan omaa itseä. Viha on yksi vaihe ja voi olla tarpeen rajojen luomisessa, mutta siitä ei ole hyötyä jos se jatkuu ja jatkuu. Siksi kannattaa hakea ymmärrystä, vaikkei hyväksykään.
Mihin tuo väite vihan kuluttavuudesta perustuu? Jos esim. 10 vuoden päästä olen käynyt terapiat ja voin hyvin, perhe-elämä, työasiat ja ystävyyssuhteet mallillaan ja mieliala hyvä, mutta pari kertaa vuodessa lapsuus tulee puheeksi ja sanon silloin, että oon kyllä edelleen tosi vihainen niistä jutuista mitä mulle tapahtui, niin millä tavalla se viha mua kuluttaa? Voihan sitä surullinenkin olla vaikka miten vanhoista asioista. Tunteet on tunteita ja niitä saa olla. Oma käyttäytyminen ja päivittäinen mieliala on se, mikä ratkaisee, ei satunnaiset tunteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Minulla taas on rajaton ja laiminlyövä äiti, joka on muun muassa pakottanut minut jo ala-asteikäisenä jatkuvasti terapioimaan autistista, psykoottista, itsetuhoista ja henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista vanhempaa siskoani ja kantamaan vastuuta tämän hoidosta samalla kun itse kuljin nälkäisenä, vanhoissa vaatteissa ja väsyneenä, koska sisko riehui kaiket yöt. Kun olemme keskustelleet asioista aikuisiällä, äiti myöntää tapahtuneen, mutta on muistanut jatkuvasti hieroa naamaani kaikkia mahdollisia omia traumojaan jatkuvalla syötöllä sitoakseen minut itseensä ja syyllistääkseen minua. Kun oma lapseni syntyi, jaksoin vuoden verran kaikenlaisia kriisejä (yritti muun muassa pakottaa minut kutsumaan edelleen huonokuntoisen siskoni meille katsomaan nelikosta vauvaa, joka valvoi yönsä mahakipujen takia, koska heillä oli niin rankkaa ja sisko tarvitsi virkistystä) ja lapsen isään kohdistuvaa rajojen rikkomista, kuten itkevän lapsen viemistä tämän sylistä. Sen jälkeen laitoin välit poikki, mutta edelleen on syyllinen olo juuri näiden äidin traumojen takia, kun hänellä on ollut niin rankka elämä enkä minäkään ole nyt häntä tukemassa ja lapsenlapsenkin vein. Aina ei armollisuus ja ymmärrys tuo rauhaa, ja viha on tärkeä, aliarvostettu tunne, joka antaa voimaa suojella itseä ja muita.
Kirjoitin tuon viestin 1021. Mahtava pointti sinulla - miksi pelkäämme ja vältämme vihaa? Se ON tärkeä tunne. Tuntuu että asioiden työstämisessä on usein keskiönä *päästä eroon vihasta*. Jos se viha nimenomaan auttaa säilyttämään rajat ja suojelemaan perhettä?
Kiitos :) Ja samaa mieltä - jos viha ei haittaa itseä tai johda huonoon käytökseen, niin miksei sitä saisi olla? Jos vaikka soittelisin vihoissani yökaudet itseäni loukanneille ihmisille niin se olisi väärin, mutta jos vain tunnen sitä tunnetta, ja se auttaa minua pitämään järkeviä rajoja ja lievittää syyllisyyden tunteitani, niin miksei niin saisi olla?
Minä olen yrittänyt unohtaa, ymmärtää ja antaa anteeksi, mutta kyllä se tunne joka ylivelloo on ihan tajuton, kun omaan lapseen kohdistetaan samaa.
Minua vainottiin lapsuudenkodissa koska olin sosiaalinen ja hyvä koulussa. Kyllä. Sieltä ei olisi saanut irtautua, pysyä aina vaan siellä "auttamassa".
Nyt kun minun esikoiseni pääsi ensin hyvän koulun yläkouluun, hänelle alettiin selittää, miten koulussa pitää viihtyä ja siellä pitää olla hauskaa. Että hyviä numeroita ei saisi tavoitella.
Nyt kun hän pääsi huippulukioon, repesi helvetti. Minut on haukuttu äitinä, lapsi on haukuttu ja sen jälkeen on yritetty saada hänet uskoutumaan. että hänellä on paljon ongelmia ja että häntä painostetaan koulunkäyntiin ja jopa lopettamaan lukio, koska se on hänelle kuitenkin liian raskas.
Minä en tämän jälkeen enää aio olla edes niissä joulukorttiväleissä. Ja aion antaa laittaa lasten nimet kouluun päässeiden listalle ja jos joku siitä raivostuu, teen rikosilmoituksen stalkkaamisesta. Nyt kertakaikkiaan riitti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kaduilla liikkuisi tällainen määrä rajattomia psyko mummoja, niin miksi ne eivät olisi saman tein jo tehneet vallankumousta. Kuinka rajaton mummo pystyy vetämään narsistisen käyttäytymisen rajat omien verisukulaistensa piirin ympärille. Kyllähän rajattomuus ilmenisi laajempana epidemiana koko yhteiskunnassa.
Se ns rajattomuus on peruja sieltä mummojen omasta lapsuudesta, missä lapsi ei ollut yksilönä mitenkään arvokas, vaan perheensä osa. Eivät he välttämättä oikein osaa muuta mallia olla, vanhempaa sukupolvea oli tapana kunnioittaa vain koska olivat vanhempia, ei siksi että erityisesti ansaitsisivat sen. Ja nyt ovat hämillään, kun omat lapset murtavat tätä mallia, maailman muuttuessa jatkuvasti individualismia ihailevammaksi. Suhteessa muihin ihmisiin ei ole samanlaista valta-asetelmaa, siksi se ilmenee vain perhepiirissä.
Varmasti hyvin pitkälle näin. Se että kunnioitus pitäisi ansaita, on ajatuksena vieras. Ja siksi minusta nuorempienkin on hyvä hieman suoda armoa niille vanhemmilleen ja antaa mahdollisuus toimia oikein, jos mitään toivoa on. Olosuhteiden uhreja me olemme ihan jokainen ja aikamme traumojen peilejä.
Minua tämä vain ärsyttää. Olen jo itsekin lapsena joutunut silittelemään äitini päätä ja paapomaan ja varmitselemaan että ei vaan tule paha mieli ja hän ei itse ole pistänyt tikkua ristiin itsensä kehittämisen ja oman menneisyytensä käsittelyn vuoksi. Ei mitään hyötyä ole tuollaisesta loputtomasta ymmärtämisestä, varsinkin omat tarpeet jää siinä sivuun ja saa tehdä sen vanhemman tekemättömän työn tuplana terapiassa myöhemmin. t. eri
Armon antaminen ei tarkoita vanhemman vanhempana olemista, tai juuri tuota kaiken varomista. Vaan sitä, että hyväksyy itsensäkin vuoksi ajatuksen, ettei välttämättä ole kyse pahuudesta, vaan olosuhteista ja että se vanhempi on aikansa uhri, kuten me kaikki. Se että pystyykö asiaa sitten käsittelemään yhdessä ja luomaan parempaa suhdetta riippuu tietenkin kuinka vakavasta tapauksesta on kyse. Jos käytös on hyvin narsistista ja hallitsevaa, se on varmasti vaikeaa ellei mahdotonta. Joku lievempi tapaus voikin herätä, kun antaa sen mahdollisuuden ja kertoo rajat sopivalle tavalle olla vaikkapa sen vauvan kanssa.
Se että valitsee armollisuuden, auttaa myös itseä eteenpäin. Olen ainakin itse terapian kautta tämän löytänyt. Vanhemman vihaaminen kun on tavallaan itsensä vihaamista lopulta. Ja ei, me emme valitettavasti ole saaneet suhdetta kuntoon ja vanhempani eivät rajattomuuden vuoksi tapaa lapsiani. Mutta en enää vihaa heitä, vaan ymmärrän, etteivät he osaa toimia toisinkaan ja se auttaa itseni hyväksymisessä.
Ajattelet asiaa sinänsä hyvin pohditusta ja työstetystä näkökulmasta. Huomaa että olet joutunut käsittelemään rajattomuutta omassa elämässäsi. Esikoiseni on kohta vuoden, ja täysin höyrähtänyt anoppi osittain pilasi tämän vauva-ajan. Yritimme ohjata hänen käytöstään ja antaa yhteistä aikaa lapsen kanssa mutta se mummon toissijainen rooli vauvan äitiin nähden ei kertakaikkiaan kelpaa hänelle. Olisi kuluttavaa tuntea häntä kohtaan vihaa ja raivoa - niistä tunteista olen päässyt eroon ja näen kyllä syyn anopin käytökselle. Hän kaipaa omia vauva-aikojaan ja oli odottanut että nyt saa kokea nuorta äitiyttä uudestaan. (paino sanalla äitiyttä)
Jouduimme käymään perheneuvolassa miehen kanssa purkamassa tilannetta ja minä onneksi tunnistin vauvan ollessa vielä aivan pieni, että minulla on kiintymyssuhdeongelmaa vauvani suhteen. Perheneuvolan psykologi tunnisti ongelman, anoppi oli määrätietoisesti pyrkinyt erottamaan minut symbioosista vauvan kanssa.
Minun tapani olla armollinen anoppia kohtaan on se, etten vihaa häntä. Mutta hänellä on asiaa elämäämme vasta sitten kun on hakenut apua ongelmiinsa.
Uskon että lopulta harva ajattelee rajattoman sukulaisen olevan paha. Mutta rajattomuus vahingoittaa perhettä niin paljon että paukkuja ei käytetä rajattoman omien kipukohtien selvittämiseen vaan otetaan sen sijaan välimatkaa. Mikä on minusta toisaalta oikeanlaista priorisointia.
Oho, kiintymyssuhdeongelma voi syntyä, jos ulkopuolinen häiritsee äidin ja vauvan yhteiseloa. Kuulostaa pelottavalta. Tai siis siltä, että häirintä on ollut kyllä todella voimakasta ja onnistunuttakin.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yrittänyt unohtaa, ymmärtää ja antaa anteeksi, mutta kyllä se tunne joka ylivelloo on ihan tajuton, kun omaan lapseen kohdistetaan samaa.
Minua vainottiin lapsuudenkodissa koska olin sosiaalinen ja hyvä koulussa. Kyllä. Sieltä ei olisi saanut irtautua, pysyä aina vaan siellä "auttamassa".
Nyt kun minun esikoiseni pääsi ensin hyvän koulun yläkouluun, hänelle alettiin selittää, miten koulussa pitää viihtyä ja siellä pitää olla hauskaa. Että hyviä numeroita ei saisi tavoitella.
Nyt kun hän pääsi huippulukioon, repesi helvetti. Minut on haukuttu äitinä, lapsi on haukuttu ja sen jälkeen on yritetty saada hänet uskoutumaan. että hänellä on paljon ongelmia ja että häntä painostetaan koulunkäyntiin ja jopa lopettamaan lukio, koska se on hänelle kuitenkin liian raskas.
Minä en tämän jälkeen enää aio olla edes niissä joulukorttiväleissä. Ja aion antaa laittaa lasten nimet kouluun päässeiden listalle ja jos joku siitä raivostuu, teen rikosilmoituksen stalkkaamisesta. Nyt kertakaikkiaan riitti.
Julkisen listan katsominen stalkkaamista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yrittänyt unohtaa, ymmärtää ja antaa anteeksi, mutta kyllä se tunne joka ylivelloo on ihan tajuton, kun omaan lapseen kohdistetaan samaa.
Minua vainottiin lapsuudenkodissa koska olin sosiaalinen ja hyvä koulussa. Kyllä. Sieltä ei olisi saanut irtautua, pysyä aina vaan siellä "auttamassa".
Nyt kun minun esikoiseni pääsi ensin hyvän koulun yläkouluun, hänelle alettiin selittää, miten koulussa pitää viihtyä ja siellä pitää olla hauskaa. Että hyviä numeroita ei saisi tavoitella.
Nyt kun hän pääsi huippulukioon, repesi helvetti. Minut on haukuttu äitinä, lapsi on haukuttu ja sen jälkeen on yritetty saada hänet uskoutumaan. että hänellä on paljon ongelmia ja että häntä painostetaan koulunkäyntiin ja jopa lopettamaan lukio, koska se on hänelle kuitenkin liian raskas.
Minä en tämän jälkeen enää aio olla edes niissä joulukorttiväleissä. Ja aion antaa laittaa lasten nimet kouluun päässeiden listalle ja jos joku siitä raivostuu, teen rikosilmoituksen stalkkaamisesta. Nyt kertakaikkiaan riitti.
Julkisen listan katsominen stalkkaamista?
No heko heko. Se käynnisti stalkkaamisen. En vaan aio jatkossakaan pelätä, enkä sietää stalkkaamista.
Tässä nyt tullaan siihen että vain sinä itse olet vastuussa omista tunteistasi.
Se että vanhempi on aikansa uhri ei oikeuta häntä käyttäytymään huonosti nuorempia kohtaan. Meillä anoppi sysää omaa pahaa oloa mieheni ja minun syyksi ja suuttuu kun minä en suostu hänen murheitaan kantamaan.
Ainoa tapa millä kukaan voi itseään auttaa on se että tajuaa sen ettei ole vastuussa kenenkään toisen ihmisen tunteista ja pahasta olosta ja ainoa ihminen kenen tunteisiin ja pahaan oloon voi vaikuttaa on oma itsensä. Itse olen joutunut koko lapsuuteni kantamaan harteillani isovanhempieni pahaa oloa ja vasta vuosien terapian jälkeen tajusin etten ole vastuussa heidän tunteistaan ja minulla on oikeus päättää etteivät heidän tunteensa vaikuta minun toimintaani. Nyt anopppini yrittää tehdä tuota samaa minulle ja vaikka välillä tuntuukin todella pahalta sanoa itkevälle aikuiselle että minä huolehdin nyt omasta sekä perheeni hyvinvoinnista huolimatta anopin tunteista mutta se on parasta mitä voin itselleni ja perheelleni koskaan tehdä. Anopin tehtävä on huolehtia omasta pahasta olostaan eikä sysätä sitä muille. Ainoa kenelle tässä pitää olla armollinen on omalle itselleen.