Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10672)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huono kommunikointi on perimmäinen syy. Veljeni vaimo käyttäytyi iloisesti ja normaalisti lapsiensa mummua eli minun äitiä kohtaan mutta kuin salama kirkkaalta taivalta välit poikki. Oli pitkän aikaa hautonut vihaansa sisällään. Viimenen pisara oli, kun mummu antoi 1,5 v. tytön maistaa noin max. ruokalusikallisen jäätelöä. Tyttö ei ollut saanut mitään, yhtään mitään sokeria koskaan. (Jopa 1v kakku sokeriton) tarkkaa siis eikä ollut terveyssyy olla antamatta. Mummu halusi että edes joskus...! Veljen vaimo ei tehnyt riittävän selväksi asiaa meidän mielestå.
Mikä ihmeen huono kommunikointi?
Äiti on selkeästi sanonut, kieltänyt, sekä sinä että mummo olette tämän tienneet, sitten mummolla on ollut jokin ylivoimainen halu ja hän on tehnyt kiellon vastaisesti.
Mikä ihme teille saattoi olla epäselvää? Ei ainakaan se äidin kanta ja se miten pitää toimia. Silti on menty toimimaan oman pään mukaan.
Ja sitten sekin on muka äidin syy! Voi elämä.
Toki tiesi että ei saisi antaa ikinä mitään hyvää. Terveyssyytä niin ehdottomuuteen ei tytöllä ole. Mutta äitinsä olisi voinut sanoa että "suutun todella pahasti jos annatte" , ei nimittäin puuttunut kun mummu kokeili varovaiseen tapaan miniänsä reaktiota kun kysyi tytöltä eikö saa vieläkään nannaa. Mummuilla ei ole kristallipalloa ja vähästä ne välit menevät vaikka äitini on mummuna täyden kympin mummu mitä tulee näiden pienten rakastamiseen.
Tämän täytyy olla provo. Tai jostain suvusta, jossa on naitu serkkuja 500 vuotta.
Se lapsen äiti on ihan yksiselitteisen selkeästi kieltänyt.
Mitä siitä ei nyt ole ymmärretty?
Sinun äitisi on mummuna täysi paska. Ja anoppina törkimys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huono kommunikointi on perimmäinen syy. Veljeni vaimo käyttäytyi iloisesti ja normaalisti lapsiensa mummua eli minun äitiä kohtaan mutta kuin salama kirkkaalta taivalta välit poikki. Oli pitkän aikaa hautonut vihaansa sisällään. Viimenen pisara oli, kun mummu antoi 1,5 v. tytön maistaa noin max. ruokalusikallisen jäätelöä. Tyttö ei ollut saanut mitään, yhtään mitään sokeria koskaan. (Jopa 1v kakku sokeriton) tarkkaa siis eikä ollut terveyssyy olla antamatta. Mummu halusi että edes joskus...! Veljen vaimo ei tehnyt riittävän selväksi asiaa meidän mielestå.
Mikä ihmeen huono kommunikointi?
Äiti on selkeästi sanonut, kieltänyt, sekä sinä että mummo olette tämän tienneet, sitten mummolla on ollut jokin ylivoimainen halu ja hän on tehnyt kiellon vastaisesti.
Mikä ihme teille saattoi olla epäselvää? Ei ainakaan se äidin kanta ja se miten pitää toimia. Silti on menty toimimaan oman pään mukaan.
Ja sitten sekin on muka äidin syy! Voi elämä.
Toki tiesi että ei saisi antaa ikinä mitään hyvää. Terveyssyytä niin ehdottomuuteen ei tytöllä ole. Mutta äitinsä olisi voinut sanoa että "suutun todella pahasti jos annatte" , ei nimittäin puuttunut kun mummu kokeili varovaiseen tapaan miniänsä reaktiota kun kysyi tytöltä eikö saa vieläkään nannaa. Mummuilla ei ole kristallipalloa ja vähästä ne välit menevät vaikka äitini on mummuna täyden kympin mummu mitä tulee näiden pienten rakastamiseen.
No ehkä sitä ei täyty erikseen mainita, koska normaalien ihmisten kesken on aika selvää, että jos teet jotain mitä toinen henkilö ei toivo, niin hän loukkaantuu ja kun on kyse omasta lapsesta, niin suuttuu. Olette äitisi kanssa outoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huono kommunikointi on perimmäinen syy. Veljeni vaimo käyttäytyi iloisesti ja normaalisti lapsiensa mummua eli minun äitiä kohtaan mutta kuin salama kirkkaalta taivalta välit poikki. Oli pitkän aikaa hautonut vihaansa sisällään. Viimenen pisara oli, kun mummu antoi 1,5 v. tytön maistaa noin max. ruokalusikallisen jäätelöä. Tyttö ei ollut saanut mitään, yhtään mitään sokeria koskaan. (Jopa 1v kakku sokeriton) tarkkaa siis eikä ollut terveyssyy olla antamatta. Mummu halusi että edes joskus...! Veljen vaimo ei tehnyt riittävän selväksi asiaa meidän mielestå.
Mikä ihmeen huono kommunikointi?
Äiti on selkeästi sanonut, kieltänyt, sekä sinä että mummo olette tämän tienneet, sitten mummolla on ollut jokin ylivoimainen halu ja hän on tehnyt kiellon vastaisesti.
Mikä ihme teille saattoi olla epäselvää? Ei ainakaan se äidin kanta ja se miten pitää toimia. Silti on menty toimimaan oman pään mukaan.
Ja sitten sekin on muka äidin syy! Voi elämä.
Toki tiesi että ei saisi antaa ikinä mitään hyvää. Terveyssyytä niin ehdottomuuteen ei tytöllä ole. Mutta äitinsä olisi voinut sanoa että "suutun todella pahasti jos annatte" , ei nimittäin puuttunut kun mummu kokeili varovaiseen tapaan miniänsä reaktiota kun kysyi tytöltä eikö saa vieläkään nannaa. Mummuilla ei ole kristallipalloa ja vähästä ne välit menevät vaikka äitini on mummuna täyden kympin mummu mitä tulee näiden pienten rakastamiseen.
a) ei on ei on ei.
b) ei se lapsen äiti ole millään tavoin velvollinen esittämään lääkärintodistuksia tai terveysperusteita tai mitään muutakaan anopilleen tai kälylleen lapsensa syömisistä.
c) lapselta ei mennä kyselemään tuollaisia.
Puhuitteko ap miehesi kanssa ettei äitinsä käytös ole hyväksyttävää ja että näkisitte huomattavasti harvemmin?
Huh, en lukenut kaikkia viestejä mutta näköjään ihan yleistä että mummu hurahtaa aivan täysin vauvaan, olen vähän huolestuneena seurannut kaverini päivityksiä tyyliin kuin vauva olisi HÄNEN omansa.. mutta hyvähän se on että on hoitopaikka ja äiti/vanhemmat saavat omaa aikaa.. saa nähdä mitä tuosta vielä tulee..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikea rakkaus osaa antaa tilaa lapselle sekä äidille eikä se ole pakonomaista läsnäoloa, omimista, höpöttelyä tai koskettelua. Introverttina koen tuon pakko sosiaalistamisen ahdistavana, vaikka olenkin nyt aikuinen, mutta kuulemma vietin lapsenakin paljon aikaa itsekseen ja synnyin hiljaisena. Ylivirityn liiallisesta vuorovaikutuksesta jopa läheisimpien ihmisten kanssa ja tarvitsen runsaasti omaa aikaa. Vauva häiriintyy vielä nopeammin, koska ajantaju ei ole samanlainen.
kesällä oli pitkä ketju kahjoanopista, kuulostaa tämä tarina tutulta tai sitten kajahtaneisuus on anopeilla yleistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua hirvittää jo etukäteen. Yritetään miehen kanssa esikoista ja anoppi-rukka rasittaa jo nyt. Soittelee pojalleen melkein päivittäin, kaipaa apua (on vielä työelämässä ja appikin on elossa, eli kyseessä ei ole avuton vanhus) ja huomiota ja kädestäpitelijää ihan muuten vain. Kun kälyni odotti, juorusi meillle tämän henkilökohtaisista terveysasioista, jotka eivät mielestäni todellakaan kuuluneet meille. Ja olen nähnyt millainen on kälyni lasten kanssa, kaakattaa, toheltaa, huutaa ja sekoilee. Miehen kanssa on puhuttu, että pidetään ainakin alkuun sopivaa etäisyyttä, koska olen varma että minulta lähtee järki jos tunkee heti tuhisemaan meille jos/kun vauva joskus syntyy. Se jatkuva lässytys "mummun pikkuinen, onko janu?? onko nääkä, voi voi äläpä sinä ikke kun mummun sylissä oot, mummupa kävelyttää, mummupa syöttää, mummupa pukee, mummupamummupamummupa" on tosi raskasta seurattavaa, vaikka on vain sivustakatsoja.
Olet kyllä itsekin melko ilkeä. Suurin ongelma on anopin liiallinen lässytys ja jo etukäteen pitää oikein suunnitella, ettei vaan anoppi pääse kylään vauvan synnyttyä vaikket ole edes raskaana :O
Ehkä kuulosti turhan ilkeältä, mutta perimmäinen ongelma ei ole anopin lässytys, vaan rajojen ja kunnioituksen puute. Toki anoppi on tulevaisuudessa tervetullut meille ja tietenkin tulee tervehtimään mahdollista tulevaa lastenlasta, mutta kyseessä on sen sortin ihminen, joka olisi valmis muuttamaan meille pyytämättä heti kun synnäriltä pääsee kotiin.
Ja siis miehenihän nimen omaan kaipaa etäsiyyttä äitiinsä. On nuorimmainen ja ainoa poika, joten vielä aikuisenakin on äitinsä kultamussu ja maailman keskipiste. Hyvähän nämä on keskustella etukäteen siltä varalta, että anoppi sekoaa entistä pahemmin, kuten tämäkin ketju on todistanut ihan mahdolliseksi. Ja se kälyn lapsille lässyttäminen ei ole pelkkää vauvakieltä, vaan sellaista lähes hysteeristä hyysäämistä, niin kuin sillä muksulla olisi joka sekunti jokin hätä johon mummun pitää vastata. Onko kuuma, onko kylmä, onko nälkä, onko ähky jne. Hetkeäkään ei voi olla rauhassa vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on todella vaikea anoppi. Olin raskaana ja jo etukäteen kipuillut miten asia tulee menemään. Olimme käymässä ja anoppi astui koiran vesikuppiin. Joka oli siis omalla paikallaan, kömpelyyttään astui.
Anoppi meni ihan maaniseen tilaan, potkaisi vesikupin seinään, alkoi huutaa ja itkeä kuin raivohullu, kertoi että koira lopetetaan NYT ja soitti itkien eläinlääkäriin koiralle eutanasia ajan (kukaan ei edes yrittänyt estää mikä oli minusta järkyttävää) ja lopulta paineli riehuen ulos ovesta ja kertoi omalle pojalleen ja miehelleen ajavansa rekan alle. Ei kuulema jaksanut enää elää näiden vastoinkäymisten kanssa. (Mitä ei ollut.)
Tämä kaikki märäästä sukasta. Ei tosiaan ollut lainkaan sterssaava elämänvaihe tai joku juuri menehtynyt yms muuta kamalaa. Normaali päivä ja hetki.
Tämä on ollut noin 6v ihan normaali tapa anopille käyttäytyä eikä kukaan puutu asiaan. Koko perhe hiljenee raivokohtauksien ajaksi. Tietävät ilmeisesti ettei oikeasti aja rekan alle ja perui seuraavana päivänä koiran eutanasian. Mutta silti.
Minä en tuon vierailun jälkeen enää astunut jalallanikaan anoppilaan enkä koskaan antanut pitää ketään lapsista sylissä koska pelkäsin niin paljon että lapsi aiheuttaa tällaisen raivokohtauksen anopissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huono kommunikointi on perimmäinen syy. Veljeni vaimo käyttäytyi iloisesti ja normaalisti lapsiensa mummua eli minun äitiä kohtaan mutta kuin salama kirkkaalta taivalta välit poikki. Oli pitkän aikaa hautonut vihaansa sisällään. Viimenen pisara oli, kun mummu antoi 1,5 v. tytön maistaa noin max. ruokalusikallisen jäätelöä. Tyttö ei ollut saanut mitään, yhtään mitään sokeria koskaan. (Jopa 1v kakku sokeriton) tarkkaa siis eikä ollut terveyssyy olla antamatta. Mummu halusi että edes joskus...! Veljen vaimo ei tehnyt riittävän selväksi asiaa meidän mielestå.
Miten sen sokerittomuuden olisi voinut tehdä selvemmäksi? Jos mummo oikein sanoi, että hän haluaa joskus edes antaa, niin on tasan tarkkaan tiennyt rajoitteen ja tietoisesti toiminut vasten lapsen vanhempien tahtoa.
Jos joku ketjuun pesiytynyt mummeli voisi nyt viimein ja vihdoin kertoa, miksi sille pienelle ihmistaimelle on ihan pakko sitä sokeria syöttää? Ja jos vanhemmat ovat kieltäneet, niin sitä hanakammin sitä sokeria yritetään lapselle lykätä! siis mikä logiikka tässä on? Itse näen vain lapsellista uhmaa sekä mitätöintiä vauvan/lapsen vanhempia kohtaan.
Mun äiti löytyi kerran kauppakeskuksen jäätelökioskilta kysyen "Jäätiinks me kiinni" kun oli jätskille vienyt lapsen sillä aikaa kun lupasi vahtia, kun minulla oli ostoksia. Säälittävää, että täytyy yrittää tahallaan raivostuttaa lapsen äitiä ja keksiä jotain kiellettyä tekemistä yhteyden luomiseksi lapsenlapseen. Sukulaisille vuoroin kehuu kuinka on tehnyt meidän/lapsen kanssa sitä ja tätä ja kuinka ollaan läheisiä, varmasti myös panettelee, kuinka olen hankala, epäluottavainen ja pikkutarkka asioista ja omistushaluinen lapsesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä nyt menee enemmän tällaiseksi vertaistukiviestiksi eikä tuo uutta ap:lle, mutta tuli mieleen yhdestä viestistä. Eli minun anoppini käyttäytyi tämän ketjun tyylisesti ja samanlaisia juttuja oli mitä siinä toisessakin ketjussa. Puhutteli minua lapselle nimeltä, kutsui itseään "lipsauttaen" äidiksi, yritti ottaa itkevää vauvaa syliin minun sylistä, hoitoon pyysi jo viikon ikäistä jne. En usko että ikinä välillämme tapahtui mitään isoa riitaa, mutta hän todella vähätteli merkitystäni äitinä jatkuvasti ja ärsyyntyi minun läsnäolosta. Oli silminnähden mustasukkainen, jos lapseni isompana vaikka halusi syliini tai vauvana nukahti minun syliini - eikä hänen.
Noh, me kävimme The keskustelun mieheni kanssa jo kun vauva oli pieni. Tämän jälkeen vedimme todella tiukat rajat, jokaiseen "vähättelyyn" puututtiin, ilmoitettiin että meidän lapsi voi tulla ehkä joskus isona hoitoon - mutta olemme perhekeskeisiä ja lapsi ei tule olemaan muuten vain esim. viikottain hoidossa isompanakaan. Rajojen laitto lopetti hoitoon pyytelyt, mutta välit jäätyivät ja edelleenkin anoppini kutsuu hampaat irvessä minua äidiksi lapselleni ja kaikenlaista pientä on.
No se mikä tuli mieleeni: rajojen laiton jälkeen anoppi alkoi oikein näkyvästi ylistää muiden äitiyttä. Esimerkiksi yksi perhetuttava sai vauvan, niin hän oikein korostuneesti ihaili minun edessäni tätä äidin ja vauvan suhdetta, voi kuinka vauva rauhoittuu sinun sylissä niin ihanasti, ai ai kun äitiä tapittaa - asioita joita minulle, miniälleen, ei ole ikinä sanonut. Otti vauvan syliin, piti ehkä minuutin ja kiirehti palauttamaan äidille kun äiti on niin tärkeä. Aina kun tapaamme anoppia hän kehuu kuinka tämä nainen on niin ihana ja täydellinen äiti lapsilleen, kuinka hoivaa heitä niin äidillisesti, ja sitten samaan henkäykseen kutsuu minua etunimeltä lapselleni ja perään "oho hups siis äiti". En tiedä pystyykö tuollaiseen edes kuin persoonallisuushäiriöinen ihminen?
Vierailija kirjoitti:
Huono kommunikointi on perimmäinen syy. Veljeni vaimo käyttäytyi iloisesti ja normaalisti lapsiensa mummua eli minun äitiä kohtaan mutta kuin salama kirkkaalta taivalta välit poikki. Oli pitkän aikaa hautonut vihaansa sisällään. Viimenen pisara oli, kun mummu antoi 1,5 v. tytön maistaa noin max. ruokalusikallisen jäätelöä. Tyttö ei ollut saanut mitään, yhtään mitään sokeria koskaan. (Jopa 1v kakku sokeriton) tarkkaa siis eikä ollut terveyssyy olla antamatta. Mummu halusi että edes joskus...! Veljen vaimo ei tehnyt riittävän selväksi asiaa meidän mielestå.
Tälläinen minun äitinikin oli, jos et huutaen raivonnut jotain asiaa niin sinun mielipiteesi ei ollut merkityksellinen. 2 vuotta yritin tulla kuulluksi kuten normaalit ihmiset, eli ilmaisemalla tahtoni fiksusti. Kaikki mielipiteeni haukuttiin, mitään en osannut enkä ymmärtänyt. 4kk ikäiselle annettiin nenäni edessä kermakakkua, ensin kysyttiin, sanoin ettei missään nimessä saa antaa, samantien meni lusikka suuhun ja kommentti ”kyllä täytyy saada maistaa kun muutkin syö”. En ehtinyt reagoimaan mitenkään. Ja koska tuo jyrä on minun kasvattajani, niin kyky puolustautua ei toimi, jään vain järkyttyneenä tuijottamaan ja vältän konfliktia. Näitä arkitilanteita oli siis jatkuvasti, joka tapaamiskerralla, täysin tahallista ja tietoisesti tehtyä toisen yli kävelemistä.
Kun lapsi oli 2v niin välit meni poikki, tästä seurasi hirveä järkytys ja parku. Että kun ihan pikkujuttujen takia, yllättäen tulee tämmöinen reaktio minulta.
En voi käsittää että miksi toisen toiveiden kunnioittaminen edellyttäisi häneltä huonoa tai aggressiivista käytöstä? Jos kohteliaasti pyydät niin en usko, mutta raivoamalla asia menee perille? Ei ole normaalia odottaa että toisen sietokyky ylittyy, ja huomioida hänet vasta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt menee enemmän tällaiseksi vertaistukiviestiksi eikä tuo uutta ap:lle, mutta tuli mieleen yhdestä viestistä. Eli minun anoppini käyttäytyi tämän ketjun tyylisesti ja samanlaisia juttuja oli mitä siinä toisessakin ketjussa. Puhutteli minua lapselle nimeltä, kutsui itseään "lipsauttaen" äidiksi, yritti ottaa itkevää vauvaa syliin minun sylistä, hoitoon pyysi jo viikon ikäistä jne. En usko että ikinä välillämme tapahtui mitään isoa riitaa, mutta hän todella vähätteli merkitystäni äitinä jatkuvasti ja ärsyyntyi minun läsnäolosta. Oli silminnähden mustasukkainen, jos lapseni isompana vaikka halusi syliini tai vauvana nukahti minun syliini - eikä hänen.
Noh, me kävimme The keskustelun mieheni kanssa jo kun vauva oli pieni. Tämän jälkeen vedimme todella tiukat rajat, jokaiseen "vähättelyyn" puututtiin, ilmoitettiin että meidän lapsi voi tulla ehkä joskus isona hoitoon - mutta olemme perhekeskeisiä ja lapsi ei tule olemaan muuten vain esim. viikottain hoidossa isompanakaan. Rajojen laitto lopetti hoitoon pyytelyt, mutta välit jäätyivät ja edelleenkin anoppini kutsuu hampaat irvessä minua äidiksi lapselleni ja kaikenlaista pientä on.
No se mikä tuli mieleeni: rajojen laiton jälkeen anoppi alkoi oikein näkyvästi ylistää muiden äitiyttä. Esimerkiksi yksi perhetuttava sai vauvan, niin hän oikein korostuneesti ihaili minun edessäni tätä äidin ja vauvan suhdetta, voi kuinka vauva rauhoittuu sinun sylissä niin ihanasti, ai ai kun äitiä tapittaa - asioita joita minulle, miniälleen, ei ole ikinä sanonut. Otti vauvan syliin, piti ehkä minuutin ja kiirehti palauttamaan äidille kun äiti on niin tärkeä. Aina kun tapaamme anoppia hän kehuu kuinka tämä nainen on niin ihana ja täydellinen äiti lapsilleen, kuinka hoivaa heitä niin äidillisesti, ja sitten samaan henkäykseen kutsuu minua etunimeltä lapselleni ja perään "oho hups siis äiti". En tiedä pystyykö tuollaiseen edes kuin persoonallisuushäiriöinen ihminen?
Meillä kanssa anoppi ei yksinkertaisesti suostu kutsumaan mua ja miestäni lapsillemme äidiksi ja isäksi, vaan hyvin tietoisesti sanoo aina "Minna ja Mikko", kun puhuu meistä lapsille. Tästä on sanottu, perustelee tätä, että käyttää vain "papin antamaa" nimeä ihmisistä. Itselleen kelpaa mummu-titteli oikein hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huono kommunikointi on perimmäinen syy. Veljeni vaimo käyttäytyi iloisesti ja normaalisti lapsiensa mummua eli minun äitiä kohtaan mutta kuin salama kirkkaalta taivalta välit poikki. Oli pitkän aikaa hautonut vihaansa sisällään. Viimenen pisara oli, kun mummu antoi 1,5 v. tytön maistaa noin max. ruokalusikallisen jäätelöä. Tyttö ei ollut saanut mitään, yhtään mitään sokeria koskaan. (Jopa 1v kakku sokeriton) tarkkaa siis eikä ollut terveyssyy olla antamatta. Mummu halusi että edes joskus...! Veljen vaimo ei tehnyt riittävän selväksi asiaa meidän mielestå.
Miten sen sokerittomuuden olisi voinut tehdä selvemmäksi? Jos mummo oikein sanoi, että hän haluaa joskus edes antaa, niin on tasan tarkkaan tiennyt rajoitteen ja tietoisesti toiminut vasten lapsen vanhempien tahtoa.
Jos joku ketjuun pesiytynyt mummeli voisi nyt viimein ja vihdoin kertoa, miksi sille pienelle ihmistaimelle on ihan pakko sitä sokeria syöttää? Ja jos vanhemmat ovat kieltäneet, niin sitä hanakammin sitä sokeria yritetään lapselle lykätä! siis mikä logiikka tässä on? Itse näen vain lapsellista uhmaa sekä mitätöintiä vauvan/lapsen vanhempia kohtaan.
Mun äiti löytyi kerran kauppakeskuksen jäätelökioskilta kysyen "Jäätiinks me kiinni" kun oli jätskille vienyt lapsen sillä aikaa kun lupasi vahtia, kun minulla oli ostoksia. Säälittävää, että täytyy yrittää tahallaan raivostuttaa lapsen äitiä ja keksiä jotain kiellettyä tekemistä yhteyden luomiseksi lapsenlapseen. Sukulaisille vuoroin kehuu kuinka on tehnyt meidän/lapsen kanssa sitä ja tätä ja kuinka ollaan läheisiä, varmasti myös panettelee, kuinka olen hankala, epäluottavainen ja pikkutarkka asioista ja omistushaluinen lapsesta.
Tässä tilanteessa suhtauduin viileästi vaikka sisällä kiehahti ja vähensin yhteydenpitoa. Äidin kanssa ei oikein voi voittaa - jos laittaa rajat "normaalisti" niin ei tule kuulluksi, jos on tiukkana niin tulee haukutuksi liioittelusta, jos pitää etäisyyttä niin tulee selän takana mustamaalatuksi vaikeasta luonteesta. Olen valinnut tuon kolmannen toimivimmaksi, vaikka onkin harmillista, että äitini on onnistunut kääntämään sukulaisteni mielipidettä minusta negatiiviseksi.
Minua loukkasi kaikkein eniten se, että esikoista sääliteltiin avoimesti, kun mentiin hankkimaan vielä toinen lapsi. Koko ajan jankattiin, että voi voi voi Liisaressu jne.
Jatkuvasti arvosteltiin että näytin väsyneeltä jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huono kommunikointi on perimmäinen syy. Veljeni vaimo käyttäytyi iloisesti ja normaalisti lapsiensa mummua eli minun äitiä kohtaan mutta kuin salama kirkkaalta taivalta välit poikki. Oli pitkän aikaa hautonut vihaansa sisällään. Viimenen pisara oli, kun mummu antoi 1,5 v. tytön maistaa noin max. ruokalusikallisen jäätelöä. Tyttö ei ollut saanut mitään, yhtään mitään sokeria koskaan. (Jopa 1v kakku sokeriton) tarkkaa siis eikä ollut terveyssyy olla antamatta. Mummu halusi että edes joskus...! Veljen vaimo ei tehnyt riittävän selväksi asiaa meidän mielestå.
Miten sen sokerittomuuden olisi voinut tehdä selvemmäksi? Jos mummo oikein sanoi, että hän haluaa joskus edes antaa, niin on tasan tarkkaan tiennyt rajoitteen ja tietoisesti toiminut vasten lapsen vanhempien tahtoa.
Jos joku ketjuun pesiytynyt mummeli voisi nyt viimein ja vihdoin kertoa, miksi sille pienelle ihmistaimelle on ihan pakko sitä sokeria syöttää? Ja jos vanhemmat ovat kieltäneet, niin sitä hanakammin sitä sokeria yritetään lapselle lykätä! siis mikä logiikka tässä on? Itse näen vain lapsellista uhmaa sekä mitätöintiä vauvan/lapsen vanhempia kohtaan.
Mun äiti löytyi kerran kauppakeskuksen jäätelökioskilta kysyen "Jäätiinks me kiinni" kun oli jätskille vienyt lapsen sillä aikaa kun lupasi vahtia, kun minulla oli ostoksia. Säälittävää, että täytyy yrittää tahallaan raivostuttaa lapsen äitiä ja keksiä jotain kiellettyä tekemistä yhteyden luomiseksi lapsenlapseen. Sukulaisille vuoroin kehuu kuinka on tehnyt meidän/lapsen kanssa sitä ja tätä ja kuinka ollaan läheisiä, varmasti myös panettelee, kuinka olen hankala, epäluottavainen ja pikkutarkka asioista ja omistushaluinen lapsesta.
Tässä tilanteessa suhtauduin viileästi vaikka sisällä kiehahti ja vähensin yhteydenpitoa. Äidin kanssa ei oikein voi voittaa - jos laittaa rajat "normaalisti" niin ei tule kuulluksi, jos on tiukkana niin tulee haukutuksi liioittelusta, jos pitää etäisyyttä niin tulee selän takana mustamaalatuksi vaikeasta luonteesta. Olen valinnut tuon kolmannen toimivimmaksi, vaikka onkin harmillista, että äitini on onnistunut kääntämään sukulaisteni mielipidettä minusta negatiiviseksi.
Meillä on tismalleen näin!
Vierailija kirjoitti:
Minua loukkasi kaikkein eniten se, että esikoista sääliteltiin avoimesti, kun mentiin hankkimaan vielä toinen lapsi. Koko ajan jankattiin, että voi voi voi Liisaressu jne.
Jatkuvasti arvosteltiin että näytin väsyneeltä jne.
Meillä samoin. Meillä oli niin, että esikoinen oli ilmetty isänsä. Niin ulkonäöllisesti, kuin luonteeltaankin. Jo silloin, kun mies kertoi uudesta tulokkaasta äidilleen, niin kommentoi: "olisi tuo "Kalle" teille riittänyt." Pikkuveli on nyt neljä, ei ole vielä tullut onnitteluja. Ja selkeästi anoppia harmittaa, kun nuorempi onkin yllättäen (???) mun suvun näköinen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on todella vaikea anoppi. Olin raskaana ja jo etukäteen kipuillut miten asia tulee menemään. Olimme käymässä ja anoppi astui koiran vesikuppiin. Joka oli siis omalla paikallaan, kömpelyyttään astui.
Anoppi meni ihan maaniseen tilaan, potkaisi vesikupin seinään, alkoi huutaa ja itkeä kuin raivohullu, kertoi että koira lopetetaan NYT ja soitti itkien eläinlääkäriin koiralle eutanasia ajan (kukaan ei edes yrittänyt estää mikä oli minusta järkyttävää) ja lopulta paineli riehuen ulos ovesta ja kertoi omalle pojalleen ja miehelleen ajavansa rekan alle. Ei kuulema jaksanut enää elää näiden vastoinkäymisten kanssa. (Mitä ei ollut.)
Tämä kaikki märäästä sukasta. Ei tosiaan ollut lainkaan sterssaava elämänvaihe tai joku juuri menehtynyt yms muuta kamalaa. Normaali päivä ja hetki.
Tämä on ollut noin 6v ihan normaali tapa anopille käyttäytyä eikä kukaan puutu asiaan. Koko perhe hiljenee raivokohtauksien ajaksi. Tietävät ilmeisesti ettei oikeasti aja rekan alle ja perui seuraavana päivänä koiran eutanasian. Mutta silti.
Minä en tuon vierailun jälkeen enää astunut jalallanikaan anoppilaan enkä koskaan antanut pitää ketään lapsista sylissä koska pelkäsin niin paljon että lapsi aiheuttaa tällaisen raivokohtauksen anopissa.
Rajattoman vanhemman lapsena tämä on niin tuttua. Äitini stressinsietokyky on puhdas nolla. En kerta kaikkiaan tajua miten se on mahdollista. Pienestä virheestä suututaan itselle tai toiselle (kuka tahansa se virheen/vahingon tekijä onkaan). Ei todellakaan ollut helppoa lapsena kun vahinkoja ei saanut tehdä tai ruvettiin huutamaan. Paetaan kaikkia ongelmia ja tunteita. Olisi joskus kiva saada tietää minkälainen lapsuus hänellä oli, mutta hän itse ei meinaa puhua ja nyt on jo mennyt sekaisinkin (skitsofrenia) ja isovanhemmat ovat kuolleet.
Olet kyllä itsekin melko ilkeä. Suurin ongelma on anopin liiallinen lässytys ja jo etukäteen pitää oikein suunnitella, ettei vaan anoppi pääse kylään vauvan synnyttyä vaikket ole edes raskaana :O