Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Sulla on tainnut sitten olla tosi sensitiiviset vanhemmat kun on nähnyt jo lapsena susta ettet oo mikään kyläilijätyyppi. Olisi ollut varmasti kamalaa kokea noita ahdistuksia jo pikkulapsena.
Tuossa on mennyt jotain muutakin pahasti pieleen jos 38v. oireilee noin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Åeuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Sinulla on paljon opittavaa kehityspsykologiasta ja kiintymyssuhdeteoriasta. Tosin veikkaan että kommenttisi on kieli poskessa kirjoitettu. (toivottavasti on!)
Hohhoijaa näiden kirjaviisaiden ja huuhaateorioiden kanssa! Käyttäkää ihmiset maalaisjärkeä! Meidän lapsilla on perheet, joiden lapset, jopa 3v + vierailevat yökylässä toistensa luona tämän tästä. Varmasti on kiintymyssuhteet kärsineet :-D pah, sanon minä. Päinvastoin!
Poistun näin lapselliselta saitilta, pitäkää nätit teorianne itsellänne, minä nauran partaani. 😀😀😀😀😀
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Åeuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Sinulla on paljon opittavaa kehityspsykologiasta ja kiintymyssuhdeteoriasta. Tosin veikkaan että kommenttisi on kieli poskessa kirjoitettu. (toivottavasti on!)
Hohhoijaa näiden kirjaviisaiden ja huuhaateorioiden kanssa! Käyttäkää ihmiset maalaisjärkeä! Meidän lapsilla on perheet, joiden lapset, jopa 3v + vierailevat yökylässä toistensa luona tämän tästä. Varmasti on kiintymyssuhteet kärsineet :-D pah, sanon minä. Päinvastoin!
Poistun näin lapselliselta saitilta, pitäkää nätit teorianne itsellänne, minä nauran partaani. 😀😀😀😀😀
On varmasti kaikkien kannalta parempi että poistut jos luetun ymmärtäminen ja käsityskyky ylipäätään on tuolla tasolla "😂😂😂"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Ap:llä on alle vuoden ikäinen vauva jonka ei todellakaan tarvitse mennä kenenkään luokse yöksi. Ei sen vuoksi, että mummi niin haluaa eikä todellakaan sen vuoksi että tottuu.
Yökyläily, etenkin jatkuvasti, voi olla päin vastoin huono asia.
Ap:lle, yrität vain kestää, ei kai muu auta. Missään tapauksessa ei mitään yökyläilyä tms vain koska mummo niin haluas.
Muista, että vauvat lukevat hyvin eleitä. Pysy rauhallisena. Jos vauvalla ei ole mummin sylissä mitään hätää, anna hoitaa ja suputtaa mitä haluaa. Jos näet että vauva ei ole tyytyväinen, otat vauvan rauhallisesti mummolta. Jos mummo huutaa raivoaa tms niin mummo lähtee kotiin miettimään asioita.
Ja miehesi saisi myös ryhdistäytyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ei viety koskaan yökylään sukulaisille lapsena, ekan kerran teininä 13-vuotiaana ja jouduin soittaa vanhemmille illalla ennen nukkumaanmenoa että tulkaa hakemaan kun tuli ihan kauhea ahdistuskohtaus ja sellainen tunne että pitää päästä kotiin. Vietin kaikki lomat vain perheeni seurassa.
Seuraavan kerran lähdin ulkomaanmatkoille 20-vuotiaan poikaystävän kanssa 19-vuotiaana, jo parin päivän päästä tuli kamala koti-ikävä, stressasin ja jännitin loppuloman ja halusin vaan päästä kotiin.
Nykyään minua ahdistaa todella paljon lähteä minnekään vieraaseen paikkaan tai hotelliin yöksi, ja olen sentään jo 38-vuotias, enkä ole halunnut lapsia, myös sen takia jottei niille tulisi samanlaista ahdistusta :(
Juuri tämän takia lapsia kannattaa yökyläilyttää pienestä pitäen, ettei takerruta sinne neljän seinän sisälle. Se on tavallaan jonkinlaista irtautumista vanhemmista ja kodista hetkeksi. Lapsi kokee, että muuallakin, kuin kotona, on hyvä olla. Lapselle tekee hyvää tottua myös muihin ihmisiin, kuin pelkästään kotiväkeen. Se on sitä sosiaalista kasvua ja kuin laittaisi rahaa pankkiin tulevaisuutta varten.
Ap:llä on alle vuoden ikäinen vauva jonka ei todellakaan tarvitse mennä kenenkään luokse yöksi. Ei sen vuoksi, että mummi niin haluaa eikä todellakaan sen vuoksi että tottuu.
Yökyläily, etenkin jatkuvasti, voi olla päin vastoin huono asia.
Ap:lle, yrität vain kestää, ei kai muu auta. Missään tapauksessa ei mitään yökyläilyä tms vain koska mummo niin haluas.
Muista, että vauvat lukevat hyvin eleitä. Pysy rauhallisena. Jos vauvalla ei ole mummin sylissä mitään hätää, anna hoitaa ja suputtaa mitä haluaa. Jos näet että vauva ei ole tyytyväinen, otat vauvan rauhallisesti mummolta. Jos mummo huutaa raivoaa tms niin mummo lähtee kotiin miettimään asioita.
Ja miehesi saisi myös ryhdistäytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensiksi kannattaa opetella oma tunnekontrolli ettei lähde käyrä nousemaan liian helposti. Kun osaa hallita omat tunteet, tarkastella tilannetta ja ihmisten käyttäytymistä vähän etäämpää niin pystyy valitsemaan ne parhaimmat sanat ja tavat toimia. Jos hormonit on pinnassa ja suojeluvaisto nousee 0-100 niin voi tulla ylilyöntejä. Hengityksen säätely auttaa.
Kokeneimmat tyypit osaa katsoa itseään, muita ja tilannetta helikopterinäkökulmasta mutta en tarkoita tällä helikopteriäitiä. Ja hengityksen säätely ei kehoita ketään ottamaan anoppia tai miniää pillistä kiinni. Vaikka mieli tekisi, vain mielikuvia, mielikuvia kehiin.
Ja taas! Miksi sen tuoreen äidin pitää keskittyä valitsemaan oikeat sanat ja hengittää? Mikä oikeus sillä mummolla on tulla päällepäsmäröimään tuoretta äitiä? Miksi se tahdikkuus ei ole sen mummon tehtävä vaan sen tuoreen äidin? Selittäkää nyt joku että mikä ihme tää ajatusmalli on mitä tänne viljelette!
Ihmisten kanssa toimiminen on vastavuoroista ja pätee kumpaankin osapuoleen, myönnän sen. En vaan ymmärrä miksi täällä vaaditaan miniöiltä ymmärrystä anopin suuntaan kun ei sieltä anopin suunnalta ole monessakaan täällä kerrotuista jutuissa tullut yhtään mitään ymmärrystä miniän suuntaan. Se että toinen nyt on sattunut syntymään aikaisemmin ja elänyt täällä pidempään ei automaattisesti tarkoita sitä että saa käyttäytyä miten tahtoo ja nuoremmat vaan myötäilee ja hyväksyy kaiken
Olisko vaikka semmonen juttu, että itsemme muuttaminen kuitenkin on mahdollista, toisten muuttaminen ei. Kun tämän elämässäsi ymmärrät niin olet valloittanut vuoren ja näet kauas.
Joo kyllä mä sen ymmärrän. Mutta en sitä että miksi täällä vaaditaan itsereflektointia sen sijaan että voitais vaan todeta että joo osassa tapauksissa se syy on siellä toisessa päässä.
Ihan tolleen esimerkkinä omasta elämästä. Päätin etten anna anopin tunteen purkausten vaikuttaa mun mielialaan enää ollenkaan ja aion jatkossa kylmästi todeta anopille etten hyväksy hänen käytöstään mua kohtaan. Mitä tekee anoppi? Huutaa mulle naama punasena kuinka minä aiheutan hänelle nyt pahan mielen kun oon niin ilkeä ihminen. Tätä ennen anoppi siis haukkui mut koko suvun edessä läskiks, kpääks, hulluks sairaaks ja mitähän muuta vielä. Ainoa mitä tollon sanoin anopille oli että hänellä ei ole oikeutta haukkua mua ja pyysin lopettamaan. Tiedostan itse että ainoa kenen käytökseen ja tunteisiin voin vaikuttaa on minä itse mutta se ei tarkoita sitä että hyväksyn anopin huonon käytöksen, se tarkoittaa vaan ja ainoastaan sitä että mä en lähde enää anopin tunteeseen mukaan.
Mun mielestä on edelleen huonoa käytöstä tulla kommentoimaan että kannattais miettiä omaa käytöstä näissä tilanteissa missä se syy on siellä toisessa päässä. Nää sekopäät saa kohtauksen pystyyn ihan omin apuinensa ja täysin syyttä.
Niin no miten sen sieltä ottaa, ei se niin helppoa ole kirjoittaa, että kaikki ymmärtää heti. Sinähän teit oikein ja se, että ei lähde tunteeseen tai haukkumiseen mukaan on ainut oikea tie. Samoin ettei hyväksy huonoa kohtelua ja kertoo sen tai poistuu paikalta jos ei pysty sanomaan. Anopilta lähti mopo kun kerroit suoraan ja hän veti mopoon kierrokset että alkoi marttyyriksi, sinä olet ilkeä. Et ole ilkeä vaan sanot suoraan mitä et hyväksy, itseäsi kohdeltavan huonosti. Ihan sama mihin ihminen vetoaa, hän tiesi olevansa väärässä ja yritti uhriutua. Ei mitään uutta taivaanrannassa.
Ja kyllä minä tsekkaan aina oman käytökseni ja jos tunnen, että olen tehnyt asian oikein niin päästän irti, ei ole minun käsissäni oikaista asiaa vaan hyväksyn, että välit on mitä on, en edelleenkään hyväksy huonoa kohtelua keneltäkään ja jos ei mikään muutu vaikka olen koittanut puhua suoraan ja kertoa mitä toivon (haluan, vaadin) niin sitten valitsen etäisyyden.
Kun huonot välit ei ole rikos sinänsä, ketään ei siitä viedä tuomiolle niin miten sanot kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Siksi täällä on sitä juupas eipäs mutta minusta minä en voi muuttaa ärsyttävää anoppia ihmisenä vaan kokeilla eri lähestymistapaa, kertoa oman kantani, olla hyväksymättä huonoa kohtelua ja jos ei muu auta niin etäisyys. Toisille se on yhteyksien katkaiseminen tai lähestymiskielto, riippuu tapauksesta. En osaa sanoa kuka on oikeassa tai kuka on väärässä, nämä ovat yleensä monimutkaisia asioita eikä ole yhtä totuutta.
(Ja vaikea minun on ymmärtää miksi mielipiteeni kertominen olisi huonoa käytöstä kun vältän sanoja mitä anoppisi käytti.) ehkä tästä on jollekin hyötyä.
Ei tässä ole kyse ”huonoista väleistä” vaan henkisestä väkivallasta. Miten viitsitkin sössöttää moista.
Mulla on varmaan parempi sietokyky. En pitänyt henkisenä väkivaltana tuota esimerkkiä kun jollain anopilla itsehillintä pettää ja alkaa naama punaisena haukkumaan. Tuo on minusta ainoastaan naurettavaa pelleilyä ja osoitus huonosta itsehillinnästä. Eri asia jos huutaisi lapselle.
"Huutaa mulle naama punasena kuinka minä aiheutan hänelle nyt pahan mielen kun oon niin ilkeä ihminen. Tätä ennen anoppi siis haukkui mut koko suvun edessä läskiks, kpääks, hulluks sairaaks ja mitähän muuta vielä."
Kuule kun me ollaan erilaisia, en hätkähdä tuollaisesta mutta en välttämättä olisi enää tekemisissä huutajan kanssa. Jollekin tuo on henkistä väkivaltaa, jollekin anoppi pimahti, lähdetäämpä kotio.
Huutaminen on henkistä väkivaltaa. Kukaan ei ansaitse sitä eikä sitä kenenkään pidä kuunnella. Anoppi kun sattui tossa huutamaan lapsen läsnäollessa joten myös lapsi kärsi tilanteesta.
Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut anopin ja miniän välillä ennen tota kohtausta eikä sillä periaatteessa oo mitään merkitystä. Tota ennen kuitenkin on vuosia jatkunutta haukkumista, äitiyden mitätöintiä, perheen asioihin puuttumista ym. Se nyt vaan eskaloitu tohon iltaan jolloin totestin ettei mun tarvitse sietää tollasta käytöstä keneltäkään.
Jos ei itse ole käynyt läpi vastaavaa niin on täysin asiatonta tulla sivusta huutelemaan "kannattais miettiä omaa käytöstä" Et voi tietää minkälaisen matkan se on vaatinut päästä siihen pisteeseen että totea itselleen että nyt mulle riittää tää huono kohtelu ja siitä on vielä aivan järkyttävän pitkä matka siihen että sanoo sen ääneen kyseiselle henkilölle. Ton anopin kohtauksen jälkeen jos joku ois mulle tullut sanomaan että "kannattaa miettiä mikä sun omassa toiminassa aiheutti anopin kohtauksen" niin oisin käskeny painua niin pitkälle ku pippuri kasvaa.
Ja se joka ihmetteli että miten voi verrata raiskautta ja henkistä väkivaltaa keskenään niin vastaan että helposti. Henkisestä väkivallasta voi jäädä ihan yhtä pahat traumat uhrille. Ainoa ero mikä näissä on on se että yleisesti ottaen raiskaus koetaan olevan tekijän syytä mutta henkinen väkivalta on näköjään monen mielestä uhrin syytä. Kumpinkin on muuten rikos.
Hei, täältä ohi kyselen.
Miten mummo suhtautui kun viilensit välit? Hyväksyikö heti vai yrittikö vielä jatkaa samaa vanhaa käytöstä? Sanoitko ihan suoraan, että nyt riitti etkä enää halua tavata vai poistuisko vain ja annoit asian olla ilman selityksiä?Tollon samana iltana ilmotin et mulle riitti ja poistuin lapsen ja miehen kanssa paikalta. Miehelle anoppi huus seuraavana päivänä että kuinka hän kehtaa äidilleen tehdä niin että valitsee minut hänen sijastaan. Blokkasin anopin somessa ja puhelimessa ja pidin 4kk tauon. Miehen muilta sukulaisilta sitten kuulin kuinka anoppi oli soittanut seuraavien viikkojen aikana kaikki sukulaiset läpi ja haukkunut minut ja kieltänyt sukulaisia olemasta meidän kanssa tekemisissä. Anopin riehuminen meni sen verran pitkälle että ulkopuoliset ihmiset rupes kärsii joten tapasin anopin (julkisella paikalla) kahden kesken ja ilmoitin ettei hänen käytöksensä ole hyväksyttävää ja jos hän jatkaa sitä niin ei ole tervetullut minun eikä lapseni elämään. Anopin selitys koko haukkumiselle ja tuolle kohtaukselle oli se että hänellä on oikeus sanoa omat mielipiteensä ja minä vain kuvittelen että hän loukkaa kun hän esim sanoo minua läskiksi tai kommentoi imetystä ym. Anopin mukaan hänellä on vanhempana ihmisenä oikeus puuttua meidän perheen toimintaan kun emme toimi niin kuin hän haluaa meidän toimivan. Hän myös syyttää minua mielenterveysongelmistaan ja pahasta olostaan. Tuon tapaamisen jälkeen olen nähnyt anoppini 3 kertaa. Mies tapaa äitiään mutta lastamme en päästä anopin luo muuten kun siten että mies on paikalla koko ajan. Itseäni ei kiinnosta olla anopin kanssa missään tekemisissä enää, mutta valitettavasti tietyt tapaamiset on vaan pakko hoitaa läpi.
Niin ja lisään, jatkaa edelleen samaa käytöstä eli haukkuu mua miehelle ja sukulaisilleen. Mua kohtaan on tapaamisissa yltiö kohtelias ja on kun mitään ei ois koskaan tapahtunut. Ei vaan tajua sitä että kuulen kaiken mitä hän musta puhuu niin mieheltä kun niiltä miehen sukulaisilta.
Itse vastaavanlaisessa huutamistilanteessa kävelin vain pois enkä oikeastaan ole puhunut kuin muutaman sanan anopin kanssa sen jälkeen. Ensin anoppi ehdotti, että asia täytyy sopia ja pitää tehdä "kompromissi", en kyllä tiedä mikä se kompromissi tällaisessa tilantessa olisi. Nyt taitaa teeskennellä ettei mitään ole tapahtunutkaan, tai enhän minä tiedä mitä selkäni takana puhuu, mutta on lähettänyt ihan normaaleja viestejä vaikken mitään vastaakkaan.
Pakostikkin miettii, onkohan hän ymmärtänyt ollenkaan, että käytöksensä ei ole hyväksyttävää, vaikka poikansa on asiasta hänelle sanonutkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensiksi kannattaa opetella oma tunnekontrolli ettei lähde käyrä nousemaan liian helposti. Kun osaa hallita omat tunteet, tarkastella tilannetta ja ihmisten käyttäytymistä vähän etäämpää niin pystyy valitsemaan ne parhaimmat sanat ja tavat toimia. Jos hormonit on pinnassa ja suojeluvaisto nousee 0-100 niin voi tulla ylilyöntejä. Hengityksen säätely auttaa.
Kokeneimmat tyypit osaa katsoa itseään, muita ja tilannetta helikopterinäkökulmasta mutta en tarkoita tällä helikopteriäitiä. Ja hengityksen säätely ei kehoita ketään ottamaan anoppia tai miniää pillistä kiinni. Vaikka mieli tekisi, vain mielikuvia, mielikuvia kehiin.
Ja taas! Miksi sen tuoreen äidin pitää keskittyä valitsemaan oikeat sanat ja hengittää? Mikä oikeus sillä mummolla on tulla päällepäsmäröimään tuoretta äitiä? Miksi se tahdikkuus ei ole sen mummon tehtävä vaan sen tuoreen äidin? Selittäkää nyt joku että mikä ihme tää ajatusmalli on mitä tänne viljelette!
Ihmisten kanssa toimiminen on vastavuoroista ja pätee kumpaankin osapuoleen, myönnän sen. En vaan ymmärrä miksi täällä vaaditaan miniöiltä ymmärrystä anopin suuntaan kun ei sieltä anopin suunnalta ole monessakaan täällä kerrotuista jutuissa tullut yhtään mitään ymmärrystä miniän suuntaan. Se että toinen nyt on sattunut syntymään aikaisemmin ja elänyt täällä pidempään ei automaattisesti tarkoita sitä että saa käyttäytyä miten tahtoo ja nuoremmat vaan myötäilee ja hyväksyy kaiken
Olisko vaikka semmonen juttu, että itsemme muuttaminen kuitenkin on mahdollista, toisten muuttaminen ei. Kun tämän elämässäsi ymmärrät niin olet valloittanut vuoren ja näet kauas.
Joo kyllä mä sen ymmärrän. Mutta en sitä että miksi täällä vaaditaan itsereflektointia sen sijaan että voitais vaan todeta että joo osassa tapauksissa se syy on siellä toisessa päässä.
Ihan tolleen esimerkkinä omasta elämästä. Päätin etten anna anopin tunteen purkausten vaikuttaa mun mielialaan enää ollenkaan ja aion jatkossa kylmästi todeta anopille etten hyväksy hänen käytöstään mua kohtaan. Mitä tekee anoppi? Huutaa mulle naama punasena kuinka minä aiheutan hänelle nyt pahan mielen kun oon niin ilkeä ihminen. Tätä ennen anoppi siis haukkui mut koko suvun edessä läskiks, kpääks, hulluks sairaaks ja mitähän muuta vielä. Ainoa mitä tollon sanoin anopille oli että hänellä ei ole oikeutta haukkua mua ja pyysin lopettamaan. Tiedostan itse että ainoa kenen käytökseen ja tunteisiin voin vaikuttaa on minä itse mutta se ei tarkoita sitä että hyväksyn anopin huonon käytöksen, se tarkoittaa vaan ja ainoastaan sitä että mä en lähde enää anopin tunteeseen mukaan.
Mun mielestä on edelleen huonoa käytöstä tulla kommentoimaan että kannattais miettiä omaa käytöstä näissä tilanteissa missä se syy on siellä toisessa päässä. Nää sekopäät saa kohtauksen pystyyn ihan omin apuinensa ja täysin syyttä.
Niin no miten sen sieltä ottaa, ei se niin helppoa ole kirjoittaa, että kaikki ymmärtää heti. Sinähän teit oikein ja se, että ei lähde tunteeseen tai haukkumiseen mukaan on ainut oikea tie. Samoin ettei hyväksy huonoa kohtelua ja kertoo sen tai poistuu paikalta jos ei pysty sanomaan. Anopilta lähti mopo kun kerroit suoraan ja hän veti mopoon kierrokset että alkoi marttyyriksi, sinä olet ilkeä. Et ole ilkeä vaan sanot suoraan mitä et hyväksy, itseäsi kohdeltavan huonosti. Ihan sama mihin ihminen vetoaa, hän tiesi olevansa väärässä ja yritti uhriutua. Ei mitään uutta taivaanrannassa.
Ja kyllä minä tsekkaan aina oman käytökseni ja jos tunnen, että olen tehnyt asian oikein niin päästän irti, ei ole minun käsissäni oikaista asiaa vaan hyväksyn, että välit on mitä on, en edelleenkään hyväksy huonoa kohtelua keneltäkään ja jos ei mikään muutu vaikka olen koittanut puhua suoraan ja kertoa mitä toivon (haluan, vaadin) niin sitten valitsen etäisyyden.
Kun huonot välit ei ole rikos sinänsä, ketään ei siitä viedä tuomiolle niin miten sanot kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Siksi täällä on sitä juupas eipäs mutta minusta minä en voi muuttaa ärsyttävää anoppia ihmisenä vaan kokeilla eri lähestymistapaa, kertoa oman kantani, olla hyväksymättä huonoa kohtelua ja jos ei muu auta niin etäisyys. Toisille se on yhteyksien katkaiseminen tai lähestymiskielto, riippuu tapauksesta. En osaa sanoa kuka on oikeassa tai kuka on väärässä, nämä ovat yleensä monimutkaisia asioita eikä ole yhtä totuutta.
(Ja vaikea minun on ymmärtää miksi mielipiteeni kertominen olisi huonoa käytöstä kun vältän sanoja mitä anoppisi käytti.) ehkä tästä on jollekin hyötyä.
Ei tässä ole kyse ”huonoista väleistä” vaan henkisestä väkivallasta. Miten viitsitkin sössöttää moista.
Mulla on varmaan parempi sietokyky. En pitänyt henkisenä väkivaltana tuota esimerkkiä kun jollain anopilla itsehillintä pettää ja alkaa naama punaisena haukkumaan. Tuo on minusta ainoastaan naurettavaa pelleilyä ja osoitus huonosta itsehillinnästä. Eri asia jos huutaisi lapselle.
"Huutaa mulle naama punasena kuinka minä aiheutan hänelle nyt pahan mielen kun oon niin ilkeä ihminen. Tätä ennen anoppi siis haukkui mut koko suvun edessä läskiks, kpääks, hulluks sairaaks ja mitähän muuta vielä."
Kuule kun me ollaan erilaisia, en hätkähdä tuollaisesta mutta en välttämättä olisi enää tekemisissä huutajan kanssa. Jollekin tuo on henkistä väkivaltaa, jollekin anoppi pimahti, lähdetäämpä kotio.
Huutaminen on henkistä väkivaltaa. Kukaan ei ansaitse sitä eikä sitä kenenkään pidä kuunnella. Anoppi kun sattui tossa huutamaan lapsen läsnäollessa joten myös lapsi kärsi tilanteesta.
Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut anopin ja miniän välillä ennen tota kohtausta eikä sillä periaatteessa oo mitään merkitystä. Tota ennen kuitenkin on vuosia jatkunutta haukkumista, äitiyden mitätöintiä, perheen asioihin puuttumista ym. Se nyt vaan eskaloitu tohon iltaan jolloin totestin ettei mun tarvitse sietää tollasta käytöstä keneltäkään.
Jos ei itse ole käynyt läpi vastaavaa niin on täysin asiatonta tulla sivusta huutelemaan "kannattais miettiä omaa käytöstä" Et voi tietää minkälaisen matkan se on vaatinut päästä siihen pisteeseen että totea itselleen että nyt mulle riittää tää huono kohtelu ja siitä on vielä aivan järkyttävän pitkä matka siihen että sanoo sen ääneen kyseiselle henkilölle. Ton anopin kohtauksen jälkeen jos joku ois mulle tullut sanomaan että "kannattaa miettiä mikä sun omassa toiminassa aiheutti anopin kohtauksen" niin oisin käskeny painua niin pitkälle ku pippuri kasvaa.
Ja se joka ihmetteli että miten voi verrata raiskautta ja henkistä väkivaltaa keskenään niin vastaan että helposti. Henkisestä väkivallasta voi jäädä ihan yhtä pahat traumat uhrille. Ainoa ero mikä näissä on on se että yleisesti ottaen raiskaus koetaan olevan tekijän syytä mutta henkinen väkivalta on näköjään monen mielestä uhrin syytä. Kumpinkin on muuten rikos.
Hei, täältä ohi kyselen.
Miten mummo suhtautui kun viilensit välit? Hyväksyikö heti vai yrittikö vielä jatkaa samaa vanhaa käytöstä? Sanoitko ihan suoraan, että nyt riitti etkä enää halua tavata vai poistuisko vain ja annoit asian olla ilman selityksiä?Tollon samana iltana ilmotin et mulle riitti ja poistuin lapsen ja miehen kanssa paikalta. Miehelle anoppi huus seuraavana päivänä että kuinka hän kehtaa äidilleen tehdä niin että valitsee minut hänen sijastaan. Blokkasin anopin somessa ja puhelimessa ja pidin 4kk tauon. Miehen muilta sukulaisilta sitten kuulin kuinka anoppi oli soittanut seuraavien viikkojen aikana kaikki sukulaiset läpi ja haukkunut minut ja kieltänyt sukulaisia olemasta meidän kanssa tekemisissä. Anopin riehuminen meni sen verran pitkälle että ulkopuoliset ihmiset rupes kärsii joten tapasin anopin (julkisella paikalla) kahden kesken ja ilmoitin ettei hänen käytöksensä ole hyväksyttävää ja jos hän jatkaa sitä niin ei ole tervetullut minun eikä lapseni elämään. Anopin selitys koko haukkumiselle ja tuolle kohtaukselle oli se että hänellä on oikeus sanoa omat mielipiteensä ja minä vain kuvittelen että hän loukkaa kun hän esim sanoo minua läskiksi tai kommentoi imetystä ym. Anopin mukaan hänellä on vanhempana ihmisenä oikeus puuttua meidän perheen toimintaan kun emme toimi niin kuin hän haluaa meidän toimivan. Hän myös syyttää minua mielenterveysongelmistaan ja pahasta olostaan. Tuon tapaamisen jälkeen olen nähnyt anoppini 3 kertaa. Mies tapaa äitiään mutta lastamme en päästä anopin luo muuten kun siten että mies on paikalla koko ajan. Itseäni ei kiinnosta olla anopin kanssa missään tekemisissä enää, mutta valitettavasti tietyt tapaamiset on vaan pakko hoitaa läpi.
Niin ja lisään, jatkaa edelleen samaa käytöstä eli haukkuu mua miehelle ja sukulaisilleen. Mua kohtaan on tapaamisissa yltiö kohtelias ja on kun mitään ei ois koskaan tapahtunut. Ei vaan tajua sitä että kuulen kaiken mitä hän musta puhuu niin mieheltä kun niiltä miehen sukulaisilta.
Itse vastaavanlaisessa huutamistilanteessa kävelin vain pois enkä oikeastaan ole puhunut kuin muutaman sanan anopin kanssa sen jälkeen. Ensin anoppi ehdotti, että asia täytyy sopia ja pitää tehdä "kompromissi", en kyllä tiedä mikä se kompromissi tällaisessa tilantessa olisi. Nyt taitaa teeskennellä ettei mitään ole tapahtunutkaan, tai enhän minä tiedä mitä selkäni takana puhuu, mutta on lähettänyt ihan normaaleja viestejä vaikken mitään vastaakkaan.
Pakostikkin miettii, onkohan hän ymmärtänyt ollenkaan, että käytöksensä ei ole hyväksyttävää, vaikka poikansa on asiasta hänelle sanonutkin.
Joo munki anoppi sanoi että pitää tehdä kompromissi johon mä ilmoitin että mun kompromissi on se että minä ja mies päätetään miten meidän perheessä toimitaan ja jos anoppi ei sitä hyväksy niin se on hänen ongelmansa ei meidän. Miehelle oli selittänyt että hän haluaa sopia asioista mutta mulle päin naamaa sanoi tolla tapaamisella että ei hän mitään halua sopia kun ei ole tehnyt mitään väärin vaan että mun pitää pyytää häneltä anteeks. Nyt eletään siis tosiaan siinä tilanteessa että mä näen anoppia vaan ne ihan pakolliset ja mies saa äitiään nähdä niin paljon kun sitä huvittaa. Lasta anoppi saa nähdä vain valvottuna. Ja ennenku joku kerkee öyhöttämään että miks mies ei saa päättää lapsen asioista ni näin ollaan miehen kanssa yhdessä sovittu että toimitaan. Mies ei halua itsekään olla äitinsä kanssa tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli juurikin tätä johtopäätösten vetämistä yksittäisten hetkien perusteella, ja kaikki lapsen paha mieli oli hirveä hätä, henkistä pahoinvointia joka johtui minun vanhemmuudestani. Esimerkkinä 10kk vauva kitisee ruokapöydässä, tiedän että hän on väsynyt. Mummo sanoo (vakavana, täynnä huolta, kyyneliä silmissä) ”nyt ei ole Kallella kaikki hyvin!” *sniff, nyyh*
Minä vastaan: ”ei olekaan, hän on väsynyt”
Mummo: ”ei, kyllä nyt on joku oikein pahasti vialla”
Noh, Kalle meni nukkumaan ja mummo kotiin, Kalle heräsi ja oli iloinen.
Mummon mieleen tämä jäi elämään merkkinä siitä että Kalle kärsii henkisesti, minä olen empatiakyvytön enkä osaa vastata Kallen tunteisiin, koska siis luulen että Kalle on väsynyt vaikka hänellä on henkisesti paha olla, ja Kalle on minun hoidossani kaltoinkohdeltu, hänen tunteisiinsa ei reagoida eikä tarpeisiin vastata.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli juurikin tätä johtopäätösten vetämistä yksittäisten hetkien perusteella, ja kaikki lapsen paha mieli oli hirveä hätä, henkistä pahoinvointia joka johtui minun vanhemmuudestani. Esimerkkinä 10kk vauva kitisee ruokapöydässä, tiedän että hän on väsynyt. Mummo sanoo (vakavana, täynnä huolta, kyyneliä silmissä) ”nyt ei ole Kallella kaikki hyvin!” *sniff, nyyh*
Minä vastaan: ”ei olekaan, hän on väsynyt”
Mummo: ”ei, kyllä nyt on joku oikein pahasti vialla”
Noh, Kalle meni nukkumaan ja mummo kotiin, Kalle heräsi ja oli iloinen.
Mummon mieleen tämä jäi elämään merkkinä siitä että Kalle kärsii henkisesti, minä olen empatiakyvytön enkä osaa vastata Kallen tunteisiin, koska siis luulen että Kalle on väsynyt vaikka hänellä on henkisesti paha olla, ja Kalle on minun hoidossani kaltoinkohdeltu, hänen tunteisiinsa ei reagoida eikä tarpeisiin vastata.
Kuulin siis muilta sukulaisilta näitä puheita empatiakyvyttömyydestäni, olen narsisti mummon mielestä. Hän myös varasi minulle oma-aloitteisesti ajan terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensiksi kannattaa opetella oma tunnekontrolli ettei lähde käyrä nousemaan liian helposti. Kun osaa hallita omat tunteet, tarkastella tilannetta ja ihmisten käyttäytymistä vähän etäämpää niin pystyy valitsemaan ne parhaimmat sanat ja tavat toimia. Jos hormonit on pinnassa ja suojeluvaisto nousee 0-100 niin voi tulla ylilyöntejä. Hengityksen säätely auttaa.
Kokeneimmat tyypit osaa katsoa itseään, muita ja tilannetta helikopterinäkökulmasta mutta en tarkoita tällä helikopteriäitiä. Ja hengityksen säätely ei kehoita ketään ottamaan anoppia tai miniää pillistä kiinni. Vaikka mieli tekisi, vain mielikuvia, mielikuvia kehiin.
Ja taas! Miksi sen tuoreen äidin pitää keskittyä valitsemaan oikeat sanat ja hengittää? Mikä oikeus sillä mummolla on tulla päällepäsmäröimään tuoretta äitiä? Miksi se tahdikkuus ei ole sen mummon tehtävä vaan sen tuoreen äidin? Selittäkää nyt joku että mikä ihme tää ajatusmalli on mitä tänne viljelette!
Ihmisten kanssa toimiminen on vastavuoroista ja pätee kumpaankin osapuoleen, myönnän sen. En vaan ymmärrä miksi täällä vaaditaan miniöiltä ymmärrystä anopin suuntaan kun ei sieltä anopin suunnalta ole monessakaan täällä kerrotuista jutuissa tullut yhtään mitään ymmärrystä miniän suuntaan. Se että toinen nyt on sattunut syntymään aikaisemmin ja elänyt täällä pidempään ei automaattisesti tarkoita sitä että saa käyttäytyä miten tahtoo ja nuoremmat vaan myötäilee ja hyväksyy kaiken
Olisko vaikka semmonen juttu, että itsemme muuttaminen kuitenkin on mahdollista, toisten muuttaminen ei. Kun tämän elämässäsi ymmärrät niin olet valloittanut vuoren ja näet kauas.
Joo kyllä mä sen ymmärrän. Mutta en sitä että miksi täällä vaaditaan itsereflektointia sen sijaan että voitais vaan todeta että joo osassa tapauksissa se syy on siellä toisessa päässä.
Ihan tolleen esimerkkinä omasta elämästä. Päätin etten anna anopin tunteen purkausten vaikuttaa mun mielialaan enää ollenkaan ja aion jatkossa kylmästi todeta anopille etten hyväksy hänen käytöstään mua kohtaan. Mitä tekee anoppi? Huutaa mulle naama punasena kuinka minä aiheutan hänelle nyt pahan mielen kun oon niin ilkeä ihminen. Tätä ennen anoppi siis haukkui mut koko suvun edessä läskiks, kpääks, hulluks sairaaks ja mitähän muuta vielä. Ainoa mitä tollon sanoin anopille oli että hänellä ei ole oikeutta haukkua mua ja pyysin lopettamaan. Tiedostan itse että ainoa kenen käytökseen ja tunteisiin voin vaikuttaa on minä itse mutta se ei tarkoita sitä että hyväksyn anopin huonon käytöksen, se tarkoittaa vaan ja ainoastaan sitä että mä en lähde enää anopin tunteeseen mukaan.
Mun mielestä on edelleen huonoa käytöstä tulla kommentoimaan että kannattais miettiä omaa käytöstä näissä tilanteissa missä se syy on siellä toisessa päässä. Nää sekopäät saa kohtauksen pystyyn ihan omin apuinensa ja täysin syyttä.
Niin no miten sen sieltä ottaa, ei se niin helppoa ole kirjoittaa, että kaikki ymmärtää heti. Sinähän teit oikein ja se, että ei lähde tunteeseen tai haukkumiseen mukaan on ainut oikea tie. Samoin ettei hyväksy huonoa kohtelua ja kertoo sen tai poistuu paikalta jos ei pysty sanomaan. Anopilta lähti mopo kun kerroit suoraan ja hän veti mopoon kierrokset että alkoi marttyyriksi, sinä olet ilkeä. Et ole ilkeä vaan sanot suoraan mitä et hyväksy, itseäsi kohdeltavan huonosti. Ihan sama mihin ihminen vetoaa, hän tiesi olevansa väärässä ja yritti uhriutua. Ei mitään uutta taivaanrannassa.
Ja kyllä minä tsekkaan aina oman käytökseni ja jos tunnen, että olen tehnyt asian oikein niin päästän irti, ei ole minun käsissäni oikaista asiaa vaan hyväksyn, että välit on mitä on, en edelleenkään hyväksy huonoa kohtelua keneltäkään ja jos ei mikään muutu vaikka olen koittanut puhua suoraan ja kertoa mitä toivon (haluan, vaadin) niin sitten valitsen etäisyyden.
Kun huonot välit ei ole rikos sinänsä, ketään ei siitä viedä tuomiolle niin miten sanot kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Siksi täällä on sitä juupas eipäs mutta minusta minä en voi muuttaa ärsyttävää anoppia ihmisenä vaan kokeilla eri lähestymistapaa, kertoa oman kantani, olla hyväksymättä huonoa kohtelua ja jos ei muu auta niin etäisyys. Toisille se on yhteyksien katkaiseminen tai lähestymiskielto, riippuu tapauksesta. En osaa sanoa kuka on oikeassa tai kuka on väärässä, nämä ovat yleensä monimutkaisia asioita eikä ole yhtä totuutta.
(Ja vaikea minun on ymmärtää miksi mielipiteeni kertominen olisi huonoa käytöstä kun vältän sanoja mitä anoppisi käytti.) ehkä tästä on jollekin hyötyä.
Ei tässä ole kyse ”huonoista väleistä” vaan henkisestä väkivallasta. Miten viitsitkin sössöttää moista.
Mulla on varmaan parempi sietokyky. En pitänyt henkisenä väkivaltana tuota esimerkkiä kun jollain anopilla itsehillintä pettää ja alkaa naama punaisena haukkumaan. Tuo on minusta ainoastaan naurettavaa pelleilyä ja osoitus huonosta itsehillinnästä. Eri asia jos huutaisi lapselle.
"Huutaa mulle naama punasena kuinka minä aiheutan hänelle nyt pahan mielen kun oon niin ilkeä ihminen. Tätä ennen anoppi siis haukkui mut koko suvun edessä läskiks, kpääks, hulluks sairaaks ja mitähän muuta vielä."
Kuule kun me ollaan erilaisia, en hätkähdä tuollaisesta mutta en välttämättä olisi enää tekemisissä huutajan kanssa. Jollekin tuo on henkistä väkivaltaa, jollekin anoppi pimahti, lähdetäämpä kotio.
Huutaminen on henkistä väkivaltaa. Kukaan ei ansaitse sitä eikä sitä kenenkään pidä kuunnella. Anoppi kun sattui tossa huutamaan lapsen läsnäollessa joten myös lapsi kärsi tilanteesta.
Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut anopin ja miniän välillä ennen tota kohtausta eikä sillä periaatteessa oo mitään merkitystä. Tota ennen kuitenkin on vuosia jatkunutta haukkumista, äitiyden mitätöintiä, perheen asioihin puuttumista ym. Se nyt vaan eskaloitu tohon iltaan jolloin totestin ettei mun tarvitse sietää tollasta käytöstä keneltäkään.
Jos ei itse ole käynyt läpi vastaavaa niin on täysin asiatonta tulla sivusta huutelemaan "kannattais miettiä omaa käytöstä" Et voi tietää minkälaisen matkan se on vaatinut päästä siihen pisteeseen että totea itselleen että nyt mulle riittää tää huono kohtelu ja siitä on vielä aivan järkyttävän pitkä matka siihen että sanoo sen ääneen kyseiselle henkilölle. Ton anopin kohtauksen jälkeen jos joku ois mulle tullut sanomaan että "kannattaa miettiä mikä sun omassa toiminassa aiheutti anopin kohtauksen" niin oisin käskeny painua niin pitkälle ku pippuri kasvaa.
Ja se joka ihmetteli että miten voi verrata raiskautta ja henkistä väkivaltaa keskenään niin vastaan että helposti. Henkisestä väkivallasta voi jäädä ihan yhtä pahat traumat uhrille. Ainoa ero mikä näissä on on se että yleisesti ottaen raiskaus koetaan olevan tekijän syytä mutta henkinen väkivalta on näköjään monen mielestä uhrin syytä. Kumpinkin on muuten rikos.
Hei, täältä ohi kyselen.
Miten mummo suhtautui kun viilensit välit? Hyväksyikö heti vai yrittikö vielä jatkaa samaa vanhaa käytöstä? Sanoitko ihan suoraan, että nyt riitti etkä enää halua tavata vai poistuisko vain ja annoit asian olla ilman selityksiä?Tollon samana iltana ilmotin et mulle riitti ja poistuin lapsen ja miehen kanssa paikalta. Miehelle anoppi huus seuraavana päivänä että kuinka hän kehtaa äidilleen tehdä niin että valitsee minut hänen sijastaan. Blokkasin anopin somessa ja puhelimessa ja pidin 4kk tauon. Miehen muilta sukulaisilta sitten kuulin kuinka anoppi oli soittanut seuraavien viikkojen aikana kaikki sukulaiset läpi ja haukkunut minut ja kieltänyt sukulaisia olemasta meidän kanssa tekemisissä. Anopin riehuminen meni sen verran pitkälle että ulkopuoliset ihmiset rupes kärsii joten tapasin anopin (julkisella paikalla) kahden kesken ja ilmoitin ettei hänen käytöksensä ole hyväksyttävää ja jos hän jatkaa sitä niin ei ole tervetullut minun eikä lapseni elämään. Anopin selitys koko haukkumiselle ja tuolle kohtaukselle oli se että hänellä on oikeus sanoa omat mielipiteensä ja minä vain kuvittelen että hän loukkaa kun hän esim sanoo minua läskiksi tai kommentoi imetystä ym. Anopin mukaan hänellä on vanhempana ihmisenä oikeus puuttua meidän perheen toimintaan kun emme toimi niin kuin hän haluaa meidän toimivan. Hän myös syyttää minua mielenterveysongelmistaan ja pahasta olostaan. Tuon tapaamisen jälkeen olen nähnyt anoppini 3 kertaa. Mies tapaa äitiään mutta lastamme en päästä anopin luo muuten kun siten että mies on paikalla koko ajan. Itseäni ei kiinnosta olla anopin kanssa missään tekemisissä enää, mutta valitettavasti tietyt tapaamiset on vaan pakko hoitaa läpi.
Niin ja lisään, jatkaa edelleen samaa käytöstä eli haukkuu mua miehelle ja sukulaisilleen. Mua kohtaan on tapaamisissa yltiö kohtelias ja on kun mitään ei ois koskaan tapahtunut. Ei vaan tajua sitä että kuulen kaiken mitä hän musta puhuu niin mieheltä kun niiltä miehen sukulaisilta.
Itse vastaavanlaisessa huutamistilanteessa kävelin vain pois enkä oikeastaan ole puhunut kuin muutaman sanan anopin kanssa sen jälkeen. Ensin anoppi ehdotti, että asia täytyy sopia ja pitää tehdä "kompromissi", en kyllä tiedä mikä se kompromissi tällaisessa tilantessa olisi. Nyt taitaa teeskennellä ettei mitään ole tapahtunutkaan, tai enhän minä tiedä mitä selkäni takana puhuu, mutta on lähettänyt ihan normaaleja viestejä vaikken mitään vastaakkaan.
Pakostikkin miettii, onkohan hän ymmärtänyt ollenkaan, että käytöksensä ei ole hyväksyttävää, vaikka poikansa on asiasta hänelle sanonutkin.Joo munki anoppi sanoi että pitää tehdä kompromissi johon mä ilmoitin että mun kompromissi on se että minä ja mies päätetään miten meidän perheessä toimitaan ja jos anoppi ei sitä hyväksy niin se on hänen ongelmansa ei meidän. Miehelle oli selittänyt että hän haluaa sopia asioista mutta mulle päin naamaa sanoi tolla tapaamisella että ei hän mitään halua sopia kun ei ole tehnyt mitään väärin vaan että mun pitää pyytää häneltä anteeks. Nyt eletään siis tosiaan siinä tilanteessa että mä näen anoppia vaan ne ihan pakolliset ja mies saa äitiään nähdä niin paljon kun sitä huvittaa. Lasta anoppi saa nähdä vain valvottuna. Ja ennenku joku kerkee öyhöttämään että miks mies ei saa päättää lapsen asioista ni näin ollaan miehen kanssa yhdessä sovittu että toimitaan. Mies ei halua itsekään olla äitinsä kanssa tekemisissä.
Miehen vanhemmat ehdottivat jalomielisesti että jatkossa "Viivi" voisi kylästellä vain minun mieheni kanssa heillä,kerran minua ei huvita käydä. Tuli siis tilanne jossa miehen kanssa yksissä tuumin vedettiin rajoja ja mies muun muassa sanoi että lapsi ymmärtää jo osittain nuo puheet kun haukkuvat meitä lapselle ja yrittivät opettaa hokemia "isi ei päätä, isi PÄÄTÄ" ja anoppi väitti että tyttö kutsui häntä äidiksi omasta halustaan. Oli yhden iltapäivä-hoidon jälkeen siis äiditellyt anoppia. Heille olisi ollut lottovoitto jos vierailut olisivat jatkuneet niin että se kaiken pahan alku ja juuri ja ilonpilaaja eli minä, olisin pysynyt poissa.
33 sivua keskustelua luettu ja näiden viimeisimpien sivujen keskustelun taso vaikuttaa jo vähän huolestuttavalta, mutta työnnänpä silti lusikkani soppaan, tai paremminkin hyppään kehään kivitettäväksi, koska paskin mutsi ikinä täällä terve.
Oltiin exän kanssa puhuttu ja sovittu huolella, miten lapsemme kasvatetaan, hoidetaan pääasiassa itse, ei käytetä pelinappulana eikä sabotoida toistemme vanhemmuutta (äiti kieltää, isä sallii, jne) ja muutenkin ollaan Perhe selkeillä rajoilla ja säännöillä. No, anoppi sitten kuitenkin änkesi osaksi tätä perhettämme heti synnytyslaitokselta lähtien. Kommentoi kirjaimellisesti vastasyntyyneelle, että "onko siinä ihan vieras ihminen?" kun pidin lasta sylissäni ja katselin häntä. Otti omaan syliinsä ja leperteli "mummi on tässä". Siitä se sitten lähti.
Exä (silloin tietenkin nyxä, kaiken epäselvyyden välttämiseksi) taantui täydeksi mammanpojaksi oman poikamme synnyttyä. Anoppi juoksi kotonamme päivittäin, omilla avaimilla, etukäteen ilmoittamatta. Hoiti poikaa päivisin ja hyvin pian öisinkin, olisiko lapsi ollut 3 viikkoa vanha ensimmäisellä kerralla. En todellakaan olisi halunnut antaa lasta anopille, mutta ex vaati. "Pojalla on oikeus mummiinsa" ja "minä haluan meille omaakin aikaa"; ei myöskään halunnut joutua riitoihin äitinsä kanssa joten antoi aina periksi kun mummi jotain vaati. Minua haukuttiin kaikesta mahdollisesta ja vähän mahdottomastakin, paitsi anopin, myös exän toimesta joka kerta, kun yritin laittaa mummille rajoja. Oli sitten siinä 1-2 vuoden iässä sellaisia aikoja, että poika oli viitenä päivänä viikossa mummillaan yökylässä. Päivällä saatettiin nähdä ohimennen hetken aikaa, jos satuttiin yhtä aikaa kauppaan tai anoppi päätti käydä lapsen kanssa "kylässä" meillä. Oli myös aiemmin haaveillut pojan huoltajuudesta, mutta luopui ajatuksesta siinä kohtaa kun huomasi, että sai omittua lapsen itselleen ilmankin.
En todellakaan pitänyt tilanteesta, mutta alistuin, koska ex painosti ja jos olisin ottanut ja lähtenyt, anoppi olisi tehnyt elämästäni helvettiä. Olin nuori äiti ja hyvin epävarma itsestäni ja omista oikeuksistani, eikä minulla myöskään ollut omia tukiverkkoja joiden puoleen kääntyä.
Kaikesta tästä ja aika paljosta muustakin huolimatta päädyin tekemään vielä toisenkin lapsen exän kanssa. Tällä kertaa tuli tyttö ja tilanne oli aivan päinvastainen kuin poikamme kanssa! Anoppi ei mielellään ottanut kuopusta edes syliin, ei todellakaan huolinut hoitoonsa ("en minä osaa noin pienestä huolehtia" oli selitys) vaikka esikoinen vietti edelleen puolet ajastaan mummilassa. Ex ahdistui kun meillä olikin nyt lapsi ihan jatkuvasti läsnä, ja aloitti iloiset syrjähyppelyt kuopuksen ollessa vain kolmen viikon ikäinen. (tai oikeastaan, jatkoi vanhoja...) Minä olin tyttären kanssa todellakin 24/7, hän oli vaativa vauva joka viihtyi vain sylissä, ja minun sylinihän oli ainoa joka tarjolla oli.
Poika oli 2,5v ja tytär täyttänyt juuri vuoden, kun sain lopultakin exästä tarpeekseni ja pistin lusikat, JA LAPSET, jakoon. Lähdin ja otin vain tyttäreni mukaan. Selitän asiaa kaikille sillä, etten olisi ikinä päässyt eroon hirviöanopista, mikäli olisin vienyt hänen poikansa, mutta yhtä suuri totuus on se, etten enää edes tuntenut poikaa omaksi lapsekseni. En usko että hänkään tunsi minua äidikseen, niin oli kasvatettu mummin helmaan kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt poika on 8 ja tytär täyttää muutaman kuukauden kuluttua 7. Välit exään ovat hyvät, mutta välimatkan takia tapaamme harvoin. Exällä on uusi kumppani ja uudet kaksi lasta, ja tuen exän suhdetta tyttäreensä ja tyttären suhdetta sisarpuoliinsa, mutta esikoispoikamme on edelleen vähän kuin kiusallinen käenpoikanen joukossamme. En osaa keskustella hänen kanssaan enkä osoittaa hellyyttä. Huono omatunto valtaa mielen, kun osoitan enemmän välittämistä jopa niitä exän uusia lapsia kohtaan.
Ex-anoppi taas on rauhoittunut vuosien saatossa, ja nykyään tyttärenikin käy hänen luonaan yökylässä, muutaman kerran vuoteen, yhdessä sisaruksiensa kanssa. Varsinaisesti en edelleenkään pidä ex-anopista, mutta siedän häntä ja tilannetta, koska se on tyttärelleni tärkeää, ja myös koska tytär on jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään sen verran, että pärjää, vaikkei mummi kävisi ihan täysillä joka hetki.
1/2 lasta kirjoitti:
Nyt poika on 8 ja tytär täyttää muutaman kuukauden kuluttua 7. Välit exään ovat hyvät, mutta välimatkan takia tapaamme harvoin. Exällä on uusi kumppani ja uudet kaksi lasta, ja tuen exän suhdetta tyttäreensä ja tyttären suhdetta sisarpuoliinsa, mutta esikoispoikamme on edelleen vähän kuin kiusallinen käenpoikanen joukossamme. En osaa keskustella hänen kanssaan enkä osoittaa hellyyttä. Huono omatunto valtaa mielen, kun osoitan enemmän välittämistä jopa niitä exän uusia lapsia kohtaan.
Ex-anoppi taas on rauhoittunut vuosien saatossa, ja nykyään tyttärenikin käy hänen luonaan yökylässä, muutaman kerran vuoteen, yhdessä sisaruksiensa kanssa. Varsinaisesti en edelleenkään pidä ex-anopista, mutta siedän häntä ja tilannetta, koska se on tyttärelleni tärkeää, ja myös koska tytär on jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään sen verran, että pärjää, vaikkei mummi kävisi ihan täysillä joka hetki.
Järkyttävää. En tarkoita syyllistää sinua mutta poikaparka. Varmaan ongelmia tulossa kiintymyssuhteen kanssa hänellä viimeistään aikuisena. Mummo tehnyt peruuttamatonta vahinkoa mikäli kertomasi on totta. Tuo kuvio olisi anoppini märkä päiväuni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1/2 lasta kirjoitti:
Nyt poika on 8 ja tytär täyttää muutaman kuukauden kuluttua 7. Välit exään ovat hyvät, mutta välimatkan takia tapaamme harvoin. Exällä on uusi kumppani ja uudet kaksi lasta, ja tuen exän suhdetta tyttäreensä ja tyttären suhdetta sisarpuoliinsa, mutta esikoispoikamme on edelleen vähän kuin kiusallinen käenpoikanen joukossamme. En osaa keskustella hänen kanssaan enkä osoittaa hellyyttä. Huono omatunto valtaa mielen, kun osoitan enemmän välittämistä jopa niitä exän uusia lapsia kohtaan.
Ex-anoppi taas on rauhoittunut vuosien saatossa, ja nykyään tyttärenikin käy hänen luonaan yökylässä, muutaman kerran vuoteen, yhdessä sisaruksiensa kanssa. Varsinaisesti en edelleenkään pidä ex-anopista, mutta siedän häntä ja tilannetta, koska se on tyttärelleni tärkeää, ja myös koska tytär on jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään sen verran, että pärjää, vaikkei mummi kävisi ihan täysillä joka hetki.
Järkyttävää, ihan jokaisen teistä käytös, silloin ja nyt.
Vierailija kirjoitti:
1/2 lasta kirjoitti:
Nyt poika on 8 ja tytär täyttää muutaman kuukauden kuluttua 7. Välit exään ovat hyvät, mutta välimatkan takia tapaamme harvoin. Exällä on uusi kumppani ja uudet kaksi lasta, ja tuen exän suhdetta tyttäreensä ja tyttären suhdetta sisarpuoliinsa, mutta esikoispoikamme on edelleen vähän kuin kiusallinen käenpoikanen joukossamme. En osaa keskustella hänen kanssaan enkä osoittaa hellyyttä. Huono omatunto valtaa mielen, kun osoitan enemmän välittämistä jopa niitä exän uusia lapsia kohtaan.
Ex-anoppi taas on rauhoittunut vuosien saatossa, ja nykyään tyttärenikin käy hänen luonaan yökylässä, muutaman kerran vuoteen, yhdessä sisaruksiensa kanssa. Varsinaisesti en edelleenkään pidä ex-anopista, mutta siedän häntä ja tilannetta, koska se on tyttärelleni tärkeää, ja myös koska tytär on jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään sen verran, että pärjää, vaikkei mummi kävisi ihan täysillä joka hetki.
Järkyttävää, ihan jokaisen teistä käytös, silloin ja nyt.
Ei olla oltu valmiita vanhemmiksi. Noin ei saisi päästä tapahtumaan. Mummo saanut viattoman vauvan omien emotionaalisten tarpeidensa tyydyttäjäksi ja vanhemmat antaneet tämän tapahtua.
Meillä myös nimenomaan esikoinen ollut tykityksen ja omimisen kohteena. Sitkeät väitteet siitä että häntä kaltoinkohdeltaisiin elävät voimakkaina. Kuopus on kuin jokin jäte, joka kelpaa hätätilassa, kun kultalasta ei saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1/2 lasta kirjoitti:
Nyt poika on 8 ja tytär täyttää muutaman kuukauden kuluttua 7. Välit exään ovat hyvät, mutta välimatkan takia tapaamme harvoin. Exällä on uusi kumppani ja uudet kaksi lasta, ja tuen exän suhdetta tyttäreensä ja tyttären suhdetta sisarpuoliinsa, mutta esikoispoikamme on edelleen vähän kuin kiusallinen käenpoikanen joukossamme. En osaa keskustella hänen kanssaan enkä osoittaa hellyyttä. Huono omatunto valtaa mielen, kun osoitan enemmän välittämistä jopa niitä exän uusia lapsia kohtaan.
Ex-anoppi taas on rauhoittunut vuosien saatossa, ja nykyään tyttärenikin käy hänen luonaan yökylässä, muutaman kerran vuoteen, yhdessä sisaruksiensa kanssa. Varsinaisesti en edelleenkään pidä ex-anopista, mutta siedän häntä ja tilannetta, koska se on tyttärelleni tärkeää, ja myös koska tytär on jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään sen verran, että pärjää, vaikkei mummi kävisi ihan täysillä joka hetki.
Järkyttävää, ihan jokaisen teistä käytös, silloin ja nyt.
Ei olla oltu valmiita vanhemmiksi. Noin ei saisi päästä tapahtumaan. Mummo saanut viattoman vauvan omien emotionaalisten tarpeidensa tyydyttäjäksi ja vanhemmat antaneet tämän tapahtua.
Helppo näin jälkiviisaasti sanoa että ei todellakaan oltu. Tai ex ei ollut, vaikka hän oli se, joka niitä lapsia tuolloin hetinyt halusi. Itse olisin voinut odottaa vielä ainakin pari vuotta. Ja näin sädekehääni kiillottaakseni, olisin kyllä pärjännyt vanhemmuudessa ihan hyvin ilman sitä anopin jatkuvaa sekaantumista. Kaiken ajan, mitä poika oli kotona, hoidin häntä yksin. Ex istui tietokoneella pelaamassa Simssiä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä myös nimenomaan esikoinen ollut tykityksen ja omimisen kohteena. Sitkeät väitteet siitä että häntä kaltoinkohdeltaisiin elävät voimakkaina. Kuopus on kuin jokin jäte, joka kelpaa hätätilassa, kun kultalasta ei saa.
Näin meilläkin, mies käy esikoisen kanssa kylässä äidillään eikä mies ole koskaan ainakaan maininnut, että mummo haluaisi nähdä myös nuorempaa lastakin. Esikoiselle kuitenkin kutsunut itseään äidiksi (salaa) ja sanonut häntä omaksi pojakseen (ihan suoraan minulle).
1/2 lasta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1/2 lasta kirjoitti:
Nyt poika on 8 ja tytär täyttää muutaman kuukauden kuluttua 7. Välit exään ovat hyvät, mutta välimatkan takia tapaamme harvoin. Exällä on uusi kumppani ja uudet kaksi lasta, ja tuen exän suhdetta tyttäreensä ja tyttären suhdetta sisarpuoliinsa, mutta esikoispoikamme on edelleen vähän kuin kiusallinen käenpoikanen joukossamme. En osaa keskustella hänen kanssaan enkä osoittaa hellyyttä. Huono omatunto valtaa mielen, kun osoitan enemmän välittämistä jopa niitä exän uusia lapsia kohtaan.
Ex-anoppi taas on rauhoittunut vuosien saatossa, ja nykyään tyttärenikin käy hänen luonaan yökylässä, muutaman kerran vuoteen, yhdessä sisaruksiensa kanssa. Varsinaisesti en edelleenkään pidä ex-anopista, mutta siedän häntä ja tilannetta, koska se on tyttärelleni tärkeää, ja myös koska tytär on jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään sen verran, että pärjää, vaikkei mummi kävisi ihan täysillä joka hetki.
Järkyttävää, ihan jokaisen teistä käytös, silloin ja nyt.
Ei olla oltu valmiita vanhemmiksi. Noin ei saisi päästä tapahtumaan. Mummo saanut viattoman vauvan omien emotionaalisten tarpeidensa tyydyttäjäksi ja vanhemmat antaneet tämän tapahtua.
Helppo näin jälkiviisaasti sanoa että ei todellakaan oltu. Tai ex ei ollut, vaikka hän oli se, joka niitä lapsia tuolloin hetinyt halusi. Itse olisin voinut odottaa vielä ainakin pari vuotta. Ja näin sädekehääni kiillottaakseni, olisin kyllä pärjännyt vanhemmuudessa ihan hyvin ilman sitä anopin jatkuvaa sekaantumista. Kaiken ajan, mitä poika oli kotona, hoidin häntä yksin. Ex istui tietokoneella pelaamassa Simssiä.
Mummo on tiennyt mitä tekee ja sai haluamansa. Sinähän varmasti olisitkin pärjännyt vanhemmuudessa mutta nuorena ihmisenä et pystynyt laittamaan mummoa aisoihin ja se on traagista lopputulosta ajatellen.
Alue: Aihe vapaa
Sulla on tainnut sitten olla tosi sensitiiviset vanhemmat kun on nähnyt jo lapsena susta ettet oo mikään kyläilijätyyppi. Olisi ollut varmasti kamalaa kokea noita ahdistuksia jo pikkulapsena.