Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10673)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi mummo täällä ja yksi tarina myös.
Kasvatin omat lapset aika kovalla kurilla ja säännöillä. Tiesivät, mikä on oikein ja mikä väärin. Kurin toinen puoli oli rakkaus ja se helppous, kun lapset tiesivät, miten toimitaan.
Nyt on tullut puolisoita ja lapsenlapsia. Tytöt kun ovat käyneet kurikasvatukseni läpi, kasvattavat omia lapsiaankin rajoilla ja rakkaudella. Heidän lapsiensa kanssa on helppo olla, kun on samat säännöt, mitä on minunkin kotonani.
Poikia on kaksi ja kaksi miniää ja siten myös kaksi erilaista kasvatustyyliä, koska tietenkin miniät kasvattavat lapsia siten, kuin heidän kotonaan on heidät kasvatettu. Ja tässä tulee se ongelma, mikä monissa perheissä on. Juuri se paha anoppi ja inhottava miehen äiti.
En mielelläni hoida poikien lapsia kotonani, koska kasvattusperiaatteet ovat niin erilaisia. En raivaa kotiani lapsikuntoon, jotta lapset saa vapaasti tutkia jokaista paikkaa heitä kieltämättä. En muokkaa koko perheen ruokailua lapsille sopivaksi, ettei tule houkutuksia syödä jotain ei-sallittua. Ja kun kieltää, tulee iso poru ja paha mieli ja itku.
Onhan tämä melkoista tasapainoilua välillä. Mutta silti kotini on minun kotini ja kotini säännöt ovat minun kotini sääntöjä. Mutta olemme tosiaan löytäneet ratkaisun. Tyttöjen lapset tulevat meille hoitoon ja poikien lapsia käyn hoitamassa heidän kotonaan. Näin on kaikille helpompaa, enkä astu näin äitien varpaille.
Olen kohteiaissa väleissä miniöideni kanssa. Emme ylimpiä ystäviä, mutta kohtelemme toisiamme arvotaen ja antaen tilaa ja pidämme etäisyyttä toisiimme niin, että emme sekaannu toistemme elämään.
Heti tuli mieleen mummo 2791, mummo hoitaa tilanteen. Piti kopioida yksikin hyvä mummo kun eräskin asenteellinen kommentoija numero 2871 ei ole millään, ei niin millään löytänyt. No tossa on!
Pyysin viatonta ah niin hyveellistä anoppia jolla on paha miniä.
Tällä ei ole pahoja minuöitä. Ja itse on tismalleen asenteellinen silti.
Sinähän se varsinainen puusilmä olet. Miniöistä anoppi on paha ja inhottava. Tosiasiassa hän pitää kuria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anoppini hukutti minut neuvoihinsa niin lastenhoidossa, ruuanlaitossa, leipomisessa, marjojen ja vihannesten säilömisessä, huushollin sisustamisessa ja Ihan Kaikessa Mahdollisessa. Onneksi asuttiin 350 km päässä, mutta olihan se puhelin olemassa. Mutta kuuntelin kohteliaasti, en vaan pystynyt hänen neuvojaan noudattamaan. Siitä sain huomautuksia, mutta en alkanut loukkaantumaan. Suht sovussa elettiin anopin kuolemaan saakka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi mummo täällä ja yksi tarina myös.
Kasvatin omat lapset aika kovalla kurilla ja säännöillä. Tiesivät, mikä on oikein ja mikä väärin. Kurin toinen puoli oli rakkaus ja se helppous, kun lapset tiesivät, miten toimitaan.
Nyt on tullut puolisoita ja lapsenlapsia. Tytöt kun ovat käyneet kurikasvatukseni läpi, kasvattavat omia lapsiaankin rajoilla ja rakkaudella. Heidän lapsiensa kanssa on helppo olla, kun on samat säännöt, mitä on minunkin kotonani.
Poikia on kaksi ja kaksi miniää ja siten myös kaksi erilaista kasvatustyyliä, koska tietenkin miniät kasvattavat lapsia siten, kuin heidän kotonaan on heidät kasvatettu. Ja tässä tulee se ongelma, mikä monissa perheissä on. Juuri se paha anoppi ja inhottava miehen äiti.
En mielelläni hoida poikien lapsia kotonani, koska kasvattusperiaatteet ovat niin erilaisia. En raivaa kotiani lapsikuntoon, jotta lapset saa vapaasti tutkia jokaista paikkaa heitä kieltämättä. En muokkaa koko perheen ruokailua lapsille sopivaksi, ettei tule houkutuksia syödä jotain ei-sallittua. Ja kun kieltää, tulee iso poru ja paha mieli ja itku.
Onhan tämä melkoista tasapainoilua välillä. Mutta silti kotini on minun kotini ja kotini säännöt ovat minun kotini sääntöjä. Mutta olemme tosiaan löytäneet ratkaisun. Tyttöjen lapset tulevat meille hoitoon ja poikien lapsia käyn hoitamassa heidän kotonaan. Näin on kaikille helpompaa, enkä astu näin äitien varpaille.
Olen kohteiaissa väleissä miniöideni kanssa. Emme ylimpiä ystäviä, mutta kohtelemme toisiamme arvotaen ja antaen tilaa ja pidämme etäisyyttä toisiimme niin, että emme sekaannu toistemme elämään.
Heti tuli mieleen mummo 2791, mummo hoitaa tilanteen. Piti kopioida yksikin hyvä mummo kun eräskin asenteellinen kommentoija numero 2871 ei ole millään, ei niin millään löytänyt. No tossa on!
Pyysin viatonta ah niin hyveellistä anoppia jolla on paha miniä.
Tällä ei ole pahoja minuöitä. Ja itse on tismalleen asenteellinen silti.
Sinähän se varsinainen puusilmä olet. Miniöistä anoppi on paha ja inhottava. Tosiasiassa hän pitää kuria.
Anoppi ylistää omaa kasvatusmalliaan ja lyttää miniänsä. Asiallinen tapa lähestyä...
Tässä surullisen anopin tarina. Miniä on eristänyt meidät perheensä elämästä täysin. Olen niin pahoillani, että lapsenlapsia edes emme saa tavata, vaikka asumme melko lähekkäin. Kaikki vierailukutsut miniä tyrmää kiireisiin vedoten (olipa pyhä tai arki). Merkkipäivinä olemme tähän saakka muistaneet, mutta niistä ei koskaan ole kiitosta tullut. Jotenkin kuvittelin kuuluvan sivistykseen, että lahjasta kiitetään. Poikakaan ei enää käy, kun pyydämme, niin hänellä on paljon kotona tehtävää, ei kerkiä koskaan.
Mietin usein, että näinkö olen lapseni kasvattanut, että eivät edes halua koskaan meitä nähdäkään. Tietysti heidän omat lapset vievät paljon vapaa-aikaa, mutta kyllä mekin mielellämme olisimme lastenvahtina, jotta pääsisivät vaikka johonkin kahdestaan. Miniän vanhemmat on kyllä kelpuutettu siihen puuhaan, ei meitä. Kovasti olen yrittänyt unohtaa koko perheen, mutta eihän siihen pysty, Sukulaisetkin ihmettelevät, kun yhteisiin juhliin ei poika puolisoineen koskaan tule. Aina kuitenkin heitä pyydämme, kun jotain järjestämme. Poika ja miniä eivät koskaan kutsu meitä käymään, lasten syntymäpäivät, jotka ovat lastenjuhlat, ovat ainoat kerrat, jolloin olemme heillä olleet kylässä. Siis yksi kerta vuodessa. Jo heti naimisiin mentyä miniä kyllä ilmoittikin, että he haluavat omaa rauhaa. Sitähän on kunnioitettava tietysti. Mutta mielestäni lasten sosiaalinen pääoma kasvaa, kun saa olla sukulaistenkin kanssa tekemisissä, siis oppii olemaan kaiken ikäisten kanssa ja siitähän sivistyskin lisääntyy jo pienestä pitäen.
Vierailija kirjoitti:
Tässä surullisen anopin tarina. Miniä on eristänyt meidät perheensä elämästä täysin. Olen niin pahoillani, että lapsenlapsia edes emme saa tavata, vaikka asumme melko lähekkäin. Kaikki vierailukutsut miniä tyrmää kiireisiin vedoten (olipa pyhä tai arki). Merkkipäivinä olemme tähän saakka muistaneet, mutta niistä ei koskaan ole kiitosta tullut. Jotenkin kuvittelin kuuluvan sivistykseen, että lahjasta kiitetään. Poikakaan ei enää käy, kun pyydämme, niin hänellä on paljon kotona tehtävää, ei kerkiä koskaan.
Mietin usein, että näinkö olen lapseni kasvattanut, että eivät edes halua koskaan meitä nähdäkään. Tietysti heidän omat lapset vievät paljon vapaa-aikaa, mutta kyllä mekin mielellämme olisimme lastenvahtina, jotta pääsisivät vaikka johonkin kahdestaan. Miniän vanhemmat on kyllä kelpuutettu siihen puuhaan, ei meitä. Kovasti olen yrittänyt unohtaa koko perheen, mutta eihän siihen pysty, Sukulaisetkin ihmettelevät, kun yhteisiin juhliin ei poika puolisoineen koskaan tule. Aina kuitenkin heitä pyydämme, kun jotain järjestämme. Poika ja miniä eivät koskaan kutsu meitä käymään, lasten syntymäpäivät, jotka ovat lastenjuhlat, ovat ainoat kerrat, jolloin olemme heillä olleet kylässä. Siis yksi kerta vuodessa. Jo heti naimisiin mentyä miniä kyllä ilmoittikin, että he haluavat omaa rauhaa. Sitähän on kunnioitettava tietysti. Mutta mielestäni lasten sosiaalinen pääoma kasvaa, kun saa olla sukulaistenkin kanssa tekemisissä, siis oppii olemaan kaiken ikäisten kanssa ja siitähän sivistyskin lisääntyy jo pienestä pitäen.
Voisithan sinä jutella pojalle, jos poika vaikka heräisi siitä horroksestaa ja ei enää olisi tossunalla koska mailam on naisia täynnä ja aina nurkantakana voi olla parempi nainen joka otta myös puolison sukulaiset huomioon. Pojan pitäisi laitta vaimonsa vanhemmille samat tapaamismäärät kuin vaimonsa määräilee hänen vanhempien tapaamisia niin taitaisi ruveta ääni kellossa muuttumaan. Nyt pojan vaimo vie miestä kuin pässsiä narussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva on tosiaan tärkeä... Minut on anoppi käskenyt pois valokuvasta oman vauvani ristiäisissä, hän otatti kuvan vain omasta suvustaan eli anopin äiti, anoppi, mieheni ja meidän vauvamme. Hän sanoi, että varmasti ymmärrän kuvasta poistamisen kun en ole heille sukuakaan. Sellaista. Tulipahan muisto mieleen jutuistanne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun appi tiesi sanoa kun vauva heräsi ja itki että unissaan vain inisee ja naljaili kun menin hakemaan vauvan. Ehkä tiesin 8kk kohdalla hieman paremmin vauvan uniääntelyt kuin hän. Muutenkin ois pitänyt turpansa kiinni, sitä oltiin yhtäkkiä niin eksperttiä vaikka omiansa ei hoitanut yksin koskaan.
Enitenhän niitä neuvoja ja "apua" (lainausmerkeissä, koska oikea apu lähtee aina avunsaajan tarpeista ja halusta olla autettu) tyrkyttävät juuri ne, jotka ovat jollain tavalla itse olleet epävarmoja vanhemmuudessaan.
Meidän yksi ei ei-lähisukulainen neuvoi ihan jo raskausaikana kuinka vauvalle sitten pitää ostaa amme ja teki tarkistussoittoja joko olemme sitä ja tätä hankkineet (hox ei kysellyt ostaakseen meille, vaan ihan oikeasti luuli että olemme velvollisia päivittämään hänelle ja hän on velvollinen selvittämään meille mitä pitää hankkia), ja sitten tieyysti neuvoi kuinka pitää ne kiinteätkin aloittaa, ja viikon vanhaakin olisi kovin innostunut ollut hoitamaan jne.
Tajuatte varmaan kuvion.. Oli itse aikoinaan todella epävarma äiti, vei vastasyntynyttä äidilleen hoitoon, siskonsa oli käytännössä ollut varaäiti hänen lapsilleen, ja jättipä nämä lapsensa teineinä ihan omilleen kun ei vaan kestänyt murrosikää.Monesti mietin, että haluaako hän että muut ovat yhtä avuttomia äiteinä, vai jäikö hänellä jotenkin traumat siitä kuinka vaikeana ja ehkä pelottavanakin koki vanhemmuuden.
Voihan olla että tarkoitus on hyvä. Ehkä koko oman äitiytensä niin rankkana ja vaikeana että haluaa auttaa. Uusi vauva voi nostaa tunteet pintaan ja tulee tarve auttaa ettei sulla olisi yhtä rankkaa.
Siinä tapauksessa pitää hakeutua terapiaan ja hankkia apua omiin kipupisteisiinsä. Ei tunkea toisen kotiin ja toisen äitiyteen. Vauva ei ole terapialelu.
Voi hyvänen aika. Jos tuo mummo haluaa auttaa ettei tuoreella äidillä olisi niin rankkaa, niin vaatiiko se terapiaa?
Voihan sitä sanoa ääneen selkeästi , mistä on oikeasti apua.
Usein sitä yrittää tehdä toiselle sitä mitä itse olisi tarvinnut tai arvostanut mutta eihän ne kaikilla olekaan samat asiat.Mä ainakin sanoin anopille suoraan muutamaan otteeseen että missä tarttisin apua (mm. kaupassa käyminen, kodin siivoaminen ennen ristiäisiä) ni anoppi totes että ottaa meidän vauvan että mä voin siivota kotona. Kun kerran pyysin että anoppi ois vahtinu vauvaa muutaman tunnin että oisin saanu nukkua ku vauva valvotti muutaman kuukauden niin anoppi totes että ite ollaan lapsemme hankittu että kyllähän nyt vaan pitää jaksaa valvoa. Sukulaisille sitte kertoili kuinka me ikinä pärjättäis ilman hänen apuaan ku vauva on niin hankala eikä me kuulema osata hoitaa vauvaa.
Nää kaikki kuulin siis anopin siskolta kun oltiin heillä käymässä ja hän ihmetteli et miten me ollaan niin väsyneitä ku onhan meidän vauva kuulema joka viikonloppu ollu anopilla hoidossa ja anoppi käyny meille kaupassa ja siivoamassa. Jännä vaan et anoppi ei oo kertaakaan ottanu meidän lasta hoitoon eikä käyny meille kaupassa. Kerran kävi siivoamassa ja sisusti samalla koko olohuoneen uudelleen, penko mm. meidän laskut ja mun terveyspaperit läpi.
Enää ei tuu mielen viereenkään kysyä anopilta apua vaan maksan tuntemattomille ihan mielelläni siitä että saan just sitä apua mitä kaipaankin. Ja silti anoppi kertoilee pitkin kyliä tarinaa siitä kuinka iso osa meidän perhettä hän on vaikka ei olla oltu nyt yli vuoteen missään tekemisissä.
Minä tekisin tuon läpinäkyväksi. Kertoisin joka sukulaiselle miten asia on. Vielä parempi jos kaikki on facessa niin oikein kiittää anoppia, että on yhden kerran ottanut vauvan hoitoon ja se yksi kerta tässä neljän kuulauden aikana meni oikein hyvin. Silleen positiivisesti esittää asia mutta että ei jää epäselväksi. Ja olohuoneesta se ennen ja jälkeen kuva ja vitsillä sisään, kiitos anoppi mutta meidän koti on meidän koti, ja kuva kun raivaatte kaiken takaisin paikoilleen.
Mun tyyli on kaikki läpinäkyväksi niin kukaan ei voi väittää mitään vasten totuutta. Samoin suoraan puhuminen, ei sen tarvitse olla tylyä mutta pitää olla jämäkkää.
Joo oon kyllä oikaissu nää anopin selitykset ja kun tosta meidän olkkarin sisustamisesta kerroin anopin siskolle niin se sisko sai kunnon raivarit anopille että eihän kenenkään kotiin voi pyytämättä mennä tekemään yhtään mitään :D Onneks noi miehen muut sukulaiset on sen verran fiksuja etteivät sinisilmäisesti usko anopin tarinoita. Lasta en jätä anopille ikinä yksin lapsen allergioiden takia. Just viikko sitten yritin anopille neuvoa miten pitää toimia epipenin kanssa ni vastaus oli silmien pyöritys, naurahdus ja ”no mutta kyllähän mummo osaa kaiken! Ei tarvii neuvoa!” Ni ei, en jätä lastani anopin kanssa kahdestaan muuten ku vessakäynnin ajaks.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vauva on tosiaan tärkeä... Minut on anoppi käskenyt pois valokuvasta oman vauvani ristiäisissä, hän otatti kuvan vain omasta suvustaan eli anopin äiti, anoppi, mieheni ja meidän vauvamme. Hän sanoi, että varmasti ymmärrän kuvasta poistamisen kun en ole heille sukuakaan. Sellaista. Tulipahan muisto mieleen jutuistanne.
Löytyipäs sultakin anopin moittimistarina, heh...
olisit otattanut myös oman sukusi kanssa kuvan, josta anoppi jäi ulos, niin ei olisi jäänyt katkera mieli moisesta pikku jutusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun appi tiesi sanoa kun vauva heräsi ja itki että unissaan vain inisee ja naljaili kun menin hakemaan vauvan. Ehkä tiesin 8kk kohdalla hieman paremmin vauvan uniääntelyt kuin hän. Muutenkin ois pitänyt turpansa kiinni, sitä oltiin yhtäkkiä niin eksperttiä vaikka omiansa ei hoitanut yksin koskaan.
Enitenhän niitä neuvoja ja "apua" (lainausmerkeissä, koska oikea apu lähtee aina avunsaajan tarpeista ja halusta olla autettu) tyrkyttävät juuri ne, jotka ovat jollain tavalla itse olleet epävarmoja vanhemmuudessaan.
Meidän yksi ei ei-lähisukulainen neuvoi ihan jo raskausaikana kuinka vauvalle sitten pitää ostaa amme ja teki tarkistussoittoja joko olemme sitä ja tätä hankkineet (hox ei kysellyt ostaakseen meille, vaan ihan oikeasti luuli että olemme velvollisia päivittämään hänelle ja hän on velvollinen selvittämään meille mitä pitää hankkia), ja sitten tieyysti neuvoi kuinka pitää ne kiinteätkin aloittaa, ja viikon vanhaakin olisi kovin innostunut ollut hoitamaan jne.
Tajuatte varmaan kuvion.. Oli itse aikoinaan todella epävarma äiti, vei vastasyntynyttä äidilleen hoitoon, siskonsa oli käytännössä ollut varaäiti hänen lapsilleen, ja jättipä nämä lapsensa teineinä ihan omilleen kun ei vaan kestänyt murrosikää.Monesti mietin, että haluaako hän että muut ovat yhtä avuttomia äiteinä, vai jäikö hänellä jotenkin traumat siitä kuinka vaikeana ja ehkä pelottavanakin koki vanhemmuuden.
Voihan olla että tarkoitus on hyvä. Ehkä koko oman äitiytensä niin rankkana ja vaikeana että haluaa auttaa. Uusi vauva voi nostaa tunteet pintaan ja tulee tarve auttaa ettei sulla olisi yhtä rankkaa.
Siinä tapauksessa pitää hakeutua terapiaan ja hankkia apua omiin kipupisteisiinsä. Ei tunkea toisen kotiin ja toisen äitiyteen. Vauva ei ole terapialelu.
Voi hyvänen aika. Jos tuo mummo haluaa auttaa ettei tuoreella äidillä olisi niin rankkaa, niin vaatiiko se terapiaa?
Voihan sitä sanoa ääneen selkeästi , mistä on oikeasti apua.
Usein sitä yrittää tehdä toiselle sitä mitä itse olisi tarvinnut tai arvostanut mutta eihän ne kaikilla olekaan samat asiat.Mä ainakin sanoin anopille suoraan muutamaan otteeseen että missä tarttisin apua (mm. kaupassa käyminen, kodin siivoaminen ennen ristiäisiä) ni anoppi totes että ottaa meidän vauvan että mä voin siivota kotona. Kun kerran pyysin että anoppi ois vahtinu vauvaa muutaman tunnin että oisin saanu nukkua ku vauva valvotti muutaman kuukauden niin anoppi totes että ite ollaan lapsemme hankittu että kyllähän nyt vaan pitää jaksaa valvoa. Sukulaisille sitte kertoili kuinka me ikinä pärjättäis ilman hänen apuaan ku vauva on niin hankala eikä me kuulema osata hoitaa vauvaa.
Nää kaikki kuulin siis anopin siskolta kun oltiin heillä käymässä ja hän ihmetteli et miten me ollaan niin väsyneitä ku onhan meidän vauva kuulema joka viikonloppu ollu anopilla hoidossa ja anoppi käyny meille kaupassa ja siivoamassa. Jännä vaan et anoppi ei oo kertaakaan ottanu meidän lasta hoitoon eikä käyny meille kaupassa. Kerran kävi siivoamassa ja sisusti samalla koko olohuoneen uudelleen, penko mm. meidän laskut ja mun terveyspaperit läpi.
Enää ei tuu mielen viereenkään kysyä anopilta apua vaan maksan tuntemattomille ihan mielelläni siitä että saan just sitä apua mitä kaipaankin. Ja silti anoppi kertoilee pitkin kyliä tarinaa siitä kuinka iso osa meidän perhettä hän on vaikka ei olla oltu nyt yli vuoteen missään tekemisissä.
Minä tekisin tuon läpinäkyväksi. Kertoisin joka sukulaiselle miten asia on. Vielä parempi jos kaikki on facessa niin oikein kiittää anoppia, että on yhden kerran ottanut vauvan hoitoon ja se yksi kerta tässä neljän kuulauden aikana meni oikein hyvin. Silleen positiivisesti esittää asia mutta että ei jää epäselväksi. Ja olohuoneesta se ennen ja jälkeen kuva ja vitsillä sisään, kiitos anoppi mutta meidän koti on meidän koti, ja kuva kun raivaatte kaiken takaisin paikoilleen.
Mun tyyli on kaikki läpinäkyväksi niin kukaan ei voi väittää mitään vasten totuutta. Samoin suoraan puhuminen, ei sen tarvitse olla tylyä mutta pitää olla jämäkkää.
Joo oon kyllä oikaissu nää anopin selitykset ja kun tosta meidän olkkarin sisustamisesta kerroin anopin siskolle niin se sisko sai kunnon raivarit anopille että eihän kenenkään kotiin voi pyytämättä mennä tekemään yhtään mitään :D Onneks noi miehen muut sukulaiset on sen verran fiksuja etteivät sinisilmäisesti usko anopin tarinoita. Lasta en jätä anopille ikinä yksin lapsen allergioiden takia. Just viikko sitten yritin anopille neuvoa miten pitää toimia epipenin kanssa ni vastaus oli silmien pyöritys, naurahdus ja ”no mutta kyllähän mummo osaa kaiken! Ei tarvii neuvoa!” Ni ei, en jätä lastani anopin kanssa kahdestaan muuten ku vessakäynnin ajaks.
Ja sitten mies mukaan neuvomaan, että nyt puhutaan lapsen hengestä niin ei sovi naureskella, siinä on vitsit vähissä jos lapsi kuolee. Puhutte vaan suoraan ja niistä pahimmista mahdollisista asioista, mummo ei vielä pelästy sairaalaan joutumisesta vaikka se pitäisi olla jo riittävän vaarallinen tilanne.
Ja jos mummo osaa kaiken niin mummo sitten kertoo miten tätä epipeniä käytetään, pysyykö mummolla hermot kurissa ja käsi vakaana kun lapsi haukkoo henkeä, naama on punainen tai sininen ja henkitorvi tukossa. Ja vielä kysytte mummolta, että millainen allerginen reaktio seuraa kun lapsi syö tätä ja tätä ruokaa. Kyllä täytyy ihmisen pystyä ymmärtämään vakavat reaktiot, seuraukset eikä niitä vähätellä. Haasta mummo tietovisaan, kyseessä on lapsen etu (henki).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuo rajattomuus ja omiminen ovat siksikin erikoista käytöstä, koska se on hyvin epäsuomalaista. Varhainen itsenäistäminen on meidän kulttuurimme ominaispiirre. Se ei siis kumpua tavoista ja kulttuurista vaan persoonasta ja luonteesta.
Ap:lle ja muille samassa tilanteessa oleville antaisin neuvoksi kokeilla keinoa, jota käytän yläkoululaisten kanssa töissä. Kun mummo omii vauvan eikä anna sitä sylistään pois, sanoisin lyhyesti :”Anna vauva minulle.” Sitä lausetta toistaisin niin monta kertaa, että lapsi on minun käsissäni. Ei mitään perusteluja eikä altavastaajaksi asettumista. Myöhemmin voidaan sitten keskustella ja kasvattaa erillisessä tilanteessa, jos se on tarpeellista.
Kyllä miniän ja ensikertalaisen äidin lyttääminen kuuluu kulttuuriin valitettavasti..
e
No ei ainakaan meillä kuulu kummankaan vanhemman suvun tapoihin/kulttuuriin. Nämä ketjut ovat olleet mielenkiintoisia siksikin lukea, että tuollainen ihme tunkeminen vauvan ja äidin väliin on itselle täysin vierasta. Olen miettinyt että voiko todella joillakin olla tuollaista? Minusta jopa vaikuttaa vähän kieroutuneelta eikä niin terveeltä käytökseltä, että miniälle esimerkiksi tuputetaan kahvipöydässä aina lisää syömistä, että mummu saisi "hoitaa" vauvaa. Tai että vauva "kaapataan" toiseen huoneeseen, siis anteeksi vain mutta wtf??! Tuohan on aivan älytöntä, miten nuo ihmiset eivät itse näe sitä??!! Ja kyllä meidänkin suvussa mummut ja papat "hurahtaa" uuteen vauvaan, lepertelee ja pitää hyvänä, ostelee vauvan vaatteita ja leluja, mutta sen vauvan ehdoilla! Ja totta kai vauvan vanhemmat huomioiden! Koskaan en ole todistanut tilannetta, jossa uutta, ensikertalaista äitiä lytättäisiin tai mitätöitäisiin. Ja minulla ja miehelläni on paljon serkkuja, joten vauvoja on tupsahdellut tähän sukuun tasaiseen tahtiin. Mielestäni ei kyllä voi sanoa, että miniöiden ja ensikertalaisten äitien lyttääminen kuuluisi yleisesti suomalaiseen kulttuuriin.
Ehkä ne sukulaiset yrittää näyttää että vauva on tervetullut sukuun ja rakas heillekin, sekä antaa äidille pienen hetken olla ns aikuisten seurassa, ettei se äiti ole koko ajan se joka hoitaa, vaikka on muitakin aikuisia ympärillä Ja kahvin tuputtamunen ym on sitä että käytetään ns pehmeitä keinoja ettei oltaisi liian tungettelevia, mutta kuitenkin osoitetaan että voi äiti välillä hetken istua rauhassa kahvipöydässä???
Voisko kyse olla tuosta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun appi tiesi sanoa kun vauva heräsi ja itki että unissaan vain inisee ja naljaili kun menin hakemaan vauvan. Ehkä tiesin 8kk kohdalla hieman paremmin vauvan uniääntelyt kuin hän. Muutenkin ois pitänyt turpansa kiinni, sitä oltiin yhtäkkiä niin eksperttiä vaikka omiansa ei hoitanut yksin koskaan.
Enitenhän niitä neuvoja ja "apua" (lainausmerkeissä, koska oikea apu lähtee aina avunsaajan tarpeista ja halusta olla autettu) tyrkyttävät juuri ne, jotka ovat jollain tavalla itse olleet epävarmoja vanhemmuudessaan.
Meidän yksi ei ei-lähisukulainen neuvoi ihan jo raskausaikana kuinka vauvalle sitten pitää ostaa amme ja teki tarkistussoittoja joko olemme sitä ja tätä hankkineet (hox ei kysellyt ostaakseen meille, vaan ihan oikeasti luuli että olemme velvollisia päivittämään hänelle ja hän on velvollinen selvittämään meille mitä pitää hankkia), ja sitten tieyysti neuvoi kuinka pitää ne kiinteätkin aloittaa, ja viikon vanhaakin olisi kovin innostunut ollut hoitamaan jne.
Tajuatte varmaan kuvion.. Oli itse aikoinaan todella epävarma äiti, vei vastasyntynyttä äidilleen hoitoon, siskonsa oli käytännössä ollut varaäiti hänen lapsilleen, ja jättipä nämä lapsensa teineinä ihan omilleen kun ei vaan kestänyt murrosikää.Monesti mietin, että haluaako hän että muut ovat yhtä avuttomia äiteinä, vai jäikö hänellä jotenkin traumat siitä kuinka vaikeana ja ehkä pelottavanakin koki vanhemmuuden.
Voihan olla että tarkoitus on hyvä. Ehkä koko oman äitiytensä niin rankkana ja vaikeana että haluaa auttaa. Uusi vauva voi nostaa tunteet pintaan ja tulee tarve auttaa ettei sulla olisi yhtä rankkaa.
Siinä tapauksessa pitää hakeutua terapiaan ja hankkia apua omiin kipupisteisiinsä. Ei tunkea toisen kotiin ja toisen äitiyteen. Vauva ei ole terapialelu.
Voi hyvänen aika. Jos tuo mummo haluaa auttaa ettei tuoreella äidillä olisi niin rankkaa, niin vaatiiko se terapiaa?
Voihan sitä sanoa ääneen selkeästi , mistä on oikeasti apua.
Usein sitä yrittää tehdä toiselle sitä mitä itse olisi tarvinnut tai arvostanut mutta eihän ne kaikilla olekaan samat asiat.Mä ainakin sanoin anopille suoraan muutamaan otteeseen että missä tarttisin apua (mm. kaupassa käyminen, kodin siivoaminen ennen ristiäisiä) ni anoppi totes että ottaa meidän vauvan että mä voin siivota kotona. Kun kerran pyysin että anoppi ois vahtinu vauvaa muutaman tunnin että oisin saanu nukkua ku vauva valvotti muutaman kuukauden niin anoppi totes että ite ollaan lapsemme hankittu että kyllähän nyt vaan pitää jaksaa valvoa. Sukulaisille sitte kertoili kuinka me ikinä pärjättäis ilman hänen apuaan ku vauva on niin hankala eikä me kuulema osata hoitaa vauvaa.
Nää kaikki kuulin siis anopin siskolta kun oltiin heillä käymässä ja hän ihmetteli et miten me ollaan niin väsyneitä ku onhan meidän vauva kuulema joka viikonloppu ollu anopilla hoidossa ja anoppi käyny meille kaupassa ja siivoamassa. Jännä vaan et anoppi ei oo kertaakaan ottanu meidän lasta hoitoon eikä käyny meille kaupassa. Kerran kävi siivoamassa ja sisusti samalla koko olohuoneen uudelleen, penko mm. meidän laskut ja mun terveyspaperit läpi.
Enää ei tuu mielen viereenkään kysyä anopilta apua vaan maksan tuntemattomille ihan mielelläni siitä että saan just sitä apua mitä kaipaankin. Ja silti anoppi kertoilee pitkin kyliä tarinaa siitä kuinka iso osa meidän perhettä hän on vaikka ei olla oltu nyt yli vuoteen missään tekemisissä.
Minä tekisin tuon läpinäkyväksi. Kertoisin joka sukulaiselle miten asia on. Vielä parempi jos kaikki on facessa niin oikein kiittää anoppia, että on yhden kerran ottanut vauvan hoitoon ja se yksi kerta tässä neljän kuulauden aikana meni oikein hyvin. Silleen positiivisesti esittää asia mutta että ei jää epäselväksi. Ja olohuoneesta se ennen ja jälkeen kuva ja vitsillä sisään, kiitos anoppi mutta meidän koti on meidän koti, ja kuva kun raivaatte kaiken takaisin paikoilleen.
Mun tyyli on kaikki läpinäkyväksi niin kukaan ei voi väittää mitään vasten totuutta. Samoin suoraan puhuminen, ei sen tarvitse olla tylyä mutta pitää olla jämäkkää.
Joo oon kyllä oikaissu nää anopin selitykset ja kun tosta meidän olkkarin sisustamisesta kerroin anopin siskolle niin se sisko sai kunnon raivarit anopille että eihän kenenkään kotiin voi pyytämättä mennä tekemään yhtään mitään :D Onneks noi miehen muut sukulaiset on sen verran fiksuja etteivät sinisilmäisesti usko anopin tarinoita. Lasta en jätä anopille ikinä yksin lapsen allergioiden takia. Just viikko sitten yritin anopille neuvoa miten pitää toimia epipenin kanssa ni vastaus oli silmien pyöritys, naurahdus ja ”no mutta kyllähän mummo osaa kaiken! Ei tarvii neuvoa!” Ni ei, en jätä lastani anopin kanssa kahdestaan muuten ku vessakäynnin ajaks.
Ja sitten mies mukaan neuvomaan, että nyt puhutaan lapsen hengestä niin ei sovi naureskella, siinä on vitsit vähissä jos lapsi kuolee. Puhutte vaan suoraan ja niistä pahimmista mahdollisista asioista, mummo ei vielä pelästy sairaalaan joutumisesta vaikka se pitäisi olla jo riittävän vaarallinen tilanne.
Ja jos mummo osaa kaiken niin mummo sitten kertoo miten tätä epipeniä käytetään, pysyykö mummolla hermot kurissa ja käsi vakaana kun lapsi haukkoo henkeä, naama on punainen tai sininen ja henkitorvi tukossa. Ja vielä kysytte mummolta, että millainen allerginen reaktio seuraa kun lapsi syö tätä ja tätä ruokaa. Kyllä täytyy ihmisen pystyä ymmärtämään vakavat reaktiot, seuraukset eikä niitä vähätellä. Haasta mummo tietovisaan, kyseessä on lapsen etu (henki).
Miehen sanomana anoppi ei kuuntele edes sitä vähää kun mitä mun sanomana. Lapsen hengen takia parempi ettei anoppi ole lapsen kanssa kahden. Allergiat kun on anopin mukaan kuviteltuja...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun appi tiesi sanoa kun vauva heräsi ja itki että unissaan vain inisee ja naljaili kun menin hakemaan vauvan. Ehkä tiesin 8kk kohdalla hieman paremmin vauvan uniääntelyt kuin hän. Muutenkin ois pitänyt turpansa kiinni, sitä oltiin yhtäkkiä niin eksperttiä vaikka omiansa ei hoitanut yksin koskaan.
Enitenhän niitä neuvoja ja "apua" (lainausmerkeissä, koska oikea apu lähtee aina avunsaajan tarpeista ja halusta olla autettu) tyrkyttävät juuri ne, jotka ovat jollain tavalla itse olleet epävarmoja vanhemmuudessaan.
Meidän yksi ei ei-lähisukulainen neuvoi ihan jo raskausaikana kuinka vauvalle sitten pitää ostaa amme ja teki tarkistussoittoja joko olemme sitä ja tätä hankkineet (hox ei kysellyt ostaakseen meille, vaan ihan oikeasti luuli että olemme velvollisia päivittämään hänelle ja hän on velvollinen selvittämään meille mitä pitää hankkia), ja sitten tieyysti neuvoi kuinka pitää ne kiinteätkin aloittaa, ja viikon vanhaakin olisi kovin innostunut ollut hoitamaan jne.
Tajuatte varmaan kuvion.. Oli itse aikoinaan todella epävarma äiti, vei vastasyntynyttä äidilleen hoitoon, siskonsa oli käytännössä ollut varaäiti hänen lapsilleen, ja jättipä nämä lapsensa teineinä ihan omilleen kun ei vaan kestänyt murrosikää.Monesti mietin, että haluaako hän että muut ovat yhtä avuttomia äiteinä, vai jäikö hänellä jotenkin traumat siitä kuinka vaikeana ja ehkä pelottavanakin koki vanhemmuuden.
Voihan olla että tarkoitus on hyvä. Ehkä koko oman äitiytensä niin rankkana ja vaikeana että haluaa auttaa. Uusi vauva voi nostaa tunteet pintaan ja tulee tarve auttaa ettei sulla olisi yhtä rankkaa.
Siinä tapauksessa pitää hakeutua terapiaan ja hankkia apua omiin kipupisteisiinsä. Ei tunkea toisen kotiin ja toisen äitiyteen. Vauva ei ole terapialelu.
Voi hyvänen aika. Jos tuo mummo haluaa auttaa ettei tuoreella äidillä olisi niin rankkaa, niin vaatiiko se terapiaa?
Voihan sitä sanoa ääneen selkeästi , mistä on oikeasti apua.
Usein sitä yrittää tehdä toiselle sitä mitä itse olisi tarvinnut tai arvostanut mutta eihän ne kaikilla olekaan samat asiat.Mä ainakin sanoin anopille suoraan muutamaan otteeseen että missä tarttisin apua (mm. kaupassa käyminen, kodin siivoaminen ennen ristiäisiä) ni anoppi totes että ottaa meidän vauvan että mä voin siivota kotona. Kun kerran pyysin että anoppi ois vahtinu vauvaa muutaman tunnin että oisin saanu nukkua ku vauva valvotti muutaman kuukauden niin anoppi totes että ite ollaan lapsemme hankittu että kyllähän nyt vaan pitää jaksaa valvoa. Sukulaisille sitte kertoili kuinka me ikinä pärjättäis ilman hänen apuaan ku vauva on niin hankala eikä me kuulema osata hoitaa vauvaa.
Nää kaikki kuulin siis anopin siskolta kun oltiin heillä käymässä ja hän ihmetteli et miten me ollaan niin väsyneitä ku onhan meidän vauva kuulema joka viikonloppu ollu anopilla hoidossa ja anoppi käyny meille kaupassa ja siivoamassa. Jännä vaan et anoppi ei oo kertaakaan ottanu meidän lasta hoitoon eikä käyny meille kaupassa. Kerran kävi siivoamassa ja sisusti samalla koko olohuoneen uudelleen, penko mm. meidän laskut ja mun terveyspaperit läpi.
Enää ei tuu mielen viereenkään kysyä anopilta apua vaan maksan tuntemattomille ihan mielelläni siitä että saan just sitä apua mitä kaipaankin. Ja silti anoppi kertoilee pitkin kyliä tarinaa siitä kuinka iso osa meidän perhettä hän on vaikka ei olla oltu nyt yli vuoteen missään tekemisissä.
Minä tekisin tuon läpinäkyväksi. Kertoisin joka sukulaiselle miten asia on. Vielä parempi jos kaikki on facessa niin oikein kiittää anoppia, että on yhden kerran ottanut vauvan hoitoon ja se yksi kerta tässä neljän kuulauden aikana meni oikein hyvin. Silleen positiivisesti esittää asia mutta että ei jää epäselväksi. Ja olohuoneesta se ennen ja jälkeen kuva ja vitsillä sisään, kiitos anoppi mutta meidän koti on meidän koti, ja kuva kun raivaatte kaiken takaisin paikoilleen.
Mun tyyli on kaikki läpinäkyväksi niin kukaan ei voi väittää mitään vasten totuutta. Samoin suoraan puhuminen, ei sen tarvitse olla tylyä mutta pitää olla jämäkkää.
Joo oon kyllä oikaissu nää anopin selitykset ja kun tosta meidän olkkarin sisustamisesta kerroin anopin siskolle niin se sisko sai kunnon raivarit anopille että eihän kenenkään kotiin voi pyytämättä mennä tekemään yhtään mitään :D Onneks noi miehen muut sukulaiset on sen verran fiksuja etteivät sinisilmäisesti usko anopin tarinoita. Lasta en jätä anopille ikinä yksin lapsen allergioiden takia. Just viikko sitten yritin anopille neuvoa miten pitää toimia epipenin kanssa ni vastaus oli silmien pyöritys, naurahdus ja ”no mutta kyllähän mummo osaa kaiken! Ei tarvii neuvoa!” Ni ei, en jätä lastani anopin kanssa kahdestaan muuten ku vessakäynnin ajaks.
Ja sitten mies mukaan neuvomaan, että nyt puhutaan lapsen hengestä niin ei sovi naureskella, siinä on vitsit vähissä jos lapsi kuolee. Puhutte vaan suoraan ja niistä pahimmista mahdollisista asioista, mummo ei vielä pelästy sairaalaan joutumisesta vaikka se pitäisi olla jo riittävän vaarallinen tilanne.
Ja jos mummo osaa kaiken niin mummo sitten kertoo miten tätä epipeniä käytetään, pysyykö mummolla hermot kurissa ja käsi vakaana kun lapsi haukkoo henkeä, naama on punainen tai sininen ja henkitorvi tukossa. Ja vielä kysytte mummolta, että millainen allerginen reaktio seuraa kun lapsi syö tätä ja tätä ruokaa. Kyllä täytyy ihmisen pystyä ymmärtämään vakavat reaktiot, seuraukset eikä niitä vähätellä. Haasta mummo tietovisaan, kyseessä on lapsen etu (henki).
Miehen sanomana anoppi ei kuuntele edes sitä vähää kun mitä mun sanomana. Lapsen hengen takia parempi ettei anoppi ole lapsen kanssa kahden. Allergiat kun on anopin mukaan kuviteltuja...
Ei tarvitsekaan jättää kahden mutta miten anoppi voi luulla, että allergiat ovat kuviteltuja? Lääkäri määrää injektiokynän aikaisemmin voimakkaita allergiaoireita saaneelle hätätilanteiden varalle niin aikaisemmin on tapahtunut voimakas reaktio ja lääkäri on määrännyt epipenin. Normaali ihminen uskoo faktat. Anoppi kai pelkää totuutta ja riskejä, hyssyttelee ne pois esim. ei ole mitään allergioita, pikkusen pähkinää niin kyllä se lapsi siedättyy. Ei, ei se lapsi siedäty sanoi lääkäri, se tukehtuu. Mitä sinä et tässä ymmärrä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikista näistä anoppi-miniä ongelmista päästäisiin, jos ihmiset opettelisivat ihan yksinkertaisia käytöstapoja ja toisen huomioimista. Siis puolin ja toisin. Itsellä ei ole ollut anopin kanssa koskaan mitään ongelmia, ihan ihana ihminen, vaikka ei nyt aina ihan samoista asioista tykätä (oikeastaan juuri lainkaan), mutta aina ollaan tultu toimeen ja ihan hyvässä hengessä.
Nämä ongelmatapaukset ovat usein muissakin ihmissuhteissaan ja elämänpiireissään päällepäsmäreitä, röyhkeitä ja toisten yli käveleviä. Eipä sellaiselle auta muuta kuin laittaa ystävällisesti ja jämäkästi rajat. Mutta ei niitä voi muuttaa, he ovat sellaisia kuin ovat. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Niin kannattaa suhtautua tunkeilevaan anoppiin tai tylyyn miniään.
Kiitos sinä normaali ihminen!
Sanoit sen mitä olen ihmetellyt vaikka vähän toisin.
Miten nämä jokaisesta lauseesta piilomerkityksen tai moitteen löytävät naiset on kasvatettu ? Missä on itsetunto ja kunnioitus itseä kohtaan ? Itsestään varma ihminen tekee kuten yllä sanoit.Mielestäni itseään kunnioittava itsevarma ihminen ei todellakaan kerta toisensa jälkeen anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Jos jatkuvasti haukutaan niin en minä ainakaan halua olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, eikä se mielestäni tee minusta jotenkin heikkoitsetuntoista.
Eikä se lapsellekaan tee varmasti hyvää kuulla miten mummo haukkuu äitiä ja äiti ei tee mitään asialle.
Haukkuminen on eri asia kuin neuvoista tai kommenteista loukkaantuminen.
Itsevarma ihminen antaa takaisin !
Ja täyspäinen aikuinen anoppi ei koskaan hauku miniäänsä päin naamaa, ei vaikka kuinka v*tuttaisi .Eikä hauku edes pojalleen.Yöllä ihan itseksekseen voi kiristellä hampaita , jos siltä tuntuu.
On tilanteita joissa voisin menettää malttini , mutta silloin puhuttaisiin petoksesta,fyysisestä satuttamisesta tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun appi tiesi sanoa kun vauva heräsi ja itki että unissaan vain inisee ja naljaili kun menin hakemaan vauvan. Ehkä tiesin 8kk kohdalla hieman paremmin vauvan uniääntelyt kuin hän. Muutenkin ois pitänyt turpansa kiinni, sitä oltiin yhtäkkiä niin eksperttiä vaikka omiansa ei hoitanut yksin koskaan.
Enitenhän niitä neuvoja ja "apua" (lainausmerkeissä, koska oikea apu lähtee aina avunsaajan tarpeista ja halusta olla autettu) tyrkyttävät juuri ne, jotka ovat jollain tavalla itse olleet epävarmoja vanhemmuudessaan.
Meidän yksi ei ei-lähisukulainen neuvoi ihan jo raskausaikana kuinka vauvalle sitten pitää ostaa amme ja teki tarkistussoittoja joko olemme sitä ja tätä hankkineet (hox ei kysellyt ostaakseen meille, vaan ihan oikeasti luuli että olemme velvollisia päivittämään hänelle ja hän on velvollinen selvittämään meille mitä pitää hankkia), ja sitten tieyysti neuvoi kuinka pitää ne kiinteätkin aloittaa, ja viikon vanhaakin olisi kovin innostunut ollut hoitamaan jne.
Tajuatte varmaan kuvion.. Oli itse aikoinaan todella epävarma äiti, vei vastasyntynyttä äidilleen hoitoon, siskonsa oli käytännössä ollut varaäiti hänen lapsilleen, ja jättipä nämä lapsensa teineinä ihan omilleen kun ei vaan kestänyt murrosikää.Monesti mietin, että haluaako hän että muut ovat yhtä avuttomia äiteinä, vai jäikö hänellä jotenkin traumat siitä kuinka vaikeana ja ehkä pelottavanakin koki vanhemmuuden.
Voihan olla että tarkoitus on hyvä. Ehkä koko oman äitiytensä niin rankkana ja vaikeana että haluaa auttaa. Uusi vauva voi nostaa tunteet pintaan ja tulee tarve auttaa ettei sulla olisi yhtä rankkaa.
Siinä tapauksessa pitää hakeutua terapiaan ja hankkia apua omiin kipupisteisiinsä. Ei tunkea toisen kotiin ja toisen äitiyteen. Vauva ei ole terapialelu.
Voi hyvänen aika. Jos tuo mummo haluaa auttaa ettei tuoreella äidillä olisi niin rankkaa, niin vaatiiko se terapiaa?
Voihan sitä sanoa ääneen selkeästi , mistä on oikeasti apua.
Usein sitä yrittää tehdä toiselle sitä mitä itse olisi tarvinnut tai arvostanut mutta eihän ne kaikilla olekaan samat asiat.Mä ainakin sanoin anopille suoraan muutamaan otteeseen että missä tarttisin apua (mm. kaupassa käyminen, kodin siivoaminen ennen ristiäisiä) ni anoppi totes että ottaa meidän vauvan että mä voin siivota kotona. Kun kerran pyysin että anoppi ois vahtinu vauvaa muutaman tunnin että oisin saanu nukkua ku vauva valvotti muutaman kuukauden niin anoppi totes että ite ollaan lapsemme hankittu että kyllähän nyt vaan pitää jaksaa valvoa. Sukulaisille sitte kertoili kuinka me ikinä pärjättäis ilman hänen apuaan ku vauva on niin hankala eikä me kuulema osata hoitaa vauvaa.
Nää kaikki kuulin siis anopin siskolta kun oltiin heillä käymässä ja hän ihmetteli et miten me ollaan niin väsyneitä ku onhan meidän vauva kuulema joka viikonloppu ollu anopilla hoidossa ja anoppi käyny meille kaupassa ja siivoamassa. Jännä vaan et anoppi ei oo kertaakaan ottanu meidän lasta hoitoon eikä käyny meille kaupassa. Kerran kävi siivoamassa ja sisusti samalla koko olohuoneen uudelleen, penko mm. meidän laskut ja mun terveyspaperit läpi.
Enää ei tuu mielen viereenkään kysyä anopilta apua vaan maksan tuntemattomille ihan mielelläni siitä että saan just sitä apua mitä kaipaankin. Ja silti anoppi kertoilee pitkin kyliä tarinaa siitä kuinka iso osa meidän perhettä hän on vaikka ei olla oltu nyt yli vuoteen missään tekemisissä.
Minä tekisin tuon läpinäkyväksi. Kertoisin joka sukulaiselle miten asia on. Vielä parempi jos kaikki on facessa niin oikein kiittää anoppia, että on yhden kerran ottanut vauvan hoitoon ja se yksi kerta tässä neljän kuulauden aikana meni oikein hyvin. Silleen positiivisesti esittää asia mutta että ei jää epäselväksi. Ja olohuoneesta se ennen ja jälkeen kuva ja vitsillä sisään, kiitos anoppi mutta meidän koti on meidän koti, ja kuva kun raivaatte kaiken takaisin paikoilleen.
Mun tyyli on kaikki läpinäkyväksi niin kukaan ei voi väittää mitään vasten totuutta. Samoin suoraan puhuminen, ei sen tarvitse olla tylyä mutta pitää olla jämäkkää.
Joo oon kyllä oikaissu nää anopin selitykset ja kun tosta meidän olkkarin sisustamisesta kerroin anopin siskolle niin se sisko sai kunnon raivarit anopille että eihän kenenkään kotiin voi pyytämättä mennä tekemään yhtään mitään :D Onneks noi miehen muut sukulaiset on sen verran fiksuja etteivät sinisilmäisesti usko anopin tarinoita. Lasta en jätä anopille ikinä yksin lapsen allergioiden takia. Just viikko sitten yritin anopille neuvoa miten pitää toimia epipenin kanssa ni vastaus oli silmien pyöritys, naurahdus ja ”no mutta kyllähän mummo osaa kaiken! Ei tarvii neuvoa!” Ni ei, en jätä lastani anopin kanssa kahdestaan muuten ku vessakäynnin ajaks.
Ja sitten mies mukaan neuvomaan, että nyt puhutaan lapsen hengestä niin ei sovi naureskella, siinä on vitsit vähissä jos lapsi kuolee. Puhutte vaan suoraan ja niistä pahimmista mahdollisista asioista, mummo ei vielä pelästy sairaalaan joutumisesta vaikka se pitäisi olla jo riittävän vaarallinen tilanne.
Ja jos mummo osaa kaiken niin mummo sitten kertoo miten tätä epipeniä käytetään, pysyykö mummolla hermot kurissa ja käsi vakaana kun lapsi haukkoo henkeä, naama on punainen tai sininen ja henkitorvi tukossa. Ja vielä kysytte mummolta, että millainen allerginen reaktio seuraa kun lapsi syö tätä ja tätä ruokaa. Kyllä täytyy ihmisen pystyä ymmärtämään vakavat reaktiot, seuraukset eikä niitä vähätellä. Haasta mummo tietovisaan, kyseessä on lapsen etu (henki).
Miehen sanomana anoppi ei kuuntele edes sitä vähää kun mitä mun sanomana. Lapsen hengen takia parempi ettei anoppi ole lapsen kanssa kahden. Allergiat kun on anopin mukaan kuviteltuja...
Ei tarvitsekaan jättää kahden mutta miten anoppi voi luulla, että allergiat ovat kuviteltuja? Lääkäri määrää injektiokynän aikaisemmin voimakkaita allergiaoireita saaneelle hätätilanteiden varalle niin aikaisemmin on tapahtunut voimakas reaktio ja lääkäri on määrännyt epipenin. Normaali ihminen uskoo faktat. Anoppi kai pelkää totuutta ja riskejä, hyssyttelee ne pois esim. ei ole mitään allergioita, pikkusen pähkinää niin kyllä se lapsi siedättyy. Ei, ei se lapsi siedäty sanoi lääkäri, se tukehtuu. Mitä sinä et tässä ymmärrä?
Niin, anopin mukaan lääkärit liioittelee. Ei haittaa jos vähän tulee ihottumaa tai maha kipeäksi, ei siihen kuitenkaan kuole. Sekin oli anopin mukaan liioittelua kun oltiin anafylaktisen shokin takia sairaalassa. Anoppi ei halua myöntää että kerrankin joutuu uskomaan sen mitä minä tai mies sanotaan. Hänen pitää aina päästä sanomaan viimeinen sana ja hän on aina oikeassa.
Vierailija kirjoitti:
Tässä surullisen anopin tarina. Miniä on eristänyt meidät perheensä elämästä täysin. Olen niin pahoillani, että lapsenlapsia edes emme saa tavata, vaikka asumme melko lähekkäin. Kaikki vierailukutsut miniä tyrmää kiireisiin vedoten (olipa pyhä tai arki). Merkkipäivinä olemme tähän saakka muistaneet, mutta niistä ei koskaan ole kiitosta tullut. Jotenkin kuvittelin kuuluvan sivistykseen, että lahjasta kiitetään. Poikakaan ei enää käy, kun pyydämme, niin hänellä on paljon kotona tehtävää, ei kerkiä koskaan.
Mietin usein, että näinkö olen lapseni kasvattanut, että eivät edes halua koskaan meitä nähdäkään. Tietysti heidän omat lapset vievät paljon vapaa-aikaa, mutta kyllä mekin mielellämme olisimme lastenvahtina, jotta pääsisivät vaikka johonkin kahdestaan. Miniän vanhemmat on kyllä kelpuutettu siihen puuhaan, ei meitä. Kovasti olen yrittänyt unohtaa koko perheen, mutta eihän siihen pysty, Sukulaisetkin ihmettelevät, kun yhteisiin juhliin ei poika puolisoineen koskaan tule. Aina kuitenkin heitä pyydämme, kun jotain järjestämme. Poika ja miniä eivät koskaan kutsu meitä käymään, lasten syntymäpäivät, jotka ovat lastenjuhlat, ovat ainoat kerrat, jolloin olemme heillä olleet kylässä. Siis yksi kerta vuodessa. Jo heti naimisiin mentyä miniä kyllä ilmoittikin, että he haluavat omaa rauhaa. Sitähän on kunnioitettava tietysti. Mutta mielestäni lasten sosiaalinen pääoma kasvaa, kun saa olla sukulaistenkin kanssa tekemisissä, siis oppii olemaan kaiken ikäisten kanssa ja siitähän sivistyskin lisääntyy jo pienestä pitäen.
Niin, minun anoppini voisi sopertaa jotain tällaista. Unohtaen kaikki loukkaukset, solvaukset, herjaukset, yksityisyyden loukkaamiset,, rahapyynnöt, kyykyttämiset, oharit ja sen miten miestäni on aina kohdeltu eriarvoisesti. Ja aen miten he menivät marjaan kun me menimme oven taa turhaan kolkuttelemaan esikoisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauva on tosiaan tärkeä... Minut on anoppi käskenyt pois valokuvasta oman vauvani ristiäisissä, hän otatti kuvan vain omasta suvustaan eli anopin äiti, anoppi, mieheni ja meidän vauvamme. Hän sanoi, että varmasti ymmärrän kuvasta poistamisen kun en ole heille sukuakaan. Sellaista. Tulipahan muisto mieleen jutuistanne.
Löytyipäs sultakin anopin moittimistarina, heh...
olisit otattanut myös oman sukusi kanssa kuvan, josta anoppi jäi ulos, niin ei olisi jäänyt katkera mieli moisesta pikku jutusta.
Jäin orvoksi alakouluikäisenä ja kunnollisten sukulaisten puuttuessa olen kasvanut eri perhekodeissa. Niistä ei jäänyt minulle ketään läheistä ihmistä, joten olin ristiäisissä "yksin" edustamassa sukuani. Siksikin tuntui erityisen pahalta, kun ei minulla ollut ketään sukulaista jonka kanssa olisimme voineet ottaa tällaisen perhepotretin. Ja anoppi tiesi sen kyllä, ja suruni tästä aiheesta. Hänen oli pakko päästää kääntämään veistä haavassa tärkeänä päivänäni, ja se oli vasta alkusoittoa seuraaville tempauksille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä surullisen anopin tarina. Miniä on eristänyt meidät perheensä elämästä täysin. Olen niin pahoillani, että lapsenlapsia edes emme saa tavata, vaikka asumme melko lähekkäin. Kaikki vierailukutsut miniä tyrmää kiireisiin vedoten (olipa pyhä tai arki). Merkkipäivinä olemme tähän saakka muistaneet, mutta niistä ei koskaan ole kiitosta tullut. Jotenkin kuvittelin kuuluvan sivistykseen, että lahjasta kiitetään. Poikakaan ei enää käy, kun pyydämme, niin hänellä on paljon kotona tehtävää, ei kerkiä koskaan.
Mietin usein, että näinkö olen lapseni kasvattanut, että eivät edes halua koskaan meitä nähdäkään. Tietysti heidän omat lapset vievät paljon vapaa-aikaa, mutta kyllä mekin mielellämme olisimme lastenvahtina, jotta pääsisivät vaikka johonkin kahdestaan. Miniän vanhemmat on kyllä kelpuutettu siihen puuhaan, ei meitä. Kovasti olen yrittänyt unohtaa koko perheen, mutta eihän siihen pysty, Sukulaisetkin ihmettelevät, kun yhteisiin juhliin ei poika puolisoineen koskaan tule. Aina kuitenkin heitä pyydämme, kun jotain järjestämme. Poika ja miniä eivät koskaan kutsu meitä käymään, lasten syntymäpäivät, jotka ovat lastenjuhlat, ovat ainoat kerrat, jolloin olemme heillä olleet kylässä. Siis yksi kerta vuodessa. Jo heti naimisiin mentyä miniä kyllä ilmoittikin, että he haluavat omaa rauhaa. Sitähän on kunnioitettava tietysti. Mutta mielestäni lasten sosiaalinen pääoma kasvaa, kun saa olla sukulaistenkin kanssa tekemisissä, siis oppii olemaan kaiken ikäisten kanssa ja siitähän sivistyskin lisääntyy jo pienestä pitäen.
Niin, minun anoppini voisi sopertaa jotain tällaista. Unohtaen kaikki loukkaukset, solvaukset, herjaukset, yksityisyyden loukkaamiset,, rahapyynnöt, kyykyttämiset, oharit ja sen miten miestäni on aina kohdeltu eriarvoisesti. Ja aen miten he menivät marjaan kun me menimme oven taa turhaan kolkuttelemaan esikoisen kanssa.
Hei on tosi rumaa käytöstä mennä mitätöimään toisen kokemusta ja runkkumaisesti käyttää sanaa "sopertaa", sulla voi olla tympeä ja välinpitämätön anoppi ja olet ihan oikeutetusti loukkaantunut mutta älä nyt mene muille huutelemaan. Tosi typerää käytöstä sinulta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä surullisen anopin tarina. Miniä on eristänyt meidät perheensä elämästä täysin. Olen niin pahoillani, että lapsenlapsia edes emme saa tavata, vaikka asumme melko lähekkäin. Kaikki vierailukutsut miniä tyrmää kiireisiin vedoten (olipa pyhä tai arki). Merkkipäivinä olemme tähän saakka muistaneet, mutta niistä ei koskaan ole kiitosta tullut. Jotenkin kuvittelin kuuluvan sivistykseen, että lahjasta kiitetään. Poikakaan ei enää käy, kun pyydämme, niin hänellä on paljon kotona tehtävää, ei kerkiä koskaan.
Mietin usein, että näinkö olen lapseni kasvattanut, että eivät edes halua koskaan meitä nähdäkään. Tietysti heidän omat lapset vievät paljon vapaa-aikaa, mutta kyllä mekin mielellämme olisimme lastenvahtina, jotta pääsisivät vaikka johonkin kahdestaan. Miniän vanhemmat on kyllä kelpuutettu siihen puuhaan, ei meitä. Kovasti olen yrittänyt unohtaa koko perheen, mutta eihän siihen pysty, Sukulaisetkin ihmettelevät, kun yhteisiin juhliin ei poika puolisoineen koskaan tule. Aina kuitenkin heitä pyydämme, kun jotain järjestämme. Poika ja miniä eivät koskaan kutsu meitä käymään, lasten syntymäpäivät, jotka ovat lastenjuhlat, ovat ainoat kerrat, jolloin olemme heillä olleet kylässä. Siis yksi kerta vuodessa. Jo heti naimisiin mentyä miniä kyllä ilmoittikin, että he haluavat omaa rauhaa. Sitähän on kunnioitettava tietysti. Mutta mielestäni lasten sosiaalinen pääoma kasvaa, kun saa olla sukulaistenkin kanssa tekemisissä, siis oppii olemaan kaiken ikäisten kanssa ja siitähän sivistyskin lisääntyy jo pienestä pitäen.
Niin, minun anoppini voisi sopertaa jotain tällaista. Unohtaen kaikki loukkaukset, solvaukset, herjaukset, yksityisyyden loukkaamiset,, rahapyynnöt, kyykyttämiset, oharit ja sen miten miestäni on aina kohdeltu eriarvoisesti. Ja aen miten he menivät marjaan kun me menimme oven taa turhaan kolkuttelemaan esikoisen kanssa.
Hei on tosi rumaa käytöstä mennä mitätöimään toisen kokemusta ja runkkumaisesti käyttää sanaa "sopertaa", sulla voi olla tympeä ja välinpitämätön anoppi ja olet ihan oikeutetusti loukkaantunut mutta älä nyt mene muille huutelemaan. Tosi typerää käytöstä sinulta.
Sopertelu on sopertelua. Jotain tuollakin on tapahtunut. Soperteluista huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Tässä surullisen anopin tarina. Miniä on eristänyt meidät perheensä elämästä täysin. Olen niin pahoillani, että lapsenlapsia edes emme saa tavata, vaikka asumme melko lähekkäin. Kaikki vierailukutsut miniä tyrmää kiireisiin vedoten (olipa pyhä tai arki). Merkkipäivinä olemme tähän saakka muistaneet, mutta niistä ei koskaan ole kiitosta tullut. Jotenkin kuvittelin kuuluvan sivistykseen, että lahjasta kiitetään. Poikakaan ei enää käy, kun pyydämme, niin hänellä on paljon kotona tehtävää, ei kerkiä koskaan.
Mietin usein, että näinkö olen lapseni kasvattanut, että eivät edes halua koskaan meitä nähdäkään. Tietysti heidän omat lapset vievät paljon vapaa-aikaa, mutta kyllä mekin mielellämme olisimme lastenvahtina, jotta pääsisivät vaikka johonkin kahdestaan. Miniän vanhemmat on kyllä kelpuutettu siihen puuhaan, ei meitä. Kovasti olen yrittänyt unohtaa koko perheen, mutta eihän siihen pysty, Sukulaisetkin ihmettelevät, kun yhteisiin juhliin ei poika puolisoineen koskaan tule. Aina kuitenkin heitä pyydämme, kun jotain järjestämme. Poika ja miniä eivät koskaan kutsu meitä käymään, lasten syntymäpäivät, jotka ovat lastenjuhlat, ovat ainoat kerrat, jolloin olemme heillä olleet kylässä. Siis yksi kerta vuodessa. Jo heti naimisiin mentyä miniä kyllä ilmoittikin, että he haluavat omaa rauhaa. Sitähän on kunnioitettava tietysti. Mutta mielestäni lasten sosiaalinen pääoma kasvaa, kun saa olla sukulaistenkin kanssa tekemisissä, siis oppii olemaan kaiken ikäisten kanssa ja siitähän sivistyskin lisääntyy jo pienestä pitäen.
Tähän olisi mukava kuulla pojan ja miniän näkemykset. Hyvin harvoin välit katkeavat ilman mitään syytä. Teksti olisi voinut olla anoppini kirjoittama, näppärästi unohdettu mainita oma käytöksensä ja sanansa minua kohtaan. Yritin olla pää kylmänä, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta rouva sai vain vettä myllyyn siitä. Alkoi maireana ivata minua, aivan avoimesti, "ethän sinä sitäkään asiaa tiennyt... Et sinä sellaista osaa..." kun kyse vauvanhoidosta. Vilkuili hymyillen paikalla olijoita ja haki appiukolta vahvistusta "enkö vain opettanutkin vauvat nukkumaan täysiä öitä" jne. Kerran sitten erehtyi sanomaan "mummun kulta sais nyt kyllä jo jäädä yöksi. Nyt tehdään niin että te menette kotio ja saatte nukkua rauhassa ja vauva jää nyt mummulle." vastasin tähän että no ei todellakaan jää pieni vauva yökylään mihkään. Anoppi ei ehtinyt ajatella, vaan lipsautti sen mitä ajatteli: "parempi sen täällä olis..."
Loput arvaattekin, ja tosiaan minähän olen hysteerinen, kommunikaatiokyvytön, epävarma, sekopää-nykyäiti.
Pyysin viatonta ah niin hyveellistä anoppia jolla on paha miniä.
Tällä ei ole pahoja minuöitä. Ja itse on tismalleen asenteellinen silti.