Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Niin, joku norjalaisnäyttelijä sanoi juuri lehdessä että muissa maissa on helpompi tutustua ihmisiin, täällä ihmiset miettii 2 kuukautta kelpuuttaako kylään vai ei (todellisuudessa varmaan vuosi, jos ennestään on jo niitä kavereita).
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Juuri näin. Ja toista tällaista ihmistä ei ole järkevää etsiä sellaisista, joilla on jo paljon ystäviä ja muita ihmissuhteita sekä elämässään paljon tekemistä. Ei heillä ole yksinkertaisesti aikaa, voimia eikä haluakaan ryhtyä "sydänystäväksi" jollekin yksinäiselle.
Vierailija kirjoitti:
Facessa oli asuinpaikkakunnaltani henkilö jonka elämä kuulemma oli tosi masentavaa ja yksinäistä, selitti että tarvii kavereita ja toivottavasti löytää niitä edes sieltä netistä jne. Meni yli vuosi ja edelleen sama tyyppi uikuttaa että kavereita pyöreä nolla ja haluais edes yhden. Postaukseen tuli kommentteja aika moneltakin että lähettävät yksityisviestin. Mä itsekin olisin ollut alunperin halukas tutustumaan häneen, mutta viestiin ei koskaan vastattu sanallakaan. Ehkä hänen ongelmansa ei ollut yksinäisyys vaan joku epätoivoinen huomion ja säälin haku, mene ja tiedä...
Joka luulee, ettei luonne vaikuta yksinäisyyteen, menköön fb hen "Yksinäiset yhdessä" tms. ryhmään. Siellä on yksinäisiä kokoontuneena. Hupaisaa on, että yhä jokainen veisaa omaa valitusvirttään. Tapaamisehdotukset kuivuvat kokoon.
Ei ehdi, jaksa, viitsi, lähteä. Ehdotettu paikka on huono, kallis, kaukana, liian outo.
Ja ruikutus jatkuu.
Olin vähän aikaa ryhmässä muutettuani uuteen kaupunkiin, kun tyhmänä luulin tapaavani ihmisiä, jotka hakevat uusia kavereita. Huomasin pian olevani valitusfoorumissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Juuri näin. Ja toista tällaista ihmistä ei ole järkevää etsiä sellaisista, joilla on jo paljon ystäviä ja muita ihmissuhteita sekä elämässään paljon tekemistä. Ei heillä ole yksinkertaisesti aikaa, voimia eikä haluakaan ryhtyä "sydänystäväksi" jollekin yksinäiselle.
Mikähän niillä on kun ovat niin voimattomia, raudanpuute varmaan vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Niin, joku norjalaisnäyttelijä sanoi juuri lehdessä että muissa maissa on helpompi tutustua ihmisiin, täällä ihmiset miettii 2 kuukautta kelpuuttaako kylään vai ei (todellisuudessa varmaan vuosi, jos ennestään on jo niitä kavereita).
Monesta ketjusta käy ilmi, että ystävällisyys ja vieraanvaraisuus on out. Omaan kotiin tulevia vieraita nimitetään änkeäjiksi ja lokeiksi, ja mietitään happamesti, että ei noille vaan tartte tarjota mitään. Myöskään ihmisen auttamiseen ei suhtauduta positiivisesti. "Mä autan vaan sisaruksiani, muiden on turha kerjätä multa apua".
Ei ole ihme, jos ei ole ystäviä.
Minä voin ryhtyä kaveriksi yksinäiselle helsinkiläiselle, jolla on myös omia lapsia tai muuten vain tykkää lapsista :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Juuri näin. Ja toista tällaista ihmistä ei ole järkevää etsiä sellaisista, joilla on jo paljon ystäviä ja muita ihmissuhteita sekä elämässään paljon tekemistä. Ei heillä ole yksinkertaisesti aikaa, voimia eikä haluakaan ryhtyä "sydänystäväksi" jollekin yksinäiselle.
Mikähän niillä on kun ovat niin voimattomia, raudanpuute varmaan vaivaa.
Päiväkoti- ja/tai kouluikäisiä lapsia, kokopäivätyö, puoliso, jolle pitäisi löytyä myös kahdenkeskistä aikaa, sukulaiset (lasten isovanhemmat, kummit ja mahdollisesti myös serkut vanhempineen), lasten harrastukset, omat harrastukset, kotihommat sekä ihan riittävä määrä ystäviä ja kavereita, joihin ei niihinkään ehdi pitää yhteyttä niin paljon kuin haluaisi. Ei siinä mitään raudanpuutetta tarvita, kun elämä on jo täynnä tekemistä ja ihmissuhteita.
Tän ketjun ihmiset näyttää kyllä taas hyvin esimerkkiä siitä miten kamalilla tyypeilla on kuitenkin (ilmeisesti) ystäviä.
"ole aktiivinen, oma vika jos odotat kotona"
"olen ollut aktiivinen jo vuosikymmeniä ilman tulosta, ja on vaikea enää yrittää kun on pettynyt ja tyrmätty niin monesti"
"no en kyllä ihmettele ettei ystäviä löydy, olet kamala ihminen".
Just.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Facessa oli asuinpaikkakunnaltani henkilö jonka elämä kuulemma oli tosi masentavaa ja yksinäistä, selitti että tarvii kavereita ja toivottavasti löytää niitä edes sieltä netistä jne. Meni yli vuosi ja edelleen sama tyyppi uikuttaa että kavereita pyöreä nolla ja haluais edes yhden. Postaukseen tuli kommentteja aika moneltakin että lähettävät yksityisviestin. Mä itsekin olisin ollut alunperin halukas tutustumaan häneen, mutta viestiin ei koskaan vastattu sanallakaan. Ehkä hänen ongelmansa ei ollut yksinäisyys vaan joku epätoivoinen huomion ja säälin haku, mene ja tiedä...
Joka luulee, ettei luonne vaikuta yksinäisyyteen, menköön fb hen "Yksinäiset yhdessä" tms. ryhmään. Siellä on yksinäisiä kokoontuneena. Hupaisaa on, että yhä jokainen veisaa omaa valitusvirttään. Tapaamisehdotukset kuivuvat kokoon.
Ei ehdi, jaksa, viitsi, lähteä. Ehdotettu paikka on huono, kallis, kaukana, liian outo.
Ja ruikutus jatkuu.
Olin vähän aikaa ryhmässä muutettuani uuteen kaupunkiin, kun tyhmänä luulin tapaavani ihmisiä, jotka hakevat uusia kavereita. Huomasin pian olevani valitusfoorumissa.
Luuletko että sen ryhmän ongelmaiset valittajat ovat edustava otos yksinäisyydestä kärsivistä ihmisistä? Ei todellakaan ole. Useimmat ryhmäläisetkin ovat siellä enimmäkseen hiljaa. Ja esim. liian kaukana - esteet voi olla monille ihan todellisuutta, ei pääse eri syiden takia lähtemään hirveesti kotoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Facessa oli asuinpaikkakunnaltani henkilö jonka elämä kuulemma oli tosi masentavaa ja yksinäistä, selitti että tarvii kavereita ja toivottavasti löytää niitä edes sieltä netistä jne. Meni yli vuosi ja edelleen sama tyyppi uikuttaa että kavereita pyöreä nolla ja haluais edes yhden. Postaukseen tuli kommentteja aika moneltakin että lähettävät yksityisviestin. Mä itsekin olisin ollut alunperin halukas tutustumaan häneen, mutta viestiin ei koskaan vastattu sanallakaan. Ehkä hänen ongelmansa ei ollut yksinäisyys vaan joku epätoivoinen huomion ja säälin haku, mene ja tiedä...
Joka luulee, ettei luonne vaikuta yksinäisyyteen, menköön fb hen "Yksinäiset yhdessä" tms. ryhmään. Siellä on yksinäisiä kokoontuneena. Hupaisaa on, että yhä jokainen veisaa omaa valitusvirttään. Tapaamisehdotukset kuivuvat kokoon.
Ei ehdi, jaksa, viitsi, lähteä. Ehdotettu paikka on huono, kallis, kaukana, liian outo.
Ja ruikutus jatkuu.
Olin vähän aikaa ryhmässä muutettuani uuteen kaupunkiin, kun tyhmänä luulin tapaavani ihmisiä, jotka hakevat uusia kavereita. Huomasin pian olevani valitusfoorumissa.Luuletko että sen ryhmän ongelmaiset valittajat ovat edustava otos yksinäisyydestä kärsivistä ihmisistä? Ei todellakaan ole. Useimmat ryhmäläisetkin ovat siellä enimmäkseen hiljaa. Ja esim. liian kaukana - esteet voi olla monille ihan todellisuutta, ei pääse eri syiden takia lähtemään hirveesti kotoa.
Miksi kirjoitat noin aggressiivisesti?
Huomaatko edes sitä itse?
Sävysi ei innosta vastaamaan mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen kateellinen sulle, koska sulla on mies ja lapset. Minäkin olen yksinäinen, mutta olen oppinut elämään asian kanssa. En todellakaan jää kotiin jos on kiinnostava tapahtuma vaan menen sinne, no yksin tosin minäkin. Voisitko ajatella jotain vanhusten ystäväpalvelua? Tai koiraa?
Minua ärsyttää aina tonkaltaiset ihmiset, jotka tyrkyttävät jotain tollaista yksinäisyydestään kärvistelevälle ihmiselle eli koiran ottamista taikka vanhusten ystäväpalvelijattareksi ryhtymistä eli vähän niinkuin seurusteluhuoraajan pestiä:);)
En minä ainakaan miksikään ns. ostetuksi ystäväksi haluaisi alkaa, ja sitten tuo koiran hommaaminen yksinäisyyden poistoon on aivan naurettavaa, siis ensinäkin koira on lemmikkieläin, eikä jutteleva&ajatteleva ihminen, jolla on aivoja enemmän kuin esim.koiralla tehdä kaikkea mukavaa elämässä toisen ihmisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Facessa oli asuinpaikkakunnaltani henkilö jonka elämä kuulemma oli tosi masentavaa ja yksinäistä, selitti että tarvii kavereita ja toivottavasti löytää niitä edes sieltä netistä jne. Meni yli vuosi ja edelleen sama tyyppi uikuttaa että kavereita pyöreä nolla ja haluais edes yhden. Postaukseen tuli kommentteja aika moneltakin että lähettävät yksityisviestin. Mä itsekin olisin ollut alunperin halukas tutustumaan häneen, mutta viestiin ei koskaan vastattu sanallakaan. Ehkä hänen ongelmansa ei ollut yksinäisyys vaan joku epätoivoinen huomion ja säälin haku, mene ja tiedä...
Joka luulee, ettei luonne vaikuta yksinäisyyteen, menköön fb hen "Yksinäiset yhdessä" tms. ryhmään. Siellä on yksinäisiä kokoontuneena. Hupaisaa on, että yhä jokainen veisaa omaa valitusvirttään. Tapaamisehdotukset kuivuvat kokoon.
Ei ehdi, jaksa, viitsi, lähteä. Ehdotettu paikka on huono, kallis, kaukana, liian outo.
Ja ruikutus jatkuu.
Olin vähän aikaa ryhmässä muutettuani uuteen kaupunkiin, kun tyhmänä luulin tapaavani ihmisiä, jotka hakevat uusia kavereita. Huomasin pian olevani valitusfoorumissa.Luuletko että sen ryhmän ongelmaiset valittajat ovat edustava otos yksinäisyydestä kärsivistä ihmisistä? Ei todellakaan ole. Useimmat ryhmäläisetkin ovat siellä enimmäkseen hiljaa. Ja esim. liian kaukana - esteet voi olla monille ihan todellisuutta, ei pääse eri syiden takia lähtemään hirveesti kotoa.
Ryhmän tiedoissa kerrotaan, että sen tarkoituksena on auttaa yksinäisiä löytämään ystäviä.
Ei tarvitse siis luulla mitään.
Jokainen on vapaa tekemään itse hyviä ehdotuksia.
Jos yksinäisyys häiritsee, luulisi olevan valmis jonkinlaiseen vaivannäköön saadakseen tilanteen korjatuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ihan kaikkia kommentteja jaksanut lukea. jonnekkin 5 sivulle asti, mutta se riitti jo huomioimaan tämän. Miksi täällä ollaan niin kiukkuisia ja hämmästyneen oloisia siitä että joku on yksinäinen tai sitten sitä että on yksinäinen vaikka onkin mies ja lapsia? Tuntuu että tänne kommentoi sellaiset ihmiset jotka ovat katkeria ja vihaisia kun AP:llä sattuu olemaan mies ja lapsia (hänhän kirjoitti ettei ehdi hirveästi miehen kanssa edes olemaan yhdessä kaksin) tai sitten niitä joilla ilmeisesti on ystäviä ja kaikki keinot mietittynä kuinka tätä yksinäisyyttä voisi lieventää. Toki, on mukavaa kun neuvotaan ja annetaan vinkkejä mutta se sävy millä niitä kirjoitetaan on jotenkin halventava ja loukkaava mielestäni. Ihankuin ap ei itse näitä tietäisi tai olisi yrittänyt tai olisi jotenkin vähän "vajaa" kun kirjotitaa omasta yksinäisyyden tunteesta.
Parisuhteessa voi olla yksinäinen. Perheellinen voi olla yksinäinen. Jos tarpeeksi monta kertaa yrittää olla aloitteellinen mutta torjutaan tai ei saa vastakaikua niin se passivoittaa ja pahentaa entisestään plus silloin noiden kontaktien hakeminenkin on vaikeampaa.
Itse tiedän niin tuon tunteen kun on näkymätön. Koko ikäni ollut. Tilanne muuttunut vasta viimevuosina jonkun verran, kun löysin miehen ja pääsin töihin. Yhdessä vaiheessa kuitenkin vaikka mies oli, ei se riittänyt viemään yksinäistä oloa pois, kun ei ollut yhtäkään tyttökaveria jolle voisi höpöttä naistenjuttuja. Ei miestä sellaiset kiinnosta eikä tarvitsekkaan, mieshän on parisuhdekumppani ja ystävä mutta ei se sitä omaa sydänystävääkään korvaa. Koulussa kukaan ei oikein koskaan jutellut ja jos yritti niin alkoi kiusaaminen ja muu syrjintä. Ole siinä sitten aloitteellinen ja pyydä muita ulos ym. Sama juttu joiskus työpaikalla, pidetään jotenkin outona vaikka olen ihan samanlainen kuin muut. Asia mikä varmaan vaikuttaa on noidankehä kun ei ole kontakteja niin ei tiedä kaikkia asioita jotka ovat milläkin hetkellä "pop" eli keskustelu on välillä vaikeaa kun ei löydy puheen aihetta. Sitten kun sitä löytyy et tiedä puoliakaan asioista mistä muut puhuvat.
Olen kuitenkin onnekas siinä suhteessa että perhe on minulle läheinen ja myös mieheni on paljon kanssani ja tekee juttuja mun kanssa, samoin hänen sukulaisensa. Miehen kautta olen myös hänen ystäviensä vaimoihin ja naisystäviin tutustunut mikä on ollut suuri pelastus. Omia ystävättäriä minulla on tasan 2 ja molemmat asuvat yli 600km päässä joten näemme ehkä vain muutaman kerran vuodessa.
Pointtina vaan monelle jotka ehdottaa kaikkia kerjoja ja muita, että nää on tosi hankalia jos on myös introvertti luonne, kiusattu aiemmin ja huono itsetunto. Silti sitä ystävää kaipaisi. Lisäks vaikeaa jos on vielä sellainen syvällisemmin ajattelava ihminen joka ei pysty kaverustumaan kovin helposti ei-samanhenkisten ihmisten kanssa. Itse olen sellainen, mutta toisaalta en enää tunne itseäni yksinäiseksi. Mutta jos nyt mieheni ottaisi ja lähtisi, niin varmaan sama yksinäisyys tulisi taas kuvioihin, kun todennäköisesti myös puolet ystävistä jäisi siinä samalla, välillä tuntuu että nekin ystävät ovat vaan "ystäviä" koksa olemme mieheni kanssa yhdessä ja he ovat hänen kauttaan tulleet elämääni. Välillä mietin, jos eroaisimme syyst' x. niin kuinka moni sitten olisi enää kanssani tekemisissä...
Ap:lle paljon tsemppiä ja halauksia! Toivottavasti päiväsi olisi ainakin aurinkoisia :) !
Huh, hurjia tarinoita! Jaksamista kaikille. ❤️
Minäkin olen yksinäinen. Erosin pari vuotta sitten ja huomasin, että omat kaverini olivat kaikonneet ja suku on suuri vain ex miehen puolelta. Eron jälkeen ex pillastui, kun sai tuomioita eron jälkeisestä häröilystään (kotirauhan rikkominen, omaisuuteni tuhoaminen) Hän on pari vuotta lähettänyt puhelimeni täyteen haukkumaviestejä niin, että en voi pitää ilmoituksia päällä. Niin en tiedä koskaan, jos joku soittaa tai lähettää viestin. Yritän käydä yksin tapahtumissa ja olla iloinen. Saankin kavereita, mutta pikkulapsiperheissä on kiirettä, eikä kyläilyyn ole aikaa. Kun aloin seurustella, ex kyttäsi pihassa ja huusi mieskaverilleni niin että hän pelästyi, ja suhteemme loppui. Ex on mustamaalannut minut koulun henkilökunnalle ja lapsen kavereille, naapurusto pyörittelee silmiään. Silti ulkoilen, käyn yksin tapahtumissa, välillä lennän ulkomaille. Etsin samanmielisiä ihmisiä ja asioita joista tykkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Juuri näin. Ja toista tällaista ihmistä ei ole järkevää etsiä sellaisista, joilla on jo paljon ystäviä ja muita ihmissuhteita sekä elämässään paljon tekemistä. Ei heillä ole yksinkertaisesti aikaa, voimia eikä haluakaan ryhtyä "sydänystäväksi" jollekin yksinäiselle.
Mikähän niillä on kun ovat niin voimattomia, raudanpuute varmaan vaivaa.
Päiväkoti- ja/tai kouluikäisiä lapsia, kokopäivätyö, puoliso, jolle pitäisi löytyä myös kahdenkeskistä aikaa, sukulaiset (lasten isovanhemmat, kummit ja mahdollisesti myös serkut vanhempineen), lasten harrastukset, omat harrastukset, kotihommat sekä ihan riittävä määrä ystäviä ja kavereita, joihin ei niihinkään ehdi pitää yhteyttä niin paljon kuin haluaisi. Ei siinä mitään raudanpuutetta tarvita, kun elämä on jo täynnä tekemistä ja ihmissuhteita.
Onneksi yksinäisille vit tuiluun vauvapalstalla on aina aikaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Juuri näin. Ja toista tällaista ihmistä ei ole järkevää etsiä sellaisista, joilla on jo paljon ystäviä ja muita ihmissuhteita sekä elämässään paljon tekemistä. Ei heillä ole yksinkertaisesti aikaa, voimia eikä haluakaan ryhtyä "sydänystäväksi" jollekin yksinäiselle.
Mikähän niillä on kun ovat niin voimattomia, raudanpuute varmaan vaivaa.
Päiväkoti- ja/tai kouluikäisiä lapsia, kokopäivätyö, puoliso, jolle pitäisi löytyä myös kahdenkeskistä aikaa, sukulaiset (lasten isovanhemmat, kummit ja mahdollisesti myös serkut vanhempineen), lasten harrastukset, omat harrastukset, kotihommat sekä ihan riittävä määrä ystäviä ja kavereita, joihin ei niihinkään ehdi pitää yhteyttä niin paljon kuin haluaisi. Ei siinä mitään raudanpuutetta tarvita, kun elämä on jo täynnä tekemistä ja ihmissuhteita.
Onneksi yksinäisille vit tuiluun vauvapalstalla on aina aikaa...
Palstalla voi olla vaikka kahvitauolla tai jäähallin edessä parkkipaikalla autossa odottamassa, että lapsi tulee harkoista. Tai istuessaan bussissa matkalla töistä kotiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tuollainen tilanne lamauttaa ja vaikuttaa itsetuntoon, joten tosiaan olisi helpompi sekä terapeuttista, jos joku kysyisi häntä. Se saattaa jopa pahentaa, jos hän itse kyselee ja tulisi usein torjutuksi.
Jos pelkää että "tulee torjutuksi", vika on itsessä, ei muissa.
Jos liikaa valittaa, tilaako silloin onnettomuutta vai mitä? Ilmeisesti ap:lla on hyvä terveys, ei suurempia murheita. Jos on terve, se on iso asia.
Ajatelkaa kun ennen ei ollu nettiä ollenkaan. Ei kirjoitettu mihinkään. Silloin ollaan yksin. Nyt voi jakaa ajatuksiaan tänne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Juuri näin. Ja toista tällaista ihmistä ei ole järkevää etsiä sellaisista, joilla on jo paljon ystäviä ja muita ihmissuhteita sekä elämässään paljon tekemistä. Ei heillä ole yksinkertaisesti aikaa, voimia eikä haluakaan ryhtyä "sydänystäväksi" jollekin yksinäiselle.
Mikähän niillä on kun ovat niin voimattomia, raudanpuute varmaan vaivaa.
Päiväkoti- ja/tai kouluikäisiä lapsia, kokopäivätyö, puoliso, jolle pitäisi löytyä myös kahdenkeskistä aikaa, sukulaiset (lasten isovanhemmat, kummit ja mahdollisesti myös serkut vanhempineen), lasten harrastukset, omat harrastukset, kotihommat sekä ihan riittävä määrä ystäviä ja kavereita, joihin ei niihinkään ehdi pitää yhteyttä niin paljon kuin haluaisi. Ei siinä mitään raudanpuutetta tarvita, kun elämä on jo täynnä tekemistä ja ihmissuhteita.
Onneksi yksinäisille vit tuiluun vauvapalstalla on aina aikaa...
Palstalla voi olla vaikka kahvitauolla tai jäähallin edessä parkkipaikalla autossa odottamassa, että lapsi tulee harkoista. Tai istuessaan bussissa matkalla töistä kotiin.
No, en kadehdi ihmistä joka käyttää täyteentupatun aikansa muille ihmisille vittuiluun, eikä näe siinä edes mitään outoa.
Oletko ajatellut pyytää ystävää vaikka mll:n kautta? Heidän kauttaan voi toivoa esimerkiksi perhekummia, jonka tarkoitus on olla nimenomaan ystävän kaltainen kontakti, jonka kanssa voi tehdä asioita.