Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Miksi on niin kamalaa, että porukasta esim kaksi ei tykkää? Kun ne kaksi saattavat olla porukan ilkymykset, jotka ei tykkää kenestäkään, ja joista muutkaa ei oikein tykkää. Mutta harrastustoiminnassa on kovin korkea kynnys sanoa kenellekään, että älä enää tule.
Miksi piitata kahden ihmisen mielipiteestä, miksi antaa heille noin suuri valta?
Tässä on vähän samaa kuin siinä, että kun on paljon rahaa, on helppo olla välittämättä jostain pienestä taloudellisesta takaiskusta.
Eiväthän tuollaiset yksittäiset torjumiset merkitsekään juuri mitään jos sosiaalinen elämä on kunnossa. Mutta jos on yksinäinen, ja on kokenut aiemminkin hylkäyksiä ja torjuntaa, silloin pienetkin negatiiviset asiat voivat tuntua paljon suuremmilta.
Tietenkään ei pidä luovuttaa heti vastoinkäymisten edessä, mutta on ymmärrettävää että yksinäisenä pettymykset sattuvat kipeästi kun sitä toivoo niin kovasti onnistuvansa pääsemään eroon yksinäisyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seminaarissa oli yks vähän reppana mies.
Se valitti olevansa kovin yksinäinen.
No, me ryhmäläiset pyysimme häntä mukaan aina tapaamisiin. Ei tullut. Soittelimme toisillemme. Moni soitti tälle miehellekin. Sit juteltiin, joskus pitkäänkin. Se oli ihan antoisaa. Oltiin ryhmäläisten kanssa fb.kavereita. Kun mies julkaisi, se sai paljon peukkuja ja kannustavia kommentteja. Jossain vaiheessa viestitin hänelle. Sukeutui pitkä keskustelu. Silloin sanoin suoraan, että en ollut varma, tykkääkö hän yhteydenotoista. Tykkää kuulemma. Sanoin myös, että mullekin saa soitella. No sieltä se tuli sitten :"Mä oon huono ottamaan yhteyttä."Jonkin kuukauden pidin tätä ihmistä fb.kavereissa. Sitten kyllästyin ja tipautin pois. Hän ei koskaan tehnyt mitään aloitteellista eikä kommentoinut mitään julkaisua edes peukulla. Muistin, että yksi koulukaveri oli samanlainen. Se ei koskaan soitellut, kysynyt kuulumisia, ollut kiinnostunut, ehdottanut mitään. Kertoi vain vuolaasti omista tekemisistään. Näin jatkui vuosikaudet.
Tämmöiset ihmiset ovat ystävinä vapaamatkustajia. He ottavat huomiota vastaan, mutta eivät anna sitä. Vaikka olisi kulunut vuosi edellisestä tapaamisesta tai juttelusta, tämä tyyppi ei näe sitä vaivaa että tarttuisi luuriin. Häneltä et ikinä kuule "Hei, tuli ikävä sua, ei olla aikoihin juteltu, mitä kuuluu?" Et ikinä saa tietää, välittääkö hän lainkaan olla ystävä, vai kelpaatko vain paremman puutteessa. Ja jos olet pudonnut rappusilta ja makaat veri.lammikossa, saat maata siinä tuomiopäivään asti. Jos olet joskus itse se, joka "on huono ottamaan yhteyttä", yhteys loppuu.
Näissä tapauksissa pitää ottaa selvää, onko tämä ihminen vain huonoitsetuntoinen vai narsisti toisen hyväksikäyttäjä vai jotain muuta. Ehkä hän haluaisi pitää sinut kaverina, mutta on vsin kovin huono ottamaan yhteyttä. Toki ymmärrän, että jos tämänlainen vähän harvemmin aloitteellinen kaverisuhde ei toimi. Mutta ottakaa asioista selvää, jos vähänkään kiinnostaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla asiallinen keskustelu on ihan mahdoton tehtävä. Jotkut haluaisi keskustella itselle tärkeästä asiasta ja saada vertaistukea niin aina keskusteluun änkeää mukaan pätemään ne kaikkitietävät, joilla ei kuitenkaan omakohtaista kokemusta asioista ole. Hyvä keskustelu pilataan ilkeillä ja syyllistävillä viesteillä, ymmärretäään tahallaan vähän pieleen tai luetaan tekstiä liiankin kirjaimellisesti. Joko se kertoo vähäisistä älynlahjoista tai sitten joistakin muista elämän ongelmista, mutta jos se ilkeily ja toisen mielen pahoittaminen omaa oloa helpottaa niin tsemppiä sitten vaan, on varmaan mukavaa olla ikävä ihminen. Tulee joistakin kommenteista mieleen, että onkohan kirjoittajat oitakin entisiä koulukiusaajia.
Onneksi fiksujakin ihmisiä löytyy, kiitos kaikille heille.
Aloituksissa kannattaisi aina mainita, jos haluaa vain vertaistukea eikä neuvoja tai vinkkejä. Muuten käy niin, että muut alkavat miettiä, mitä aloittaja voisi tehdä muuttaakseen tilannettaan.
Jep. Useimmat kysymykset eivät ole ilkeilyä, vaan yrityksiä auttaa. Mutta ne sivuutetaan, ei tullut esim vastausta kysymykseen onko koskaan pohtinut, mitä ne muut saavat hänen ystävyydestään. Koska ei ilmeisesti hahmota sitä perusongelmaa, että ystävyyssuhde toimii tasan niin kauan kun molemmat kokevat siitä saavansa enemmän kun panostavat. Ja että omien toiveiden listaamisen sijaan jos keskittyisi siihen mitä iloa muilla olisi hänen ystävyydestään, niin voisi päästä lähemmäs ratkaisua.
Kyvyttömyys asettua toisen asemaan on varmaan yleisin syy yksinäisyyteen.
Ja sitten nuo herkkikset, esim se, joka ei mennyt pikkujouluihin jonkun kahden ihmisen välisen katseen vuoksi...huokaus. Voi olla että katse ei liittynyt herkkikseen lainkaan, tai jos liittyi, niin mitä sitten jos kaksi ihmistä ei halunnut herkkistä mukaan, mutta vaikka viisi halusi?
Minä olisin mennyt, jutellut muiden kanssa, enkä olisi piitannut niistä kahdesta. Ehkä ne kaksikin olisivat huomanneet, että ihan ok tyyppihän herkkis onkin. Ehkä ei, mutta olisi ollut ihan kivaa pikkujouluissa niiden viidenkin kanssa. Kun porukoissa ON noin, että enemmistö on kivoja, mutta mätämunia mahtuu aina mukaan. Jos vaatii täydellistä porukkaa ennen kuin voi osallistua, tulee aina jäämään yksin.
Sama se puhelinjuttu, eikö ole tullut mieleen että sanoja on voinut tarkoittaa, ettei hän väärinkäytä puhelinnumeroa. Joo sammakon päästi suustaan, mutta eikö voi yhtään antaa anteeksi epätäydellisyyttä? Eikö itseltä ole koskaan päässyt sammakkoa? Ja olisihan siellä ollut ne muut, jos kerran on niin loukkaantunut tälle yhdelle.
Mutta ei, toisilta kyllä vaaditaan erehtymättömyyttä ja täydellisyyttä. Itseltä ei taideta vaatia yhtään mitään? Ja ihmetellään, miksei toimi.
Voitko näyttää tarkkaan sen kohdan, missä vaaditaan erehtymättömyyttä ja täydellisyyttä?
Kelaa itse, se kohta jossa joku henkilö vahingossa sanoi, että "pyydän puhelinnumerosi pikkujoulujärjestelyjen vuoksi, enkä siis muuten pyytäisi". Josta tämä pikkujouluun kutsuttu pahoitti mielensä niin, ettei mennyt lainkaan.
Syy tuohon "en pyytäisi muuten" lauseeseen voi olla vaikka seuranvetäjän huoli EU:n tietoturva-asetuksesta, joskin asian olisi voinut avata täydellisemmin. Mutta kun lause oli epätäydellinen, ei kelvannut koko pikkujoulukutsu.
Koska itse hän ei koskaan varmaan ole sanonut mitään vähän huonosti kenellekään, tietenkään.
Kun olisi mennyt sinne pikkujouluihin, olisi kuitenkin voinut tutustua porukan muihin. Mutta ei mennyt, kun ei ollut täydellistä.
Se ei tainnut edes olla ap,mutta sinä jatkat kommentointia niin kuin kaikki viestit olisi ap:lta. Täällä on aika paljon muitakin juttelemassa.
Ja sinä tässä täydellisyyttä vaadit! Kaikkien tulee ajatella kuten sinä, koska vain sinä olet oikeassa.
Miksi sinä sitten tartuit tuohon? Minä vastasin, kun kysyttiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Miksi on niin kamalaa, että porukasta esim kaksi ei tykkää? Kun ne kaksi saattavat olla porukan ilkymykset, jotka ei tykkää kenestäkään, ja joista muutkaa ei oikein tykkää. Mutta harrastustoiminnassa on kovin korkea kynnys sanoa kenellekään, että älä enää tule.
Miksi piitata kahden ihmisen mielipiteestä, miksi antaa heille noin suuri valta?
Tässä on vähän samaa kuin siinä, että kun on paljon rahaa, on helppo olla välittämättä jostain pienestä taloudellisesta takaiskusta.
Eiväthän tuollaiset yksittäiset torjumiset merkitsekään juuri mitään jos sosiaalinen elämä on kunnossa. Mutta jos on yksinäinen, ja on kokenut aiemminkin hylkäyksiä ja torjuntaa, silloin pienetkin negatiiviset asiat voivat tuntua paljon suuremmilta.
Tietenkään ei pidä luovuttaa heti vastoinkäymisten edessä, mutta on ymmärrettävää että yksinäisenä pettymykset sattuvat kipeästi kun sitä toivoo niin kovasti onnistuvansa pääsemään eroon yksinäisyydestä.
Mutta ei kuitenkaan kelpaa ne ihmiset, jotka eivät millään tavalla hylkineet? Haluaako sitten päästä yksinäisyydestä, kun kaksi ihmistä leimaa koko porukan, josta valtaosa ei mitenkään hylkinyt. Teot ja sanat ovat ristiriidassa, silloin teot ovat ne jotka ovat totta.
Täydellistä maailmaa odotellessa elämä menee hukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastavuoroisuus on avainasemassa ystävyydessä. Joskus se vaatii vaivaa - kuvitteliko joku muuta? Että tullaan aina valmiisiin pöytiin? Että kutsun esittää se toinen - joka kerta? Että sinun ei tarvitse siivota läävääsi vastavierailua varten - ja laittaa tarjoilua?
Hyvä tiivistelmä.
Lähisukulaistenkin väliset suhteet voivat vinksahtaa epätasapainoon. Toinen ostaa ja laittaa syötävät, kutsuu kotiinsa, laittaa juhlia. Toinen tulee auliisti valmiiseen pöytään, mutta ei koskaan vaivaudu itse laittamaan.
Hän ottaa yhteyttä vain silloin kun haluaa palveluksen.
Mulla oli tämmönen ihmissuhde vuosikaudet.
Lopulta alkoi tuntua, että mua kohdellaan ilmaisen ravintolan pitäjänä.
Edes vihjaukset eivät auttaneet. Kuvio pysyi vaan samana. Rahaa, aikaa ja vaivaa paloi, eikä muutosta ollut näköpiirissä.
Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, kun lopetan emännöinnin. No, kun esim. muutin ja olisin mielelläni saanut edes pientä apua pakkaamisessa tms. Ei ei, ei sopinut, ei mitenkään oli kiireitä ja yhtäkkiä mun luokse oli kauhean hankala matkustaakin.Kun muutto oli turvallisesti takana, alkoi tulla tiedusteluja, että koska sä pidät tuparit, olis niin kiva... Vastasin, että kekkerit on pidetty jo niille, jotka oli mukana auttamassa muutossa!
Ja suomalaisissa näitä hyväksikäyttäjiä riittää!
Ei mielestäni.
Mutta vaikka nykyään eletään leveästi ja laitellaan hyviä ruokia ja kakkuja, itaruus tuntuu lisääntyneen.
Ennen vieraalle keitettiin kahvit ja pöytään katettiin parempaa kuin omalle väelle.
Pitkämatkalaista ei päästetty kotiinsa ilman tukevaa ateriaa.Nyt nuukaillaan. Vieraita pidetään rauhanhäiritsijöinä ja heille kaivetaan enintään rupusia keksejä jotka on jääneet syömättä.
Tai kehuskellaan että minähän en kotiini päästä ja tänne on turha tulla ruokaa norkoilemaan!Ollaan pöyristyneitä, että mökille tulee piipahtamaan yllätysvieraita, joilla ei ole tuomisina ylellistä ruokakassia.
Köyhissä maissa vieraanvaraisuus on kunniassa. Tuntematonkin istutetaan pöytään, ja hänelle tarjotaan vaikka vähästäkin.
Suomalaiset sen kun muuttuu nyrpeämmiksi ja itsekkäämmiksi. En ihmettele, että yksinäisyyttäkin on paljon. Ei kitupiikki anna muille sen paremmin aikaansa, huomiotaankaan kuin kahvia ja kakkuakaan.
Hän laskee voivansa silläkin rahalla ostaa jotain itselleen. Kyse ei ole vähävaraisuudesta vaan ahneudesta.Tämä nappaa, ja kertoo osittain minunkin mielipiteeni nykyajan yksinäisyydenkin syyksi.
Omalukunsa ystävistä todellakin on sellainen ystävä, joka kyllä itse on mielellään tulossa passattavaksi ystävän luokse, mutta itse ei sitten vastaavasti ole halukas kutsumaan aterioita ja herkkuja tarjonnutta ystäväänsä omaan kotiinsa, ja syynä on se, kun ei ole mukamas niin hienoa ja siistiä kuin tällä herkkujaan tarjoavalla leipurimestari-ystävällään on kotonaan, vaikkakin todellisuudessaan tuonlaisella ystävänsä hyväksikäyttäjällä on muitakin syitä, vakavampia sellaisia, joita ei halua vaan tuoda julki. Eräälläkin ystävistäni on aviomiehenään niin mulkqist-tyyppi, että siinä on syytä kerrakseen, minkä takia ystäväni ei voi kutsua ylipäätänsä ketään kotiinsa kylään.
Oman kokemukseni mukaan kyläilyt ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vähentyneet merkittävästi samaa tahtia kuin kahviloiden ja ravintoloiden lukumäärä on kasvanut. Helpottaa molempia osapuolia, kun kummankaan ei tarvitse valmistella mitään. Eikä toinen ole myöskään tehnyt mitään turhaan, jos tapaaminen yllättäen peruuntuukin.
Tapaan omia ystäviäni lähes aina ihan muun kuin pelkän kahvittelun merkeissä. Teemme yhdessä jotain ja sen jälkeen menemme johonkin kahvilaan tai ravintolaan kahville tai syömään. Sitten kumpikin lähtee omiin suuntiinsa koteihinsa.
Niin sinä siis olet sellainen, joka ei kutsu kotiisi ystäviäsi, ja niinhän se sitten yleensä on toistekin päin eli eipähän sitten sinunkaan ystäväsi kutsu omaan kotiinsa sinua.
Mutta minähän kerroinkin sen epäkohdan erään ystävyyteni suhteen, että vaikka muuten olisimme hyviäkin ystävyksiä keskenämme, mutta jos tapaamiset kääntyvät aina niin päin, että vain minä olen hän, joka tarjoaa tapaamispaikaksi kotini ja valmistan herkuttelutarjoilut, ja maksan ne AINA, ja vastavuoroisesti vastapuoli ei kutsukkaan itse koskaan kotiinsa mitä ihmeellisin selityksin, eikä täten valmistele tarjoiluja, niin onhan sellainen ystävyyssuhde melkolailla loppuun taputeltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen. Minulla on mies, lapsia ja nyt myös työpaikka, mutta olen aina se, joka sukujuhlissakin istun yksin kun muut pitävät hauskaa. Mies yleensä juo ja lapset ovat omien kavereittensa kanssa.
Opiskelu- ja työpaikoissa olen aina jäänyt ulkopuoliseksi. Parhaissa tapauksissa on käyty joskus porukassa syömässä tai jotain, mutta vain pari kertaa työtoveruus on ollut jotain syvempää ystävyyttä jonkun aikaa.
tuttu tunne paitsi ettei ole puolisoa eikä naista ja aina jätetään ulkopuolelle porukasta
Nimenomaan henkisesti jotkut voi tuntea olevansa yksin vaikka olisi kymmeniä ihmisiä ympärillä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen 60-vuotias nainen ja ihan yhtä yksin. Työmarkkinoilla, ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa pelkkää jätettä. Vanhuus hirvittää, todennäköisesti vedän itseni kiikkuun ennen sitä.
Lapsia on mutta asuvat kaukana ja elävät tietenkin omaa elämäänsä.
Mieshän voi jäädä yksinäiseksi paljon helpommin koska ei ole äitiysjuttuja ja lasten juttuja jotka yhdistää muiden äitien kanssa. Itse olen yksinäinen mies jolla osittaista autismia ja kiusaamista ja se on vaikuttanut paljon kaverisuhteisiin elämän aikana
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä osaan tuntea jopa seurassa yksinäisyyttä. En koe asiasta stressiä. Luulen kyseessä olevan ominaisuus.
Ketju on ihan jees, mutta vuodelta 2018!
Joku kuka kokee aloita ihmeessä uusi ketju.
Yksinäisyyttä on niin monesta syystä. Vaikeaa on sekin kun olen kait ihminen jolle ns. avaudutaan. Kuulen asioita joista moni muu ei tiedä. Ja vaitioloni on taattua:). Oikeesti, olen ilmainen "terapeutti"?
Silti kun se tunti kaksi on oltu kahveella, olen itse yhtä puhekaveria vailla kaikkien muiden kuin siskoni ja erään hyvän ystävän kanssa. Hassua miten siis yksinäisyyttä voisi kuvata näinkin: ympärilläni pörisee, mutten minä sano mitään. Toinen ongelma tänä päivänä on somet, jos et siellä ole, olet usein "ulkona" asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuen vähän missä päin Suomea asut,suositan hakeutumaan mukaan järjestötoimintaan. Eri poliittisilla puolueilla on ympäri maata jotain toimintaa. Kansalaisopistolla järjestetään kursseja.
Martta yhdistys.
Jyrsijänäyttelyihin voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi vaikka ei omistaisi jyrsijää https://www.skjl.net/
Ap, oletko koskaan miettinyt, että voisitko olla autismin kirjolla?
Kirjoitat hyvin tunnistettavia tilanteita ja näkökulmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko koskaan miettinyt, että voisitko olla autismin kirjolla?
Kirjoitat hyvin tunnistettavia tilanteita ja näkökulmia.
Liekö ap enää täällä, on aloittanut tämän ketjun vuonna 2018
Ihmiset ovat yksinäisiä Suomessa koska täällä ei ole yhteisöjä joissa ihmiset voisivat tutustua toisiinsa rennosti. Ulkomaalainen ystäväni vieraili juuri Suomessa ja sanoi, että on outoja kun ihmiset ei edes moikkaa toisilleen missään tilanteissa. Siskoni muutti Suomesta juuri pois tämän takia. Itse olen myös huomannut että ulkomaalaisiin on paljon helpompi tutustua. Suomessa ollaan epäileviä ja päleilyviä varsinkin jos olet myös itse hieman ujompi. En sano että Suomi paha maa, mutta tälläisiä kai me sit ollaan.
Voihan ne naapurit ja puolitutut olla hauskoja niinkauan kun menee hommat ristiin. Itse en pidä kauheasti hyötysuhteista, vaikka ystävyys osittain sitä onkin. Kokeilin olla naapureidenkanssa kerran väleissä ja kävi niin että minun olisi pitänyt laukottaa heitä mielinmäärin jos menin heiltä jotakin ottamaan, vaikka tunkivat syliini väkisin tavaroita. Alussa auttaminen tuli puhtaasta omasta tahdosta kunnes tajusin että yrittivät vain hyötyä minusta. Tykkäsivät voivotella että kun tekevät asiaa x tai y toiselle eikä se auta siinä missä he haluavat, vaikka muuten auttaa kun kerkeää. Kyllä semmosten ihmistenkanssa lakkaa mielenkiinto auttamasta. Senjälkeen minusta on levitelty juorua kiittämättömänä, itsekkäänä ihmisenä. Että semmoset ihanat naapurit... Enään en ala tuollaiseen hyötysuhteeseen missä minulta odotetaan jotain automaattista vastapalvelusta, että kun toinen tarjoaa minulle kahvia ja pullaa, niin pitää kuskata autolla 30- 100km päähän ja takaisin vastapalvelukseksi näin kärvistettynä.