Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
AP ei edes ole yksinäinen, itse asun 3 kissan kanssa, ainoa ihmiskontakti on kaupan kassatäti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Juuri näin. Ja toista tällaista ihmistä ei ole järkevää etsiä sellaisista, joilla on jo paljon ystäviä ja muita ihmissuhteita sekä elämässään paljon tekemistä. Ei heillä ole yksinkertaisesti aikaa, voimia eikä haluakaan ryhtyä "sydänystäväksi" jollekin yksinäiselle.
Mikähän niillä on kun ovat niin voimattomia, raudanpuute varmaan vaivaa.
Päiväkoti- ja/tai kouluikäisiä lapsia, kokopäivätyö, puoliso, jolle pitäisi löytyä myös kahdenkeskistä aikaa, sukulaiset (lasten isovanhemmat, kummit ja mahdollisesti myös serkut vanhempineen), lasten harrastukset, omat harrastukset, kotihommat sekä ihan riittävä määrä ystäviä ja kavereita, joihin ei niihinkään ehdi pitää yhteyttä niin paljon kuin haluaisi. Ei siinä mitään raudanpuutetta tarvita, kun elämä on jo täynnä tekemistä ja ihmissuhteita.
Onneksi yksinäisille vit tuiluun vauvapalstalla on aina aikaa...
Palstalla voi olla vaikka kahvitauolla tai jäähallin edessä parkkipaikalla autossa odottamassa, että lapsi tulee harkoista. Tai istuessaan bussissa matkalla töistä kotiin.
No, en kadehdi ihmistä joka käyttää täyteentupatun aikansa muille ihmisille vittuiluun, eikä näe siinä edes mitään outoa.
Mutta sellaisella ihmisellä voi kuitenkin olla ystäviä ja kavereita. Omat ruuhkavuoteni ovat jo kaukana takanapäin eikä siihen aikaan perhe-elämä tai työelämäkään ollut tällaista hullunmyllyä kuin nykyisin. Silti ymmärrän oikein hyvin niitä nuorempia, joilla ei vaan ole aikaa, voimia eikä kiinnostustakaan haalia elämäänsä yhtään enempää ihmissuhteita. Varsinkaan sellaisia, joille ei riitä kevyt satunnainen tapaaminen ja viestittely silloin tällöin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.
Juuri näin. Ja toista tällaista ihmistä ei ole järkevää etsiä sellaisista, joilla on jo paljon ystäviä ja muita ihmissuhteita sekä elämässään paljon tekemistä. Ei heillä ole yksinkertaisesti aikaa, voimia eikä haluakaan ryhtyä "sydänystäväksi" jollekin yksinäiselle.
Mikähän niillä on kun ovat niin voimattomia, raudanpuute varmaan vaivaa.
Päiväkoti- ja/tai kouluikäisiä lapsia, kokopäivätyö, puoliso, jolle pitäisi löytyä myös kahdenkeskistä aikaa, sukulaiset (lasten isovanhemmat, kummit ja mahdollisesti myös serkut vanhempineen), lasten harrastukset, omat harrastukset, kotihommat sekä ihan riittävä määrä ystäviä ja kavereita, joihin ei niihinkään ehdi pitää yhteyttä niin paljon kuin haluaisi. Ei siinä mitään raudanpuutetta tarvita, kun elämä on jo täynnä tekemistä ja ihmissuhteita.
Onneksi yksinäisille vit tuiluun vauvapalstalla on aina aikaa...
Palstalla voi olla vaikka kahvitauolla tai jäähallin edessä parkkipaikalla autossa odottamassa, että lapsi tulee harkoista. Tai istuessaan bussissa matkalla töistä kotiin.
No, en kadehdi ihmistä joka käyttää täyteentupatun aikansa muille ihmisille vittuiluun, eikä näe siinä edes mitään outoa.
Mutta sellaisella ihmisellä voi kuitenkin olla ystäviä ja kavereita. Omat ruuhkavuoteni ovat jo kaukana takanapäin eikä siihen aikaan perhe-elämä tai työelämäkään ollut tällaista hullunmyllyä kuin nykyisin. Silti ymmärrän oikein hyvin niitä nuorempia, joilla ei vaan ole aikaa, voimia eikä kiinnostustakaan haalia elämäänsä yhtään enempää ihmissuhteita. Varsinkaan sellaisia, joille ei riitä kevyt satunnainen tapaaminen ja viestittely silloin tällöin.
Joo, en silti kadehdi Sta liniakaan vaikka hänelläkin oli paljon ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Missä asut? Voidaan tutustua jos haluat.
Samaa mietin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tällainen minä olenkin - nykyään.
Olen viimeksi viime viikolla kysynyt kaveria lounaalle. Ei ehtinyt. Muutama vuosi sitten pidin vaatekutsuja (joo tiedän, ei ne kiinnosta ketään), kyselin tuttuja lenkille. Pari kesää sitten käytiin porukalla kesäteatterissa ja yksi kerta syötiin yhdessä meillä. Nyt nämä ihmiset on kuka missäkin. Moikataan kun tavataan, ja se siitä.
Kyllä minä olen yrittänyt. Viestittänyt, kysynyt mitä kuuluu. Jopa miettinyt sitä, että en olisi liian innokas. Yhtä ihmistä näin paljon, koska asuivat lähellä ja meillä oli samanlaiset tekemiset. Sitten he muuttivat pois, ja kuukauden päästä soitin kysyäkseni kuulumisia. Tällä ihmisellä ei ollutkaan minun numeroni, eikä hän tunnistanut ääntäni puhelimessa. Hävetti niin paljon, että en pystynyt oikein jatkamaan puhelua. Tämä ei kuulosta enää normaalilta, mutta kun tarpeeksi on vastoinkäymisiä ja näkynättömyyttä muiden kanssa, ei enää uskalla olla niin aloitteellinen.
Ap
Tuosta lounaasta. Lounaspäivä kannattaa sopia kaverin kanssa yhdessä. Ei niin, että lähdetkö tiistaina lounaalle vaan nähdäänkö lounaan merkeissä. Mikä päivä sulle sopisi...
Käy miehesi kanssa kesäteatterissa ja leffassa.
Mene töihin, jotta pääset osaksi jotain porukkaa.
Hanki harrastus.
Hanki elämä.
En ole ap., MUTTA tuon viimeisen käskysi olisit voinut jättää mainitsematta. EI elämää tarvitse kenenkään meistä enää hankkia, se on jo meille itse kullein hankittu vanhempiemme toimesta!!!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä20897 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla aivan sama tilanne muutama vuos takaperin. Itsellä auttoi, kun hankin lemmikin. Nykyään on kivaa viettää aikaa kotona, tai tulla kotiin asioilta kun tietää ettei ole "yksin".
Tietenkään lemmikki ei ole kaikkien juttu ja siinä on kova vastuu, mutta omalla kohdalla paras päätös minkä tein.
Kuulostaa ehkä vähän mökkihöperöltä mutta tykkään rupatella lemmikille joka kumminkin reagoi siihen mitä sanon ja teen, tekee ihmeitä itsetunnolle.Mikä lemmikki? Paljonko se maksaa (kuukausittain)? Itsekin haluaisin lemmikin mutta eihän köyhällä saa olla mitään iloa elämässään.
Itse asiassa neitokakadu.
Ei ole tullut kalliiksi. Viikottaisia kuluja voisi verrata tupakka-askin ostoon. Toki pitää varautua eläinlääkärikäynteihin, mutta itse linnun ja häkin oston jälkeen kulut ovat hyvin siedettävät, olen köyhä itsekin.
Tarkoitus olisi hankkia vielä toinen neitokakadu, viihtyvät paremmin seurassa (heh) kuin pelkästään omistajan kanssa mutta itsellä kävi kumma tuuri ja oma lintu näyttää väheksyvän muita lajitovereitaan. Saa nähdä miten käy.
Yksinäisyyden tunne on aika tavallista. Ei monilla muillakaan kotiäideillä ole muuta lounasseuraa kuin omat lapset ja viikonloppuina oma mies. Eikä läheskään kaikilla työssäkäyvilläkään ole kesäjuhlia tai illanistujaisia. On aika tavallista, että opiskeluaikojen jälkeen kaveriporukat jossain vaiheessa hajoaa ja jäljelle jää vain yksittäisia ystäviä ja kavereita. Eikä aikuisiällä uudetkaan ihmissuhteet ole aina porukoita vaan edelleenkin yksittäisiä tyyppejä. Mulla on ihan sopivasti ystäviä ja kavereita, mutta ei illanistujaisia eikä kesäjuhlia heidän kanssaan. Eivät he edes tunne toisiaan. Lounasseuranakin lähes aina joko työkaverit tai oma perhe riippuen viikonpäivästä.
Amerikkalaisista tv-sarjoista ei kannata ottaa mallia, millaisia ystävyyssuhteiden muka pitäisi olla. Eikä myöskään somesta, koska suurin osa tavallisista suomalaisista ei järjestä mitään juhlia tai reissaa ympäri Eurooppaa ystäviensä kanssa viiden tähden hotelleissa shampanjaa litkien. Arki on arkea suurimmalle osalle meistäkin, jotka emme ole yksinäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi, voi. Miksi joku kuvittelee, että perheellinen ei voi olla yksinäinen?
Yksnäisyys tuntuu vielä pahemmn, kun sitä kokee myös kotona. Perhe voi olla myös se joka saa tuntemaan yksinäisyyttä, jos sinua ei oteta huomioon, eikä koskaan tehdä mitään, koska ketään ei kiinnosta. Olet kiinnostava vain silloin, kun sinulta on joyain hyötyä saatavissa.
Ei kukaan nykyisin soita kenellekään. Olin itse joskus melkoinen puhelimessa juoruaja, saatoin puhua kolme tuntia esim. äitini kanssa, mutta soittelu kokonaisuudessaan on mennyt pois muodista. En muista, milloin olisin soittanut jollekin, tai joku olisi soittanut minulle, eikä kyse ole siitä, etteikö minulla olisi ihmisiä, joille soittaa. Kaikki yhteydet hoidetaan tätä nykyä viesteillä, tai lähinnä whatsappissa. Facebookista poistuin kaksi vuotta sitten. Olen etäsuhteessa, näen miestäni keskimäärin kahden viikon välein. Enimmäkseen illat töitten jälkeen olen yksin kotona. En kuitenkaan koskaan ole tuntenut itseäni yksinäiseksi, vaan nautin, kun saan olla ihan rauhassa. Joku toinen voi tuntea itsensä yksinäiseksi samassa tilanteessa, kun minä olen iloinen omasta rauhastani. Ja tosiaan, kuten joku tuolla aiemmin sanoikin, työpäivät imevät kaikki mehut. En jaksaisi enää alkaa soitella kellekään ja kysellä kuulumisia, vaan haluan vain ja ainoastaan olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan nykyisin soita kenellekään. Olin itse joskus melkoinen puhelimessa juoruaja, saatoin puhua kolme tuntia esim. äitini kanssa, mutta soittelu kokonaisuudessaan on mennyt pois muodista. En muista, milloin olisin soittanut jollekin, tai joku olisi soittanut minulle, eikä kyse ole siitä, etteikö minulla olisi ihmisiä, joille soittaa. Kaikki yhteydet hoidetaan tätä nykyä viesteillä, tai lähinnä whatsappissa. Facebookista poistuin kaksi vuotta sitten. Olen etäsuhteessa, näen miestäni keskimäärin kahden viikon välein. Enimmäkseen illat töitten jälkeen olen yksin kotona. En kuitenkaan koskaan ole tuntenut itseäni yksinäiseksi, vaan nautin, kun saan olla ihan rauhassa. Joku toinen voi tuntea itsensä yksinäiseksi samassa tilanteessa, kun minä olen iloinen omasta rauhastani. Ja tosiaan, kuten joku tuolla aiemmin sanoikin, työpäivät imevät kaikki mehut. En jaksaisi enää alkaa soitella kellekään ja kysellä kuulumisia, vaan haluan vain ja ainoastaan olla.
Esim skitsoidit (välttelevä persoonallisuus) ei kaipaa lainkaan ihmisseuraa vaan haluavat olla useimmiten itsekseen, joten kyllä tosiaan on ihmisiä toisestakin päästä, usein olisin iloinen jos olisin sellainen, joka ei seuraa edes kaipaa, kun ei kellekään seuraksi kelpaa.
Ap on siinä iässä, kun eletään ruuhkavuosia. Itse muistan kuinka silloin ajatuskin ystävien ja tuttavien tapaamisesta uuvutti. Vaativa työ, pienet lapset ja perhe-elämä, parisuhdeongelmat ym. vei kaiken energian eikä aikaa itselle tai ystäville ollut. Tämä voi olla yksi syy, miksi samassa elämänvaiheessa olevat eivät ole innokkaita luomaan uusia kaverisuhteita. Eri ikäiset taas voivat tuntea olevansa eri aaltopituudella nuoren kotiäidin kanssa.
Ei mulla muuta. Tällaista tuli mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli aikanaan yksi ystävä, jonka kanssa olin satunnaisesti tekemisissä, ja joka kertoi olevansa yksinäinen. Hänellä oli silloin mies, mutta ovat jo aikapäivää sitten eronneet. Yritin häntä monesti piristää ja olla häneen yhteydessä, pyytää illanviettoihin ja viinilasilliselle, ja muutaman kerran kävimmekin. Ystävyys muodostui vain kovin raskaaksi, koska joka kerta, kun esim. kysyin kuulumisia, sain vain saman valitusvirren; ei ole miestä, ei ole ihmisiä ympärillä, työpaikka on tylsä, asuntokin kallis, ulkonäkö ei mitään, ihan kaikki asiat olivat aina huonosti. Minua alkoi sittemmin ahdistaa jo siinä vaiheessa, kun tältä henkilöltä tuli viesti, koska tiesin, että sama valitusvirsi sieltä jälleen kerran tulee.
Tätä on jatkunut nyt 20 vuotta ja olen tietoisesti vähentänyt yhteydenottojani tähän ystävään, koska ahdistun itse siitä jatkuvasta valituksesta. Ja kaiken lisäksi kommentteja: "Hyvähän se sulla on kun oot niin kaunis ja sosiaalinen", " hyvähän se sulla on kun on niin paljon ystäviä", "hyvähän se sulla on, kun pidät työstäsi" ym ym. Kuitenkaan tämä henkilö ei tiennyt todellisesta elämästäni mitään, koska ei koskaan vaivautunut kysymään. Käpertyi vaan siihen omaan surkeaan oloonsa ja halusi puhua siitä ihan koko ajan. Etsimättä kuitenkaan mitään ratkaisua asiaan. Tilanne on hänellä edelleen sama, näiden kaikkien vuosien jälkeen.
Kaikki hyvät neuvot on jo mainittu.
Eikä yhdestäkään ole kiitetty.
Jokainen ystävystyy tyylillään.
Itse olen kyllä sen verran rehellinen, että jos toistuvasti joudun samanlaiseen ongelmaan aina uusien ihmisten kanssa, alan miettiä, mitä minussa on vialla, ja miten voisin muuttaa käytöstäni.
3 vuotta sitten maailmani muuttui kertaheitolla. Ymmärsin olevani hsp. Sen myötä tajusin itsestäni enemmän kuin koko siihenastisen elämäni aikana.
Ennen muuta suon itselleni ymmärtämystä ja täyden oikeuden olla sellainen kuin olen. Ymmärrän millaista seuraa kannattaa varoa. Osaan pitää napakasti rajani. Osaan myös olla parempi ystävä kuin ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikanaan yksi ystävä, jonka kanssa olin satunnaisesti tekemisissä, ja joka kertoi olevansa yksinäinen. Hänellä oli silloin mies, mutta ovat jo aikapäivää sitten eronneet. Yritin häntä monesti piristää ja olla häneen yhteydessä, pyytää illanviettoihin ja viinilasilliselle, ja muutaman kerran kävimmekin. Ystävyys muodostui vain kovin raskaaksi, koska joka kerta, kun esim. kysyin kuulumisia, sain vain saman valitusvirren; ei ole miestä, ei ole ihmisiä ympärillä, työpaikka on tylsä, asuntokin kallis, ulkonäkö ei mitään, ihan kaikki asiat olivat aina huonosti. Minua alkoi sittemmin ahdistaa jo siinä vaiheessa, kun tältä henkilöltä tuli viesti, koska tiesin, että sama valitusvirsi sieltä jälleen kerran tulee.
Tätä on jatkunut nyt 20 vuotta ja olen tietoisesti vähentänyt yhteydenottojani tähän ystävään, koska ahdistun itse siitä jatkuvasta valituksesta. Ja kaiken lisäksi kommentteja: "Hyvähän se sulla on kun oot niin kaunis ja sosiaalinen", " hyvähän se sulla on kun on niin paljon ystäviä", "hyvähän se sulla on, kun pidät työstäsi" ym ym. Kuitenkaan tämä henkilö ei tiennyt todellisesta elämästäni mitään, koska ei koskaan vaivautunut kysymään. Käpertyi vaan siihen omaan surkeaan oloonsa ja halusi puhua siitä ihan koko ajan. Etsimättä kuitenkaan mitään ratkaisua asiaan. Tilanne on hänellä edelleen sama, näiden kaikkien vuosien jälkeen.
Olisiko hänen pitänyt esittää että asiat on paremmin kuin ne on vai mitä olisit toivonut vastaukseksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan nykyisin soita kenellekään. Olin itse joskus melkoinen puhelimessa juoruaja, saatoin puhua kolme tuntia esim. äitini kanssa, mutta soittelu kokonaisuudessaan on mennyt pois muodista. En muista, milloin olisin soittanut jollekin, tai joku olisi soittanut minulle, eikä kyse ole siitä, etteikö minulla olisi ihmisiä, joille soittaa. Kaikki yhteydet hoidetaan tätä nykyä viesteillä, tai lähinnä whatsappissa. Facebookista poistuin kaksi vuotta sitten. Olen etäsuhteessa, näen miestäni keskimäärin kahden viikon välein. Enimmäkseen illat töitten jälkeen olen yksin kotona. En kuitenkaan koskaan ole tuntenut itseäni yksinäiseksi, vaan nautin, kun saan olla ihan rauhassa. Joku toinen voi tuntea itsensä yksinäiseksi samassa tilanteessa, kun minä olen iloinen omasta rauhastani. Ja tosiaan, kuten joku tuolla aiemmin sanoikin, työpäivät imevät kaikki mehut. En jaksaisi enää alkaa soitella kellekään ja kysellä kuulumisia, vaan haluan vain ja ainoastaan olla.
Esim skitsoidit (välttelevä persoonallisuus) ei kaipaa lainkaan ihmisseuraa vaan haluavat olla useimmiten itsekseen, joten kyllä tosiaan on ihmisiä toisestakin päästä, usein olisin iloinen jos olisin sellainen, joka ei seuraa edes kaipaa, kun ei kellekään seuraksi kelpaa.
En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta vastaan silti. Olen ehkä hieman keskivertoa suomalaista sosiaalisempi, mutta rajani mullakin. Tein pitkään työtä ihmisten parissa. Työtä, jossa kuuntelin muiden murheita ja huolia. 10-20 ihmistä päivässä. Alussa koin olevani oikealla alalla ja oikeassa työssä. Työkavereitakin oli useita ja sosiaalista kanssakäymistä työpaikalla paljon. Kuitenkin vuosien myötä aloin turtua ja kun työpäivän jälkeen ystävät soittivat omien murheidensa ja huoliensa kanssa, aloin miettiä, miksi mun elämässäni ei ole enää mitään kivoja ja iloisia asioita. Kun puhelin soi, ensimmäinen ajatus oli "Voi ei!!! Kuka nyt taas haluaa jotain?" Korvistani ei ollut ehtinyt vielä kadota työpäivän aikainenkaan päläpläpälä. Vaihdoin alaa ja vielä sellaiseen työpaikkaan, jossa mulla on etätyö. Teen siis töitä kotona, yksin. Ja kas kummaa...nyt musta tuntuukin ihan kivalta tavata ystäviä ja kavereita, laittaa viestejä ja joskus soitellakin. Elämässäni on taas muutakin kuin muiden ihmisten murheiden ja huolien kuuntelemista sekä jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä sellaisten ihmisten kanssa, joita en ole itse elämääni valinnut.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki hyvät neuvot on jo mainittu.
Eikä yhdestäkään ole kiitetty.
Jokainen ystävystyy tyylillään.Itse olen kyllä sen verran rehellinen, että jos toistuvasti joudun samanlaiseen ongelmaan aina uusien ihmisten kanssa, alan miettiä, mitä minussa on vialla, ja miten voisin muuttaa käytöstäni.
3 vuotta sitten maailmani muuttui kertaheitolla. Ymmärsin olevani hsp. Sen myötä tajusin itsestäni enemmän kuin koko siihenastisen elämäni aikana.
Ennen muuta suon itselleni ymmärtämystä ja täyden oikeuden olla sellainen kuin olen. Ymmärrän millaista seuraa kannattaa varoa. Osaan pitää napakasti rajani. Osaan myös olla parempi ystävä kuin ennen.
Voi kiitos teille neuvoista kuten "hanki elämä", "jotain vikaa sinussa on" ja "no en ihmettele ettei sulla ole ystäviä". Noin, oletteko kiitoksenkipeät nyt tyytyväisiä?
Vierailija kirjoitti:
Yritän netistä saada miestä mutta pelkään että kukaan ei kiinnostu naisesta jolla ei ole ystäviä. Pitäisin itsekin sellaista miestä kummallisena.
Sama pelko mulla. Ei mulla ole kaveripiiriä jolle esittelisin mieheni...
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikanaan yksi ystävä, jonka kanssa olin satunnaisesti tekemisissä, ja joka kertoi olevansa yksinäinen. Hänellä oli silloin mies, mutta ovat jo aikapäivää sitten eronneet. Yritin häntä monesti piristää ja olla häneen yhteydessä, pyytää illanviettoihin ja viinilasilliselle, ja muutaman kerran kävimmekin. Ystävyys muodostui vain kovin raskaaksi, koska joka kerta, kun esim. kysyin kuulumisia, sain vain saman valitusvirren; ei ole miestä, ei ole ihmisiä ympärillä, työpaikka on tylsä, asuntokin kallis, ulkonäkö ei mitään, ihan kaikki asiat olivat aina huonosti. Minua alkoi sittemmin ahdistaa jo siinä vaiheessa, kun tältä henkilöltä tuli viesti, koska tiesin, että sama valitusvirsi sieltä jälleen kerran tulee.
Tätä on jatkunut nyt 20 vuotta ja olen tietoisesti vähentänyt yhteydenottojani tähän ystävään, koska ahdistun itse siitä jatkuvasta valituksesta. Ja kaiken lisäksi kommentteja: "Hyvähän se sulla on kun oot niin kaunis ja sosiaalinen", " hyvähän se sulla on kun on niin paljon ystäviä", "hyvähän se sulla on, kun pidät työstäsi" ym ym. Kuitenkaan tämä henkilö ei tiennyt todellisesta elämästäni mitään, koska ei koskaan vaivautunut kysymään. Käpertyi vaan siihen omaan surkeaan oloonsa ja halusi puhua siitä ihan koko ajan. Etsimättä kuitenkaan mitään ratkaisua asiaan. Tilanne on hänellä edelleen sama, näiden kaikkien vuosien jälkeen.
Eikö niin, että yritit aikasi auttaa ystävääsi, jotta hän osaisi muuttaa elämänsä paremmaksi ja olisi tyytyväisempi?
Tiedän mistä puhut.
Mulla on ollut noita, ja olen lopulta katkaissut välit, kun muu ei auta.
Yleensä valittaja jää kärttämään seuraa eikä usko, että häntä ei enää kaivata.
Valittamiseen liittyy kadehtiminen ja syyttely (sulla on niin hyvin, sä et tajua mitään!)
Itse toivon vain, että olisin irrottautunut paljon aiemmin.
No hei mun tilanne on se että olen aivan yksin. Ei miestä, perhettä, kunnon ystäviä. Muutama hyvänpäivän tuttu löytyy joita ehkä muutaman kerran vuodessa näen. Saatan olla jopa kuukausia että en kenenkään muun kanssa juttele kun "moi" kaupankassalle. Olen myös sairas ja kärsin paniikkihäiriöstä ja sos.tilanteiden pelosta ja masennuksesta. Ihmisiin on lähes mahdoton tutusta ja miestä en tule koskaan saamaan sillä sairauteni/kehityshäiriön takia en voi edes olla yhdynnyssä miehen kanssa. En voi siis lapsiakaan saada.
Tässä sitä sitten vielä vaan ollaan. Saan nautintoa luonnossa liikkumisesta, shoppailusta ja kulttuurista ym joten ihan hyviä päiviäkin on. Ehkä kun ne hyvät päivät loppuu niin lopetan päiväni.
Kiitos kysymästä, minä en koe itseäni yksinäiseksi, ja minulla on ystäviä ja vilkas sosiaalinen elämä. Työskentelen kuitenkin sosiaalialalla ja, ja tätä kautta yksinäisyyden ongelma on tullut minulle tutuksi.