Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Entä jos pyydät jotain tuttuasi mukaan, mitä tapahtuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei sulla on kuitenkin lapset ja mies.
Mä asunkin yksin, lapset on jo aikuisia enkä heitä viitsi paljon häiritä. Voi mennä päiväkausia etten puhu kenenkään kanssa. Mulla työ (3 pv viikossa) on ainoa henkireikä. Yleensä on sellainen painon tunne rinnassa ja vaan itkettää, saan ehkä nukuttua 4-5 tuntia yössä. Ei ole kiva herätä aamulla kun heti itkettää.
Tää maailma on mennyt vaan someen. Itse en ole Facebookissa enkä muutenkaan someaktiivinen niin tuntuu ettei ole mitään. Toiset vaihtelee kuulumisia sitä kautta eikä ketään saa liikkeelle.
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tuollainen tilanne lamauttaa ja vaikuttaa itsetuntoon, joten tosiaan olisi helpompi sekä terapeuttista, jos joku kysyisi häntä. Se saattaa jopa pahentaa, jos hän itse kyselee ja tulisi usein torjutuksi.
Niin, vähän sama mullakin. Paitsi ettei ole miestä ja lapsia on yksi, joka on usein isänsä luona, harrastuksissa, kavereitten kanssa jne. En odotakaan, että lapsi pitäisi minulle seuraa ja hänestä on todella paljon iloa. Muulle maailmalle olen näkymätön. Ei ole mitään tukiverkkoja, seuraa, paikkaa minne mennä.
En odota, että tullaan kotoa hakemaan ja olen itsekin aloitteellinen usein. Mutta kaikilla muilla on omat kiireensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on perhe.
En halunnut lukea ensimmäistä kappaletta pidemmälle.
Tsemppiä kuitenkin kaikille, jotka kärsivät yksinäisyyden tunteesta.
Sinä itse ap päätät, mitä elämällesi teet. Ei kukaan tule sinua kotoa hakemaan erilaisiin tapahtumiin. Ole itse aktiivinen ja etsi seuraa. Kukaan muu ei ole vastuussa yksinäisyydestäsi tai onnestasi. Ole oman onnesi seppä, vanhan sanonnan mukaan. Toiveikasta syksyä sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta.
Entä milloin olet itse viimeksi soittanut jollekin kaverillesi?
En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla.
Eli oma valinta.
Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Kuinka usein ehdotat, että menisitte yhdessä elokuviin, teatteriin, konsertteihin jne? Ei minunkaan mieheni saa aikaiseksi mitään järjestää, mutta jos minä hommaan liput niin kyllä hän mielellään lähtee.
Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä.
Ja sinä et voi ottaa häneen yhteyttä, koska haluat mieluummin olla marttyyri.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin.
Oletko käynyt lääkärissä? Tehnyt masennustestin?
Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia.
Etkä voi järjestää mitään, koska...? Selkeästi sinulla kuitenkin tuttavia on.
Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin.
Milloin olet viimeksi pyytänyt jotakuta mukaan? Milloin olet viimeksi katsonut, olisiko esim. FB:ssä kaupunginosa- tai harrastuskohtaisia ryhmiä, joista voisi kysyä seuraa toimintaan?
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tällainen minä olenkin - nykyään.
Olen viimeksi viime viikolla kysynyt kaveria lounaalle. Ei ehtinyt. Muutama vuosi sitten pidin vaatekutsuja (joo tiedän, ei ne kiinnosta ketään), kyselin tuttuja lenkille. Pari kesää sitten käytiin porukalla kesäteatterissa ja yksi kerta syötiin yhdessä meillä. Nyt nämä ihmiset on kuka missäkin. Moikataan kun tavataan, ja se siitä.
Kyllä minä olen yrittänyt. Viestittänyt, kysynyt mitä kuuluu. Jopa miettinyt sitä, että en olisi liian innokas. Yhtä ihmistä näin paljon, koska asuivat lähellä ja meillä oli samanlaiset tekemiset. Sitten he muuttivat pois, ja kuukauden päästä soitin kysyäkseni kuulumisia. Tällä ihmisellä ei ollutkaan minun numeroni, eikä hän tunnistanut ääntäni puhelimessa. Hävetti niin paljon, että en pystynyt oikein jatkamaan puhelua. Tämä ei kuulosta enää normaalilta, mutta kun tarpeeksi on vastoinkäymisiä ja näkynättömyyttä muiden kanssa, ei enää uskalla olla niin aloitteellinen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä asut? Voidaan tutustua jos haluat.
Mä olen kateellinen sulle, koska sulla on mies ja lapset. Minäkin olen yksinäinen, mutta olen oppinut elämään asian kanssa. En todellakaan jää kotiin jos on kiinnostava tapahtuma vaan menen sinne, no yksin tosin minäkin. Voisitko ajatella jotain vanhusten ystäväpalvelua? Tai koiraa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän se, että on ihmisten joukossa - vaikka harrastusryhmässä - vielä takaa mitään. Voihan sielläkin olla yksin.
Minäkin olen yksinäinen, elämässäni kuitenkin monet asiat eroaa sinun elämästäsi.
Minulla ei ole lapsia eikä miestä. Minulla on kaksi vanhempaa elossa olevaa sukulaista jotka ovat jo aika höppänöitä. Minulla on kuitenkin ollut parhaita kavereita ja sosiaalisempaa elämää. Tällä hetkellä nuo kaverit eivät ole enää kuvioissa sillä he löysivät miehet ja hylkäsivät kaikki muut ihmiset elämästään. Tästä olen kaikista eniten surullinen.
En uskalla tavata miehiä. Minulla menisi loputkin yöunet jos pitäisi kirjoitella tinderissä ja treffailla. 11 vuotta sitten kokeilin nettitreffiä ja sairastuin stressistä pahasti. Joskus mietin että jos löytäisin miehen ja järjestettäisiin häät niin ketä oikein kutsuisin. En kovin montaa vierasta keksi. Ex-anoppi heh ja exä nyxineen ja pari muutakin exän sukulaista. Siinäpä se olisi.
Sairastan ahdistusta, masennusta ja sosiaaliset tilanteet pelottavat minua, joskus tärisen joskus tulee paskat housuun pelosta. Mutta silti minulla on harrastuksia joissa jonkin verran ollaan tekemisissä muiden kanssa. Minulla ei ole oikein sydän ystävää, luotettua, mutta joitakin ihmisiä on joita voin tavata silloin tällöin. Mutta eipä minullekaan kukaan soittele. Siksi en pidä edes ääntä puhelimessa.
Vaikka minua jännittää niin silti yritän mennä mukaan harrastuksiin ja tavata ihmisiä. Ja vaikka minusta tuntuu että olen ihan tyhmä. Nytkin valvon yöllä kun häpeän sanomisiani eräässä harrastusryhmässä, mietin kuinka tyhmänä muut minua pitävät. Mutta siltikin yritän kaikkeni jotta tapaisin ihmisiä. Sitä en halua, mitä välillä on kun harrastuksista on taukoa että ei tule puhuttua viikkoihin muille kun soittelen noille kahdelle vanhalle sukulaiselle että onko heillä kaikki hyvin. He jutustelevat omista asioistaan minulle, mutta vastavuoroista juttuseuraa heistä ei minulle ole.
En ole työelämässä minäkään, sairaslomalla olen.
Facebookissa on muuten ryhmä naisten treffit. Siellä on paljon muitakin yksinäisiä, siellä järjestetään tapaamisia tai menoja tai voi itsekin ehdottaa, vaikkapa taidenäyttelyssä käynti tai elokuva.
Suosittelen siis vaan että pakotat itsesi eteenpäin johonkin. Niin minäkin teen. Minä keräsin 6 vuotta rohkeutta osallistua harrastusryhmiin. Alku on jännittävin, sitten se alkaa tuottaa iloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tuollainen tilanne lamauttaa ja vaikuttaa itsetuntoon, joten tosiaan olisi helpompi sekä terapeuttista, jos joku kysyisi häntä. Se saattaa jopa pahentaa, jos hän itse kyselee ja tulisi usein torjutuksi.
Aloin itkeä kun luin tämän. Kiitos. Joku ymmärtää, eikä syyllistä.
Sama juttu mutta olen 30, ei miestä eikä lapsia. Tapaan kylläkin vanhempiani. Aina kun pyydän jotain tuttua kylään niin ei kukaan tule. Yritän netistä saada miestä mutta pelkään että kukaan ei kiinnostu naisesta jolla ei ole ystäviä. Pitäisin itsekin sellaista miestä kummallisena. Facebookissa olisi sellainen sivu kuin naistentreffit. Olen katsellut niitä ilmoituksia mutta vielä ei ole löytynyt sopivaa ajankohtaa tai tekemistä. Liity sinne niin saat varmasti ystäviä. Sulla on vielä vähän enemmän toivoa kun on lapset! Sulla on tosi paljon yhteistä muiden äitien kanssa. Kun itse en ole äiti ja vielä sinkku niin vaikeeta on.
Voisit myös tutustua miehesi kavereiden vaimoihin!
Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle piirtyi kuva ihmisestä, joka odottaa nimenomaan muiden tekevän jotain. Pitävän yhteyttä, kyselevän kuulumisia jne., sen sijaaan että itse soittaisi, kutsuisi kylään/elokuviin tms.
Tällainen minä olenkin - nykyään.
Olen viimeksi viime viikolla kysynyt kaveria lounaalle. Ei ehtinyt. Muutama vuosi sitten pidin vaatekutsuja (joo tiedän, ei ne kiinnosta ketään), kyselin tuttuja lenkille. Pari kesää sitten käytiin porukalla kesäteatterissa ja yksi kerta syötiin yhdessä meillä. Nyt nämä ihmiset on kuka missäkin. Moikataan kun tavataan, ja se siitä.
Kyllä minä olen yrittänyt. Viestittänyt, kysynyt mitä kuuluu. Jopa miettinyt sitä, että en olisi liian innokas. Yhtä ihmistä näin paljon, koska asuivat lähellä ja meillä oli samanlaiset tekemiset. Sitten he muuttivat pois, ja kuukauden päästä soitin kysyäkseni kuulumisia. Tällä ihmisellä ei ollutkaan minun numeroni, eikä hän tunnistanut ääntäni puhelimessa. Hävetti niin paljon, että en pystynyt oikein jatkamaan puhelua. Tämä ei kuulosta enää normaalilta, mutta kun tarpeeksi on vastoinkäymisiä ja näkynättömyyttä muiden kanssa, ei enää uskalla olla niin aloitteellinen.
Ap
Aikuisten elämää. Ihmiset tuntuvat olevan nykyisin niin syvällä omissa liemissään, että aikaa työn ja perheen ohella on vain vähän ystäville. Et ole ainoa. Ehkä sinun kannattaisi alkaa harrastamaan jotain ja sitä kautta tutustua uusiin ihmisiin?
En jää pois tapahtumista, enkä jää kotiinkaan makaamaan. Menen, mutta yksin.
Ajattelen, että kai sitä saa toivoa ettei olisi niin näkymätön? Kai sitä saa toivoa, että joku muistaisi?
Ap
Vierailija kirjoitti:
En jää pois tapahtumista, enkä jää kotiinkaan makaamaan. Menen, mutta yksin.
Ajattelen, että kai sitä saa toivoa ettei olisi niin näkymätön? Kai sitä saa toivoa, että joku muistaisi?
Ap
Todellakin saa. Yritä jaksaa olla iloinen ja reipas, näin vedät ihmisiä paremmin puoleesi. Harjoittele vaikka peilin kanssa - katso itseäsi silmiin ja hymyile ja pidä itsestäsi kuten toivoisit muidenkin.
Lisäksi kokeile voima-asentoja. Eli kädet ilmaan voittajatuuletukseen ja seiso jämäkästi selkä suorana, jalat tukevasti vähän harallaan ja kämmenet vyötäröllä kyynärvarret kulmassa. Alat erittää eri hormoneja. Voit myös kuunnella tsemppibiisejä.
Yksinäinen täälläkin. Viimeisen vuoden aikana olen soittanut 12 kaverille, tutulle, sukulaiselle ja osalle olen soittanut kahdestikin. Vain kahdelta olen saanut vastasoiton. Ei ihmisillä kuunnosta pitää yhteyttä. Kyläänkään ei tulla, vaikka olen kutsunut. Ei vastakutsujakaan.
Työkavereiden kanssa on pikkujoulut tulossa. Odotan hulluna. Onneksi on työyhteisö etten ole ihan yksin.
Sama juttu, paitsi ei ole miestä tai lapsiakaan