Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
(2/3) Elämässä on huonoja asioita, koulukiusaamista, ujoutta sun muuta, ne ovatkin jo arpia erikseen, mutta kyllä, olen ollut siitä huolimatta onnellinen. Ystäviäkin minulla on ollut, noin 10 vuota sitten, mutta miksi? Koska silloin osasin nauttia elämästä. Sen sijaan että vain vaadin nautintoa heiltä, toin sitä myös onnellisuudellani heidänkin elämäänsä. En ollut vain vaatija vaan myös tasapuolinen antaja. Osasin nauttia elämästäni myös yksin. En vain ymmärtänyt sitä silloin. Tämän tajuaminen oli se piste joka sai minut haluamaan muuttaa elämäntyyliäni. Aloin käymään lenkillä, yksin. Kuuntelin musiikkia, tutkin luontoa, valokuvasin. Yksin. (Nykyisin nämä ovat vaatimus saada tehdä yksin) Toivotin huomenta naapureille rappukäytävässä jos heihin siellä koulumatkallani törmäsin, vaikka en saisikaan samaa takaisin. Nautin siitä että sain toivotettua heille hyvää jatkuvaa päivää. Yritin alkaa harrastaa small talkkia ilman että vaadin mitään sen enempää takaisin. Muutama sana ventovieraan kanssa vaikka bussissa ilman sen suurempaa tutustumista. Muistankin muutaman todella upean keskustelun kun olin matkalla bussilla lentokentälle muutamien vanhojen rouvien kanssa. Nimiä ei edes koskaan vaihdettu. Muuten suoritin matkani yksin. Mutta tärkein asia jolla tämän muutoksen aloitin, oli positiivisten asioisen etsiminen jokaisesta hetkestä jonka vietin yksin. Suuresta määrästä ei tarvinnut aloittaa. Yksi päivässä riitti alkuun. Kirjoitin ne ylös paperille. Ja kun aloin löytämään niitä helpommin ja helpommin, silloin huomasin miten elämäni ei ollutkaan enää niin kamalaa ja yksinäistä.
Kyllä, muutos vei kaksi pitkää vuotta. Ja se lähti liikkeelle poikaystäväni silloisista kamalista musertavista ja pohjalle pudottavidta sanoista (olemme nykyään jälleen yhdessä, onnellisempina kuin koskaan. Ero kesti 2 kuukautta, mutta sen jälkeen kun hän huomasi miten pikkuhiljaa aloin muuttua positiivisemmaksi, hän halusi palata elämääni tukemaan minua ja, no, varmaan katsomaan miten siinä lopulta käy). Tämä ystäväpiirini on myös jälleen elämässäni. Myös heidän kanssaan kävin läpi jälkikäteen keskustelun aiheesta jolloin he myönsivät etteivät kaivanneet seuraani juuri tuon asenteeni takia. Heillä on omat ongelmansa elämässään. Heillä ei ollut mitään vastuuta ottaa myös minun ongelmiani hoidettavakseen. Siksi he katosivat pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
(3/3) Tilanteesi kuullostaa niin paljon samalta kuin omani tuolloin. Siksi halusin kertoa ensin pohjalle tämän oman historiani asian suhteen, ja myös sen miten sen kanssa lähdin itse etenemään. Se on niin paska tilanne, tiedän. Mutta oman onnellisuutesi vuoksi sinun on löydettävä keino oppia olemaan onnellinen myös yksin. Se kun sanot että koet että sinulla on leima otsassa ja jonka vuoksi sinua kartetaan, voi todella suurella todennäköisyydellä pitää juurikin paikkansa. Olen kuitenkin onnellinen puolestasi että sinulla kaikesta huolimatta on lapset ja aviomies, edes joku henkilö elämässä. Mutta myös parisuhteenne vuoksi koen tämän olevan tärkeää.
Tiedän myös että nämä tämä kommenttini saattaa tulla herättämään vihaa monissa, varmaan myös sinussa, että minut haukutaan julmaksi ja sydämmettömäksi kun edes kehtaan sanoa näin kun olet tullut tänne hakemaan tukea, apua ja ystävyyttä... Mutta kokemukseni pohjalta voin sanoa että rakastan ja kiitän poikaystävääni enemmän kuin voin edes sanoin kuvata siitä että hän silloin kylmästi ja tunteettomasti mursi maan pois jalkojeni alta pudottaen minut täyteen pimeyteen. Se laittoi minut lopulta ajattelemaan ja tekemään asialle jotain. Ymmärrämään että minä itse vastaan omasta onnellisuudestani. Ei kukaan muu. Sillä, kun olet itse onnellinen, on se helppo tartuttaa myös muihin jolloin muut myös lähtevät matkaasi. :)
Voimia sinulle ap. Olisi ihana pystyä keskustelemaan tästä aiheesta kanssasi yksityisemmin. Olisi helpompi avartaa kaikkea paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Joka luulee, ettei luonne vaikuta yksinäisyyteen, menköön fb hen "Yksinäiset yhdessä" tms. ryhmään. Siellä on yksinäisiä kokoontuneena. Hupaisaa on, että yhä jokainen veisaa omaa valitusvirttään. Tapaamisehdotukset kuivuvat kokoon.
Ei ehdi, jaksa, viitsi, lähteä. Ehdotettu paikka on huono, kallis, kaukana, liian outo.
Ja ruikutus jatkuu.
Olin vähän aikaa ryhmässä muutettuani uuteen kaupunkiin, kun tyhmänä luulin tapaavani ihmisiä, jotka hakevat uusia kavereita. Huomasin pian olevani valitusfoorumissa.
Mulla myös samankaltaisia kokemuksia noista ryhmistä joskus muinoin. Olin niistä jopa löytänyt pari nettikaveria (parempi sekin kuin ei mitään). Monilla on kuitenkin kovat vaatimukset, sanoi olevansa miten syrjäytynyt tai yksinäinen hyvänsä. Etsitään kuin jotain oman itsensä peilikuvaa, jotain tutun ja turvallisen oloista terapiaseuraa ja sikaämpäriä. Jos oikeasti kaipaa normaaleja tasa-arvoisia ihmissuhteita niin ei varmasti rupea nirsoilemaan ihan typerien juttujen takia, kuten esim. sen, ettei asukaan naapurissa vaan "jopa" 5 kilometrin päässä, ei meikkaa/pukeudu samoin tai että lemmikkinä ei ole koiraa vaan kissa.
Ehkä noihin ryhmiin hakeutuvat lähinnä ne, joilla on jo valmiiksi suuria haasteita sosiaalisten tilanteiden kanssa. Jos ei elävässä elämässä kykene hankkimaan kavereita tai poistumaan kotoa saamatta massiivista paniikkikohtausta koska näki ihmisen kadulla, niin tuskinpa se kännyn tai tietokoneen ruutukaan auttaa asiaa. Silloin haettava jonkinlaista hoitoa, esim. lääkitystä ja terapiaa ammattiauttajilta.
Ja joo, itsekin olen nuorempana rutissut yksinäisyyttä 24/7 mutta nykyään teen asialle jotain. Suomessa voi puhua tuntemattomille tai sanoa naapurille moi. Turhanpäiväinen itsesääli ei auta eikä hyödytä ketään.
On se kiva että ihmiset tykkää vain kun on onnellinen, en sellaisia ystäviä itse edes tarvitse mutta hyvä jos se muille riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritän netistä saada miestä mutta pelkään että kukaan ei kiinnostu naisesta jolla ei ole ystäviä. Pitäisin itsekin sellaista miestä kummallisena.
Sama pelko mulla. Ei mulla ole kaveripiiriä jolle esittelisin mieheni...
Jos ei kelpuuta itsensä kaltaista puolisokseen, ei todellakaan voi odottaa, että kukaan muukaan kelpuuttaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene 4h yhdistykseen kyselemään olisiko mahdollista päästä vanhuksien seuraksi Esim. ulkoiluttamaan tai lukemaan tai vain pitämään seuraa.
Vierailija kirjoitti:
On se kiva että ihmiset tykkää vain kun on onnellinen, en sellaisia ystäviä itse edes tarvitse mutta hyvä jos se muille riittää.
Ei tarvitse olla koko ajan onnellinen, mutta ei myöskään koko ajan onneton. Ystävyyden ei pitäisi olla raskas taakka, jota vetää perässään kuin kivirekeä. Ystävyyden pitäisi pääasiassa tuottaa iloa ja hyvää mieltä, koska silloin jaksaa myös välillä ystävän vaikeitakin aikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki hyvät neuvot on jo mainittu.
Eikä yhdestäkään ole kiitetty.
Jokainen ystävystyy tyylillään.Itse olen kyllä sen verran rehellinen, että jos toistuvasti joudun samanlaiseen ongelmaan aina uusien ihmisten kanssa, alan miettiä, mitä minussa on vialla, ja miten voisin muuttaa käytöstäni.
3 vuotta sitten maailmani muuttui kertaheitolla. Ymmärsin olevani hsp. Sen myötä tajusin itsestäni enemmän kuin koko siihenastisen elämäni aikana.
Ennen muuta suon itselleni ymmärtämystä ja täyden oikeuden olla sellainen kuin olen. Ymmärrän millaista seuraa kannattaa varoa. Osaan pitää napakasti rajani. Osaan myös olla parempi ystävä kuin ennen.Voi kiitos teille neuvoista kuten "hanki elämä", "jotain vikaa sinussa on" ja "no en ihmettele ettei sulla ole ystäviä". Noin, oletteko kiitoksenkipeät nyt tyytyväisiä?
Mua ei haittaa, että sä haastat jatkuvasti riitaa, kun joku sanoo jotain, mistä olet eri mieltä. Mutta en kyllä usko että siitä on sullekaan mitään hyötyä.
Sinä kolmen pitkän viestin kirjoittaja - entä kun elää jo noin, eikä silti mikään ole muuttunut? Olet taas vain yksi typerys, joka luulee että oma tilanne pätee kaikkiin. Ja kyllä, sanon tämän töykeästi koska asenteesi on niin alentuva. Ei kukaan jaksa ikuisesti hymyillä noin typerille neuvoille ja neuvojille. Sinä olit negatiivinen ihminen joka ei osannut tehdä mitään yksin, älä yleistä sitä muihin.
Minä en ainakaan voi kiittää ketään neuvoista, koska yksikään ei ole sellainen jota en olisi jo vuosikausia kokeillut jos suinkin mahdollista. Mistä silloin pitäisi kiittää, kun neuvot ovat samaa luokkaa kuin nälkäiselle: jos leipä on loppu, syö kakkua. Joo yritys hyvä mutta samalla vain osoittaa kuinka pidätte yksinäisiä todella yksinkertaisina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki hyvät neuvot on jo mainittu.
Eikä yhdestäkään ole kiitetty.
Jokainen ystävystyy tyylillään.Itse olen kyllä sen verran rehellinen, että jos toistuvasti joudun samanlaiseen ongelmaan aina uusien ihmisten kanssa, alan miettiä, mitä minussa on vialla, ja miten voisin muuttaa käytöstäni.
3 vuotta sitten maailmani muuttui kertaheitolla. Ymmärsin olevani hsp. Sen myötä tajusin itsestäni enemmän kuin koko siihenastisen elämäni aikana.
Ennen muuta suon itselleni ymmärtämystä ja täyden oikeuden olla sellainen kuin olen. Ymmärrän millaista seuraa kannattaa varoa. Osaan pitää napakasti rajani. Osaan myös olla parempi ystävä kuin ennen.Voi kiitos teille neuvoista kuten "hanki elämä", "jotain vikaa sinussa on" ja "no en ihmettele ettei sulla ole ystäviä". Noin, oletteko kiitoksenkipeät nyt tyytyväisiä?
Mua ei haittaa, että sä haastat jatkuvasti riitaa, kun joku sanoo jotain, mistä olet eri mieltä. Mutta en kyllä usko että siitä on sullekaan mitään hyötyä.
Ei tuollaisista" neuvoistakaan" mitään hyötyä ole mutta niitä vain jaellaan kuin lähikaupan ämpäreitä.
Vierailija kirjoitti:
Mene 4h yhdistykseen kyselemään olisiko mahdollista päästä vanhuksien seuraksi Esim. ulkoiluttamaan tai lukemaan tai vain pitämään seuraa.
Sellainenko on molemminpuolinen tasaveroinen ystävyyssuhde??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut ihmiset nyt vaan ovat yksinäisiä. Jos kaikki keinot on jo kokeiltu, mutta yksinäisyys vain jatkuu, ei sille voi sitten enää mitään.
Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.
Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.
En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotkut ihmiset nyt vaan ovat yksinäisiä. Jos kaikki keinot on jo kokeiltu, mutta yksinäisyys vain jatkuu, ei sille voi sitten enää mitään.
Ainakin saa valittaa ja avautua, ja jos se ärsyttää, niin ei ole pakko lukea.
Vierailija kirjoitti:
Hei sulla on kuitenkin lapset ja mies.
Mä asunkin yksin, lapset on jo aikuisia enkä heitä viitsi paljon häiritä. Voi mennä päiväkausia etten puhu kenenkään kanssa. Mulla työ (3 pv viikossa) on ainoa henkireikä. Yleensä on sellainen painon tunne rinnassa ja vaan itkettää, saan ehkä nukuttua 4-5 tuntia yössä. Ei ole kiva herätä aamulla kun heti itkettää.
Tosi tyhmä kommentti. Ihmettelen, että moni on sitä yläpeukuttanut. Sinä olet selvästi eri vaiheessa elämääsi kuin ap. Vanhempikin, koska lapsesi ovat jo aikuisia. Ap:lla on pieniä lapsia, joten tottakai ne lapset ovat yhä lähellä! Sinullakin oli ennen. Mitä järkeä vertailla sinun ja hänen tilannetta? Jossain vaiheessa ne ap:nkin lapset tosin kotoa lähtevät. Oletko sitten vahingoniloinen, että "hähää, nyt saatkin kokea, mitä minä koin jo aiemmin?"
Onko ok, jos sinua syytetään siitä, ettet itse soittele omille lapsillesi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut ihmiset nyt vaan ovat yksinäisiä. Jos kaikki keinot on jo kokeiltu, mutta yksinäisyys vain jatkuu, ei sille voi sitten enää mitään.
Ainakin saa valittaa ja avautua, ja jos se ärsyttää, niin ei ole pakko lukea.
Tietenkin saa valittaa ja avautua. Eikä mua ärsytä. Pointtini oli vain, että jotkut ihmiset vaan jäävät yrityksistään huolimatta yksin eikä silloin auta antaa neuvoja, koska kaikki konstit on jo kokeiltu.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.
Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.
En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.
Missä sinä asut? :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki hyvät neuvot on jo mainittu.
Eikä yhdestäkään ole kiitetty.
Jokainen ystävystyy tyylillään.Itse olen kyllä sen verran rehellinen, että jos toistuvasti joudun samanlaiseen ongelmaan aina uusien ihmisten kanssa, alan miettiä, mitä minussa on vialla, ja miten voisin muuttaa käytöstäni.
3 vuotta sitten maailmani muuttui kertaheitolla. Ymmärsin olevani hsp. Sen myötä tajusin itsestäni enemmän kuin koko siihenastisen elämäni aikana.
Ennen muuta suon itselleni ymmärtämystä ja täyden oikeuden olla sellainen kuin olen. Ymmärrän millaista seuraa kannattaa varoa. Osaan pitää napakasti rajani. Osaan myös olla parempi ystävä kuin ennen.Voi kiitos teille neuvoista kuten "hanki elämä", "jotain vikaa sinussa on" ja "no en ihmettele ettei sulla ole ystäviä". Noin, oletteko kiitoksenkipeät nyt tyytyväisiä?
Mua ei haittaa, että sä haastat jatkuvasti riitaa, kun joku sanoo jotain, mistä olet eri mieltä. Mutta en kyllä usko että siitä on sullekaan mitään hyötyä.
Ei tuollaisista" neuvoistakaan" mitään hyötyä ole mutta niitä vain jaellaan kuin lähikaupan ämpäreitä.
Sä voit olla keskenäsi ihan mitä mieltä haluat.
Mutta täällä on muitakin keskustelemassa kuin sinä.
Mua liikuta sun rätkättäminen yhtään. Olen tuntenut kaltaisiasi: olet kiittämätön, laiska, piikikikäs ja ymmärrät tahallasi aina väärin.
Silti tivaat valmiita vastauksia. Kaikissa muissa on vikaa: sinussa ei koskaan.
Kun sinuun lopulta kyllästytään ja jäät yksin, et usko sitäkään.
Luulet ehkä, ettei netissä riiteleminen haittaa sua. Kivahan se on provota! Väärin. Riitaisa, ivallinen kommunikointi tulee sulle tavaksi, mikäli muuta olet koskaan osannutkaan.
Mieti itse, mitä siitä seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Ja JÄLLEEN kerran joku joka valittaa yksinäisyyttään ja ensimmäisten lauseiden perusteella selviää että hänellä on mies. Miksi mä edes vaivaudun avaamaan näitä keskusteluja "yksinäisyydestä" kun aina sama juttu. Kuule eläppä koko elämäsi ilman minkäänlaista mies-suhdetta ja tule sitten valittamaan yksinäisyydestäsi. Menee oikeesti hermot!
Taas tietämättömän tekstioksennusta...
Riippuu täysin ihmisestä ja on ihan yleinen ilmiö. Jotkut voi tuntea olevansa yksin vaikka olisi kymmeniä ihmisiä ympärillä, toisin kuin jotkut viihtyvät aivan mainiosti miehensä kanssa kahdestaan loppu elämänsä.
Vastaus tulee nyt kolmessa osassa... (1/3)
Niin paljon kuin tämä onkin totta, kukaan muu kuin henkilö itse ei ole vastuussa omasta onnellisuudestaan. Kuullostaa kylmältä mutta valitettavasti totta. Puhun omasta kokemuksesta. Erona se että minulla ei ollut (ole edelleenkään) lapsia tai aviomiestä.
Omassa tilanteessani ainut henkilö joka välitti oli äiti. Tai näin luulin kunnes opin ajattelemaan ja elämään toisin ja kaikki muuttui. Otin itse vastuun omasta elämästäni ja onnellisuudestani. Tilanne ei ole helppo, eikä ratkea sormia napautamalla. Se on pitkä ja aikaa vievä prosessi jonka onneksi jouduin käymän läpi nimenomaan yksin. Se kun on se ensimmäinen askel. Oppia olemaan yksin. Oppia hyväksymään takapakit jos joku ei halua tulla seuraan. Nauttia elämästä kaikesta huolimatta.
Minulla oli laaja ystäväporukka mutta tunsin jatkuvasti olevani ulkopuolinen heidän jutuissaan. He vain tulivat paremmin toimeen toistensa kanssa. Koin että minusta kyllä pidettiin, mutta he vain pitävät toisistaan enemmän. Jos jätäytyisin pois, sitä ei edes huomattaisi. Tämä oli 5 vuotta sitten. Otin asian kerran puheeksi heidän kanssaan johon he sanoivat että kuvittelen vain asioita. Sen jälkeen kaikki alkoi mennä alas päin kunnes lopulta en ollut kuullut kenestäkään yli muutamaan vuoteen seurasin vain somesta miten he pitivät hauskaa keskenään. Lopulta tajusin syyn. Oma asennoitumiseni asiaa kohtaan. Oma kyvyttömyyteni olla yksin. Tavallaan juuri tuo vaatiminen toisen ihmisen olemassaoloon ja onnellisuuteni jättäminen heidän vastuulleen. Se on älyttömän suuri taakka heittää toisen ihmisen niskaan. Etenkin jos kyse on tutustumisesta uusiin ihmisiin. Kun mietin sitä henkilöä joka olin 5 vuotta sitten, nykyinen minäni olisi myös juossut kovaa karkuun. En yhtään ihmettele miksi kaverini silloin kaikkosivat ympäriltäni.
Se hetki jolloin tämä alkoi muuttua oli kun poikaystäväni 9kk yhdessä olon jäljeen löi nämä ilkeät faktat minulle päin naamaa ja sanoi ettei tiedä haluaako jatkaa suhdetta näin negatiivisen ja pessimistisen henkilön kanssa. Jokaisella on oikeus olla onnellinen, ja valitettavasti oloni hänen tyttöystävänään ei tehnyt häntä onnelliseksi. Se oli enemmänkin taakka. Miksi? Koska asetin hänet olemaan vastuussa onnellisuudestani. Hänet. En itseäni. Itkin ainankin kuukauden. En ymmärtänyt lainkaan mitä tehdä. Toivon vain että hän maagisesti palaisi takaisin samaksi rakastavaksi poikaystäväkseni joka hän oli silloin kun tapasimme, jotta voisin taas olla onnellinen. Valitettavasti asiat vaan eivät toimi niin. Aloin pohtimaan, miten olen voinut sitten koskaan olla onnellinen? Sillä, kyllä minä olen ollut.