Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Jos saan ehdottaa: Oletko koskaan harkinnut vapaaehtoistyötä esimerkiksi yksinäisten vanhusten auttamiseksi? Siis ihan vaikka vaan kerran pari kuussa, ei tarvitse olla mitään radikaalia. Itselle tämä pieni asia on tuonut voimaa ja tarkoituksen tunnetta kun on voinut auttaa toista yksinäistä – ja tietenkin saanut ajatukset hetkeksi pois nykyajan sosiaalisista paineista ja omasta ulkopuolisuuden tunteesta. Suosittelen kokeilemaan!
Tuota jo ehdotettiin, ja vastaus oli ei, koska se vetäisi hänet äärirajoille.
Et tätä kommenttia arvosta, mutta pelkästään vaadit, ei puhettakaan mitä joku muu saisi olemalla sinun ystäväsi. Ajatteletko asiaa koskaan niin päin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos saan ehdottaa: Oletko koskaan harkinnut vapaaehtoistyötä esimerkiksi yksinäisten vanhusten auttamiseksi? Siis ihan vaikka vaan kerran pari kuussa, ei tarvitse olla mitään radikaalia. Itselle tämä pieni asia on tuonut voimaa ja tarkoituksen tunnetta kun on voinut auttaa toista yksinäistä – ja tietenkin saanut ajatukset hetkeksi pois nykyajan sosiaalisista paineista ja omasta ulkopuolisuuden tunteesta. Suosittelen kokeilemaan!
Tuota jo ehdotettiin, ja vastaus oli ei, koska se vetäisi hänet äärirajoille.
Et tätä kommenttia arvosta, mutta pelkästään vaadit, ei puhettakaan mitä joku muu saisi olemalla sinun ystäväsi. Ajatteletko asiaa koskaan niin päin?
Jaa yksinäinen ei saa olla väsynyt? Vedit herneen nenään siitäkin että toinen rehellisesti sanoi ettei jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos saan ehdottaa: Oletko koskaan harkinnut vapaaehtoistyötä esimerkiksi yksinäisten vanhusten auttamiseksi? Siis ihan vaikka vaan kerran pari kuussa, ei tarvitse olla mitään radikaalia. Itselle tämä pieni asia on tuonut voimaa ja tarkoituksen tunnetta kun on voinut auttaa toista yksinäistä – ja tietenkin saanut ajatukset hetkeksi pois nykyajan sosiaalisista paineista ja omasta ulkopuolisuuden tunteesta. Suosittelen kokeilemaan!
Tuota jo ehdotettiin, ja vastaus oli ei, koska se vetäisi hänet äärirajoille.
Et tätä kommenttia arvosta, mutta pelkästään vaadit, ei puhettakaan mitä joku muu saisi olemalla sinun ystäväsi. Ajatteletko asiaa koskaan niin päin?
Jaa yksinäinen ei saa olla väsynyt? Vedit herneen nenään siitäkin että toinen rehellisesti sanoi ettei jaksa.
Kuka kielsi olemasta väsynyt. Kysymys oli, onko koskaan pohtinut mitä ne ystävät saisivat ystävyydestänne? Ja vastauskin taisi tulla, et ole, eikä kiinnosta, koska sinä.
Tuo itsekkyys on pohjimmiltaan vialla lähes jokaisella tahtomattaan yksinäisellä. On ne minun tarpeeni, minun asiani ja minun tarpeeni, ja vielä kerran minun asiani, ja minun jaksamiseni. Muu ei kiinnosta. Eikä koskaan ole tullut mieleen, että tuo on todella huono lähtökohta että ystävyys on kaksisuuntaista.
Vierailija kirjoitti:
Yritin tässä muistella niitä kertoja, kun tuntui, että ensin joku ihminen on pitänyt minusta, mutta sitten jotenkin kylmentynyt äkkiä. Onko ihmisillä sitten sitä, että yksikin pieni erilaisuus, niin ei enää kiinnosta tutustua paremmin? Että voiko sekin, että ei ole rahahuolia (vaikka ei tästä mitenkään leuhkisi, ei edes suoraan puhuisi, mutta joka tulee ilmi kuitenkin vaikka elämänvalinnoissa tai siinä, mitä tekee lomalla), tai on helpot, terveet lapset? Tai mies on ok, ei ryyppää ja on luotettava? Tai että on energinen ja tekee asioita, vaikka sitten vain pysyäkseen itse järjissään? Näistä olen saanut kummallisia kommentteja, ja tilanne on tuntunut minusta haljulta jo siinä paikan päällä, ja varsinkin jälkeenpäin.
Niinkin tyhmä juttu, että kerran olin keskimmäisen lapseni kanssa perhekerhossa. Olin löytänyt hänelle edellisenä päivänä kirpparilta tosi hyvät ja lämpimät kengät tosi edullisesti. Tuttu äiti siinä eteisessä lapsia pukiessamme huomasi, että meidän lapsilla on samanlaiset kengät ja kommentoi siitä ääneen. Minä sanoin (omasta mielestäni iloisena, en leuhkana), että joo löysin nämä kirppikseltä eilen. Tämä äiti kysyi paljon kengät maksoi, ja vastasin. Hän meni aivan happamaksi, ja kertoi että oli ostanut oman lapsensa kengät uutena, vaikka ei ehkä olisi ollut ihan varaa. Sen jälkeen oli nihkeä minua kohtaan aina kun nähtiin. Tiedän että tämä esimerkki on hölmö, mutta näin minulle on käynyt usein. Joku hyvä asia, ja se on sitten siinä se tuttavuus.
Vastaavasti, jos kerronkin jotain taustastani, alkoholistiäidistäni vaikka, en saa mitään sympatiaa. Ihmiset on vain että aha.
Ap
99, 99%ihmisistä ei ole tippaakaan kiinnostunut sinusta. Eikä minusta. Monet voivat olla alussa ihan vain kohteliaisuuttaan ystävällisiä, mutta ei heillä ole ollut alunperinkään tutustua sen enempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastavuoroisuus on avainasemassa ystävyydessä. Joskus se vaatii vaivaa - kuvitteliko joku muuta? Että tullaan aina valmiisiin pöytiin? Että kutsun esittää se toinen - joka kerta? Että sinun ei tarvitse siivota läävääsi vastavierailua varten - ja laittaa tarjoilua?
Hyvä tiivistelmä.
Lähisukulaistenkin väliset suhteet voivat vinksahtaa epätasapainoon. Toinen ostaa ja laittaa syötävät, kutsuu kotiinsa, laittaa juhlia. Toinen tulee auliisti valmiiseen pöytään, mutta ei koskaan vaivaudu itse laittamaan.
Hän ottaa yhteyttä vain silloin kun haluaa palveluksen.
Mulla oli tämmönen ihmissuhde vuosikaudet.
Lopulta alkoi tuntua, että mua kohdellaan ilmaisen ravintolan pitäjänä.
Edes vihjaukset eivät auttaneet. Kuvio pysyi vaan samana. Rahaa, aikaa ja vaivaa paloi, eikä muutosta ollut näköpiirissä.
Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, kun lopetan emännöinnin. No, kun esim. muutin ja olisin mielelläni saanut edes pientä apua pakkaamisessa tms. Ei ei, ei sopinut, ei mitenkään oli kiireitä ja yhtäkkiä mun luokse oli kauhean hankala matkustaakin.Kun muutto oli turvallisesti takana, alkoi tulla tiedusteluja, että koska sä pidät tuparit, olis niin kiva... Vastasin, että kekkerit on pidetty jo niille, jotka oli mukana auttamassa muutossa!
Ja suomalaisissa näitä hyväksikäyttäjiä riittää!
Ei mielestäni.
Mutta vaikka nykyään eletään leveästi ja laitellaan hyviä ruokia ja kakkuja, itaruus tuntuu lisääntyneen.
Ennen vieraalle keitettiin kahvit ja pöytään katettiin parempaa kuin omalle väelle.
Pitkämatkalaista ei päästetty kotiinsa ilman tukevaa ateriaa.Nyt nuukaillaan. Vieraita pidetään rauhanhäiritsijöinä ja heille kaivetaan enintään rupusia keksejä jotka on jääneet syömättä.
Tai kehuskellaan että minähän en kotiini päästä ja tänne on turha tulla ruokaa norkoilemaan!Ollaan pöyristyneitä, että mökille tulee piipahtamaan yllätysvieraita, joilla ei ole tuomisina ylellistä ruokakassia.
Köyhissä maissa vieraanvaraisuus on kunniassa. Tuntematonkin istutetaan pöytään, ja hänelle tarjotaan vaikka vähästäkin.
Suomalaiset sen kun muuttuu nyrpeämmiksi ja itsekkäämmiksi. En ihmettele, että yksinäisyyttäkin on paljon. Ei kitupiikki anna muille sen paremmin aikaansa, huomiotaankaan kuin kahvia ja kakkuakaan.
Hän laskee voivansa silläkin rahalla ostaa jotain itselleen. Kyse ei ole vähävaraisuudesta vaan ahneudesta.
Tämä nappaa, ja kertoo osittain minunkin mielipiteeni nykyajan yksinäisyydenkin syyksi.
Omalukunsa ystävistä todellakin on sellainen ystävä, joka kyllä itse on mielellään tulossa passattavaksi ystävän luokse, mutta itse ei sitten vastaavasti ole halukas kutsumaan aterioita ja herkkuja tarjonnutta ystäväänsä omaan kotiinsa, ja syynä on se, kun ei ole mukamas niin hienoa ja siistiä kuin tällä herkkujaan tarjoavalla leipurimestari-ystävällään on kotonaan, vaikkakin todellisuudessaan tuonlaisella ystävänsä hyväksikäyttäjällä on muitakin syitä, vakavampia sellaisia, joita ei halua vaan tuoda julki. Eräälläkin ystävistäni on aviomiehenään niin mulkqist-tyyppi, että siinä on syytä kerrakseen, minkä takia ystäväni ei voi kutsua ylipäätänsä ketään kotiinsa kylään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jää pois tapahtumista, enkä jää kotiinkaan makaamaan. Menen, mutta yksin.
Ajattelen, että kai sitä saa toivoa ettei olisi niin näkymätön? Kai sitä saa toivoa, että joku muistaisi?
Ap
Todellakin saa. Yritä jaksaa olla iloinen ja reipas, näin vedät ihmisiä paremmin puoleesi. Harjoittele vaikka peilin kanssa - katso itseäsi silmiin ja hymyile ja pidä itsestäsi kuten toivoisit muidenkin.
Lisäksi kokeile voima-asentoja. Eli kädet ilmaan voittajatuuletukseen ja seiso jämäkästi selkä suorana, jalat tukevasti vähän harallaan ja kämmenet vyötäröllä kyynärvarret kulmassa. Alat erittää eri hormoneja. Voit myös kuunnella tsemppibiisejä.
Minua vähän nauratti tämä, anteeksi. Ehkä tarkoitit ihan hyvää, ehkä et. En voi tietää.
Mutta onhan sillä eroa, että yrittää nukkua tarpeeksi, liikuttaa itseään. Syö vitamiinit ja lisärautaa ja muutenkin terveellisesti. Teen tätä koko ajan, mutta ei se poista yksinäisyyttä. Jaksan arkea paremmin, mutta yhtään sen näkyvämpi en ole muille. Käytän nyt tätä termiä, kun se parhaiten tuntuu kuvaavan tätä: olen näkymätön.
Ap
Muakin nauratti, nimittäin sinun aloituksesi: se oli kuin suoraan mun ajatuksista ja luin sitä silmät ammollaan, että kuka on hakkeroitunut päähäni! :D Älä ymmärrä väärin, tarkoitan, että mua huvitti kun mietin, että tältäkö mun ajatukset välillä kuulostais jos joku niihin pääsisi käsiksi. Näin itseni kerrankin jotenkin koomisena ja asioissa paljon vellovana. Olen siis kärsinyt joskus paljonkin masennuksesta ja etenkin yksinäisyydestä, mutta saanut siihen vähän uutta perspektiiviä viime aikoina. Lyhyesti: ihastuin mieheen, jonka seura tuntui suorastaan maagiselta, koska mulla ei ollut ketään muuta ihmistä. Hänelle tietysti esitin, että olen suosittu (en halunnut hävetä tai esim. saada säälikeskusteluita aikaan) ja meillä oli tosi hauskaa jne. Pikkuhiljaa alkoi paljastua mm.tyttökaveri ja muuta käytöstä, jotka eivät olleet pätkääkään ok. (!!!) En kuitenkaan päässyt suhteesta eroon kun olin niin ihmisen kaipuussa.
Lopulta päätin suhteen ja pyysin jopa anteeksi siltä naiselta (jonka olemassaolosta en siis edes ollut alkuun tietoinen..)
Tämän hässäkän jälkeen tajusin, että mua ei ois kukaan pystynyt käyttään hyväksi, edes vahingossa, jos en olisi ollut niin ääriyksinäinen. Se yksinäisyys asetti mut alttiiksi tuollaiseen, mikä normaalisti ei mun maailmassa olisi ok. Siitä kimpaantuneena ja sisuuntuneena aloin ajatella, että minä oon sitten yksin ja NAUTIN omasta seurastani. Mulla on hassut jutut ja ajatukset, älyä, hyvä kunto jne jne.....joista voin nauttia kaikessa rauhassa, olenpahan ainakin turvassa hyväksikäyttäjiltä.
Nyt tilanne on edennyt OMAN JÄMÄKKYYTENI jälkeen niin, että muitakin ilkeitä ihmisiä (semmoisia harvoja mukaystäviä) on jäänyt pois elämästä...ihan tuntuu siltä kuin he huomaisivat, etten suostu olemaan enää kynnysmatto, muiden odottaja, likasanko, seinäruusu, jatkuvan valittamisen kuuntelija jne. Olen ihan varma, että mä tunnun nyt kivemmalta ja aidommalta ja muidenkin on nyt helpompi tutustua muhun. Ja toisaalta oon iloinen etten aiemmin saanut jotain ystäviä...en tiedä mitä tyyppejä he olisivat olleet, ehkä vähän negatiivisia(??) kuten mäkin olin (Ja olen hieman välillä vieläkin, muutos tapahtuu pikkuhiljaa). Nyt uskon, että saan elämääni reippaampia ihmisiä, ehkä tiedät mitä tarkoitan?
Ydinpointti tässä on se, että ala rakastaan itseäsi vaikka maailmasta katoisi kaikki muut ihmiset. Ja Jos esim sä ja mä tunnettais, niin mun ois helpompi olla sun kanssa ystävä ja sun seurassa jos mulla on olo, että sä pidät mun lisäksi myös itsestäsi.
Ja mitä tulee voimaliikkeisiin, niin kaikki kehon käyttö aktivoi mieltä. Sitä on tutkittu paljon, esim ylöspäin katsominen lievittää masennusta, alaspäin katsominen pahentaa. (Googlaa tätä.) Tärkeitä on kuitenkin se syvin ajatus, rakasta itseäsi, pliis, oikeesti.
Lopuksi: elämässä on kolmenlaisia asioita:
1. Minun asioita
2. Sinun asioita
3. Elämän asioita
...joten jos joku ei sinua esim moikkaa, niin hänellä on joku juttu tai tuska oman päänsä sisällä. Osassa tilanteita syy on joku muu ja ne on näitä "elämän asioita". Jätä ne, elämä hoitaa usein itse miljoonia vaikka miten yrittäisi niitä kontrolloida.
Toivottavasti näet tän & saat siitä kiukkua tai ihan mitä vain elämän voimaa jatkoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastavuoroisuus on avainasemassa ystävyydessä. Joskus se vaatii vaivaa - kuvitteliko joku muuta? Että tullaan aina valmiisiin pöytiin? Että kutsun esittää se toinen - joka kerta? Että sinun ei tarvitse siivota läävääsi vastavierailua varten - ja laittaa tarjoilua?
Hyvä tiivistelmä.
Lähisukulaistenkin väliset suhteet voivat vinksahtaa epätasapainoon. Toinen ostaa ja laittaa syötävät, kutsuu kotiinsa, laittaa juhlia. Toinen tulee auliisti valmiiseen pöytään, mutta ei koskaan vaivaudu itse laittamaan.
Hän ottaa yhteyttä vain silloin kun haluaa palveluksen.
Mulla oli tämmönen ihmissuhde vuosikaudet.
Lopulta alkoi tuntua, että mua kohdellaan ilmaisen ravintolan pitäjänä.
Edes vihjaukset eivät auttaneet. Kuvio pysyi vaan samana. Rahaa, aikaa ja vaivaa paloi, eikä muutosta ollut näköpiirissä.
Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, kun lopetan emännöinnin. No, kun esim. muutin ja olisin mielelläni saanut edes pientä apua pakkaamisessa tms. Ei ei, ei sopinut, ei mitenkään oli kiireitä ja yhtäkkiä mun luokse oli kauhean hankala matkustaakin.Kun muutto oli turvallisesti takana, alkoi tulla tiedusteluja, että koska sä pidät tuparit, olis niin kiva... Vastasin, että kekkerit on pidetty jo niille, jotka oli mukana auttamassa muutossa!
Ja suomalaisissa näitä hyväksikäyttäjiä riittää!
Ei mielestäni.
Mutta vaikka nykyään eletään leveästi ja laitellaan hyviä ruokia ja kakkuja, itaruus tuntuu lisääntyneen.
Ennen vieraalle keitettiin kahvit ja pöytään katettiin parempaa kuin omalle väelle.
Pitkämatkalaista ei päästetty kotiinsa ilman tukevaa ateriaa.Nyt nuukaillaan. Vieraita pidetään rauhanhäiritsijöinä ja heille kaivetaan enintään rupusia keksejä jotka on jääneet syömättä.
Tai kehuskellaan että minähän en kotiini päästä ja tänne on turha tulla ruokaa norkoilemaan!Ollaan pöyristyneitä, että mökille tulee piipahtamaan yllätysvieraita, joilla ei ole tuomisina ylellistä ruokakassia.
Köyhissä maissa vieraanvaraisuus on kunniassa. Tuntematonkin istutetaan pöytään, ja hänelle tarjotaan vaikka vähästäkin.
Suomalaiset sen kun muuttuu nyrpeämmiksi ja itsekkäämmiksi. En ihmettele, että yksinäisyyttäkin on paljon. Ei kitupiikki anna muille sen paremmin aikaansa, huomiotaankaan kuin kahvia ja kakkuakaan.
Hän laskee voivansa silläkin rahalla ostaa jotain itselleen. Kyse ei ole vähävaraisuudesta vaan ahneudesta.Tämä nappaa, ja kertoo osittain minunkin mielipiteeni nykyajan yksinäisyydenkin syyksi.
Omalukunsa ystävistä todellakin on sellainen ystävä, joka kyllä itse on mielellään tulossa passattavaksi ystävän luokse, mutta itse ei sitten vastaavasti ole halukas kutsumaan aterioita ja herkkuja tarjonnutta ystäväänsä omaan kotiinsa, ja syynä on se, kun ei ole mukamas niin hienoa ja siistiä kuin tällä herkkujaan tarjoavalla leipurimestari-ystävällään on kotonaan, vaikkakin todellisuudessaan tuonlaisella ystävänsä hyväksikäyttäjällä on muitakin syitä, vakavampia sellaisia, joita ei halua vaan tuoda julki. Eräälläkin ystävistäni on aviomiehenään niin mulkqist-tyyppi, että siinä on syytä kerrakseen, minkä takia ystäväni ei voi kutsua ylipäätänsä ketään kotiinsa kylään.
Oman kokemukseni mukaan kyläilyt ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana vähentyneet merkittävästi samaa tahtia kuin kahviloiden ja ravintoloiden lukumäärä on kasvanut. Helpottaa molempia osapuolia, kun kummankaan ei tarvitse valmistella mitään. Eikä toinen ole myöskään tehnyt mitään turhaan, jos tapaaminen yllättäen peruuntuukin.
Tapaan omia ystäviäni lähes aina ihan muun kuin pelkän kahvittelun merkeissä. Teemme yhdessä jotain ja sen jälkeen menemme johonkin kahvilaan tai ravintolaan kahville tai syömään. Sitten kumpikin lähtee omiin suuntiinsa koteihinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Aivan, mutta aiempi kommentti oli vastaus siihen ihmettelyyn, että miksi yksinäiset eivät määrätietoisemmin hakeudu juuri toistensa seuraan ja anna muiden olla rauhassa.
Itse arvelen, että ongelma on se ettei koskaan tiedä millainen ihminen oikeasti siellä ruuduntakana on. Vähän sama asia, kun juttelet jonkunkanssa ja saat siitä hyvän käsityksen muttet tiedä millainen se on kun olette kaksin seinien sisällä. Muistakaa ettette tiedä, millainen se yksinäisen historia on. Itse olen kyllä ollut yhteyksissä tietokoneella kaukaisten ihmistenkanssa ja livenä ihmistenkanssa. Ongelma on siinä, että jotkut ihmiset haluavat pitää yhteyttä vain koneenvälityksellä, mutta eivät halua tutustua. Toiset taas saattavat alussa vaikuttaa oikein mukaviltakin kasvotusten, mutta muuttuvatkin sitten ihan toisenlaiseksi. Kun tämmöisiin ihmisiin törmää tarpeeksi usein menee se luotto väkisin. Siksi minä tavallaan ymmärrän näitä jotka vain valittaa yksinäisyyttä, eivtäkä uskalla tehdä asialle mitään.
Vähän sivusta. Lapsuudenystävä alkoi aikoinaan vuosien tauon jälkeen lähetellä pitkiä ystävällisiä kirjeitä. Asuimme eri paikkakunnilla. Vastailin harvakseen. Olin hieman ymmälläni, mutta myös iloinen.
Kerran soitin hänelle. Hän oli puhelimessa ihan erilainen. Ei meillä ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme, vaikka kirjeissä oli puhuttu ummet ja lammet. Ehdotin epäröiden, että voitaisiin tavata, mutta en saanut vastakaikua. Tunsin tulleeni nolatuksi.
Pitkien kirjeiden tulo vaan jatkui. Mutta mulla ei ollut motivaatiota enää vastailla. Mulla oli ystäviä ja tekemistä kylliksi, en mä aikuisena mitään kirjeenvaihtokavereita tarvinnut. Myöhemmin yritimme uutta lähentymistä. Ystävä halusi kuulemma "pitää yhteyttä". Käytännössä hänellä on kuulemma niin kiire, että aikaa edes tekstiviestiin saati puheluun ei vuoden sisällä löydy.
Mä luovutan. Jotkut ystävyyssuhteet ovat aikansa eläneitä. Niitä on turha yrittää aikuisena lämmitellä uudelleen.
Itse törmäsin netinkautta ihmiseen, jonka kanssa juttu lähti pikkuhiljaa luistamaan mainiosti. Kyllä puheenaihetta riitti ja paljon. Ne harvat kerrat kun juteltiin porukassa tyyppi sai minut nauramaan. Hän ei halunnut pitää yhteyttä puhelu välityksellä, vaan halusi pelkästään kirjotella. Vuosia myöhemmin ehdotin tapaamista monta kertaa, mutta ei vastannut. Jatkoin kirjottamista useamman vuoden kunnes tajusin, ettei sillä ole mitään mielenkiintoa tavata minua. Liekö olin vain jonkinlainen tylsyyden hupi hänelle. Kontakti alkoi pikkuhiljaa lopussa katoamaan ja kyllästyin täysin kun elämä meni muutenkin takareisilleen ja lakkasin ottamasta yhteyttä.
Yhdesti törmäsin taas mukavalta vaikuttavaan henkilöön. Hän vaikutti todella ystävälliseltä, huomioon ottavalta. Muut ihmiset kehui häntä paljon joten ajattelin ettei se niin paha henkilö ole. Pyysin kylään, mitä muutkin ihmiset ruukasivat siellä tehdä, mikä oli virhe ja hän hyväksikäytti minua täysin. Kyllä siinä luotto ihmisiin meni että heilahti. Olen edelleen yksin.
Karuja kokemuksia.
Netissä on helppo esittää.
Siksi en jää jaarittelemaan pitkään pelkän nettituttavuuden kanssa (poikkeuksena facen harrasteryhmät, joissa ei ole tarkoituskaan keskustella kuin siitä harrastuksesta).
Jos tahtoo tutustua kunnolla, haluan tavata livenä.
Jos toisella ei ole aikaa tai halua tavata, saa mun puolesta olla.Ihmisten välisessä kommunikoinnissa 90% on non-verbaalista viestintää.
Kun juttelet jonkun kanssa naamakkain puoli tuntia, tiedät todennäköisesti viihdytkö hänen seurassaan vai et. Netissä samanhenkisyyden harhaa on helppo pitää yllä. Lisäksi jotkut ovat harjaantuneita ja hyviä kirjoittamaan. Livenä he ovatkin ihan tylsiä.Itse tutustuin yhdessä liveryhmässä ihmiseen, joka vaikutti olevan tosi henkisen ja tasapainoisen oloinen. Puhui siitä, kuinka menneisiin ikäviin juttuihin ei kannata jäädä vellomaan yms. Miellyin tyyliin. Kun tapasimme sitten kahden kesken, niin ihminen paljastuikin hirveäksi myrkynkeittäjäksi. Haukkui kaikki tuttavansa minulle. Emme enää sen jälkeen tavanneet kahden kesken.
Nauroin ääneen, koska tää oli niin hyvin kerrottu 😂!
Oma kokemus: joku kirjoittaa kuin einoleino.
Saat mielikuvan suurisydämisestä, kirkasotsaisesta henkilöstä, jolla on suuria ajatuksia ja vakaa luonne. Tapaatte. Vastassa onkin luimisteleva outo tyyppi, joka ei sano mitään. Käy ilmi, ettei hän myöskään tee mitään.
Kukas olikaan se suosittu kirjailija, joka kieltäytyi esiintymässä yleisölle: hän ei halunnut tuottaa lukijoilleen henkilökohtaisen tapaamisen aiheuttamaa pettymystä.
Tunnustan vielä, että mulle ei avaudu sanan "tubettaja" sisältö. Onko se joku, joka hölisee youtubessa aiheesta Mun Arkielämä ja saa siitä palkkaa 😮?
En käsitä millä hakusanalla tämmöstä etsitään enkä sitä miten ketään kiinnostaa.
Mutta en onneksi olekaan millenniaali.
Etsinystavaa.fi
Tai joku vastaava sivusto on olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. ja kaikki tähän ketjuun viestineetkin, arvatkeepa mitä?
Miun ainut ystäväni on sosiaalinen media anonyymeineen ja mie oon niin kiitollinen tästäkin ainoasta ystävästäin, mie ihan kyynelehin tän puolesta.
Ei miulla muuta. :D Draamaa tällä "kaverillain" ainakiin riittää jos minkiinlaista.
Ae, ettäi ku joskus näkis näitten tänne kirjoittavien todelliset kasvot ja habitukset - varmaan yllättyisin.
Alati yskin:D Ketään en oo tänäänkään nähnyt paitti itteni peilistä.:D
LUKEKAA TOI KETJU "KUN KUKAAN KAVERI EI SOITTELE TAI MUUTEN OTA YHTEYTTÄ" https://www.vauva.fi/keskustelu/3193017/kun-kukaan-kaveri-ei-soittele-t…
Siinä väännetään tästä ihan samasta asiasta ja ketju on täynnä hyviä pointteja ja vinkkejä. Ei jaksa niitä uudelleen tähänkin ketjuun laittaa!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen yksinäinen, eronnut, lapset aikuisia ja omillaan. Sulla on perhe ympärillä ja mieskin. Sä olet enemmän masentunut kuin yksinäinen.
Itse antaisin mitä vain että saisin miehen vielä elämääni. Kaipaan läheisyyttä ja yhdessä tekemistä. En vaan löydä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jää pois tapahtumista, enkä jää kotiinkaan makaamaan. Menen, mutta yksin.
Ajattelen, että kai sitä saa toivoa ettei olisi niin näkymätön? Kai sitä saa toivoa, että joku muistaisi?
Ap
Todellakin saa. Yritä jaksaa olla iloinen ja reipas, näin vedät ihmisiä paremmin puoleesi. Harjoittele vaikka peilin kanssa - katso itseäsi silmiin ja hymyile ja pidä itsestäsi kuten toivoisit muidenkin.
Lisäksi kokeile voima-asentoja. Eli kädet ilmaan voittajatuuletukseen ja seiso jämäkästi selkä suorana, jalat tukevasti vähän harallaan ja kämmenet vyötäröllä kyynärvarret kulmassa. Alat erittää eri hormoneja. Voit myös kuunnella tsemppibiisejä.
Minua vähän nauratti tämä, anteeksi. Ehkä tarkoitit ihan hyvää, ehkä et. En voi tietää.
Mutta onhan sillä eroa, että yrittää nukkua tarpeeksi, liikuttaa itseään. Syö vitamiinit ja lisärautaa ja muutenkin terveellisesti. Teen tätä koko ajan, mutta ei se poista yksinäisyyttä. Jaksan arkea paremmin, mutta yhtään sen näkyvämpi en ole muille. Käytän nyt tätä termiä, kun se parhaiten tuntuu kuvaavan tätä: olen näkymätön.
Ap
Muakin nauratti, nimittäin sinun aloituksesi: se oli kuin suoraan mun ajatuksista ja luin sitä silmät ammollaan, että kuka on hakkeroitunut päähäni! :D Älä ymmärrä väärin, tarkoitan, että mua huvitti kun mietin, että tältäkö mun ajatukset välillä kuulostais jos joku niihin pääsisi käsiksi. Näin itseni kerrankin jotenkin koomisena ja asioissa paljon vellovana. Olen siis kärsinyt joskus paljonkin masennuksesta ja etenkin yksinäisyydestä, mutta saanut siihen vähän uutta perspektiiviä viime aikoina. Lyhyesti: ihastuin mieheen, jonka seura tuntui suorastaan maagiselta, koska mulla ei ollut ketään muuta ihmistä. Hänelle tietysti esitin, että olen suosittu (en halunnut hävetä tai esim. saada säälikeskusteluita aikaan) ja meillä oli tosi hauskaa jne. Pikkuhiljaa alkoi paljastua mm.tyttökaveri ja muuta käytöstä, jotka eivät olleet pätkääkään ok. (!!!) En kuitenkaan päässyt suhteesta eroon kun olin niin ihmisen kaipuussa.
Lopulta päätin suhteen ja pyysin jopa anteeksi siltä naiselta (jonka olemassaolosta en siis edes ollut alkuun tietoinen..)
Tämän hässäkän jälkeen tajusin, että mua ei ois kukaan pystynyt käyttään hyväksi, edes vahingossa, jos en olisi ollut niin ääriyksinäinen. Se yksinäisyys asetti mut alttiiksi tuollaiseen, mikä normaalisti ei mun maailmassa olisi ok. Siitä kimpaantuneena ja sisuuntuneena aloin ajatella, että minä oon sitten yksin ja NAUTIN omasta seurastani. Mulla on hassut jutut ja ajatukset, älyä, hyvä kunto jne jne.....joista voin nauttia kaikessa rauhassa, olenpahan ainakin turvassa hyväksikäyttäjiltä.
Nyt tilanne on edennyt OMAN JÄMÄKKYYTENI jälkeen niin, että muitakin ilkeitä ihmisiä (semmoisia harvoja mukaystäviä) on jäänyt pois elämästä...ihan tuntuu siltä kuin he huomaisivat, etten suostu olemaan enää kynnysmatto, muiden odottaja, likasanko, seinäruusu, jatkuvan valittamisen kuuntelija jne. Olen ihan varma, että mä tunnun nyt kivemmalta ja aidommalta ja muidenkin on nyt helpompi tutustua muhun. Ja toisaalta oon iloinen etten aiemmin saanut jotain ystäviä...en tiedä mitä tyyppejä he olisivat olleet, ehkä vähän negatiivisia(??) kuten mäkin olin (Ja olen hieman välillä vieläkin, muutos tapahtuu pikkuhiljaa). Nyt uskon, että saan elämääni reippaampia ihmisiä, ehkä tiedät mitä tarkoitan?
Ydinpointti tässä on se, että ala rakastaan itseäsi vaikka maailmasta katoisi kaikki muut ihmiset. Ja Jos esim sä ja mä tunnettais, niin mun ois helpompi olla sun kanssa ystävä ja sun seurassa jos mulla on olo, että sä pidät mun lisäksi myös itsestäsi. <3
Ja mitä tulee voimaliikkeisiin, niin kaikki kehon käyttö aktivoi mieltä. Sitä on tutkittu paljon, esim ylöspäin katsominen lievittää masennusta, alaspäin katsominen pahentaa. (Googlaa tätä.) Tärkeitä on kuitenkin se syvin ajatus, rakasta itseäsi, pliis, oikeesti.
Lopuksi: elämässä on kolmenlaisia asioita:
1. Minun asioita
2. Sinun asioita
3. Elämän asioita...joten jos joku ei sinua esim moikkaa, niin hänellä on joku juttu tai tuska oman päänsä sisällä. Osassa tilanteita syy on joku muu ja ne on näitä "elämän asioita". Jätä ne, elämä hoitaa usein itse miljoonia vaikka miten yrittäisi niitä kontrolloida.
Toivottavasti näet tän & saat siitä kiukkua tai ihan mitä vain elämän voimaa jatkoon. <3
Hyvin ja perusteellisesti analysoitu.
Tunnistin tästä, että muakin kammottaa joissain Ap:n kommenteissa loputon vatvominen ja kyvyttömyys nähdä itseään ulkopuolisen näkökulmasta. Ajatus: tommonen mäkin olen ollut. Ja olen suhtautunut juuri yhtä hyökkäävästi muihin, jotka ovat koettaneet sitä kertoa.
Mutta lopulta järki on puuttunut peliin ja pakottanut kysymään, että mikä kumma siinä on, kun kerran toisensa jälkeen törmään samoihin ongelmiin? Rohkeus kyseenalaistaa oma toiminta ja halu kehittyä. Nähdä, että mähän olin hirveä, enkä olisi varmana halunnut olla itseni seurassa. Nämä on niitä elementtejä, jotka toistuu niiden tarinoissa jotka on onnellisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ihan hyviä vinkkejä sinällään täällä ollut, mutta niissä unohtuu että ihminen on kokemustensa summa. Kun on tarpeeksi usein käännetty selkä tai oltu loukkaavia, kynnys kaikkeen seuran etsintään on korkea. Olen pöyristynyt tuosta viestistä, jossa joku sai puhelinnumeron ja samalla tehtiin tiettäväksi, että älä soittele. Tunnistan ihmistyypin, mutta tuntuu ihan käsittämättömältä miten tuollainen MOUKKA voi olla pidetty. Usein he silti ovat.
Kouluajoilta muistan erään tytön, joka oli tavallaan pidetty ja suosittu, mutta kuitenkin siinä suosiossa oli mielestäni jokin jännä epämiellyttävyyden vire. Hän oli mukava kaikille, mutta kun tutustuin häneen paremmin, ymmärsin miksi vaisto varoitti. Hän oli niin kauan rento ja kiva, kun asiat menivät hänen mielen mukaansa. Kun ei mennyt, niin voi sitä raivoa. Hän osasi olla todella ilkeä ja ruma käytökseltään, siten ettei sitä uskoisi jos ei olisi nähnyt ja kuullut. Nykyisin hän on esimiestehtävissä ja valtakunnallisesti arvostetussa asemassa. Ystäviäkin riittää, näitä hännystelijöitä. Varmaan heistä osa pitää hänestä aidosti. Meitä on niin moneksi.
Tällä palstalla asiallinen keskustelu on ihan mahdoton tehtävä. Jotkut haluaisi keskustella itselle tärkeästä asiasta ja saada vertaistukea niin aina keskusteluun änkeää mukaan pätemään ne kaikkitietävät, joilla ei kuitenkaan omakohtaista kokemusta asioista ole. Hyvä keskustelu pilataan ilkeillä ja syyllistävillä viesteillä, ymmärretäään tahallaan vähän pieleen tai luetaan tekstiä liiankin kirjaimellisesti. Joko se kertoo vähäisistä älynlahjoista tai sitten joistakin muista elämän ongelmista, mutta jos se ilkeily ja toisen mielen pahoittaminen omaa oloa helpottaa niin tsemppiä sitten vaan, on varmaan mukavaa olla ikävä ihminen. Tulee joistakin kommenteista mieleen, että onkohan kirjoittajat oitakin entisiä koulukiusaajia.
Onneksi fiksujakin ihmisiä löytyy, kiitos kaikille heille.
Täällä av:lla tuntuu olevan paljon yksinäisiä ihmisiä. Mitenkäs me voisimme tutustua toisiimme oikeassa elämässä? Itse kaipaisin seuraa lenkille, elokuviin, kaupoille, museoon, baariin... ihan tavalliseen elämään. Katsoin parin tänne linkatun kaverinhakusivuston tarjonnan, mutta aika hiljaista oli kotipaikkakunnallani omassa ikäluokassani (yli 30-v.).
Vierailija kirjoitti:
Oletteko te jotenkin kateellisia ap:lle, ilkeilijät? Hänellä on mies ja lapsia, elämässä on sisältöä. Teidän ainoa sisältönne tuntuu olevan av:lla muille keljuilu. Se ei ole kovin sielukasta eikä kaunista, ja tiedätte sen itsekin, eikö totta? Varsinkin tämä yksi tietyllä tavalla kirjoittava tyyppi vaikuttaa aika kamalalta persoonalta.
Jotkut saa sairasta tyydytystä siitä, että saa olla ilkeä. Tunnen ihan livenäkin pari sellaista ihmistyyppiä. Näennäisesti saattaa vaikuttaa, että kyseisellä tyypillä on ystäviä ja hän saattaa itsekin pitää itseään mahtavana tyyppinä. Totuus on kuitenkin se, että ihmiset ei oikeasti erityisesti pidä ilkeistä ihmisistä, mutta sitä ei vain hänelle suoraan uskalleta kertoa.
Nämä on juuri näitä yli-ikäisiä koulukiusaajatyyppejä.
Vierailija kirjoitti:
Tällä palstalla asiallinen keskustelu on ihan mahdoton tehtävä. Jotkut haluaisi keskustella itselle tärkeästä asiasta ja saada vertaistukea niin aina keskusteluun änkeää mukaan pätemään ne kaikkitietävät, joilla ei kuitenkaan omakohtaista kokemusta asioista ole. Hyvä keskustelu pilataan ilkeillä ja syyllistävillä viesteillä, ymmärretäään tahallaan vähän pieleen tai luetaan tekstiä liiankin kirjaimellisesti. Joko se kertoo vähäisistä älynlahjoista tai sitten joistakin muista elämän ongelmista, mutta jos se ilkeily ja toisen mielen pahoittaminen omaa oloa helpottaa niin tsemppiä sitten vaan, on varmaan mukavaa olla ikävä ihminen. Tulee joistakin kommenteista mieleen, että onkohan kirjoittajat oitakin entisiä koulukiusaajia.
Onneksi fiksujakin ihmisiä löytyy, kiitos kaikille heille.
Aloituksissa kannattaisi aina mainita, jos haluaa vain vertaistukea eikä neuvoja tai vinkkejä. Muuten käy niin, että muut alkavat miettiä, mitä aloittaja voisi tehdä muuttaakseen tilannettaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jää pois tapahtumista, enkä jää kotiinkaan makaamaan. Menen, mutta yksin.
Ajattelen, että kai sitä saa toivoa ettei olisi niin näkymätön? Kai sitä saa toivoa, että joku muistaisi?
Ap
Todellakin saa. Yritä jaksaa olla iloinen ja reipas, näin vedät ihmisiä paremmin puoleesi. Harjoittele vaikka peilin kanssa - katso itseäsi silmiin ja hymyile ja pidä itsestäsi kuten toivoisit muidenkin.
Lisäksi kokeile voima-asentoja. Eli kädet ilmaan voittajatuuletukseen ja seiso jämäkästi selkä suorana, jalat tukevasti vähän harallaan ja kämmenet vyötäröllä kyynärvarret kulmassa. Alat erittää eri hormoneja. Voit myös kuunnella tsemppibiisejä.
Minua vähän nauratti tämä, anteeksi. Ehkä tarkoitit ihan hyvää, ehkä et. En voi tietää.
Mutta onhan sillä eroa, että yrittää nukkua tarpeeksi, liikuttaa itseään. Syö vitamiinit ja lisärautaa ja muutenkin terveellisesti. Teen tätä koko ajan, mutta ei se poista yksinäisyyttä. Jaksan arkea paremmin, mutta yhtään sen näkyvämpi en ole muille. Käytän nyt tätä termiä, kun se parhaiten tuntuu kuvaavan tätä: olen näkymätön.
Ap
Tämän hässäkän jälkeen tajusin, että mua ei ois kukaan pystynyt käyttään hyväksi, edes vahingossa, jos en olisi ollut niin ääriyksinäinen. Se yksinäisyys asetti mut alttiiksi tuollaiseen, mikä normaalisti ei mun maailmassa olisi ok. Siitä kimpaantuneena ja sisuuntuneena aloin ajatella, että minä oon sitten yksin ja NAUTIN omasta seurastani. Mulla on hassut jutut ja ajatukset, älyä, hyvä kunto jne jne.....joista voin nauttia kaikessa rauhassa, olenpahan ainakin turvassa hyväksikäyttäjiltä.
Nyt tilanne on edennyt OMAN JÄMÄKKYYTENI jälkeen niin, että muitakin ilkeitä ihmisiä (semmoisia harvoja mukaystäviä) on jäänyt pois elämästä...ihan tuntuu siltä kuin he huomaisivat, etten suostu olemaan enää kynnysmatto, muiden odottaja, likasanko, seinäruusu, jatkuvan valittamisen kuuntelija jne. Olen ihan varma, että mä tunnun nyt kivemmalta ja aidommalta ja muidenkin on nyt helpompi tutustua muhun. Ja toisaalta oon iloinen etten aiemmin saanut jotain ystäviä...en tiedä mitä tyyppejä he olisivat olleet, ehkä vähän negatiivisia(??) kuten mäkin olin (Ja olen hieman välillä vieläkin, muutos tapahtuu pikkuhiljaa). Nyt uskon, että saan elämääni reippaampia ihmisiä, ehkä tiedät mitä tarkoitan?
On nimenomaan ihmisestä itsestään kiinni, millaisiin ihmisiin hän mieltyy, ja keitä hän vetää puoleensa. En sano syy, vaan haava. Esim. tasapainoinen itsevarmuus ei vedä puoleensa narsistia. Epävarmuus vetää.
Jos ei pidä nykytilanteesta, muutos lähtee itsestä. Se ei ole helppoa eikä nopeaa, mutta maksaa vaivan. Hankalaa on olla välitilassa: on jo esim. huomannut, että jostain syystä aina törmää hyväksikäyttäjiin. Kuvio toistuu: tutustuminen, lupaava alku, hyväksikäyttöyritys, konflikti, pettymys ja välirikko. Ei halua tätä samaa, muttei tiedä mitä tehdä toisin.
Jos saan ehdottaa: Oletko koskaan harkinnut vapaaehtoistyötä esimerkiksi yksinäisten vanhusten auttamiseksi? Siis ihan vaikka vaan kerran pari kuussa, ei tarvitse olla mitään radikaalia. Itselle tämä pieni asia on tuonut voimaa ja tarkoituksen tunnetta kun on voinut auttaa toista yksinäistä – ja tietenkin saanut ajatukset hetkeksi pois nykyajan sosiaalisista paineista ja omasta ulkopuolisuuden tunteesta. Suosittelen kokeilemaan!