Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa

Mulla on hyviä kokemuksia netin ystävähaku-tutustumisista! Itselle käynyt hyvin niin että netin kautta olen tutustunut oikeastaan vain hyviin tyyppeihin. Livenä arkielämässä on tullut taasen tutustuttua välillä tosi ikäviinkin tyyppeihin.

Noi netin ystävähakupalstat on oikeasti aktiivisia ja toimivia, suosittelen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.

Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.

En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.

Aikalailla samanlainen tarina itsellä. Ja tosiaan kyllä viihdyn itsekseni, en ole roikkuja, en valita, en ole esillä liikaa mutta en myöskään liian hiljainen. Yliopistossa, kaupassa, neuvolassa, lääkärissä, töissä, tai missä tahansa tulen juttuun kaikkien kanssa. Kotimme lähellä on eräs hoitolaitos, muutama asukas moikkailee kaikkia. Minä moikkailen takaisin. En haise pahalle, olen ihan hyvännäköinen mutta en liian kaunis, että se koettaisiin uhkaavana. Olen mielestäni fiksu, empaattinen ja ajattelen asioita monelta kantilta. Minulla on avoin mieli ja koen, että jokaisen ihmisen perusteltu mielipide on arvokas. Olen ihan tavallinen nainen. Mutta olen aina ollut se kolmas, viides, jne pyörä. Se ylimääräinen. Se, joka on ollut mukana, mutta varmaan olisi ollut ihan sama vaikka en olisikaan.

Kaikkea olen yrittänyt, mutta tosiaan kyllä siihen turtuu kun vuosia yrittää ja käteen ei jää yhtään ystävää.

Mutta tosiaan ei tämä enää haittaa niin paljon. Tasavertainen kaveruussuhde vain olisi ihana joskus, keskustella ajankohtaisista asioista, omasta parisuhteesta, elämästä jne. Mutta en enää pakota tätä asiaa. Tulee jos on tullakseen. Kirjoitin jo aiemminkin, että erään ryhmän kautta facebookista olen löytänyt keskusteluseuraa, se on ollut erittäin iso asia minulle. :)

Silti esim. Joku aika sitten kun huomasin fb:ssä kilpailun jossa voittaja sai meikkiopastusillan itselleen ja oliko viidelle kaverilleen, tuli paha mieli kun luin kommentteja joissa tägäiltiin niitä ystäviä, samalla miettien että voisikohan tähän osallistua yksin.

Onko sulla ollut pienenä lapsena tilanne, että jäit ulkopuolelle? Olit esim. vääränikäinen, muutit seudulle, kun muut oli jo muodostaneet kaveripiirin, yms?

Sellaisen jäljet vaikuttaa pitkään.

Jotenkin tuo miten kuvailet itseäsi, saa mut vaivautuneeksi. Ihan kuin pitäisit myyntipuhetta itsestäsi kuin jostain tavarasta: virheetön, kaikin puolin sopiva, ei liian kaunis...😮

Ensinnäkin jokainen päättää itse, kuka on kaunis, mukava ja mitä kaikkea nyt luettelitkaan. Ei mulle tartte kenenkään tulla ilmoittamaan että mä olen fiksu ja empaattinen, enkä liian kaunis että olisin uhkaava! Siis mitä helkkaria, miten niin uhkaava? Uhkaava on sellainen joka heiluttelee nyrkkejään tai huutaa kuin hinaaja.

En osaa auttaa sua tän kummemmin, mutta jokin mainospuheessasi saa mut nikottelemaan. Tai sit se on vaan sitä, etten käytä tinderiä. Ehkä tuollainen itsensä markkinointi on nykypäivää.

Mitään tollaista en kirjoittanut, että olisin täydellinen, virheetön tai kaikin puolin sopiva. Täällä(kin) vain on monessa viestissä sanottu, ettei tietynlainen ihminen kelpaa ystäväksi eikä kaveriksi. Kirjoitin, että koen ettei minussa ole niin suuria vikoja, että monet heti poistuu kirkuen paikalta jos sinne tulisin. (kärjistetty esimerkki)

Yritin vain kertoa itsestäni, en mainostaa itseäni. Koen siis että olen ihan mukava ihminen, en mikään sellainen joka ei voisi saada ystäviä, mutta ei vain ole jostain syystä onnistunut ketään pitämään elämässään tarpeeksi kauan että syntyisi syvä ystävyys. Tietenkään en ole virheetön, mutta koitan nähdä asioita positiivisen kautta enkä kaivaa tänne omia vikojani.

Etkö muka ole koskaan lukenut että kauniita naisia pidettäisiin uhkana? Heitä ei monet miehet uskalla lähestyä ja myös toiset naiset voivat kokea olonsa epävarmaksi heidän seurassaan. Tästä olen lukenut, en itse kokenut, koska en ole tälläinen nainen.

En ole koskaan tinderiä käyttänyt, olen parikymppisenä jo löytänyt itselleni nykyisen aviomieheni.

Mutta joo, onpa kiva että luin kommenttini kuin piru raamattua. Ja pisti oikein nikottelemaan. Pahoittelen.

Mitä tahansa tähän nyt kirjoittaisinkin, niin se olisi vaan uusi "no niin, tommosia ne yksinäiset on, ihan hulluja, ei mitään saa sanoa". Mutta toivon että miettisit, oliko kommenttisi kiva tai tarpeellinen.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin nykyaika tuntuu hämärtäneen sen tosiasian, että ihmisiin tutustuminen on oikeasti hidasta puuhaa. Se vaatii aikaa ja vaivannäköä.

Netti on mahdollistanut sen, että melkein kenen kanssa vaan pääsee kommunikoimaan. On tullut tavalliseksi kirjoitella omia asioitaan yleisölle, jota ei tunne.

Tässä muodostuu illuusio tuttuudesta ja ryhmään kuulumisesta. Vaikuttaa siltä, että ollaan kavereita, vaikka oikeasti jokainen istuu oman näppiksensä takana yksinään.

Kaikilla on omat omituisuutensa ja salaisuutensa. Ihmiset ja suhteet vaikuttavat netissä mutkattomammilta ja helpommilta kuin todellisuudessa ovat. Netti saa ihmiset käyttäytymään kuin innokkaat, kritiikittömät pikkulapset. Todellisuudessa vain harvan ihmisen kanssa synkkaa oikeasti. Se että kaksi ihmistä asuu samalla suunnalla, on samanikäisiä, harrastaa samaa ja on yksinäisiä ei automaattisesti tarkoita, että heistä tulisi ystäviä.

Niin samaa mieltä! Ollaan aivan liian hätäisiä eikä malteta tutustua toiseen tarpeeksi pitkään vaan jos toinen ei heti täytä kaikkia "vaatimuksia", luovutetaan. Kuitenkin ihminen antaa itsestään vain hyvin pienen palan kerrallaan ja tarvitaan aika pitkä aika ennenkuin - molemmin puolin - voi tietää, onko toisessa ainesta edes kaveriksi saati sitten ystäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.

Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.

En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.

Aikalailla samanlainen tarina itsellä. Ja tosiaan kyllä viihdyn itsekseni, en ole roikkuja, en valita, en ole esillä liikaa mutta en myöskään liian hiljainen. Yliopistossa, kaupassa, neuvolassa, lääkärissä, töissä, tai missä tahansa tulen juttuun kaikkien kanssa. Kotimme lähellä on eräs hoitolaitos, muutama asukas moikkailee kaikkia. Minä moikkailen takaisin. En haise pahalle, olen ihan hyvännäköinen mutta en liian kaunis, että se koettaisiin uhkaavana. Olen mielestäni fiksu, empaattinen ja ajattelen asioita monelta kantilta. Minulla on avoin mieli ja koen, että jokaisen ihmisen perusteltu mielipide on arvokas. Olen ihan tavallinen nainen. Mutta olen aina ollut se kolmas, viides, jne pyörä. Se ylimääräinen. Se, joka on ollut mukana, mutta varmaan olisi ollut ihan sama vaikka en olisikaan.

Kaikkea olen yrittänyt, mutta tosiaan kyllä siihen turtuu kun vuosia yrittää ja käteen ei jää yhtään ystävää.

Mutta tosiaan ei tämä enää haittaa niin paljon. Tasavertainen kaveruussuhde vain olisi ihana joskus, keskustella ajankohtaisista asioista, omasta parisuhteesta, elämästä jne. Mutta en enää pakota tätä asiaa. Tulee jos on tullakseen. Kirjoitin jo aiemminkin, että erään ryhmän kautta facebookista olen löytänyt keskusteluseuraa, se on ollut erittäin iso asia minulle. :)

Silti esim. Joku aika sitten kun huomasin fb:ssä kilpailun jossa voittaja sai meikkiopastusillan itselleen ja oliko viidelle kaverilleen, tuli paha mieli kun luin kommentteja joissa tägäiltiin niitä ystäviä, samalla miettien että voisikohan tähän osallistua yksin.

Tämä on yksi ilmentymä erityisyyden tarpeesta, josta toisessa kommentissani kirjoitin. Haluaisit olla sellainen, jonka poissaololla porukasta olisi muille merkitystä. Haluasit, että niillä muilla ei olisi yhtä hauskaa, jos syystä tai toisesta et lähtisikään  heidän mukaansa. 

Näinkään en kirjoittanut. Oikeasti, täällä kyllä luetaan ja ymmärretään tekstejä ihan miten itse halutaan.

Olen aina halunnut kuulua porukkaan, en ole halunnut ettei muut saa omistaa muita kavereita. Enkä ole kokenut että kellään ei saa olla hauskaa ilman minua.

Olisin vain halunnut joskus olla sellainen tärkeä ystävä jollekkin, ei vain ns. mukana kulkeva, joka ei oikeastaan ole kenenkään ystävä mutta monien tuttu. Se jolla ei ole bestistä, mutta moni moikkailee kaupungilla. En osaa tätä ehkä sitten tarpeeksi hyvin selittää, mutta siis esimerkiksi niin on käynyt että olen tutustunut henkilöön A. Olen myös tuntenut henkilön B jo aiemmin. Esittelen nämä kaksi toisilleen, ja kuljetaan kolmestaan paljon. Jossain vaiheessa se vain muuttuu siihen, että A ja B ovat koko ajan olleetkin yhdessä, eikä minulle enää ole edes ilmoitettu menoista, ei vaikka kyselisin että hei mitä tänään. Silloin on vain tullut "emt, ei varmaan mitään, kotiin sitä". Ja sitten on ollut fb:ssä baarista kuvia.

Näistä jutuista on jo aikaa vuosia, mutta muiden ystävyydet ovat jatkuneet. Minä olen enää se, jonka kans voi kaupungilla vaihtaa pari sanaa. Mutta viestejä ei koskaan laiteta, ja kun laitan itse, siihen ei vastata tai vastaus on luokkaa "joo". Joka tulee monen päivän päästä.

Mutta hei ei minusta tarvi enää huolehtia, enää en jaksa välittää. Uskon että joskus saattaa vielä jonkun kanssa ystävyys syttyä. En vain enää pakota sitä, enkä koe että olen epäonnistunut luuseri tai nikottelua aiheuttava hyypiö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin nykyaika tuntuu hämärtäneen sen tosiasian, että ihmisiin tutustuminen on oikeasti hidasta puuhaa. Se vaatii aikaa ja vaivannäköä.

Netti on mahdollistanut sen, että melkein kenen kanssa vaan pääsee kommunikoimaan. On tullut tavalliseksi kirjoitella omia asioitaan yleisölle, jota ei tunne.

Tässä muodostuu illuusio tuttuudesta ja ryhmään kuulumisesta. Vaikuttaa siltä, että ollaan kavereita, vaikka oikeasti jokainen istuu oman näppiksensä takana yksinään.

Kaikilla on omat omituisuutensa ja salaisuutensa. Ihmiset ja suhteet vaikuttavat netissä mutkattomammilta ja helpommilta kuin todellisuudessa ovat. Netti saa ihmiset käyttäytymään kuin innokkaat, kritiikittömät pikkulapset. Todellisuudessa vain harvan ihmisen kanssa synkkaa oikeasti. Se että kaksi ihmistä asuu samalla suunnalla, on samanikäisiä, harrastaa samaa ja on yksinäisiä ei automaattisesti tarkoita, että heistä tulisi ystäviä.

Niin samaa mieltä! Ollaan aivan liian hätäisiä eikä malteta tutustua toiseen tarpeeksi pitkään vaan jos toinen ei heti täytä kaikkia "vaatimuksia", luovutetaan. Kuitenkin ihminen antaa itsestään vain hyvin pienen palan kerrallaan ja tarvitaan aika pitkä aika ennenkuin - molemmin puolin - voi tietää, onko toisessa ainesta edes kaveriksi saati sitten ystäväksi.

Viesteihin vastaamattomuus päivien ajan, passiivisuus yhteydenpidossa ja myöhästely tapaamisista saa minut nopeasti heittämään hanskat tiskiin. Ehkä sitten olen liian vaativa, mutta haluan ystävieni kohtelevan minua asiallisesti.

Yritin tässä muistella niitä kertoja, kun tuntui, että ensin joku ihminen on pitänyt minusta, mutta sitten jotenkin kylmentynyt äkkiä. Onko ihmisillä sitten sitä, että yksikin pieni erilaisuus, niin ei enää kiinnosta tutustua paremmin? Että voiko sekin, että ei ole rahahuolia (vaikka ei tästä mitenkään leuhkisi, ei edes suoraan puhuisi, mutta joka tulee ilmi kuitenkin vaikka elämänvalinnoissa tai siinä, mitä tekee lomalla), tai on helpot, terveet lapset? Tai mies on ok, ei ryyppää ja on luotettava? Tai että on energinen ja tekee asioita, vaikka sitten vain pysyäkseen itse järjissään? Näistä olen saanut kummallisia kommentteja, ja tilanne on tuntunut minusta haljulta jo siinä paikan päällä, ja varsinkin jälkeenpäin. 

Niinkin tyhmä juttu, että kerran olin keskimmäisen lapseni kanssa perhekerhossa. Olin löytänyt hänelle edellisenä päivänä kirpparilta tosi hyvät ja lämpimät kengät tosi edullisesti. Tuttu äiti siinä eteisessä lapsia pukiessamme huomasi, että meidän lapsilla on samanlaiset kengät ja kommentoi siitä ääneen. Minä sanoin (omasta mielestäni iloisena, en leuhkana), että joo löysin nämä kirppikseltä eilen. Tämä äiti kysyi paljon kengät maksoi, ja vastasin. Hän meni aivan happamaksi, ja kertoi että oli ostanut oman lapsensa kengät uutena, vaikka ei ehkä olisi ollut ihan varaa. Sen jälkeen oli nihkeä minua kohtaan aina kun nähtiin. Tiedän että tämä esimerkki on hölmö, mutta näin minulle on käynyt usein. Joku hyvä asia, ja se on sitten siinä se tuttavuus. 

Vastaavasti, jos kerronkin jotain taustastani, alkoholistiäidistäni vaikka, en saa mitään sympatiaa. Ihmiset on vain että aha. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Yritin tässä muistella niitä kertoja, kun tuntui, että ensin joku ihminen on pitänyt minusta, mutta sitten jotenkin kylmentynyt äkkiä. Onko ihmisillä sitten sitä, että yksikin pieni erilaisuus, niin ei enää kiinnosta tutustua paremmin? Että voiko sekin, että ei ole rahahuolia (vaikka ei tästä mitenkään leuhkisi, ei edes suoraan puhuisi, mutta joka tulee ilmi kuitenkin vaikka elämänvalinnoissa tai siinä, mitä tekee lomalla), tai on helpot, terveet lapset? Tai mies on ok, ei ryyppää ja on luotettava? Tai että on energinen ja tekee asioita, vaikka sitten vain pysyäkseen itse järjissään? Näistä olen saanut kummallisia kommentteja, ja tilanne on tuntunut minusta haljulta jo siinä paikan päällä, ja varsinkin jälkeenpäin. 

Niinkin tyhmä juttu, että kerran olin keskimmäisen lapseni kanssa perhekerhossa. Olin löytänyt hänelle edellisenä päivänä kirpparilta tosi hyvät ja lämpimät kengät tosi edullisesti. Tuttu äiti siinä eteisessä lapsia pukiessamme huomasi, että meidän lapsilla on samanlaiset kengät ja kommentoi siitä ääneen. Minä sanoin (omasta mielestäni iloisena, en leuhkana), että joo löysin nämä kirppikseltä eilen. Tämä äiti kysyi paljon kengät maksoi, ja vastasin. Hän meni aivan happamaksi, ja kertoi että oli ostanut oman lapsensa kengät uutena, vaikka ei ehkä olisi ollut ihan varaa. Sen jälkeen oli nihkeä minua kohtaan aina kun nähtiin. Tiedän että tämä esimerkki on hölmö, mutta näin minulle on käynyt usein. Joku hyvä asia, ja se on sitten siinä se tuttavuus. 

Vastaavasti, jos kerronkin jotain taustastani, alkoholistiäidistäni vaikka, en saa mitään sympatiaa. Ihmiset on vain että aha. 

Ap

Ap, valitettavasti monilla ihmisillä on pahoja puutteita empatiakyvyssä. Siksi luultavasti olet saanut noin outoja reaktioita. Ihmiset eivät tiedä mitä sanovat, jos kerrot vaikeasta taustasta.

- Samanlaisia juttuja kokenut

Vierailija kirjoitti:

Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.

En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.

Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.

Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.

Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).

Asiaa: Kuvailit elämäni ja tuntemukseni. Jaksamista ja kaikkea hyvää sulle, tällaisia me olemme, kaikki.

Minäkin koen että joskus kun väärässä paikassa avaa suunsa, niin kohta sitä ei enää edes moikata. Minullakin on paljon juttuja, mitkä ovat elämässäni todella hyvin, mutta on myös asioita jotka eivät ole hyvin. Mutta jotenkin sellainen tietynlainen nöyryys pitäisi koko ajan olla päällä, eikä omista jutuista saisi olla onnellinen. Enkä tosiaan ole sellainen joka sanoo asian näin "mahtavaa kun juoksin maratonin, moni vaan löhöää sohvalla". (esimerkki, en ole juossut koskaan maratonia).

Itsekin olen täysin ystävätön ja kaveriton. Kouluaikoina oli kavereita, opiskeluaikana ei muutamaa tuttavuutta lukuunottamatta ketään. Yhteydet vanhoihin kavereihin katkenneet ja yhteydenotto tuntuu mahdottomalta koska häpeän omaa surkeaa elämääni ja pelkään hulluna torjutuksi tulemista.

Avomies on, meillä menee huonosti ja ero pyörii mielessä. Lapsia ei, ei ole ollut yritystäkään koska suhde on niin huono. Ikää reilusti yli 30 joten saattoi sekin juna mennä jo (aivan järkyttävän kipeä asia minulle).

Ennen läheinen siskokaan ei juuri enää yhteyttä pidä. Vanhempiin välit aina olleet etäiset.

Mitään uraa minulla ei ole, epävarma osa-aikatyö ja pitkä työttömyys sitä ennen.

Masentunut olen, totta kai. Melkein toivon sairastumista ja nopeaa kuolemaa.

Ap minkälaisista ihmisistä tykkäät itse?

kotona lapsia hoitavista?

työttömistä?

ihmisistä jotka eivät harrasta ?

ihmisistä joilla ei ole lemmikkejä?

ihmisistä jotka eivät fanita mitään?

ihmisistä jotka eivät diggaa tiettyä musiikkia?

......??????

Todennäköisesti "yksinäisyyden" valittajilla on jotain mt-ongelmia, esim. masennusta tai pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Eräälle on noin 15 kilometrin välimatka ongelma, vaikka autokin löytyy. Toinen valittaa myös köyhyyttä mutta ei kelpaa vaikka tarjoais esim. ruuat. Kolmas on muuten vaan apaattinen eikä saa mitään aikaiseksi kuin rutinaa. Kaikki noista valittajista valittavat valittamasta päästyäänkin, mutta eivät laita tikkuakaan ristiin parantaakseen tilannettaan. Säälittävä kohtalo tietenkin, jos ei kykene edes ammattiapua hakemaan tuossa jamassa.

Vierailija kirjoitti:

Ap minkälaisista ihmisistä tykkäät itse?

kotona lapsia hoitavista?

työttömistä?

ihmisistä jotka eivät harrasta ?

ihmisistä joilla ei ole lemmikkejä?

ihmisistä jotka eivät fanita mitään?

ihmisistä jotka eivät diggaa tiettyä musiikkia?

......??????

Ap tässä

tykkään ihmisistä jotka käyvät museoissa ja teattarissa.

Olen muutenkin korkeakulttuurin ystävä..seuraan mm uusia näyttelyja ja taiteilijoita netissä.

Keskustelemme mieheni kanssa suomalaisen teatterin nykytilasta.

Osallistuin nuorena kerran koulun näytelmään..olin enkeli joulukuvaelmassa

Vierailija kirjoitti:

Mä tekisin tossa kohtaa täysikäännöksen ja lakkaisin horrostamasta. Jos avioliitto tuntuu tasapaksulta ja eristävältä, laittaisin miehen vaihtoon ja muuttaisin viikko-viikko - systeemiksi, että saan viikot vapaiksi. Muuttaisin toiselle paikkakunnalle, lähtisin opiskelemaan ja etsimään töitä siihen ohelle. Aloittaisin kukkiensidontakurssin. Hankkisin uuden tukkatyylin, alkaisin pukeutumaan ...

No jo taas on!

Sä tulet puskista yllyttämään tämmöseen tuntematonta ihmistä!?

Puolisoita ei niin vaan vaihdella.

Kaupastako ostaisit uuden vai??

Ihminen joka ei onnistu edes ystävystymään tuskin löytää noin vain eronneena yh.äitinä uutta puolisoa, parempaa vielä.

Yksinäisenä vanhempana hän olisi vielä yksinäisempi ja onnettomampi, vailla sitä viimeistäkin läheistä aikuista.

Tukkatyyli ja kukkakurssi.

Ihan oikeesti, haloo!

Ap.n ongelmat kuulostaa olevan oman pään sisässä, mutta hän ei tunnu halukkaalta tutkimaan sitä ja hakemaan apua.

Se on oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap minkälaisista ihmisistä tykkäät itse?

kotona lapsia hoitavista?

työttömistä?

ihmisistä jotka eivät harrasta ?

ihmisistä joilla ei ole lemmikkejä?

ihmisistä jotka eivät fanita mitään?

ihmisistä jotka eivät diggaa tiettyä musiikkia?

......??????

Ap tässä

tykkään ihmisistä jotka käyvät museoissa ja teattarissa.

Olen muutenkin korkeakulttuurin ystävä..seuraan mm uusia näyttelyja ja taiteilijoita netissä.

Keskustelemme mieheni kanssa suomalaisen teatterin nykytilasta.

Osallistuin nuorena kerran koulun näytelmään..olin enkeli joulukuvaelmassa

En tiedä mitä saat trollaamisesta, tulet iloisemmaksi? Älkää uskoko tätä, ei ole ap.

Ap

Millaisista ihmisistä tykkään? 

Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla. Ei tarvitse olla samanlainen kuin minä. Jollain lempimusiikilla ei ole minulle merkitystä (kunhan ei ala dissata muiden musiikki - tai elokuvamakua tms., sellainen on typerää, enkä jaksa sellaista kuunnella). 

Miten joku voi edes kysyä, että pidänkö työttömistä tai kotona lapsiaan hoitavista? Mitä ihmettä? Työttömyys, vanhempainvapaat yms. on monelle ohimeneviä elämäntilanteita. Työtä tai koulutusta, sitä miten päivänsä viettää, sitä tärkeämpää on kuitenkin se ihminen itse. Ja miten hän kohtelee muita. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti "yksinäisyyden" valittajilla on jotain mt-ongelmia, esim. masennusta tai pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Eräälle on noin 15 kilometrin välimatka ongelma, vaikka autokin löytyy. Toinen valittaa myös köyhyyttä mutta ei kelpaa vaikka tarjoais esim. ruuat. Kolmas on muuten vaan apaattinen eikä saa mitään aikaiseksi kuin rutinaa. Kaikki noista valittajista valittavat valittamasta päästyäänkin, mutta eivät laita tikkuakaan ristiin parantaakseen tilannettaan. Säälittävä kohtalo tietenkin, jos ei kykene edes ammattiapua hakemaan tuossa jamassa.

Masennus on pahimmillaan tappava sairaus eikä mitään tapavalittamista. Toivottavasti pääsisit itsekin kokemaan niskasta kiinni ottamisen ihmeellisen tehon vakavaan sairauteen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap nyt perse ylös penkistä

Ala kuunnella Metallicaa ja Slayeriä

Osta tiukat nahkahousut ja mustaa kajalia

Meet keikoille ja festareille..koht on ystäviä vaikka muille jakaa:)

Metallistit palvovat belzebuubia..ja vegaanina en nahkapöksyjä jalkaani laita.

Miten niin? Esim. HB ja Metallimessu ovat kristillisiä, jos sä semmosia etsit!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tekisin tossa kohtaa täysikäännöksen ja lakkaisin horrostamasta. Jos avioliitto tuntuu tasapaksulta ja eristävältä, laittaisin miehen vaihtoon ja muuttaisin viikko-viikko - systeemiksi, että saan viikot vapaiksi. Muuttaisin toiselle paikkakunnalle, lähtisin opiskelemaan ja etsimään töitä siihen ohelle. Aloittaisin kukkiensidontakurssin. Hankkisin uuden tukkatyylin, alkaisin pukeutumaan ...

No jo taas on!

Sä tulet puskista yllyttämään tämmöseen tuntematonta ihmistä!?

Puolisoita ei niin vaan vaihdella.

Kaupastako ostaisit uuden vai??

Ihminen joka ei onnistu edes ystävystymään tuskin löytää noin vain eronneena yh.äitinä uutta puolisoa, parempaa vielä.

Yksinäisenä vanhempana hän olisi vielä yksinäisempi ja onnettomampi, vailla sitä viimeistäkin läheistä aikuista.

Tukkatyyli ja kukkakurssi.

Ihan oikeesti, haloo!

Ap.n ongelmat kuulostaa olevan oman pään sisässä, mutta hän ei tunnu halukkaalta tutkimaan sitä ja hakemaan apua.

Se on oma valinta.

Se, että en vastaa teidän keittiöpsykologien passiivis-agressiivisiin kommentteihin, on valinta. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti "yksinäisyyden" valittajilla on jotain mt-ongelmia, esim. masennusta tai pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Eräälle on noin 15 kilometrin välimatka ongelma, vaikka autokin löytyy. Toinen valittaa myös köyhyyttä mutta ei kelpaa vaikka tarjoais esim. ruuat. Kolmas on muuten vaan apaattinen eikä saa mitään aikaiseksi kuin rutinaa. Kaikki noista valittajista valittavat valittamasta päästyäänkin, mutta eivät laita tikkuakaan ristiin parantaakseen tilannettaan. Säälittävä kohtalo tietenkin, jos ei kykene edes ammattiapua hakemaan tuossa jamassa.

Masennus on pahimmillaan tappava sairaus eikä mitään tapavalittamista. Toivottavasti pääsisit itsekin kokemaan niskasta kiinni ottamisen ihmeellisen tehon vakavaan sairauteen...

Arvaa mitä? Olen kokenut sen jo :)