Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisista ihmisistä tykkään?
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla. Ei tarvitse olla samanlainen kuin minä. Jollain lempimusiikilla ei ole minulle merkitystä (kunhan ei ala dissata muiden musiikki - tai elokuvamakua tms., sellainen on typerää, enkä jaksa sellaista kuunnella).
Miten joku voi edes kysyä, että pidänkö työttömistä tai kotona lapsiaan hoitavista? Mitä ihmettä? Työttömyys, vanhempainvapaat yms. on monelle ohimeneviä elämäntilanteita. Työtä tai koulutusta, sitä miten päivänsä viettää, sitä tärkeämpää on kuitenkin se ihminen itse. Ja miten hän kohtelee muita.
Ap
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla
tässä on ap:n lemppari ihmisen määritelmä
Tunnistatko itsesi?
Mitä tahansa vastaisin, vastaisit ilkeästi takaisin. Miksi minä herätän teissä tällaisen reaktion? Että lyödään lyötyä, kommentoidaan että ei mikään ihme, ettei minulla ole ketään, niin kuin sellaisen sanominen ääneen kenellekään olisi kauhean ystävälllistä ja reilua. Saati empaattista. Voisitte avata itse maailmankuvaanne, että millainen ihmisen pitää olla, että sille ei ilkeillä?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap nyt perse ylös penkistä
Ala kuunnella Metallicaa ja Slayeriä
Osta tiukat nahkahousut ja mustaa kajalia
Meet keikoille ja festareille..koht on ystäviä vaikka muille jakaa:)
Metallistit palvovat belzebuubia..ja vegaanina en nahkapöksyjä jalkaani laita.
Miten niin? Esim. HB ja Metallimessu ovat kristillisiä, jos sä semmosia etsit!
Metallimessussa metallistit uhraavat neitsyytensä suurelle sarvipäälle ristiä käyttämällä
Sun sielun on vallannut vihollinen noilla ajatuskuvioilla. Mene rukoiltavaksi lähimpään kirkkoon vaikka miten jalat raahais ihan toiseen suuntaan. Tee se, lähimmäistesti ja pelastuksesi tähden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastavuoroisuus on avainasemassa ystävyydessä. Joskus se vaatii vaivaa - kuvitteliko joku muuta? Että tullaan aina valmiisiin pöytiin? Että kutsun esittää se toinen - joka kerta? Että sinun ei tarvitse siivota läävääsi vastavierailua varten - ja laittaa tarjoilua?
Hyvä tiivistelmä.
Lähisukulaistenkin väliset suhteet voivat vinksahtaa epätasapainoon. Toinen ostaa ja laittaa syötävät, kutsuu kotiinsa, laittaa juhlia. Toinen tulee auliisti valmiiseen pöytään, mutta ei koskaan vaivaudu itse laittamaan.
Hän ottaa yhteyttä vain silloin kun haluaa palveluksen.
Mulla oli tämmönen ihmissuhde vuosikaudet.
Lopulta alkoi tuntua, että mua kohdellaan ilmaisen ravintolan pitäjänä.
Edes vihjaukset eivät auttaneet. Kuvio pysyi vaan samana. Rahaa, aikaa ja vaivaa paloi, eikä muutosta ollut näköpiirissä.
Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, kun lopetan emännöinnin. No, kun esim. muutin ja olisin mielelläni saanut edes pientä apua pakkaamisessa tms. Ei ei, ei sopinut, ei mitenkään oli kiireitä ja yhtäkkiä mun luokse oli kauhean hankala matkustaakin.Kun muutto oli turvallisesti takana, alkoi tulla tiedusteluja, että koska sä pidät tuparit, olis niin kiva... Vastasin, että kekkerit on pidetty jo niille, jotka oli mukana auttamassa muutossa!
Ja suomalaisissa näitä hyväksikäyttäjiä riittää!
Ei mielestäni.
Mutta vaikka nykyään eletään leveästi ja laitellaan hyviä ruokia ja kakkuja, itaruus tuntuu lisääntyneen.
Ennen vieraalle keitettiin kahvit ja pöytään katettiin parempaa kuin omalle väelle.
Pitkämatkalaista ei päästetty kotiinsa ilman tukevaa ateriaa.
Nyt nuukaillaan. Vieraita pidetään rauhanhäiritsijöinä ja heille kaivetaan enintään rupusia keksejä jotka on jääneet syömättä.
Tai kehuskellaan että minähän en kotiini päästä ja tänne on turha tulla ruokaa norkoilemaan!
Ollaan pöyristyneitä, että mökille tulee piipahtamaan yllätysvieraita, joilla ei ole tuomisina ylellistä ruokakassia.
Köyhissä maissa vieraanvaraisuus on kunniassa. Tuntematonkin istutetaan pöytään, ja hänelle tarjotaan vaikka vähästäkin.
Suomalaiset sen kun muuttuu nyrpeämmiksi ja itsekkäämmiksi. En ihmettele, että yksinäisyyttäkin on paljon. Ei kitupiikki anna muille sen paremmin aikaansa, huomiotaankaan kuin kahvia ja kakkuakaan.
Hän laskee voivansa silläkin rahalla ostaa jotain itselleen. Kyse ei ole vähävaraisuudesta vaan ahneudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisista ihmisistä tykkään?
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla. Ei tarvitse olla samanlainen kuin minä. Jollain lempimusiikilla ei ole minulle merkitystä (kunhan ei ala dissata muiden musiikki - tai elokuvamakua tms., sellainen on typerää, enkä jaksa sellaista kuunnella).
Miten joku voi edes kysyä, että pidänkö työttömistä tai kotona lapsiaan hoitavista? Mitä ihmettä? Työttömyys, vanhempainvapaat yms. on monelle ohimeneviä elämäntilanteita. Työtä tai koulutusta, sitä miten päivänsä viettää, sitä tärkeämpää on kuitenkin se ihminen itse. Ja miten hän kohtelee muita.
Ap
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla
tässä on ap:n lemppari ihmisen määritelmä
Tunnistatko itsesi?Mitä tahansa vastaisin, vastaisit ilkeästi takaisin. Miksi minä herätän teissä tällaisen reaktion? Että lyödään lyötyä, kommentoidaan että ei mikään ihme, ettei minulla ole ketään, niin kuin sellaisen sanominen ääneen kenellekään olisi kauhean ystävälllistä ja reilua. Saati empaattista. Voisitte avata itse maailmankuvaanne, että millainen ihmisen pitää olla, että sille ei ilkeillä?
Ap
Avoin, avarakatseinen, rauhallinen, pohtiva, empaattinen, ennakkoluuloton. Vaikea sitä on kuvailla
Niin, tällaiset ihmiset on minusta niitä kiinnostavia ihmisiä. Mikä tässä niin sinua ärsyttää?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Aivan, mutta aiempi kommentti oli vastaus siihen ihmettelyyn, että miksi yksinäiset eivät määrätietoisemmin hakeudu juuri toistensa seuraan ja anna muiden olla rauhassa.
Itse arvelen, että ongelma on se ettei koskaan tiedä millainen ihminen oikeasti siellä ruuduntakana on. Vähän sama asia, kun juttelet jonkunkanssa ja saat siitä hyvän käsityksen muttet tiedä millainen se on kun olette kaksin seinien sisällä. Muistakaa ettette tiedä, millainen se yksinäisen historia on. Itse olen kyllä ollut yhteyksissä tietokoneella kaukaisten ihmistenkanssa ja livenä ihmistenkanssa. Ongelma on siinä, että jotkut ihmiset haluavat pitää yhteyttä vain koneenvälityksellä, mutta eivät halua tutustua. Toiset taas saattavat alussa vaikuttaa oikein mukaviltakin kasvotusten, mutta muuttuvatkin sitten ihan toisenlaiseksi. Kun tämmöisiin ihmisiin törmää tarpeeksi usein menee se luotto väkisin. Siksi minä tavallaan ymmärrän näitä jotka vain valittaa yksinäisyyttä, eivtäkä uskalla tehdä asialle mitään.
Vähän sivusta. Lapsuudenystävä alkoi aikoinaan vuosien tauon jälkeen lähetellä pitkiä ystävällisiä kirjeitä. Asuimme eri paikkakunnilla. Vastailin harvakseen. Olin hieman ymmälläni, mutta myös iloinen.
Kerran soitin hänelle. Hän oli puhelimessa ihan erilainen. Ei meillä ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme, vaikka kirjeissä oli puhuttu ummet ja lammet. Ehdotin epäröiden, että voitaisiin tavata, mutta en saanut vastakaikua. Tunsin tulleeni nolatuksi.
Pitkien kirjeiden tulo vaan jatkui. Mutta mulla ei ollut motivaatiota enää vastailla. Mulla oli ystäviä ja tekemistä kylliksi, en mä aikuisena mitään kirjeenvaihtokavereita tarvinnut. Myöhemmin yritimme uutta lähentymistä. Ystävä halusi kuulemma "pitää yhteyttä". Käytännössä hänellä on kuulemma niin kiire, että aikaa edes tekstiviestiin saati puheluun ei vuoden sisällä löydy.
Mä luovutan. Jotkut ystävyyssuhteet ovat aikansa eläneitä. Niitä on turha yrittää aikuisena lämmitellä uudelleen.
Itse törmäsin netinkautta ihmiseen, jonka kanssa juttu lähti pikkuhiljaa luistamaan mainiosti. Kyllä puheenaihetta riitti ja paljon. Ne harvat kerrat kun juteltiin porukassa tyyppi sai minut nauramaan. Hän ei halunnut pitää yhteyttä puhelu välityksellä, vaan halusi pelkästään kirjotella. Vuosia myöhemmin ehdotin tapaamista monta kertaa, mutta ei vastannut. Jatkoin kirjottamista useamman vuoden kunnes tajusin, ettei sillä ole mitään mielenkiintoa tavata minua. Liekö olin vain jonkinlainen tylsyyden hupi hänelle. Kontakti alkoi pikkuhiljaa lopussa katoamaan ja kyllästyin täysin kun elämä meni muutenkin takareisilleen ja lakkasin ottamasta yhteyttä.
Yhdesti törmäsin taas mukavalta vaikuttavaan henkilöön. Hän vaikutti todella ystävälliseltä, huomioon ottavalta. Muut ihmiset kehui häntä paljon joten ajattelin ettei se niin paha henkilö ole. Pyysin kylään, mitä muutkin ihmiset ruukasivat siellä tehdä, mikä oli virhe ja hän hyväksikäytti minua täysin. Kyllä siinä luotto ihmisiin meni että heilahti. Olen edelleen yksin.
Karuja kokemuksia.
Netissä on helppo esittää.
Siksi en jää jaarittelemaan pitkään pelkän nettituttavuuden kanssa (poikkeuksena facen harrasteryhmät, joissa ei ole tarkoituskaan keskustella kuin siitä harrastuksesta).
Jos tahtoo tutustua kunnolla, haluan tavata livenä.
Jos toisella ei ole aikaa tai halua tavata, saa mun puolesta olla.
Ihmisten välisessä kommunikoinnissa 90% on non-verbaalista viestintää.
Kun juttelet jonkun kanssa naamakkain puoli tuntia, tiedät todennäköisesti viihdytkö hänen seurassaan vai et. Netissä samanhenkisyyden harhaa on helppo pitää yllä. Lisäksi jotkut ovat harjaantuneita ja hyviä kirjoittamaan. Livenä he ovatkin ihan tylsiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olen tarkkaillut sosiaalisesti lahjakkaita ihmisiä niin olen huomannut heidän katsovan tosi monia asioita huumorilla läpi sormien ja olevan aktiivisesti tekemisissä myös todella epätäydellisen ihmisten kanssa.
Mielestäni nykyaikana yksinäisyys ei yleensä ole kiinni siitä etteikö olisi mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin koska niitähän on. Jo netti tarjoaa lukuisia väyliä. Se on kiinni muista asioista: oma nirsous ihmisten suhteen, oma laiskuus tehdä jatkuvaa työtä ihmissuhteiden eteen ja hakea koko ajan myös uusia kontakteja koska ainakin osa vanhoista ajan myötä väkisin hiipuu. Sosiaaliset taidot, joissa onneksi voi kehittyä. Vaativuus muita kohtaan. Se että jossain vaiheessa on itse eristäytynyt muista. Mitä kelläkin. Jne. Ei kuitenkaan nykyaikana ole kyse siitä etteikö tosiaan potentiaalisia kavereita olisi.
Itsekin olen näitä asioita joutunut työstämään ja miettimään. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Aivan, mutta aiempi kommentti oli vastaus siihen ihmettelyyn, että miksi yksinäiset eivät määrätietoisemmin hakeudu juuri toistensa seuraan ja anna muiden olla rauhassa.
Itse arvelen, että ongelma on se ettei koskaan tiedä millainen ihminen oikeasti siellä ruuduntakana on. Vähän sama asia, kun juttelet jonkunkanssa ja saat siitä hyvän käsityksen muttet tiedä millainen se on kun olette kaksin seinien sisällä. Muistakaa ettette tiedä, millainen se yksinäisen historia on. Itse olen kyllä ollut yhteyksissä tietokoneella kaukaisten ihmistenkanssa ja livenä ihmistenkanssa. Ongelma on siinä, että jotkut ihmiset haluavat pitää yhteyttä vain koneenvälityksellä, mutta eivät halua tutustua. Toiset taas saattavat alussa vaikuttaa oikein mukaviltakin kasvotusten, mutta muuttuvatkin sitten ihan toisenlaiseksi. Kun tämmöisiin ihmisiin törmää tarpeeksi usein menee se luotto väkisin. Siksi minä tavallaan ymmärrän näitä jotka vain valittaa yksinäisyyttä, eivtäkä uskalla tehdä asialle mitään.
Vähän sivusta. Lapsuudenystävä alkoi aikoinaan vuosien tauon jälkeen lähetellä pitkiä ystävällisiä kirjeitä. Asuimme eri paikkakunnilla. Vastailin harvakseen. Olin hieman ymmälläni, mutta myös iloinen.
Kerran soitin hänelle. Hän oli puhelimessa ihan erilainen. Ei meillä ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme, vaikka kirjeissä oli puhuttu ummet ja lammet. Ehdotin epäröiden, että voitaisiin tavata, mutta en saanut vastakaikua. Tunsin tulleeni nolatuksi.
Pitkien kirjeiden tulo vaan jatkui. Mutta mulla ei ollut motivaatiota enää vastailla. Mulla oli ystäviä ja tekemistä kylliksi, en mä aikuisena mitään kirjeenvaihtokavereita tarvinnut. Myöhemmin yritimme uutta lähentymistä. Ystävä halusi kuulemma "pitää yhteyttä". Käytännössä hänellä on kuulemma niin kiire, että aikaa edes tekstiviestiin saati puheluun ei vuoden sisällä löydy.
Mä luovutan. Jotkut ystävyyssuhteet ovat aikansa eläneitä. Niitä on turha yrittää aikuisena lämmitellä uudelleen.
Itse törmäsin netinkautta ihmiseen, jonka kanssa juttu lähti pikkuhiljaa luistamaan mainiosti. Kyllä puheenaihetta riitti ja paljon. Ne harvat kerrat kun juteltiin porukassa tyyppi sai minut nauramaan. Hän ei halunnut pitää yhteyttä puhelu välityksellä, vaan halusi pelkästään kirjotella. Vuosia myöhemmin ehdotin tapaamista monta kertaa, mutta ei vastannut. Jatkoin kirjottamista useamman vuoden kunnes tajusin, ettei sillä ole mitään mielenkiintoa tavata minua. Liekö olin vain jonkinlainen tylsyyden hupi hänelle. Kontakti alkoi pikkuhiljaa lopussa katoamaan ja kyllästyin täysin kun elämä meni muutenkin takareisilleen ja lakkasin ottamasta yhteyttä.
Yhdesti törmäsin taas mukavalta vaikuttavaan henkilöön. Hän vaikutti todella ystävälliseltä, huomioon ottavalta. Muut ihmiset kehui häntä paljon joten ajattelin ettei se niin paha henkilö ole. Pyysin kylään, mitä muutkin ihmiset ruukasivat siellä tehdä, mikä oli virhe ja hän hyväksikäytti minua täysin. Kyllä siinä luotto ihmisiin meni että heilahti. Olen edelleen yksin.
Karuja kokemuksia.
Netissä on helppo esittää.
Siksi en jää jaarittelemaan pitkään pelkän nettituttavuuden kanssa (poikkeuksena facen harrasteryhmät, joissa ei ole tarkoituskaan keskustella kuin siitä harrastuksesta).
Jos tahtoo tutustua kunnolla, haluan tavata livenä.
Jos toisella ei ole aikaa tai halua tavata, saa mun puolesta olla.Ihmisten välisessä kommunikoinnissa 90% on non-verbaalista viestintää.
Kun juttelet jonkun kanssa naamakkain puoli tuntia, tiedät todennäköisesti viihdytkö hänen seurassaan vai et. Netissä samanhenkisyyden harhaa on helppo pitää yllä. Lisäksi jotkut ovat harjaantuneita ja hyviä kirjoittamaan. Livenä he ovatkin ihan tylsiä.
Itse tutustuin yhdessä liveryhmässä ihmiseen, joka vaikutti olevan tosi henkisen ja tasapainoisen oloinen. Puhui siitä, kuinka menneisiin ikäviin juttuihin ei kannata jäädä vellomaan yms. Miellyin tyyliin. Kun tapasimme sitten kahden kesken, niin ihminen paljastuikin hirveäksi myrkynkeittäjäksi. Haukkui kaikki tuttavansa minulle. Emme enää sen jälkeen tavanneet kahden kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan jotain samaa aloittajan kirjoituksesta itsessäni. Minulla on kyllä muutama kaveri, joiden kanssa pidän yhteyttä viikoittain. Mutta ei ole läheisiä sisaruksia tai sukulaisia ja miehen suku yhtä etäistä. En ole yksin, mutta tunnen kyllä yksinäisyyttä. Tunnistan tuon, että saan helposti tuttavia, mutta juuri joku tyhjänpäiväinen juttu saa ihmisen suuttumaan tai kääntämään selän mulle - juuri tuollaisia lasten kengät tai lomamatkan kaltaisia.
Mulla on siis aina ollut kavereita, mutta olen todella valikoiva siitä kenet haluan päästää elämääni. Mulla on muutamia tosi huonoja kokemuksia kavereista ja se on syönyt luottamusta ihmisiin paljonkin. Yksi kaveri aikanaan hoki mulle, että mun pitäisi olla oma itseni, mikä alkoi olla jo aika loukkaavaa. Olen aina ollut oma itseni (siis kukapa ei ole) mutta koska en ollut sellainen kun kaveri olisi halunnut, niin se ei sitten riittänyt. No, se kaveruus loppui ja sama ihminen haukkui minua vielä vuosia jälkeenpäinkin miten olen niin kamala ihminen kun olen minä. Myöhemmin olen tavannut saman kaltaisen tapauksen työpaikalla. Olen siis ilmeisesti hullumagneetti, johon jotkut ihmiset luovat suuria odotuksia ja kun en ole kuin heidän ajatus, loukkaannutaan sydänjuuria myöten ja sitten riehutaan ja vedetään ulkopuolisia draamaan. Sitten on näitä ”ystäviä” jotka kettuilevat päin naamaa ja jäynäävät selän takana. Kerrotaan mulle naama virneessä miten on kerrottu, että olen sanonut sitä ja tätä ja tietysti unohdettu asiayhteys tarkoituksellisesti, siten että kuulostan kuspijältä. Oma törkyosuus on tietysti myös tarinasta jätetty pois.
In the end, olen tullut siihen tulokseen, että suurin osa ihmisistä ei ole tutustumisen arvoisia. Mä en jaksa sellaisia ihmissuhteita, joissa aikuiset ihmiset pelaa ihmissuhdepelejä, manipuloi, kiukuttelee, ilkeilee ja käyttäytyy kuin hiekkalaatikolla. Mieluummin olen ilman niitä. Vaikka mullakin on nämä muutamat kaverit, niin niissäkin suhteissa on nuoruuden painolastia, joka saa kokemaan irrallisuutta ja myös yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä on siis monenlaista. Kuten joku sanoikin edellä, on eri asioita olla yksin ja yksinäinen. Yksin voi olla yksinäinen ja niin myös seurassa.
Omaan yksinäisyyden kokemukseen on vaikuttanut varmasti se, että olen myös ns.oman tieni kulkija. Olen myös valikoiva ystävyydessä ja kaveruudessakin. Jos yhtään vaisto sanoo, ettei ole mun tyyppinen ihminen, niin en edistä asiaa. Mun tyyppisellä tarkoitan luonnetta, ulkonäkö saa olla mitä onkaan, kaunotar tai hirviö tai siltä väliltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin nykyaika tuntuu hämärtäneen sen tosiasian, että ihmisiin tutustuminen on oikeasti hidasta puuhaa. Se vaatii aikaa ja vaivannäköä.
Netti on mahdollistanut sen, että melkein kenen kanssa vaan pääsee kommunikoimaan. On tullut tavalliseksi kirjoitella omia asioitaan yleisölle, jota ei tunne.
Tässä muodostuu illuusio tuttuudesta ja ryhmään kuulumisesta. Vaikuttaa siltä, että ollaan kavereita, vaikka oikeasti jokainen istuu oman näppiksensä takana yksinään.Kaikilla on omat omituisuutensa ja salaisuutensa. Ihmiset ja suhteet vaikuttavat netissä mutkattomammilta ja helpommilta kuin todellisuudessa ovat. Netti saa ihmiset käyttäytymään kuin innokkaat, kritiikittömät pikkulapset. Todellisuudessa vain harvan ihmisen kanssa synkkaa oikeasti. Se että kaksi ihmistä asuu samalla suunnalla, on samanikäisiä, harrastaa samaa ja on yksinäisiä ei automaattisesti tarkoita, että heistä tulisi ystäviä.
Niin samaa mieltä! Ollaan aivan liian hätäisiä eikä malteta tutustua toiseen tarpeeksi pitkään vaan jos toinen ei heti täytä kaikkia "vaatimuksia", luovutetaan. Kuitenkin ihminen antaa itsestään vain hyvin pienen palan kerrallaan ja tarvitaan aika pitkä aika ennenkuin - molemmin puolin - voi tietää, onko toisessa ainesta edes kaveriksi saati sitten ystäväksi.
Niin se on. Ensin ollaan intona ja jaellaan liikaa henkilökohtaisia asioita puolin ja toisin.
Kun tulee ensimmäinen sanaharkka, säikähdetään, ja vetäydytään kuoreen tai erotaan.
- Slow friendship, sitä mä kannatan.
Sekä huomaavaisuutta, suvaitsevaisuutta, huumorintajua.
Mutta myös sitä, että osoittaa ja pitää omat rajansa. Tunnistaa itselle tärkeät kynnyskysymykset ja kunnioittaa niitä.
Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä, ei edes kaveri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti "yksinäisyyden" valittajilla on jotain mt-ongelmia, esim. masennusta tai pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Eräälle on noin 15 kilometrin välimatka ongelma, vaikka autokin löytyy. Toinen valittaa myös köyhyyttä mutta ei kelpaa vaikka tarjoais esim. ruuat. Kolmas on muuten vaan apaattinen eikä saa mitään aikaiseksi kuin rutinaa. Kaikki noista valittajista valittavat valittamasta päästyäänkin, mutta eivät laita tikkuakaan ristiin parantaakseen tilannettaan. Säälittävä kohtalo tietenkin, jos ei kykene edes ammattiapua hakemaan tuossa jamassa.
Masennus on pahimmillaan tappava sairaus eikä mitään tapavalittamista. Toivottavasti pääsisit itsekin kokemaan niskasta kiinni ottamisen ihmeellisen tehon vakavaan sairauteen...
Kuten ylläkin kirjoitetaan, masennukseen pitää sitten hakea apua!
Ulkopuolisen ei ole helppo nähdä, mikä on masennusta ja mikä on vaan laiskuutta ja valittamista.
Kivaahan se ei ole, mutta joskus sille valittajalle tekee palveluksen sanomalla, että "huomaatko itse, että sua ei huvita oikein mikään ja tunnut olevan koko ajan väsynyt.
Oletko sinä masentunut?"
Jotkut masentuneet oireilevat vain olemalla kiukkuisia, kateellisia ja syytteleviä.
Heidän on vielä vaikeampi saada sympatiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä tekisin tossa kohtaa täysikäännöksen ja lakkaisin horrostamasta. Jos avioliitto tuntuu tasapaksulta ja eristävältä, laittaisin miehen vaihtoon ja muuttaisin viikko-viikko - systeemiksi, että saan viikot vapaiksi. Muuttaisin toiselle paikkakunnalle, lähtisin opiskelemaan ja etsimään töitä siihen ohelle. Aloittaisin kukkiensidontakurssin. Hankkisin uuden tukkatyylin, alkaisin pukeutumaan ...
No jo taas on!
Sä tulet puskista yllyttämään tämmöseen tuntematonta ihmistä!?Puolisoita ei niin vaan vaihdella.
Kaupastako ostaisit uuden vai??
Ihminen joka ei onnistu edes ystävystymään tuskin löytää noin vain eronneena yh.äitinä uutta puolisoa, parempaa vielä.
Yksinäisenä vanhempana hän olisi vielä yksinäisempi ja onnettomampi, vailla sitä viimeistäkin läheistä aikuista.Tukkatyyli ja kukkakurssi.
Ihan oikeesti, haloo!Ap.n ongelmat kuulostaa olevan oman pään sisässä, mutta hän ei tunnu halukkaalta tutkimaan sitä ja hakemaan apua.
Se on oma valinta.Se, että en vastaa teidän keittiöpsykologien passiivis-agressiivisiin kommentteihin, on valinta.
Ap
No, itse sä kyllä käyttäydyt ihan avoimen aggressiivisesti.
Onnistut kaivamaan jokaisesta vastauksesta jotain kielteistä, paisuttelet ja vääntelet sitä, ja lopetat kommenttisi nimittelyyn.
Kertomasi perusteella istut puolet ajastasi himassa pohtimassa. Välillä tapaat pikaisesti jonkun ja vähän juttelette. Takerrut johonkin ilmeeseen tai sanaan, otat nokkiisi, ja toteat että taas tuli todistettua muut ihmiset on inhottavia! (vrt. lastensaapasepisodi)
Sulle on ehdotettu jo useaan kertaan, että kantsisko konsultoida jotakuta, kun ongelmana on jatkuva epäonnistuminen ja tyytymättömyys ihmissuhteissa?
Me, joita nimittelet keittiöpsykologeiksi, ilkeilijöiksi, dissaajiksi, ylimielisiksi (esim.)
olemme omista ongelmistamme kärsineet, hakeneet apua, saaneet terapiaa, ymmärtäneet suuren vaivannäön ja nöyrtymisen myötä, että jos oma elämä ei tahdo sujua, niin tilanteen korjaaminen alkaa siitä, että katsoo kriittisesti peiliin.
Saattaa täällä olla joukossa oikeita psykologejakin.
Mutta niin kauan kun haikailet ja syyttelet muita, et pääse puusta pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisista ihmisistä tykkään?
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla. Ei tarvitse olla samanlainen kuin minä. Jollain lempimusiikilla ei ole minulle merkitystä (kunhan ei ala dissata muiden musiikki - tai elokuvamakua tms., sellainen on typerää, enkä jaksa sellaista kuunnella).
Miten joku voi edes kysyä, että pidänkö työttömistä tai kotona lapsiaan hoitavista? Mitä ihmettä? Työttömyys, vanhempainvapaat yms. on monelle ohimeneviä elämäntilanteita. Työtä tai koulutusta, sitä miten päivänsä viettää, sitä tärkeämpää on kuitenkin se ihminen itse. Ja miten hän kohtelee muita.
Ap
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla
tässä on ap:n lemppari ihmisen määritelmä
Tunnistatko itsesi?Mitä tahansa vastaisin, vastaisit ilkeästi takaisin. Miksi minä herätän teissä tällaisen reaktion? Että lyödään lyötyä, kommentoidaan että ei mikään ihme, ettei minulla ole ketään, niin kuin sellaisen sanominen ääneen kenellekään olisi kauhean ystävälllistä ja reilua. Saati empaattista. Voisitte avata itse maailmankuvaanne, että millainen ihmisen pitää olla, että sille ei ilkeillä?
Ap
Sulla on itsestäsi erilainen kuva kuin minkä annat muille. Määrittelet itsesi tukulla positiivisia adjektiiveja. Mutta jos joku vastaa sulle jotain muuta kuin halaushymiöitä ja yksimielistä hymistelyä, alat nimittelemään.
Joka toisessa viestissä esität säälittävää ja ihmettelet silmät pyöreinä, miksi susta ei tykätä.
Katso mitä olet kirjoittanut, ja laske käyttämäsi haukkumanimet!
Epäilemättä tästäkin tulee haukut!
Sä et tunnu tajuavan, että muillakin on vaikeaa, ja monet joita solvaat, yrittävät tosissaan auttaa sua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisista ihmisistä tykkään?
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla. Ei tarvitse olla samanlainen kuin minä. Jollain lempimusiikilla ei ole minulle merkitystä (kunhan ei ala dissata muiden musiikki - tai elokuvamakua tms., sellainen on typerää, enkä jaksa sellaista kuunnella).
Miten joku voi edes kysyä, että pidänkö työttömistä tai kotona lapsiaan hoitavista? Mitä ihmettä? Työttömyys, vanhempainvapaat yms. on monelle ohimeneviä elämäntilanteita. Työtä tai koulutusta, sitä miten päivänsä viettää, sitä tärkeämpää on kuitenkin se ihminen itse. Ja miten hän kohtelee muita.
Ap
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla
tässä on ap:n lemppari ihmisen määritelmä
Tunnistatko itsesi?Mitä tahansa vastaisin, vastaisit ilkeästi takaisin. Miksi minä herätän teissä tällaisen reaktion? Että lyödään lyötyä, kommentoidaan että ei mikään ihme, ettei minulla ole ketään, niin kuin sellaisen sanominen ääneen kenellekään olisi kauhean ystävälllistä ja reilua. Saati empaattista. Voisitte avata itse maailmankuvaanne, että millainen ihmisen pitää olla, että sille ei ilkeillä?
Ap
Sulla on itsestäsi erilainen kuva kuin minkä annat muille. Määrittelet itsesi tukulla positiivisia adjektiiveja. Mutta jos joku vastaa sulle jotain muuta kuin halaushymiöitä ja yksimielistä hymistelyä, alat nimittelemään.
Joka toisessa viestissä esität säälittävää ja ihmettelet silmät pyöreinä, miksi susta ei tykätä.
Katso mitä olet kirjoittanut, ja laske käyttämäsi haukkumanimet!Epäilemättä tästäkin tulee haukut!
Sä et tunnu tajuavan, että muillakin on vaikeaa, ja monet joita solvaat, yrittävät tosissaan auttaa sua.
Lopeta jo toisten kiusaaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla tosiaan se "vika", kun olen opiskellut ja työskennellyt aina miesvaltaisella alalla. Hankala se tosiaan miesten kavereiksi on ruveta, onhan täälläkin ollut keskusteluja joissa sanottu ettei naisen tule varatun miehen ystäväksi yrittää pyrkiä ja jo koko miesvaltaisella alalla oleminen on joidenkin sekopäiden mielestä huomionhakua. Vaikka olen hyvin nuoresta asti saman miehen kanssa ollut yhdessä, enkä siis uhka kenellekkään. Mutta hankala tosiaan yrittää edes lähteä yrittämään kaveruutta miesten kanssa.
Tähän oli helppo samaistua. Itse olen jossain määrin yksinäinen kolmekymppinen mies, joka taas on hyvin naisvaltaisella alalla.
Pidän työstäni ja naisvaltaisesta työympäristöstä, mutta on kyllä todella vaikeaa saada työn kautta kavereita, kun eri sukupuolten välisiä ystävyyssuhteita pidetään ainakin Suomessa outoina. Tulen useamman työkaverin kanssa hyvin juttuun, eikä teoriassa olisi mitään estettä nähdä työpaikan ulkopuolellakin, mutta pirun hankalaa viritellä sellaisia kuvioita niin ettei se vaikuta iskemiseltä. Plus monilla on jo kumppani, eivätkä poikaystävät katsoisi hyvällä uusia miespuolisia kavereita. Sinulla on varmaan sama ilmiö, mutta päinvastaisena.
Tämä työpaikkahomma ei haitannut niin paljon kuin asuin vielä opiskelupaikkakunnallani, mutta nyt kun olen muuttanut uudelle paikkakunnalle kolmekymppisenä, niin aiheuttaa kyllä suurta stressiä tämä uusien kavereiden hankkiminen, koska se on niin vaikeaa.
Yksinäisyys ei missään nimessä ole mikään vain "luusereiden", "tylsien" tai "inhottavien" ihmisten ongelma, vaan kyllä yksinäisyys voi piinata itse kutakin eri elämäntilanteissa. Iso ongelma on se, että monet ihmiset tuntuvat tuomitsevan yksinäiset tosi nopeasti, sillä "kyllähän kaikilla normaaleilla on paljon kavereita".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisista ihmisistä tykkään?
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla. Ei tarvitse olla samanlainen kuin minä. Jollain lempimusiikilla ei ole minulle merkitystä (kunhan ei ala dissata muiden musiikki - tai elokuvamakua tms., sellainen on typerää, enkä jaksa sellaista kuunnella).
Miten joku voi edes kysyä, että pidänkö työttömistä tai kotona lapsiaan hoitavista? Mitä ihmettä? Työttömyys, vanhempainvapaat yms. on monelle ohimeneviä elämäntilanteita. Työtä tai koulutusta, sitä miten päivänsä viettää, sitä tärkeämpää on kuitenkin se ihminen itse. Ja miten hän kohtelee muita.
Ap
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla
tässä on ap:n lemppari ihmisen määritelmä
Tunnistatko itsesi?Mitä tahansa vastaisin, vastaisit ilkeästi takaisin. Miksi minä herätän teissä tällaisen reaktion? Että lyödään lyötyä, kommentoidaan että ei mikään ihme, ettei minulla ole ketään, niin kuin sellaisen sanominen ääneen kenellekään olisi kauhean ystävälllistä ja reilua. Saati empaattista. Voisitte avata itse maailmankuvaanne, että millainen ihmisen pitää olla, että sille ei ilkeillä?
Ap
Avoin, avarakatseinen, rauhallinen, pohtiva, empaattinen, ennakkoluuloton. Vaikea sitä on kuvailla
Niin, tällaiset ihmiset on minusta niitä kiinnostavia ihmisiä. Mikä tässä niin sinua ärsyttää?
Ap
Luultavasti se, että itse olet herkkähipiäinen, epäkohtelias, itsekeskeinen ja omahyväinen.
- eri
Yksinäisyys on todella yleistä. Ei minullakaan ole oikeita ystäviä. Onneksi on perhettä ja sukulaisia ja näen aikuisia töissä ja lasten harrastusten kautta. Joskus saan kutsuja mm. vaatekutsuille.
Töissä vietän aikaani yksinäisten sinkkumiesten kanssa ja tiedän, että olen monelle se ainoa nainen, jota tapaa. Monella perheettömällä miehellä yksinäisyys on paljon syvempää kuin äideillä, joilla on lasten kautta tekemistä ja kontakteja kouluelämään ja harrastuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisista ihmisistä tykkään?
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla. Ei tarvitse olla samanlainen kuin minä. Jollain lempimusiikilla ei ole minulle merkitystä (kunhan ei ala dissata muiden musiikki - tai elokuvamakua tms., sellainen on typerää, enkä jaksa sellaista kuunnella).
Miten joku voi edes kysyä, että pidänkö työttömistä tai kotona lapsiaan hoitavista? Mitä ihmettä? Työttömyys, vanhempainvapaat yms. on monelle ohimeneviä elämäntilanteita. Työtä tai koulutusta, sitä miten päivänsä viettää, sitä tärkeämpää on kuitenkin se ihminen itse. Ja miten hän kohtelee muita.
Ap
Avoimista, avarakatseisista, rauhallisista, pohtivista, empaattisista, ennakkoluulottomista. Vaikea sitä on kuvailla
tässä on ap:n lemppari ihmisen määritelmä
Tunnistatko itsesi?Mitä tahansa vastaisin, vastaisit ilkeästi takaisin. Miksi minä herätän teissä tällaisen reaktion? Että lyödään lyötyä, kommentoidaan että ei mikään ihme, ettei minulla ole ketään, niin kuin sellaisen sanominen ääneen kenellekään olisi kauhean ystävälllistä ja reilua. Saati empaattista. Voisitte avata itse maailmankuvaanne, että millainen ihmisen pitää olla, että sille ei ilkeillä?
Ap
Avoin, avarakatseinen, rauhallinen, pohtiva, empaattinen, ennakkoluuloton. Vaikea sitä on kuvailla
Niin, tällaiset ihmiset on minusta niitä kiinnostavia ihmisiä. Mikä tässä niin sinua ärsyttää?
Ap
Luultavasti se, että itse olet herkkähipiäinen, epäkohtelias, itsekeskeinen ja omahyväinen.
- eri
Ihanko totta? Ap puolustaa itseään, eikä lähde mukaan tällaiseen haukkumiseen, ja saa siitä vielä enemmän paskaa niskaansa. Olette aika järkyttäviä ihmisiä jotkut täällä. Ihan kamalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja JÄLLEEN kerran joku joka valittaa yksinäisyyttään ja ensimmäisten lauseiden perusteella selviää että hänellä on mies. Miksi mä edes vaivaudun avaamaan näitä keskusteluja "yksinäisyydestä" kun aina sama juttu. Kuule eläppä koko elämäsi ilman minkäänlaista mies-suhdetta ja tule sitten valittamaan yksinäisyydestäsi. Menee oikeesti hermot!
Minulla on monesti ihan ihmistenkin parissa yksinäinen olo. Ei pelkkä ihmisten kanssa oleminen tai asuminen ole tae sille, että tulee kuulluksi ja nähdyksi.
Jos ei ole parisuhde ja perhe kunnossa, niin tuskinpa asia korjaantuu ystäviä värväämällä.
Tasapainoinen ihminen osaa olla itsekseen myös. Hän ymmärtää, että jos ihmisten keskelläkin on aina vaan yksinäinen olo, niin vika on silloin itsessä.
Kaikki me olemme pohjimmiltaan yksin.
Kuka tahansa voi valittaa, että tuntuupa yksinäiseltä, mua ei ymmärretä!
Oikeasti yksinäisellä ei ole miestä, lapsia, vanhempia eikä sisaruksia.
Kun hän joutuu sairaalaan, lähiomaisen kohdalle jää tyhjä ruutu.
Parisuhdeongelmat ei ole yhtä kuin yksinäisyys.
Oletteko te jotenkin kateellisia ap:lle, ilkeilijät? Hänellä on mies ja lapsia, elämässä on sisältöä. Teidän ainoa sisältönne tuntuu olevan av:lla muille keljuilu. Se ei ole kovin sielukasta eikä kaunista, ja tiedätte sen itsekin, eikö totta? Varsinkin tämä yksi tietyllä tavalla kirjoittava tyyppi vaikuttaa aika kamalalta persoonalta.
Aistin usein heti, jos minuun tutustumaan tullut ihminen on yksinäinen (ja ehkä myös mt-ongelmainen).. Sen jotenkin vain huomaa, vaikkei ihminen olisikaan kertonut mitään elämästään. Outoa.
Itsellänikin on ollut mt-ongelmia ja yksinäisyyttä olen kokenut parisuhteessakin ollessani. En ikinä tuntenut kuuluvani joukkoon, tunsin olevani vääränlainen. Epävarmuus itsestäni ja pelko pitivät minut tiukasti vajonneena yksinäisyyden melankoliaan, jonka keskellä uskoin sitkeästi olevani kelvoton kenenkään ystäväksi. Siksi en tuntenut enkä saanut ketään ystäväkseni.
Nykyisin kukaan ei uskoisi, että olen ollut vakavasti masentunut ja itsemurhan partaalla. Olen tehnyt valtavasti töitä itseni ja ajatuskuvioideni kanssa tähän pisteeseen tullakseni ja päästäkseni eteenpäin joka päivä.
Halauksia.