Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vastavuoroisuus on avainasemassa ystävyydessä. Joskus se vaatii vaivaa - kuvitteliko joku muuta? Että tullaan aina valmiisiin pöytiin? Että kutsun esittää se toinen - joka kerta? Että sinun ei tarvitse siivota läävääsi vastavierailua varten - ja laittaa tarjoilua? Että vain sinun asiasi ovat kiinnostavia, sinä puhut, sinusta puhutaan?
Ei ihme että olet yksin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on melkein 300 viestiä, eli yksinäisiä on paljon ja aihe tärkeä. Yleensäkin nämä yksinäisyysketjut av:lla keräävät satoja tai tuhansia viestejä. Ikinä kukaan ei vain laita meiliosoitettaan näihin ja sano, että kirjoittelisi mielellään muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Miksi ei? Luulisi, että satojen kirjoittajien joukosta voisi löytyä joku hengenheimolainen. Ja se meiliosoite voi olla anonyymi, ihan tätä tarkoitusta varten tehty.
Minä en tiedä, mitä siinä sähköpostissa sanoisin. Jos tämä ketju on ainoa, mikä meitä yhdistää, niin pitäisikö keskustelu aloittaa sitten yksinäisyydestä puhumisella? Vai pitäisikö laimeasti laittaa joku esittelyteksti? Jos ei olekaan mitään sanottavaa?
En siis mitenkään tässä yritä kuittailla, vaan mietin ihan tosissani. Ja toisaalta pelkään, että sinne tulisi jotain törkyviestejä. Tai joku vain aikansa kuluksi tai kiusatakseen pilailisi? Ei sellaista jaksa.
Ap
No miten sä yleensä aloitat tutustumisen toiseen ihmiseen? Ei kirjallinen ilmaisu ole sen ihmeellisempää kuin suullinenkaan.
Tutustun, kun alan vain jutella jossain. Mutta ei siinä kasvotusten se ihminen tiedä tätä synkintä salaisuuttani, eli yksinäisyyttä. Ei siinä olla sielu auki heti ensimmäisenä.
Ap
Ja jatkan vielä, että en valita yksinäisyyttä kuin miehelleni joskus, kun hän ehdottaa että mene elokuviin vaikka. Hän on tietysti pahoillaan, kun ollaan kahdestaan niin harvoin ja tarkoittaa hyvää. En vain ihan aina halua tehdä kaikkea yksin. Muille en valita tästä, mutta olen maininnut jossain keskustelussa että olisi kiva nähdä joku näytelmä yms. Onko se jo liikaa sitten? Vai pitääkö ihmiset kutsua henkilökohtaisesti?
Mutta jos ajattelee vaikka satunnaisia kohtaamisia tuttujen kanssa, niin yleensä ne tutut puhuu enemmän. Joskus saatan sanoa jotain henkilökohtaistakin aiheeseen, vaikka työn saamisen vaikeuteen, mutta ihmiset jatkavat sitä omaa juttuaan. Olen siinä kun yleisönä.
Olen myös lakannut vastaamasta yhden ihmisen puheluihin, viimeksi yritti soittaa keväällä. Minä olin hänen terapeuttinsa, eikä hän sitä varmaan edes koskaan tajunnut. Ajatteli ehkä, että olen hyvä kuuntelija ja minun luona on mukava istua arkiaamupäivänä rauhassa kahvilla. Minä ajattelin että hänen elämässään on kaikki aika hyvin, että miksi pitää valittaa koko ajan.
Ap
Kysytkö oikeasti, että pitääkö teatteriin kutsua joku henkilökohtaisesti? Miten muutenkaan, teatteriin tarvitaan liput jotka usein pitää varata kuukausia aikaisemmin. Kyllä jonkun vaan pitää olla se joka ehdottaa henkilökohtaisesti, eivät muu lähde niitä hommaamaan sillä, että mainitset että teatteri olisi kiva.
Varmaan jokaisella on kokemusta valittajaystävistä, joilla aina ja koko ajan on kaikki huonosti. Niissä on se etu, että opettavat olemaan itse valittamatta kaikkea, tuollaiset kannattaakin heivata.
Moni yksinäinen on aidosti kiinnostunut vaan omista asioistaan, haluaa kuuntelijan, mutta ei kiinnosta kuunnella muita. Tai sitten halutaan seuraa paikkoihin joihin ei kehtaa mennä yksin, kuten juuri se teatteri, vähän kun rekvisiitaksi. Silloin pitäisi löytää se, joka paitsi haluaa teatteriin, niin myös on kiinnostunut samanlaisista esityksistä, ja jolle sopii sama iltakin, ei aika monta muuttujaa. Ei ole yhtään noloa mennä yksin, minä käyn yksin myös konserteissa, koska ystävistä kukaan (tai puoliso) ei ole kiinnostunut sellaisesta musiikista. Ihan hyvin toimii.
Kysyn tyhmiä, koska mitä enemmän luen tätä aloittamaani ketjua, sitä vähemmän ymmärrän ihmisiä. Toiset ei lue mitä olen jo vastannut, ja tekee päätelmiä kerta toisensa jälkeen, joissa oletetaan minun olevan laiska ja saamaton ja vain odottavan, että joku hakee kotoa. Niinhän asia ei ole.
Yritän sanoa, että en valita. En tunkeile. Olen yrittänyt monta, monta kertaa monessa eri paikassa, monella eri tavoin. Ja en jätä menemättä teatteriin tai konserttiin tai elokuviin tai kirppistapahtumaan tai toritapahtumaan ja mitä näitä nyt on, mitä olen viime aikoina tehnyt. Pointti on, että joskus on kiva mennä jonkun kanssa.
Ap
Ja vielä, että en todellakaan odota että kenestä vain kenen kanssa kerran käyn jossain tai juttelen pidemmän aikaa, tulisi sydänystävä loppu elämäksi. Tulee, jos on tullakseen, ajan kanssa. Harvoista tulee, ja tiedän sen!
En tiedä. Ehkä olen omituinen sitten.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vastavuoroisuus on avainasemassa ystävyydessä. Joskus se vaatii vaivaa - kuvitteliko joku muuta? Että tullaan aina valmiisiin pöytiin? Että kutsun esittää se toinen - joka kerta? Että sinun ei tarvitse siivota läävääsi vastavierailua varten - ja laittaa tarjoilua?
Hyvä tiivistelmä.
Lähisukulaistenkin väliset suhteet voivat vinksahtaa epätasapainoon. Toinen ostaa ja laittaa syötävät, kutsuu kotiinsa, laittaa juhlia. Toinen tulee auliisti valmiiseen pöytään, mutta ei koskaan vaivaudu itse laittamaan.
Hän ottaa yhteyttä vain silloin kun haluaa palveluksen.
Mulla oli tämmönen ihmissuhde vuosikaudet.
Lopulta alkoi tuntua, että mua kohdellaan ilmaisen ravintolan pitäjänä.
Edes vihjaukset eivät auttaneet. Kuvio pysyi vaan samana. Rahaa, aikaa ja vaivaa paloi, eikä muutosta ollut näköpiirissä.
Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, kun lopetan emännöinnin. No, kun esim. muutin ja olisin mielelläni saanut edes pientä apua pakkaamisessa tms. Ei ei, ei sopinut, ei mitenkään oli kiireitä ja yhtäkkiä mun luokse oli kauhean hankala matkustaakin.
Kun muutto oli turvallisesti takana, alkoi tulla tiedusteluja, että koska sä pidät tuparit, olis niin kiva... Vastasin, että kekkerit on pidetty jo niille, jotka oli mukana auttamassa muutossa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä ja rakas Ap!
Oletko miettinyt koskaan, että toisten ihmisten auttaminen tekee ihmeitä omalle hyvinvoinnille?
Muiden auttaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin mitä itsensä hemmottelu.
Voisitko siis mitenkään ajatella, että alkaisit vapaaehtoiseksi auttajaksi? Esim. Kävisit lapsiperheessä auttamassa tai vanhuksen kanssa päiväkävelyllä. Kokeile niin yllätyt.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastavuoroisuus on avainasemassa ystävyydessä. Joskus se vaatii vaivaa - kuvitteliko joku muuta? Että tullaan aina valmiisiin pöytiin? Että kutsun esittää se toinen - joka kerta? Että sinun ei tarvitse siivota läävääsi vastavierailua varten - ja laittaa tarjoilua?
Hyvä tiivistelmä.
Lähisukulaistenkin väliset suhteet voivat vinksahtaa epätasapainoon. Toinen ostaa ja laittaa syötävät, kutsuu kotiinsa, laittaa juhlia. Toinen tulee auliisti valmiiseen pöytään, mutta ei koskaan vaivaudu itse laittamaan.
Hän ottaa yhteyttä vain silloin kun haluaa palveluksen.
Mulla oli tämmönen ihmissuhde vuosikaudet.
Lopulta alkoi tuntua, että mua kohdellaan ilmaisen ravintolan pitäjänä.
Edes vihjaukset eivät auttaneet. Kuvio pysyi vaan samana. Rahaa, aikaa ja vaivaa paloi, eikä muutosta ollut näköpiirissä.
Päätin kokeilla, mitä tapahtuu, kun lopetan emännöinnin. No, kun esim. muutin ja olisin mielelläni saanut edes pientä apua pakkaamisessa tms. Ei ei, ei sopinut, ei mitenkään oli kiireitä ja yhtäkkiä mun luokse oli kauhean hankala matkustaakin.Kun muutto oli turvallisesti takana, alkoi tulla tiedusteluja, että koska sä pidät tuparit, olis niin kiva... Vastasin, että kekkerit on pidetty jo niille, jotka oli mukana auttamassa muutossa!
Ja suomalaisissa näitä hyväksikäyttäjiä riittää!
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ja rakas Ap!
Oletko miettinyt koskaan, että toisten ihmisten auttaminen tekee ihmeitä omalle hyvinvoinnille?
Muiden auttaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin mitä itsensä hemmottelu.
Voisitko siis mitenkään ajatella, että alkaisit vapaaehtoiseksi auttajaksi? Esim. Kävisit lapsiperheessä auttamassa tai vanhuksen kanssa päiväkävelyllä. Kokeile niin yllätyt.
Tsemppiä!
Elän itse lapsiperhearkea, jossa en saa apua keltään. Vielä pitäisi auttaa muita? Tiedän että en nyt kuulosta yhtään sen kivemmalta, ja että en ole hirveästi sympatiaa saanut. Mutta oikeasti.... Väsyttää ajatuskin, että elämässä jossa hoitaa asiat yksin, pitäisi vielä auttaa muita.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei ole ennestään ystäviä tai kaikki vanhat ystävyyssuhteet on viilenneet tosi etäisiksi niin sitten kannattaa alkaa nähdä vaivaa uusien kavereiden saamiseksi. Esim. jo pelkästään netti tarjoaa nykyään loistavia mahdollisuuksia uusien ihmissuhteiden solmimiseen. Lisäksi sitten livekohtaamiset missä liikutkin. Netissä kannattaa kokeilla laittaa ilmoitukset näille sivustoille: http://www.etsitaanystavaa.com/ sekä https://www.kaverihaku.net/
Facebookissa kannattaa liittyä, laittaa ilmoituksia ja vastailla mielenkiintoisten tyyppien ilmoituksiin seuraavissa ryhmissä: UUSIA YSTÄVIÄ, Uusia Ystäviä, Etsin ystäviä/seuraa/kavereita!, Rentoa rupattelua ja uusia ystäviä, Täältä asiallista seuraa ja uusia ystäviä. Facesta löytyy myös eri paikkakuntien paikallisryhmiä ystävähakuun ja myös eri kiinnostuksenkohteista pitävien ihmisten ystävähakua, esim. retkeilystä pitäville jne.
Erilaisia itseä kiinnostavia tapahtumia, joissa tehdään tuttavuutta muihin samanhenkisiin löytyy täältä: https://www.meetup.com/cities/fi/?_cookie-check=tQ19ccDzUVkk4i_O
Facebookissa myös Naisten treffit -ryhmä tarjoaa tapaamisia yksinäisille naisille.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole ennestään ystäviä tai kaikki vanhat ystävyyssuhteet on viilenneet tosi etäisiksi niin sitten kannattaa alkaa nähdä vaivaa uusien kavereiden saamiseksi. Esim. jo pelkästään netti tarjoaa nykyään loistavia mahdollisuuksia uusien ihmissuhteiden solmimiseen. Lisäksi sitten livekohtaamiset missä liikutkin. Netissä kannattaa kokeilla laittaa ilmoitukset näille sivustoille: http://www.etsitaanystavaa.com/ sekä https://www.kaverihaku.net/
Facebookissa kannattaa liittyä, laittaa ilmoituksia ja vastailla mielenkiintoisten tyyppien ilmoituksiin seuraavissa ryhmissä: UUSIA YSTÄVIÄ, Uusia Ystäviä, Etsin ystäviä/seuraa/kavereita!, Rentoa rupattelua ja uusia ystäviä, Täältä asiallista seuraa ja uusia ystäviä. Facesta löytyy myös eri paikkakuntien paikallisryhmiä ystävähakuun ja myös eri kiinnostuksenkohteista pitävien ihmisten ystävähakua, esim. retkeilystä pitäville jne.
Erilaisia itseä kiinnostavia tapahtumia, joissa tehdään tuttavuutta muihin samanhenkisiin löytyy täältä: https://www.meetup.com/cities/fi/?_cookie-check=tQ19ccDzUVkk4i_O
Facebookissa myös Naisten treffit -ryhmä tarjoaa tapaamisia yksinäisille naisille.
Minä tapasin yhden Uusia ystäviä paikallisryhmän kautta ihmisiä. Moni kuitenkin paljastui joko rasistiksi tai sitten suhteesta ei tullut oikein vastavuoroista. En aio lopettaa uusien ystävien etsimistä, mutta tajuan, että heidän löytymiseensä voi mennä pitkään yrityksistä huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ja rakas Ap!
Oletko miettinyt koskaan, että toisten ihmisten auttaminen tekee ihmeitä omalle hyvinvoinnille?
Muiden auttaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin mitä itsensä hemmottelu.
Voisitko siis mitenkään ajatella, että alkaisit vapaaehtoiseksi auttajaksi? Esim. Kävisit lapsiperheessä auttamassa tai vanhuksen kanssa päiväkävelyllä. Kokeile niin yllätyt.
Tsemppiä!Elän itse lapsiperhearkea, jossa en saa apua keltään. Vielä pitäisi auttaa muita? Tiedän että en nyt kuulosta yhtään sen kivemmalta, ja että en ole hirveästi sympatiaa saanut. Mutta oikeasti.... Väsyttää ajatuskin, että elämässä jossa hoitaa asiat yksin, pitäisi vielä auttaa muita.
Ap
Meinaatko ettei muita väsytä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole ennestään ystäviä tai kaikki vanhat ystävyyssuhteet on viilenneet tosi etäisiksi niin sitten kannattaa alkaa nähdä vaivaa uusien kavereiden saamiseksi. Esim. jo pelkästään netti tarjoaa nykyään loistavia mahdollisuuksia uusien ihmissuhteiden solmimiseen. Lisäksi sitten livekohtaamiset missä liikutkin. Netissä kannattaa kokeilla laittaa ilmoitukset näille sivustoille: http://www.etsitaanystavaa.com/ sekä https://www.kaverihaku.net/
Facebookissa kannattaa liittyä, laittaa ilmoituksia ja vastailla mielenkiintoisten tyyppien ilmoituksiin seuraavissa ryhmissä: UUSIA YSTÄVIÄ, Uusia Ystäviä, Etsin ystäviä/seuraa/kavereita!, Rentoa rupattelua ja uusia ystäviä, Täältä asiallista seuraa ja uusia ystäviä. Facesta löytyy myös eri paikkakuntien paikallisryhmiä ystävähakuun ja myös eri kiinnostuksenkohteista pitävien ihmisten ystävähakua, esim. retkeilystä pitäville jne.
Erilaisia itseä kiinnostavia tapahtumia, joissa tehdään tuttavuutta muihin samanhenkisiin löytyy täältä: https://www.meetup.com/cities/fi/?_cookie-check=tQ19ccDzUVkk4i_O
Facebookissa myös Naisten treffit -ryhmä tarjoaa tapaamisia yksinäisille naisille.
Minä tapasin yhden Uusia ystäviä paikallisryhmän kautta ihmisiä. Moni kuitenkin paljastui joko rasistiksi tai sitten suhteesta ei tullut oikein vastavuoroista. En aio lopettaa uusien ystävien etsimistä, mutta tajuan, että heidän löytymiseensä voi mennä pitkään yrityksistä huolimatta.
Minua kiinnostaisi muidenkin kokemukset näistä nettiystäväpalveluista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos noista linkeistä, katselen niitä tarkemmin ajan kanssa.
Facebookista lähdin vuosi sitten, enkä aio palata enää. Vaikka nyt tässä valitan yksinäisyyttä, tuntui, että Facebook lisäsi sitä.
Mitä enemmän nyt mietin, sitä enemmän mieleen nousee pelko. Minä pelkään ihmisiä nykyään. Ehkä siksi mietin niitä vanhoja tuttuja, joihin ajoittain törmään, enkä niin innostu uusista ihmisistä. Pelkään, kun omat kokemukset toisista on niin negatiivisia. En niitä nyt ala avata enempää, en halua lisää kakkaa niskaan, enkä jaksa vääntää väärinkäsityksiä oikeuksi, kun ei sillä tunnu olevan mitään väliä.
Kyllä minä pelkään, että vastassa olisi taas joku, jolle elämä on kilpailu, ja jonka on pakko päihittää minut ja lytätä kaikessa. Tai joku, joka ei siedä jotakin hyvää asiaa elämässäni. Tai sellainen, joka puhuu ja puhuu, mutta ei itse kuuntele. Tai vahingoniloinen juoruilija.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ja rakas Ap!
Oletko miettinyt koskaan, että toisten ihmisten auttaminen tekee ihmeitä omalle hyvinvoinnille?
Muiden auttaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin mitä itsensä hemmottelu.
Voisitko siis mitenkään ajatella, että alkaisit vapaaehtoiseksi auttajaksi? Esim. Kävisit lapsiperheessä auttamassa tai vanhuksen kanssa päiväkävelyllä. Kokeile niin yllätyt.
Tsemppiä!Elän itse lapsiperhearkea, jossa en saa apua keltään. Vielä pitäisi auttaa muita? Tiedän että en nyt kuulosta yhtään sen kivemmalta, ja että en ole hirveästi sympatiaa saanut. Mutta oikeasti.... Väsyttää ajatuskin, että elämässä jossa hoitaa asiat yksin, pitäisi vielä auttaa muita.
Ap
Meinaatko ettei muita väsytä?
Mistä näin päättelet, että en tätä ymmärtäisi? Mutta ei se, että olen yksinäinen, tarkoita että minun pitäisi venyä äärirajoille saadakseni edes jotain juttuseuraa.
Ap
Mulla on kolme kertaa sattunut niin, että joku on halunnut ystävystyä minuun erittäin innokkaasti. Kaikki vaikuttivat aluksi mukavilta ja ajattelin, että kiva saada uusi kaveri.
Jokaisen kohdalla tosin pieni hälytyskello kilkatti, koska toinen tuntui hieman liian nopealta ja varauksettomalta ystävyydenvakuutteluissaan.
Yksi oli masentunut liimautuja, joka oli onnistunut karkottamaan niin ystävät kuin sukulaiset ympäriltään. Hän haki minusta terapeuttia ja rahan vippaajaa. Hän yritti myydä mulle kaikenlaista tarpeetonta kamaa, koska oli rahapulassa.
Toinen hukutti mut avuliaisuuteensa. Myöhemmin huomasin, että hän on taitava manipuloija.
Kolmas ei ollut kiinnostunut minusta vaan myytävästä asunnosta, jonka kuolinpesän osakas olin. Hänen kanssaan olin vähällä päätyä käräjille. Ilkeyksissään hän kirjoitteli minusta haukkukirjeitä, ja lähetti niitä eri tahoille, yhden jopa miehelleni! Onneksi kirjeiden sävy oli niin sairas, että vastaanottajat tajusivat mistä on kyse.
Olen ottanut opikseni. Nykyään tutustun ihmisiin huolella, enkä luota sinisilmäisesti tuntemattomiin. Huijareita on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Aivan, mutta aiempi kommentti oli vastaus siihen ihmettelyyn, että miksi yksinäiset eivät määrätietoisemmin hakeudu juuri toistensa seuraan ja anna muiden olla rauhassa.
Itse arvelen, että ongelma on se ettei koskaan tiedä millainen ihminen oikeasti siellä ruuduntakana on. Vähän sama asia, kun juttelet jonkunkanssa ja saat siitä hyvän käsityksen muttet tiedä millainen se on kun olette kaksin seinien sisällä. Muistakaa ettette tiedä, millainen se yksinäisen historia on. Itse olen kyllä ollut yhteyksissä tietokoneella kaukaisten ihmistenkanssa ja livenä ihmistenkanssa. Ongelma on siinä, että jotkut ihmiset haluavat pitää yhteyttä vain koneenvälityksellä, mutta eivät halua tutustua. Toiset taas saattavat alussa vaikuttaa oikein mukaviltakin kasvotusten, mutta muuttuvatkin sitten ihan toisenlaiseksi. Kun tämmöisiin ihmisiin törmää tarpeeksi usein menee se luotto väkisin. Siksi minä tavallaan ymmärrän näitä jotka vain valittaa yksinäisyyttä, eivtäkä uskalla tehdä asialle mitään.
Vähän sivusta. Lapsuudenystävä alkoi aikoinaan vuosien tauon jälkeen lähetellä pitkiä ystävällisiä kirjeitä. Asuimme eri paikkakunnilla. Vastailin harvakseen. Olin hieman ymmälläni, mutta myös iloinen.
Kerran soitin hänelle. Hän oli puhelimessa ihan erilainen. Ei meillä ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme, vaikka kirjeissä oli puhuttu ummet ja lammet. Ehdotin epäröiden, että voitaisiin tavata, mutta en saanut vastakaikua. Tunsin tulleeni nolatuksi.
Pitkien kirjeiden tulo vaan jatkui. Mutta mulla ei ollut motivaatiota enää vastailla. Mulla oli ystäviä ja tekemistä kylliksi, en mä aikuisena mitään kirjeenvaihtokavereita tarvinnut. Myöhemmin yritimme uutta lähentymistä. Ystävä halusi kuulemma "pitää yhteyttä". Käytännössä hänellä on kuulemma niin kiire, että aikaa edes tekstiviestiin saati puheluun ei vuoden sisällä löydy.
Mä luovutan. Jotkut ystävyyssuhteet ovat aikansa eläneitä. Niitä on turha yrittää aikuisena lämmitellä uudelleen.
Itse törmäsin netinkautta ihmiseen, jonka kanssa juttu lähti pikkuhiljaa luistamaan mainiosti. Kyllä puheenaihetta riitti ja paljon. Ne harvat kerrat kun juteltiin porukassa tyyppi sai minut nauramaan. Hän ei halunnut pitää yhteyttä puhelu välityksellä, vaan halusi pelkästään kirjotella. Vuosia myöhemmin ehdotin tapaamista monta kertaa, mutta ei vastannut. Jatkoin kirjottamista useamman vuoden kunnes tajusin, ettei sillä ole mitään mielenkiintoa tavata minua. Liekö olin vain jonkinlainen tylsyyden hupi hänelle. Kontakti alkoi pikkuhiljaa lopussa katoamaan ja kyllästyin täysin kun elämä meni muutenkin takareisilleen ja lakkasin ottamasta yhteyttä.
Yhdesti törmäsin taas mukavalta vaikuttavaan henkilöön. Hän vaikutti todella ystävälliseltä, huomioon ottavalta. Muut ihmiset kehui häntä paljon joten ajattelin ettei se niin paha henkilö ole. Pyysin kylään, mitä muutkin ihmiset ruukasivat siellä tehdä, mikä oli virhe ja hän hyväksikäytti minua täysin. Kyllä siinä luotto ihmisiin meni että heilahti. Olen edelleen yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Aivan, mutta aiempi kommentti oli vastaus siihen ihmettelyyn, että miksi yksinäiset eivät määrätietoisemmin hakeudu juuri toistensa seuraan ja anna muiden olla rauhassa.
Itse arvelen, että ongelma on se ettei koskaan tiedä millainen ihminen oikeasti siellä ruuduntakana on. Vähän sama asia, kun juttelet jonkunkanssa ja saat siitä hyvän käsityksen muttet tiedä millainen se on kun olette kaksin seinien sisällä. Muistakaa ettette tiedä, millainen se yksinäisen historia on. Itse olen kyllä ollut yhteyksissä tietokoneella kaukaisten ihmistenkanssa ja livenä ihmistenkanssa. Ongelma on siinä, että jotkut ihmiset haluavat pitää yhteyttä vain koneenvälityksellä, mutta eivät halua tutustua. Toiset taas saattavat alussa vaikuttaa oikein mukaviltakin kasvotusten, mutta muuttuvatkin sitten ihan toisenlaiseksi. Kun tämmöisiin ihmisiin törmää tarpeeksi usein menee se luotto väkisin. Siksi minä tavallaan ymmärrän näitä jotka vain valittaa yksinäisyyttä, eivtäkä uskalla tehdä asialle mitään.
Eihän tuo ole mikään yksinäisten ongelma vaan ihan kaikkien ongelma. Myös meidän, joilla on ystäviä. Ei meilläkään ole mitään selvännäkijänkykyjä, joilla heti tietäisimme toisesta ihmisestä (netissä tai livenä), että tuosta tulee mun ystäväni. Suurimmasta osasta ei tule, ei tule edes kaveria.
Jotenkin nykyaika tuntuu hämärtäneen sen tosiasian, että ihmisiin tutustuminen on oikeasti hidasta puuhaa. Se vaatii aikaa ja vaivannäköä.
Netti on mahdollistanut sen, että melkein kenen kanssa vaan pääsee kommunikoimaan. On tullut tavalliseksi kirjoitella omia asioitaan yleisölle, jota ei tunne.
Tässä muodostuu illuusio tuttuudesta ja ryhmään kuulumisesta. Vaikuttaa siltä, että ollaan kavereita, vaikka oikeasti jokainen istuu oman näppiksensä takana yksinään.
Kaikilla on omat omituisuutensa ja salaisuutensa. Ihmiset ja suhteet vaikuttavat netissä mutkattomammilta ja helpommilta kuin todellisuudessa ovat. Netti saa ihmiset käyttäytymään kuin innokkaat, kritiikittömät pikkulapset. Todellisuudessa vain harvan ihmisen kanssa synkkaa oikeasti. Se että kaksi ihmistä asuu samalla suunnalla, on samanikäisiä, harrastaa samaa ja on yksinäisiä ei automaattisesti tarkoita, että heistä tulisi ystäviä.
Vähän sivusta. Lapsuudenystävä alkoi aikoinaan vuosien tauon jälkeen lähetellä pitkiä ystävällisiä kirjeitä. Asuimme eri paikkakunnilla. Vastailin harvakseen. Olin hieman ymmälläni, mutta myös iloinen.
Kerran soitin hänelle. Hän oli puhelimessa ihan erilainen. Ei meillä ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme, vaikka kirjeissä oli puhuttu ummet ja lammet. Ehdotin epäröiden, että voitaisiin tavata, mutta en saanut vastakaikua. Tunsin tulleeni nolatuksi.
Pitkien kirjeiden tulo vaan jatkui. Mutta mulla ei ollut motivaatiota enää vastailla. Mulla oli ystäviä ja tekemistä kylliksi, en mä aikuisena mitään kirjeenvaihtokavereita tarvinnut. Myöhemmin yritimme uutta lähentymistä. Ystävä halusi kuulemma "pitää yhteyttä". Käytännössä hänellä on kuulemma niin kiire, että aikaa edes tekstiviestiin saati puheluun ei vuoden sisällä löydy.
Mä luovutan. Jotkut ystävyyssuhteet ovat aikansa eläneitä. Niitä on turha yrittää aikuisena lämmitellä uudelleen.