Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Aivan, mutta aiempi kommentti oli vastaus siihen ihmettelyyn, että miksi yksinäiset eivät määrätietoisemmin hakeudu juuri toistensa seuraan ja anna muiden olla rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Aivan, mutta aiempi kommentti oli vastaus siihen ihmettelyyn, että miksi yksinäiset eivät määrätietoisemmin hakeudu juuri toistensa seuraan ja anna muiden olla rauhassa.
Kysymys oli ihan hyvä. On todennäköisempää, että yksinäinen on halukkaampi saamaan uusia ystäviä kuin sellainen, joilla on jo riittävästi ihmissuhteita.
Mä tekisin tossa kohtaa täysikäännöksen ja lakkaisin horrostamasta. Jos avioliitto tuntuu tasapaksulta ja eristävältä, laittaisin miehen vaihtoon ja muuttaisin viikko-viikko - systeemiksi, että saan viikot vapaiksi. Muuttaisin toiselle paikkakunnalle, lähtisin opiskelemaan ja etsimään töitä siihen ohelle. Aloittaisin kukkiensidontakurssin. Hankkisin uuden tukkatyylin, alkaisin pukeutumaan ja laittautumaan ja toteaisin että aika on liian lyhyt tällaiseen möllötykseen.
Ap, ihmiset saattavat huomata että elämäsi on liian sisällytyksetöntä ja olet innoton kaiken suhteen. Sen lisäksi että alat murjottaa herkästi, niin mielialasi aistiintuu heille. Ei kaikilla ole heti aikaa tai sellaista saumaa nähdä tässä elämänvaiheessa, vaan kaikilla on omat juttunsa. Ihmisiä pitää lämmitellä aika kauan ennen kuin he ovat valmiita repeytymään arkirutiineistaan.
Psykologi voisi auttaa, sillä tuossa on taustalla väkisinkin paljon sellaista mitä et kerro. Usein ulkopuolisuuden tunne on omassa mielessä ja kaikki vastoinkäymiset tukevat sitä agendaa; minullekin kävi niin. Kun myöhemmin katsoin kulunutta kouluvuotta korkeakoulussa, niin olin saanut lukuisia lähestymsiyrityksiä eri ihmisiltä, mutten ollut reagoinut niihin koska skeemoissani olin se hyljeksitty. Ja ne ihmiset eivät olleet ihan niitä, joiden seuraan olisin hakeutunut. Kun päästää irti itseään ruokkivista uskomuksista, niin tapahtuu ihmeitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on melkein 300 viestiä, eli yksinäisiä on paljon ja aihe tärkeä. Yleensäkin nämä yksinäisyysketjut av:lla keräävät satoja tai tuhansia viestejä. Ikinä kukaan ei vain laita meiliosoitettaan näihin ja sano, että kirjoittelisi mielellään muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Miksi ei? Luulisi, että satojen kirjoittajien joukosta voisi löytyä joku hengenheimolainen. Ja se meiliosoite voi olla anonyymi, ihan tätä tarkoitusta varten tehty.
Minä en tiedä, mitä siinä sähköpostissa sanoisin. Jos tämä ketju on ainoa, mikä meitä yhdistää, niin pitäisikö keskustelu aloittaa sitten yksinäisyydestä puhumisella? Vai pitäisikö laimeasti laittaa joku esittelyteksti? Jos ei olekaan mitään sanottavaa?
En siis mitenkään tässä yritä kuittailla, vaan mietin ihan tosissani. Ja toisaalta pelkään, että sinne tulisi jotain törkyviestejä. Tai joku vain aikansa kuluksi tai kiusatakseen pilailisi? Ei sellaista jaksa.
Ap
Kirjoitin tuon viestin, johon vastasit. Ehdotin tätä siksi, että itse sain kerran kaverin laittamalla meiliosoitteeni yhteen nettikeskusteluun. Osoite oli tarkoitettu yhdelle toiselle keskustelijalle, joka vaikutti hyvältä tyypiltä ja joka oli samassa elämäntilanteessa kuin minä. Nainen vastasi minulle, juttelimme meilitse ja päätimme tavata. Vähitellen meistä tuli kavereita. Meitä ei yhdistänyt varsinaisesti yksinäisyys vaan sinkkuus ja miehen löytämisen vaikeus.
Netissä on aika paljon erilaisia sivustoja, joilla voi etsiä ihan vain kavereita. Itse olen etsinyt baariseuraa ja matkaseuraa. Olen tavannut paljon ihmisiä sitä kautta. Suurin osa ihmisistä on tietenkin jäänyt matkan varrelle syystä tai toisesta, mutta edelleenkin kaveripiiriini kuuluu yksi ihminen, jonka kanssa kaveruus/ystävyys alkoi nettituttavuudesta kymmenen vuotta sitten. Kannattaa ehkä kokeilla sitäkin kanavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Aivan, mutta aiempi kommentti oli vastaus siihen ihmettelyyn, että miksi yksinäiset eivät määrätietoisemmin hakeudu juuri toistensa seuraan ja anna muiden olla rauhassa.
Itse arvelen, että ongelma on se ettei koskaan tiedä millainen ihminen oikeasti siellä ruuduntakana on. Vähän sama asia, kun juttelet jonkunkanssa ja saat siitä hyvän käsityksen muttet tiedä millainen se on kun olette kaksin seinien sisällä. Muistakaa ettette tiedä, millainen se yksinäisen historia on. Itse olen kyllä ollut yhteyksissä tietokoneella kaukaisten ihmistenkanssa ja livenä ihmistenkanssa. Ongelma on siinä, että jotkut ihmiset haluavat pitää yhteyttä vain koneenvälityksellä, mutta eivät halua tutustua. Toiset taas saattavat alussa vaikuttaa oikein mukaviltakin kasvotusten, mutta muuttuvatkin sitten ihan toisenlaiseksi. Kun tämmöisiin ihmisiin törmää tarpeeksi usein menee se luotto väkisin. Siksi minä tavallaan ymmärrän näitä jotka vain valittaa yksinäisyyttä, eivtäkä uskalla tehdä asialle mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pyydä Mll:ltä perhekummi itsellesi/perheelle tai mene mukaan MLL:n perhekahvilatoimintaan vapaaehtoiseksi vetäjäksi?Näin pääset luontevasti kontaktiin muiden äitien kanssa. Jos alueellasi on asukaspuisto/ avoin päiväkoti mene sinne. Siellä ainakin ohjaajat juttelevat kanssasi, jos ei kukaan muu.
Mä toimin mll:n perhekerhon vetäjänä, toimin srk: perhekahvilan vetäjänä, olen mukana partion toiminnassa aina kun vapaaehtoisia tarvitaan, samoin koulun vanhempainyhdistyksessä. Olen aina auttamassa, kuskaan lapsen kavereita meille, heille, harrastuksiin. meille saa aina lapsen hoitoon jos vain mun aikatauluihin sopii, useimmiten sopiikin. oon auttanut peräkärryllä kuskaamaan tavaraa, auttanut remonteissa, hoitanut eläimiä,
yms. ja mitä tästä olen saanut? en yhtään mitään! kuinka paljon viel pitäis yrittää? mä oon kiinnostava vain niin kauan ku musta voi hyötyä jotenkin
T: se iloinen yksinäinen varsinais-suomen pohjoiskulmilta
Ts. yrität ostaa ystävyyttä tekemällä palveluksia.
Pitäisikö sun vaan lopettaa se?
Jos sä profiloidut siksi tyypiksi, joka aina tekee ne ikävät hommat mitä muut ei viitsi, ymmärrät kai, että saat piikoa lopun ikääsi?Mie en käsitä tätä. Ensin kaikki hokee et mee järjestöihin mukaan, hanki harrastu saat kavereita. Oo aktiivinen ihmisten seurassa, soittele, viestittele, oo ystävällinen. Ny kun näin tekee niin sit ostaa kavereita ?!?
Jos mulla on peräkärry pihas ja tuttu sitä kysyy, niin täst lähin sanon ei? jos mun lapsi menee säbätreeneihin ja joku kysyy kyytiä ni vastaan ei, mennään kaksin? jos lapsi haluaa jonkun kaverin meille niin sanonko hänelle ei, eikäy ku ei nekään koskaan ketään kuskaa, ja sit mulla on yksinäinen lapsi?
kertokaa ny h*lvetti et miten mun tulis käyttäytyä!
Mä oon ystävällinen ja avulias ihan perusluonteeltani enkä koe noita kaveruuden ostamisena, mutta jotenkin toivon et joku huomais et toihan on kiva tyyppi - tai edes joskus tarjois vastapalvelusta. Onko se siis niin en itsekkään tyypit saa parhaiten kavereita? kun vaan mennään minä minä asenteella ni homma toimii?
T: se yksinäinen täält varsinais-suomen pohjoiskulmilta
Jotkut vain ovat ihmisinä sellaisia, etteivät ihmeemmin välitä toisista ihmisistä. Kukin pärjätään miten pärjää. Muihin otetaan yhteyttä, jos heistä saadaan jotain hyötyä. Ystävyyttäkin pidetään yllä juuri sillä minimimäärällä yhteydenpitoa yms. Tällaisiksi ihmisiksi synnyttää, ei kasveta. Jos olet empaattinen ja välittävä ihminen, niin ei sinusta ikinä tule tuollaista. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Arvosta itseäsi, sinulla on hyvä vaikutus tähän maailmaan! Olet vain sellaista harvinaista ihmistyyppiä, että samanhenkistä seuraa joutuu etsimään ajan kanssa.
eivät nuo ihmiset ole sellaisia etteivät välitä muista ihmisistä. heillä on syúurimmalla osalla paljon perhettä ja tuttuja ja ystäviä. mä en vain ikinä mahdu mukaan. kun olen aina liikaa. ongelma ehkä on enemmänkin se et monella on jo se sisäpiiri kerättynä eikä uusia sinne huolita. mikä itsestäni taas on aika tylsää. itse kun olen sosiaalinen ihminen niin tuttavapiirinikin koostuu hyvin erilaisista ihmisistä. ja kaikki yhtä arvokkaita.
kohta 40vuotta etsinyt näitä ystäviä/kavereita. enkä aijo luovuttaa. surulliseksi se usein tekee, juurikin nuo facebook arvonnat kun ei o ketään jonka vois tägätä kilpailuun.
t: yksinäinen varsinaissuomen pohjoiskulmalta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka monesti nuo nuorena solmitut urautuneet avioliitot pitävät ihmisiä yksinäisinä? Minulla valintakriteeri puolisolleni oli ehdottomasti sosiaalisuus, eikä vain minkätahansalainen sosiaalisuus, vaan sellainen terve tarve olla ja nähdä ihmisiä. Halusin miehen, joka ei liiku vain yksinään kavereissa ja eristää minut kotiin, tai sellaista minkä kanssa on inhottavaa liikkua muiden seurassa - näitäkin kun tuli nähtyä. Halusin miehen, jonka kanssa on kiva liikkua yhdessä ja erikseen tuttavissa, tapahtumissa ja tavata ystäviä. Halusin miehen, jolla on oma kaveripiiri ennestään ja joka tapaa harrastuksissa ja töissä erilaisia ihmisiä ja hyväksyy saman piirteen myös minulta. En myöskään halunnut miestä, joka mustamaalaa minua kaikkialla tai saa avoimesti kohtauksia.
Häntä ennen tapasin monenlaisia hiihtäjiä. Useat olivat sellaisia, että jos tapahtuma ei niin miellyttänyt niin jäätiin kotiin "mene yksinäsi" tai tultiin mukaan murjottamaan. Sitten oli näitä, jotka ilmoittivat että minä jään kotiin ja hän lähtee tai kutsuihin vastattiin kieltävästi meidän kummankin puolesta. Sitten oli näitä käytöksen kontrolloijia, jotka räksyttivät avoimesti joka paikassa mitä tein väärin, ainoa vain että jokainen katsekin oli kohdistettu pieleen. Mies kontrolloi itseään kauttani. Kukaan ei saanut tulla meille, kenenkään luokse ei olisi saanut mennä.
Nykyinen on kiva ja tukee minua ja haluan tukea häntä.
En jaksa lukea koko ketjua läpi, mutta ap, olet kuvailujesi mukaan juuri sellainen ihminen, jonka kanssa haluaisin ystävystyä.
Itsekin kärsin aika ajoin yksinäisyydestä, vaikka minulla on perhe. Taustalla on koulukiusaamiskokemuksia teini-iässä, jotka vaikuttavat edelleen sosiaaliseen elämääni. Parikymppisenä sinkkuna olin yksinäinen eri tavalla kuin nyt. Olin aktiivinen sosiaalisesti ja oli ne muutamat ystävät, joiden kanssa jaoin asiani. Kun perheellistyin, monet kaveruudet vaan katkesivat, kun perhearki vei niin paljon aikaa ja oli erilaiset elämäntilanteet, ihmiset muuttivat kauemmas, aloin vältellä iltajuhlia, koska olin niin väsynyt katkonaisista yöunista. Opiskelin, aloitin työelämässä, tuli ruuhkavuodet....
Nyt olen 40+ ja aika vähissä on ystävät. Enää ei ole ruuhkaa, joskin epätyypilliset työajat. Lapsilla on omat teinimenonsa (hyvä niin!!!), mies on introverttityyppiä. Sosiaalinen elämämme on supistunut muutamiin sukulaisiin ja puolituttujen 50-vuotispäiviin.
Yksinäisyys on tunne oman pään sisällä. Muut eivät sitä näe, jos ihmisellä on perhettä, sukua ja muutamia kavereita / ystäviä. Itselläni se on alinomainen hukkumisen pelko: sosiaalisissa tilanteissa olen kuin uimarenkaan varassa killuva uimataidoton. Pelkään putoavani syvään veteen ja hukkuvani.
On vaikea taikoa katkenneita kaveruussuhteita ja poikki laitettuja (syytä en edes tiedä) ystävyyssuhteita. Tutustun ihmisiin jokseenkin helposti pinnallisella tasolla, mutta ystävyyden syventämisvaihe aiheuttaa kovaa jännittämistä. Tosi ristiriitaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n yksi iso ongelma on, että hänellä on liikaa aikaa. Jos ei opiskele eikä ole työelämässä, ylimääräistä aikaa on 8 h päivässä. Silloin yksinäisyys oikein korostuu. Sinun pitäisi keksiä jokin säännöllinen päiväohjelma itsellesi. Sellainen, jossa tapaisit ihmisiä, joka tuntuisi mielekkäältä ja jossa tuntisit kuuluvasi johonkin. Mikä se voisi olla? Luulen, että olosi helpottuisi jo sillä, että saisit jotain sisältöä arkeesi, vaikket läheistä ystävää löytäisikään.
Miehet eivät iske puukolla selkään kuten naiset ovat elämäni aikana monasti tehneet. Heidän kanssaan voi jutella melkein yhtä hyvin kuin naisten, ja aiheet ovat kiinnostavampia, esim politiikka ja autot:). Ja jostain syystä koen olevani turvallisilla vesillä heidän seurassaan, kun taas naiset ovat arvaamattomia sähikäisiä.
Eli älkää naiset heti ajatelko että haluun miehenne jos heidän kanssaan on mukava jutella, varsinkin kristityissä piireissä ajatuskuvio on, mitä tuo nyt yrittää. Siksi kun en jaksa lapsettomana eläkeläisenä enää loputtomasti kuunnella lapsiasioita, enkä lastenlastenne puolesta rukoilla, ja en voi miestenne kanssa jutella ilman joutumista epäilyksen alaiseksi, olen tahallisesti jättäytynyt yksinäisemmäksi. Silti se on hieman murheellista aika sosiaalinen kun olen luonteeltani. Facebooking maailma on jotenkin kieroutunut peukkuineen ja en osaa sitä arvostaa. Juttelen usein tuntemattomille ja hymyilen jne, kukaan ei tiedä kuinka yksin tosiasiassa olen, peläten vanhuutta ja sen tuomaa lopullista yksinäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Ajattelepas nyt tilannetta vaihteeksi muiden näkökulmasta.
Ne toiset olivat tulleet harrastamaan.
Eivät etsimään ystäviä.
Ilmeisesti kyseessä ei ollut ystävien hakutilaisuus.
Sulla nyt vaan oli tämmönen motiivi takana.
Ei muilla.
En ole ennen ajatellut, että ryhmissä ne yksinään sivussa olevat olisi jotenkin outoja.
Olen vaan ajatellut, että ne ei tunne muita.
Mutta ikävä kyllä sun vihamielinen asenne
ja se miten pitkälle meneviä negatiivisia tulkintoja teet ventovieraista ihmisistä ja haukut heitä
vain siksi, että he ei ruvenneet kaveeraamaan
kanssasi heti kun SINÄ niin halusit, saa mut vastaisuudessa ehkä muistamaan, että yksinään oleva saattaa olla outo ja kannattaa olla pitää varansa.
Koeta tajuta että ei muilla ole ystävähaku
päällä, vaikka sulla on. Etkä anna itsestäsi
hyvää vaikutelmaa sillä miten jauhat tätä
ryhmätilannetta.
Koeta tajuta myös se, että muilla ei ole mitään velvollisuutta ottaa sua ihastuneesti vastaan.
Sä et tiedä lainkaan mitä muilla oli mielessä
tai tapahtunut. Olet kuin salaa ihastunut
joka mököttää, kun "rakkauden kohde" ei vastaa tunteisiin. Tosiasiassa kohteella ei ole
hajuakaan mitä "rakastuneen" päässä liikkuu ja jos olisi, hän juoksisi karkuun.
Puhut myös kuin joku käytöspoliisi.
Annat itsestäsi tyhmän ja itsekeskeisen
vaikutelman. Jos joku niistä naisista sattuisi
näkemään tekstisi ja tunnistamaan sinut, niin
ei varmasti halua tutustua sinuun yhtään
syvemmin vastaisuudessakaan.
Anna muiden olla rauhassa ja keskittyä
ryhmän aiheeseen.
Jos ihminen haluaa, hänellä on oikeus olla
puhumaton ja vaikka huonolla tuulella.
Kenelläkään ei ole velvollisuutta ruveta
sun kaveriksi.
Ystävystyminen on hieno asia, mutta sitä tapahtuu harvoin. Vaatimalla et taatusti
saa ystäviä.
Ja ennenkuin alat haukkua MUA töykeäksi, ilmoitan, että mä olen noissa tilanteissa yleensä se toinen sivullinen. Ja olen myös useimmiten
avoin juttelemaan muiden kanssa.
Mutta pystyn eläytymään myös ihmiseen, joka syystä tai toisesta ei halua kommunikoida just nyt lainkaan tai ei vieraiden kanssa ikinä.
Ymmärrän niitäkin, jotka eivät ryntää suin päin tutustumaan, vaan ovat varautuneempia.
He voivat olla loppujen lopuksi erittäin mukavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Jotkut haluaa lähteä mukaan ryhmään, mutta eivät halua puhua ja tutustua sen kummemmin, vaan olla vaan syrjässä ja kuunnella mitä muut juttelevat.
En ole itse sellainen, mutta olen huomannut, että jotkut ovat. Siitä syystä en enää lähde niin hanakasti tutustumaan siihen, joka näyttää viihtyvän syrjemmällä yksinään.
Hän saattaa olla sulkeutunut ja haluaa olla rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ihan sama tilanne: kukaan ei ota yhteyttä mitenkään. Itse soittelen ja käyn. Pikkuhiljaa sitä rupeaa kuitenkin miettimään, että taidan olla vastapuolelle enemmänkin maanvaiva kuin ilo ja sitä rupeaa sitten välttämään yhteydenottoa vaikka mieli tekisikin kuulla mitä toiselle kuuluu. Vuosien myötä ystävät ovatkin näin sitten karsiutuneet. Edes sukulaisten kanssa ei ole yhteyksien pitoa mitenkään. Aiemmin minä olin s joka juoksi sisarusten luona katsomassa heitä. Eipä sitä nykyisin enää kehtaa, kun ei tiedä miten paljon heille haittaa siitä kun käyn, kun ei siltä puolelta mitään kiinnostuksen osoitusta koskaan ole tullut. Siis ei kertaakaan koko elämän aikana. Itsellä yksinäisyyden syntymiseen on vaikuttanut myös työ, joka on vaatinut tuon tuostakin paikkakunnan vaihtoa. Olen ollut työssä tai asunut ainakin 16 eri paikkakunnalla, joillakin useampaan kertaan, enkä jaksa edes laskea montako kertaa olen muuttanut. Välimatka usein hiivuttaa yhteyksiä ja jos asuu paikkakunnalla vain vähän aikaa, ei välttämättä ehdi uusiakaan ystävyyssuhteita kehittyä. Kun tähän vielä lisätään työn muu sitovuus, esim ennalta tietämättömät työpäivien pituudet ja joskus yli 80 tuntisetkin viikot ja yötyövuorot, niin ettei etukäteen juuri pysty mitään kenenkään kanssa sopimaan, niin kyllähän se vaikuttaa ystävyyssuhteiden ylläpitoon, varsinkin jos toinen osapuoli ei ymmärrä tilannetta eikä edes halua tietääkään siitä, eli ei anna edes kertoa millaista elämää todellisuudessa vietän. Aina en itsekään jaksa, jos toinen jotain ehdottaa. Esim jos on juuri lopettanut 24 tuntisen työvuoron, sitä haluaa mieluummin nukkua kuin lähteä jonnekin yökerhoon istumaan tai juoksulenkille. Mutta ihminen on sopeutuvainen eläin. Yksinäisyyteenkin tottuu ja sopeutuu. Oppii etsimään elämästä sellaisia asioita, jotka ovat tarjollaaina, myös sillä hetkellä joka on itselle sopiva ja joissa ei tarvitse pelätä, että on toiselle vain haitta ja painolasti. Luonto ja metsä ovat minulle tärkeitä "ystäviä" ja ihana kissukkaiseni. Olen oppinut pärjäämään ja elämään ihan onnellista elämää häiritsemättä enää ketään muita.
Tänään lähden ottamaan läväriä.
- 13v tyttö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus ei ole mollata itsensä yksinäiseksi kokevia. Olen vain joskus yrittänyt tutustua ihmiseen, joka paikassa valitti, ettei kavereita ole. Ehdotin tapaamisia ja ne onnistuivat, mutta mitään vastavuoroisuutta ei ollut. Minulle ei ehdotettu yhtään mitään, mutta hän jatkoi edelleen samoja puheita, että hän on niin yksin... Eiväthän toki kaikki ihmiset sovi kaikille, mutta minulle tämä oli epämiellyttävä kokemus. Ilmeisesti seurani oli vielä huonompi vaihtoehto kuin yksinolo, mikä ei sekään selvästi häntä miellyttänyt.
Minä tunnen myös näitä ihmisiä. Ei pyydetä vastavuoroisesti vierailulle, kahville saatetaan lähteä - ajoittain niitäkin perutaan. Sitten ihan aidosti ihmetellään kun ollaan aina niin ”yksin”. Mikään ei kiinnosta paitsi se ona perse. Ei oikeasti edes se jaettu yhteinen aika. Olen tullut siihen tulokseen, ettei tässä ole ongelmana yksinäisyys, vaan persoonallisuushäiriö.
Jotkut tosiaan valittaa yksinäisyyttään.
Mutta sitten kun heihin yrittää tutustua, huomaakin, että ei heitä kiinnosta oikein
mikään.
Tällainen ihminen on tylsä. Hänen kanssaan on ikävää, koska hän näkee maailman ja muut ihmiset harmaina ja ikävinä.
Olen ollut tämmösen ihmisen kanssa kahdestaan matkalla. Toista kertaa en lähde, menen mieluummin yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on melkein 300 viestiä, eli yksinäisiä on paljon ja aihe tärkeä. Yleensäkin nämä yksinäisyysketjut av:lla keräävät satoja tai tuhansia viestejä. Ikinä kukaan ei vain laita meiliosoitettaan näihin ja sano, että kirjoittelisi mielellään muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Miksi ei? Luulisi, että satojen kirjoittajien joukosta voisi löytyä joku hengenheimolainen. Ja se meiliosoite voi olla anonyymi, ihan tätä tarkoitusta varten tehty.
Minä en tiedä, mitä siinä sähköpostissa sanoisin. Jos tämä ketju on ainoa, mikä meitä yhdistää, niin pitäisikö keskustelu aloittaa sitten yksinäisyydestä puhumisella? Vai pitäisikö laimeasti laittaa joku esittelyteksti? Jos ei olekaan mitään sanottavaa?
En siis mitenkään tässä yritä kuittailla, vaan mietin ihan tosissani. Ja toisaalta pelkään, että sinne tulisi jotain törkyviestejä. Tai joku vain aikansa kuluksi tai kiusatakseen pilailisi? Ei sellaista jaksa.
Ap
No miten sä yleensä aloitat tutustumisen toiseen ihmiseen? Ei kirjallinen ilmaisu ole sen ihmeellisempää kuin suullinenkaan.
Tutustun, kun alan vain jutella jossain. Mutta ei siinä kasvotusten se ihminen tiedä tätä synkintä salaisuuttani, eli yksinäisyyttä. Ei siinä olla sielu auki heti ensimmäisenä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ihan samaa se on kaikilla muillakin. Ei sama työpaikka, saman ikäiset lapset, sama asuinalue eikä edes sama harrastus takaa, että ystävystyisi.
Aivan, mutta aiempi kommentti oli vastaus siihen ihmettelyyn, että miksi yksinäiset eivät määrätietoisemmin hakeudu juuri toistensa seuraan ja anna muiden olla rauhassa.
Kysymys oli ihan hyvä. On todennäköisempää, että yksinäinen on halukkaampi saamaan uusia ystäviä kuin sellainen, joilla on jo riittävästi ihmissuhteita.
Ei välttämättä. Jotkut yksinäiset haluavat olla yksin. Tai he ovat yksin, koska eivät ole sosiaalisesti taitavia. Tai heillä on vain pari ystävää eikä enemmille ole tilausta, tai tuttavuudet ovat pinnallisia.
Sen sijaan ne, joilla on jo paljon kavereita, ovat mukavia, sosiaalisia ja avoimia tutustumaan. Heistä saa helppoja konstailemattomia tuttuja, ehkä ystävänkin, jos hyvin sattuu.
Olen aikani yrittänyt "auttaa" niitä jotka nyhjää yksinäisen näköisenä syrjässä ja ilmoittaa, että "mä en ole hyvä pitämään yhteyttä" yms. Se on yleensä totta. Nykyään jätän heidät rauhaan. Ystävyys vaatii aktiivisuutta molemmilta, jos toinen on perässävedettävä, se alkaa lopulta ärsyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on melkein 300 viestiä, eli yksinäisiä on paljon ja aihe tärkeä. Yleensäkin nämä yksinäisyysketjut av:lla keräävät satoja tai tuhansia viestejä. Ikinä kukaan ei vain laita meiliosoitettaan näihin ja sano, että kirjoittelisi mielellään muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Miksi ei? Luulisi, että satojen kirjoittajien joukosta voisi löytyä joku hengenheimolainen. Ja se meiliosoite voi olla anonyymi, ihan tätä tarkoitusta varten tehty.
Minä en tiedä, mitä siinä sähköpostissa sanoisin. Jos tämä ketju on ainoa, mikä meitä yhdistää, niin pitäisikö keskustelu aloittaa sitten yksinäisyydestä puhumisella? Vai pitäisikö laimeasti laittaa joku esittelyteksti? Jos ei olekaan mitään sanottavaa?
En siis mitenkään tässä yritä kuittailla, vaan mietin ihan tosissani. Ja toisaalta pelkään, että sinne tulisi jotain törkyviestejä. Tai joku vain aikansa kuluksi tai kiusatakseen pilailisi? Ei sellaista jaksa.
Ap
No miten sä yleensä aloitat tutustumisen toiseen ihmiseen? Ei kirjallinen ilmaisu ole sen ihmeellisempää kuin suullinenkaan.
Tutustun, kun alan vain jutella jossain. Mutta ei siinä kasvotusten se ihminen tiedä tätä synkintä salaisuuttani, eli yksinäisyyttä. Ei siinä olla sielu auki heti ensimmäisenä.
Ap
Ja jatkan vielä, että en valita yksinäisyyttä kuin miehelleni joskus, kun hän ehdottaa että mene elokuviin vaikka. Hän on tietysti pahoillaan, kun ollaan kahdestaan niin harvoin ja tarkoittaa hyvää. En vain ihan aina halua tehdä kaikkea yksin. Muille en valita tästä, mutta olen maininnut jossain keskustelussa että olisi kiva nähdä joku näytelmä yms. Onko se jo liikaa sitten? Vai pitääkö ihmiset kutsua henkilökohtaisesti?
Mutta jos ajattelee vaikka satunnaisia kohtaamisia tuttujen kanssa, niin yleensä ne tutut puhuu enemmän. Joskus saatan sanoa jotain henkilökohtaistakin aiheeseen, vaikka työn saamisen vaikeuteen, mutta ihmiset jatkavat sitä omaa juttuaan. Olen siinä kun yleisönä.
Olen myös lakannut vastaamasta yhden ihmisen puheluihin, viimeksi yritti soittaa keväällä. Minä olin hänen terapeuttinsa, eikä hän sitä varmaan edes koskaan tajunnut. Ajatteli ehkä, että olen hyvä kuuntelija ja minun luona on mukava istua arkiaamupäivänä rauhassa kahvilla. Minä ajattelin että hänen elämässään on kaikki aika hyvin, että miksi pitää valittaa koko ajan.
Ap
Eri mieltä. Myös minulla on parikymmentä vuotta jatkunut ja kroonistunut masennus, sekä Asperger, joka nyt kuitenkin ihan varmasti tekee sosiaalisuudesta haasteellista. Masennuksesta (ja Aspergerista) huolimatta ymmärrän vastavuoroisuuden pointin ystävyyden ylläpidossa. Jos ihminen todella lähtee sinne kahville vain marisemaan toistuvasti yksinäisyyttään toiselle yksinäiselle (!), on persoonassa problematiikkaa.