Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Minullakaan ei ole sellaisia kavereita, joita tapaisin sovitusti jossain. Ehkä pari kertaa vuodessa korkeintaan johonkin pubiin sovitusti. Näen joka päivä jonkun tutun vakiokahvilassa ja puhutaan tunti tai kaksi.
Aluksi olin kahvilassa ihmisten sattumalta näkemisiin hyvin tyytyväinen sosiaalisessa mielessä, mutta sitten keksinkin jo, että ei tämä olekaan ollenkaan sellaista sosiaalisuutta, että soitettaisiin ja sovittaisiin tapaaminen vaikka muutaman päivän päähän, ja että tekeminen olisi jotain muutakin, kuin kahvilassa istumista. Tiedän kyllä, että tälläisen puute johtuu siitä, että en uskalla, koska en koskaan tiedä, millainen henkinen oloni on parin päivän päästä; joten välttelen sitä, että jo etukäteen sopisin tapaamisia, koska minulla on käsitys, että kun tapaa jonkun, pitäisi olla henkisesti vireä. Se rajoittaa tietenkin elämääni aiheuttaen masennusta. 10 vuotta lähes ollut tälläistä.
Pitäisi päästä masennuksesta ja murehdinnasta jo viimein eroon, jotta se ei rajoittaisi elämääni. Tai sitten ei tarvitse päästä eroon, vaan olla niiden kanssa ja tehdä silti asioita. Jos ei eroon pyri pääsemään, silloin ilo paljastuukin itsestään. Se on vain niin käsittämätöntä mielelle.
t.mies
.... sen verran vielä, että olen muuten melko sosiaalinen luonteeltani, mutta silti tälläinen on päässyt tapahtumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin lehdestä että 20 hlön hääseurue eli tiivis kaveriporukka usassa törmäsi limusiinissaan johonkin ja kaikki kuolivat- en tuntenut tippaakaan empatiaa, vaan ajattelin, että ei nuokaan olisi välittäneet minusta ja päästäneet porukkaansa, miksi piittaisin sellaisten kohtalosta (sen lisäksi että olivat tietenkin täysin tuntemattomia) . Sen verran olen päässyt katkeroitumaan mutta mitäpä sitten.
Ei kavereita täälläkään, käyn leffassa, kaupungilla, ostoksilla ja ihan kaikkialla yksin. En enää edes jaksa miettiä kuinka "noloa" esim yksin leffassa käyminen (muka) on. Se on minulle normaalia.
Sisaruksia on eivätkä he asu kovin kaukana, mutta en kehtaa heitäkään jatkuvasti ruinata kanssani milloin mihinkin, heillä on omat perheensä ja kaverinsa. Itse olen väliinputoaja, jäänyt kaikista ja kaikesta ulkopuoliseksi. Nytkin alkoi itkettämään kun tätä kirjoitan. Joskus haaveilen ja mietin, miltä tuntuisi vaikkapa halata jotakuta tosi pitkään tai herätä jonkun vierestä. Nämä ovat minulle täysin vieraita asioita.
Tässä ketjussa on melkein 300 viestiä, eli yksinäisiä on paljon ja aihe tärkeä. Yleensäkin nämä yksinäisyysketjut av:lla keräävät satoja tai tuhansia viestejä. Ikinä kukaan ei vain laita meiliosoitettaan näihin ja sano, että kirjoittelisi mielellään muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Miksi ei? Luulisi, että satojen kirjoittajien joukosta voisi löytyä joku hengenheimolainen. Ja se meiliosoite voi olla anonyymi, ihan tätä tarkoitusta varten tehty.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on melkein 300 viestiä, eli yksinäisiä on paljon ja aihe tärkeä. Yleensäkin nämä yksinäisyysketjut av:lla keräävät satoja tai tuhansia viestejä. Ikinä kukaan ei vain laita meiliosoitettaan näihin ja sano, että kirjoittelisi mielellään muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Miksi ei? Luulisi, että satojen kirjoittajien joukosta voisi löytyä joku hengenheimolainen. Ja se meiliosoite voi olla anonyymi, ihan tätä tarkoitusta varten tehty.
Samaa mieltä. Jo pelkkä virtuaaliyhteys helpottaa, vielä mukavampaa olisi tietysti käydä vaikka kahvilla samalta suunnalta olevan kanssa. Olen hämmästyneenä seurannut näitä ketjuja. Ihmiset puhuvat kiireestään, hentisyydestä, perhekeskeisyydestä, omasta ajasta ja halusta keskittyä vain läheisiin. Varmasti niin, mutta paljon on myös meitä, joilla sitä yksinäistä aikaa riittäisi jakaa - syystä tai toisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
Miten kävi kolmannella, tai viidennellätoista kerralla?
Tarkoitus ei ole mollata itsensä yksinäiseksi kokevia. Olen vain joskus yrittänyt tutustua ihmiseen, joka paikassa valitti, ettei kavereita ole. Ehdotin tapaamisia ja ne onnistuivat, mutta mitään vastavuoroisuutta ei ollut. Minulle ei ehdotettu yhtään mitään, mutta hän jatkoi edelleen samoja puheita, että hän on niin yksin... Eiväthän toki kaikki ihmiset sovi kaikille, mutta minulle tämä oli epämiellyttävä kokemus. Ilmeisesti seurani oli vielä huonompi vaihtoehto kuin yksinolo, mikä ei sekään selvästi häntä miellyttänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on melkein 300 viestiä, eli yksinäisiä on paljon ja aihe tärkeä. Yleensäkin nämä yksinäisyysketjut av:lla keräävät satoja tai tuhansia viestejä. Ikinä kukaan ei vain laita meiliosoitettaan näihin ja sano, että kirjoittelisi mielellään muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Miksi ei? Luulisi, että satojen kirjoittajien joukosta voisi löytyä joku hengenheimolainen. Ja se meiliosoite voi olla anonyymi, ihan tätä tarkoitusta varten tehty.
Samaa mieltä. Jo pelkkä virtuaaliyhteys helpottaa, vielä mukavampaa olisi tietysti käydä vaikka kahvilla samalta suunnalta olevan kanssa. Olen hämmästyneenä seurannut näitä ketjuja. Ihmiset puhuvat kiireestään, hentisyydestä, perhekeskeisyydestä, omasta ajasta ja halusta keskittyä vain läheisiin. Varmasti niin, mutta paljon on myös meitä, joilla sitä yksinäistä aikaa riittäisi jakaa - syystä tai toisesta.
Mulla on ollut käsitys, että viestit, joissa on meiliosoite, poistuvat hyvin nopeasti. Onhan näissä yksinäisyysketjuissa ollut meiliosoitteitakin, mutta en tiedä, onko kukaan niihin laittanut meiliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on melkein 300 viestiä, eli yksinäisiä on paljon ja aihe tärkeä. Yleensäkin nämä yksinäisyysketjut av:lla keräävät satoja tai tuhansia viestejä. Ikinä kukaan ei vain laita meiliosoitettaan näihin ja sano, että kirjoittelisi mielellään muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Miksi ei? Luulisi, että satojen kirjoittajien joukosta voisi löytyä joku hengenheimolainen. Ja se meiliosoite voi olla anonyymi, ihan tätä tarkoitusta varten tehty.
Minä en tiedä, mitä siinä sähköpostissa sanoisin. Jos tämä ketju on ainoa, mikä meitä yhdistää, niin pitäisikö keskustelu aloittaa sitten yksinäisyydestä puhumisella? Vai pitäisikö laimeasti laittaa joku esittelyteksti? Jos ei olekaan mitään sanottavaa?
En siis mitenkään tässä yritä kuittailla, vaan mietin ihan tosissani. Ja toisaalta pelkään, että sinne tulisi jotain törkyviestejä. Tai joku vain aikansa kuluksi tai kiusatakseen pilailisi? Ei sellaista jaksa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus ei ole mollata itsensä yksinäiseksi kokevia. Olen vain joskus yrittänyt tutustua ihmiseen, joka paikassa valitti, ettei kavereita ole. Ehdotin tapaamisia ja ne onnistuivat, mutta mitään vastavuoroisuutta ei ollut. Minulle ei ehdotettu yhtään mitään, mutta hän jatkoi edelleen samoja puheita, että hän on niin yksin... Eiväthän toki kaikki ihmiset sovi kaikille, mutta minulle tämä oli epämiellyttävä kokemus. Ilmeisesti seurani oli vielä huonompi vaihtoehto kuin yksinolo, mikä ei sekään selvästi häntä miellyttänyt.
Minä tunnen myös näitä ihmisiä. Ei pyydetä vastavuoroisesti vierailulle, kahville saatetaan lähteä - ajoittain niitäkin perutaan. Sitten ihan aidosti ihmetellään kun ollaan aina niin ”yksin”. Mikään ei kiinnosta paitsi se ona perse. Ei oikeasti edes se jaettu yhteinen aika. Olen tullut siihen tulokseen, ettei tässä ole ongelmana yksinäisyys, vaan persoonallisuushäiriö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Tässä oli tarkoitus vain kertoa esimerkki siitä, että miten tympeitä ja epäystävällisiä ihmiset aika usein on, joten voi olla aika iso kynnys uskaltautua tekemään lähempää tuttavuutta. Toki en viestissäni tarkkaan eritellyt, että mitä kaikkea kurssillani puuhasin ja juttelin, eli en siis olettanut että pelkällä tervehtimisellä kaikki kirmaavat mulle kaveriksi. Pointti on se, että yksinäisten pitäisi petrata ja ponnistella niin peevelisti, mutta usein ne toiset ei kyllä tule tuumaakaan vastaan, arvostelevat kylläkin. Jotenkin oletin, että aikuisten ihmisten kohdalla jo ihan perus kohteliaisuus osattaisiin.
Mikä pakko on aina päästä mukaan jo valmiiseen kaveripiiriin? Miksi muut uudet eivät kelvanneet? Monen ongelma nykyisin on, että heti pitäisi päästä juuri kaikista suosituimpien seuraan ja vähemmän suositut eivät kelpaa edes toisilleen. Kuitenkin niissä vähemmän suosituissa voi olla vaikka miten ihania ihmisiä, joiden kanssa ystävyys voi olla sata kertaa antoisampaa kuin kuuluminen sisäpiirin ulkokehälle.
Ei yksinäiselle kelpaa toinen yksinäinen. Joka voisi ymmärtää sitä ujoutta jne. En kyllä ymmärrä että miksi, mutta näin on.
Et voi sanoa noin toisten puolesta. Kyllä yksinäiselle kelpaa usein myös toinen yksinäinen, mutta se tarkoittaa sitä, että muutakin yhteistä on löydyttävä. Yksinäisyys ei sellainen yhdistävä tekijä, joka tekisi kahdesta ihmisestä ystävät keskenään. Aika monien asioiden on jollain tavalla osutttava kohdalleen, ennen kuin läheinen ystävyys on mahdollista. Hetken voi toki viettää aikaa melkein kenen kanssa vain, mutta harvemmin sitä ihminen ystävystyy toisen kanssa, jos yhdessäolo esimerkiksi on kovin riitaista, kun kahdenkeskinen vuorovaikutus ei toimi.
Ja kaikki muut yksinäiset ovat niitä, joiden kanssa kemiat ei kohtaa? Eli yksinäinen itse on leimannut ne muut yksinäiset kelvottomiksi. Mutta vaatii, että häntä ei kohdella siten kun hän itse kohtelee yksinäisiä?
Tuo on niin nähty, joku uusi rymistää porukkaan, joka on tuntenut toisensa vuosia, eikä kelpuuta muita uusia. Sitten pettyy, kun niillä kauan toisensa tunteneilla on omat jutut, eikä sitä eroa kurota umpeen vaan sillä, että tömistelee tämmöisen porukan keskelle. Sitten seuraa loukkaantuminen ja koko harrastusryhmän jättäminen, ei edelleenkään kelpaa ne toiset uudet ja yksinäiset, joiden kanssa ajan mittaan syntyisi oma porukka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus ei ole mollata itsensä yksinäiseksi kokevia. Olen vain joskus yrittänyt tutustua ihmiseen, joka paikassa valitti, ettei kavereita ole. Ehdotin tapaamisia ja ne onnistuivat, mutta mitään vastavuoroisuutta ei ollut. Minulle ei ehdotettu yhtään mitään, mutta hän jatkoi edelleen samoja puheita, että hän on niin yksin... Eiväthän toki kaikki ihmiset sovi kaikille, mutta minulle tämä oli epämiellyttävä kokemus. Ilmeisesti seurani oli vielä huonompi vaihtoehto kuin yksinolo, mikä ei sekään selvästi häntä miellyttänyt.
Minä tunnen myös näitä ihmisiä. Ei pyydetä vastavuoroisesti vierailulle, kahville saatetaan lähteä - ajoittain niitäkin perutaan. Sitten ihan aidosti ihmetellään kun ollaan aina niin ”yksin”. Mikään ei kiinnosta paitsi se ona perse. Ei oikeasti edes se jaettu yhteinen aika. Olen tullut siihen tulokseen, ettei tässä ole ongelmana yksinäisyys, vaan persoonallisuushäiriö.
Saattaa hyvin pitää paikkansa. Ainakin tosiaan se ajatus oli hukassa, että ystävyyden kehittyminen vaatii molemmilta jonkin verran vaivannäköä. En silti sanoisi, että tässä olisi kyseessä mikään yksinäisen stereotyyppi, koska moni yksinäinenhän käyttää paljon aikaa ja vaivaa saadakseen aikaan toimivia sosiaalisia suhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pyydä Mll:ltä perhekummi itsellesi/perheelle tai mene mukaan MLL:n perhekahvilatoimintaan vapaaehtoiseksi vetäjäksi?Näin pääset luontevasti kontaktiin muiden äitien kanssa. Jos alueellasi on asukaspuisto/ avoin päiväkoti mene sinne. Siellä ainakin ohjaajat juttelevat kanssasi, jos ei kukaan muu.
Mä toimin mll:n perhekerhon vetäjänä, toimin srk: perhekahvilan vetäjänä, olen mukana partion toiminnassa aina kun vapaaehtoisia tarvitaan, samoin koulun vanhempainyhdistyksessä. Olen aina auttamassa, kuskaan lapsen kavereita meille, heille, harrastuksiin. meille saa aina lapsen hoitoon jos vain mun aikatauluihin sopii, useimmiten sopiikin. oon auttanut peräkärryllä kuskaamaan tavaraa, auttanut remonteissa, hoitanut eläimiä,
yms. ja mitä tästä olen saanut? en yhtään mitään! kuinka paljon viel pitäis yrittää? mä oon kiinnostava vain niin kauan ku musta voi hyötyä jotenkin
T: se iloinen yksinäinen varsinais-suomen pohjoiskulmilta
Ts. yrität ostaa ystävyyttä tekemällä palveluksia.
Pitäisikö sun vaan lopettaa se?
Jos sä profiloidut siksi tyypiksi, joka aina tekee ne ikävät hommat mitä muut ei viitsi, ymmärrät kai, että saat piikoa lopun ikääsi?
Mie en käsitä tätä. Ensin kaikki hokee et mee järjestöihin mukaan, hanki harrastu saat kavereita. Oo aktiivinen ihmisten seurassa, soittele, viestittele, oo ystävällinen. Ny kun näin tekee niin sit ostaa kavereita ?!?
Jos mulla on peräkärry pihas ja tuttu sitä kysyy, niin täst lähin sanon ei? jos mun lapsi menee säbätreeneihin ja joku kysyy kyytiä ni vastaan ei, mennään kaksin? jos lapsi haluaa jonkun kaverin meille niin sanonko hänelle ei, eikäy ku ei nekään koskaan ketään kuskaa, ja sit mulla on yksinäinen lapsi?
kertokaa ny h*lvetti et miten mun tulis käyttäytyä!
Mä oon ystävällinen ja avulias ihan perusluonteeltani enkä koe noita kaveruuden ostamisena, mutta jotenkin toivon et joku huomais et toihan on kiva tyyppi - tai edes joskus tarjois vastapalvelusta. Onko se siis niin en itsekkään tyypit saa parhaiten kavereita? kun vaan mennään minä minä asenteella ni homma toimii?
T: se yksinäinen täält varsinais-suomen pohjoiskulmilta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitus ei ole mollata itsensä yksinäiseksi kokevia. Olen vain joskus yrittänyt tutustua ihmiseen, joka paikassa valitti, ettei kavereita ole. Ehdotin tapaamisia ja ne onnistuivat, mutta mitään vastavuoroisuutta ei ollut. Minulle ei ehdotettu yhtään mitään, mutta hän jatkoi edelleen samoja puheita, että hän on niin yksin... Eiväthän toki kaikki ihmiset sovi kaikille, mutta minulle tämä oli epämiellyttävä kokemus. Ilmeisesti seurani oli vielä huonompi vaihtoehto kuin yksinolo, mikä ei sekään selvästi häntä miellyttänyt.
Minä tunnen myös näitä ihmisiä. Ei pyydetä vastavuoroisesti vierailulle, kahville saatetaan lähteä - ajoittain niitäkin perutaan. Sitten ihan aidosti ihmetellään kun ollaan aina niin ”yksin”. Mikään ei kiinnosta paitsi se ona perse. Ei oikeasti edes se jaettu yhteinen aika. Olen tullut siihen tulokseen, ettei tässä ole ongelmana yksinäisyys, vaan persoonallisuushäiriö.
tuollaisessa on yleensä takana pitkä masennus joka ei parane parilla kahvikupposella. ja ihmisen on jo todella vaikea nähdä mitään hyvää elämässä vaikka sitä olisikin. eräs tuttavani juuri teki itsemurhan, valitti aina yksinäisyyttä, mut totuus oli et ympärillään oli suuri joukko ihmisiä jotka välitti. hän ei vaan sitä enään nähnyt
Kuulostaa hieman omalta tarinaltani.
Olemme tosin vaimoni kanssa läheisiä.
En ikinä ystävytytynyt lähemmin kenenkään työkaverin kanssa(yhtä poikkeusta lukuunottamatta), aina olin jotenkin ulkopuolinen, vaikka minusta ilmeisesti pidettiin, ja tulin toimeen ihmisten kanssa.
Meillä ei juurikaan ole koskaan käynyt vieraita,
AP:llä on ilmeisesti sama puute kuin minulla, en kykene kepeään seurusteluun ja smalltalkiin 10min pitempää aikaa.
Kirjoitit, mistä haluaisit ihmisten kanssa keskustella.
Harva haluaa keskustella raskaista aiheista.
Mielelläni keskustelen vaikka aerodynamiikasta tai kosmologiasta....
Nykyään olen itseni työllistäjä alalla, jossa ei juuri tarvitse tavata ihmisiä.
Olen saanut tuttavia harrastusten kautta pikkuhiljaa, olen myt keski-iässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pyydä Mll:ltä perhekummi itsellesi/perheelle tai mene mukaan MLL:n perhekahvilatoimintaan vapaaehtoiseksi vetäjäksi?Näin pääset luontevasti kontaktiin muiden äitien kanssa. Jos alueellasi on asukaspuisto/ avoin päiväkoti mene sinne. Siellä ainakin ohjaajat juttelevat kanssasi, jos ei kukaan muu.
Mä toimin mll:n perhekerhon vetäjänä, toimin srk: perhekahvilan vetäjänä, olen mukana partion toiminnassa aina kun vapaaehtoisia tarvitaan, samoin koulun vanhempainyhdistyksessä. Olen aina auttamassa, kuskaan lapsen kavereita meille, heille, harrastuksiin. meille saa aina lapsen hoitoon jos vain mun aikatauluihin sopii, useimmiten sopiikin. oon auttanut peräkärryllä kuskaamaan tavaraa, auttanut remonteissa, hoitanut eläimiä,
yms. ja mitä tästä olen saanut? en yhtään mitään! kuinka paljon viel pitäis yrittää? mä oon kiinnostava vain niin kauan ku musta voi hyötyä jotenkin
T: se iloinen yksinäinen varsinais-suomen pohjoiskulmilta
Ts. yrität ostaa ystävyyttä tekemällä palveluksia.
Pitäisikö sun vaan lopettaa se?
Jos sä profiloidut siksi tyypiksi, joka aina tekee ne ikävät hommat mitä muut ei viitsi, ymmärrät kai, että saat piikoa lopun ikääsi?Mie en käsitä tätä. Ensin kaikki hokee et mee järjestöihin mukaan, hanki harrastu saat kavereita. Oo aktiivinen ihmisten seurassa, soittele, viestittele, oo ystävällinen. Ny kun näin tekee niin sit ostaa kavereita ?!?
Jos mulla on peräkärry pihas ja tuttu sitä kysyy, niin täst lähin sanon ei? jos mun lapsi menee säbätreeneihin ja joku kysyy kyytiä ni vastaan ei, mennään kaksin? jos lapsi haluaa jonkun kaverin meille niin sanonko hänelle ei, eikäy ku ei nekään koskaan ketään kuskaa, ja sit mulla on yksinäinen lapsi?
kertokaa ny h*lvetti et miten mun tulis käyttäytyä!
Mä oon ystävällinen ja avulias ihan perusluonteeltani enkä koe noita kaveruuden ostamisena, mutta jotenkin toivon et joku huomais et toihan on kiva tyyppi - tai edes joskus tarjois vastapalvelusta. Onko se siis niin en itsekkään tyypit saa parhaiten kavereita? kun vaan mennään minä minä asenteella ni homma toimii?
T: se yksinäinen täält varsinais-suomen pohjoiskulmilta
Jotkut vain ovat ihmisinä sellaisia, etteivät ihmeemmin välitä toisista ihmisistä. Kukin pärjätään miten pärjää. Muihin otetaan yhteyttä, jos heistä saadaan jotain hyötyä. Ystävyyttäkin pidetään yllä juuri sillä minimimäärällä yhteydenpitoa yms. Tällaisiksi ihmisiksi synnyttää, ei kasveta. Jos olet empaattinen ja välittävä ihminen, niin ei sinusta ikinä tule tuollaista. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Arvosta itseäsi, sinulla on hyvä vaikutus tähän maailmaan! Olet vain sellaista harvinaista ihmistyyppiä, että samanhenkistä seuraa joutuu etsimään ajan kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on melkein 300 viestiä, eli yksinäisiä on paljon ja aihe tärkeä. Yleensäkin nämä yksinäisyysketjut av:lla keräävät satoja tai tuhansia viestejä. Ikinä kukaan ei vain laita meiliosoitettaan näihin ja sano, että kirjoittelisi mielellään muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Miksi ei? Luulisi, että satojen kirjoittajien joukosta voisi löytyä joku hengenheimolainen. Ja se meiliosoite voi olla anonyymi, ihan tätä tarkoitusta varten tehty.
Minä en tiedä, mitä siinä sähköpostissa sanoisin. Jos tämä ketju on ainoa, mikä meitä yhdistää, niin pitäisikö keskustelu aloittaa sitten yksinäisyydestä puhumisella? Vai pitäisikö laimeasti laittaa joku esittelyteksti? Jos ei olekaan mitään sanottavaa?
En siis mitenkään tässä yritä kuittailla, vaan mietin ihan tosissani. Ja toisaalta pelkään, että sinne tulisi jotain törkyviestejä. Tai joku vain aikansa kuluksi tai kiusatakseen pilailisi? Ei sellaista jaksa.
Ap
No miten sä yleensä aloitat tutustumisen toiseen ihmiseen? Ei kirjallinen ilmaisu ole sen ihmeellisempää kuin suullinenkaan.
Minullakaan ei ole sellaisia kavereita, joita tapaisin sovitusti jossain. Ehkä pari kertaa vuodessa korkeintaan johonkin pubiin sovitusti. Näen joka päivä jonkun tutun vakiokahvilassa ja puhutaan tunti tai kaksi.
Aluksi olin kahvilassa ihmisten sattumalta näkemisiin hyvin tyytyväinen sosiaalisessa mielessä, mutta sitten keksinkin jo, että ei tämä olekaan ollenkaan sellaista sosiaalisuutta, että soitettaisiin ja sovittaisiin tapaaminen vaikka muutaman päivän päähän, ja että tekeminen olisi jotain muutakin, kuin kahvilassa istumista. Tiedän kyllä, että tälläisen puute johtuu siitä, että en uskalla, koska en koskaan tiedä, millainen henkinen oloni on parin päivän päästä; joten välttelen sitä, että jo etukäteen sopisin tapaamisia, koska minulla on käsitys, että kun tapaa jonkun, pitäisi olla henkisesti vireä. Se rajoittaa tietenkin elämääni aiheuttaen masennusta. 10 vuotta lähes ollut tälläistä.
Pitäisi päästä masennuksesta ja murehdinnasta jo viimein eroon, jotta se ei rajoittaisi elämääni. Tai sitten ei tarvitse päästä eroon, vaan olla niiden kanssa ja tehdä silti asioita. Jos ei eroon pyri pääsemään, silloin ilo paljastuukin itsestään. Se on vain niin käsittämätöntä mielelle.
t.mies