Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.

En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.

Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.

Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.

Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).

Ei tuollaista stanan raamattua jaksa lukea. Ookkonää joku vähän hönö, kun tällaiselle palstalle noin vtun pitkän tarinan naputat? Ota mieheltäsi suikkarit ja käske sen laittaa sua rajusti. Siinä sisältöä päivään.

Jos sinä et mielenvikaisuudestasi johtuen jaksa lukea toisten viestejä, niin se ei tarkoita sitä, ettemme me muut lukisi. Sinulla näyttää olevan itsesi kanssa suuriakin ongelmia ja taatusti muidenkin kanssaihmisten kanssa, mitä tekstisi sisällöstäsi voi päätellä.

Höpsis. Epäkelpoa häviäjäainesta ei pidä sääliä tai tukea. Se on turmiollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on siinä iässä, kun eletään ruuhkavuosia. Itse muistan kuinka silloin ajatuskin ystävien ja tuttavien tapaamisesta uuvutti. Vaativa työ, pienet lapset ja perhe-elämä, parisuhdeongelmat ym. vei kaiken energian eikä aikaa itselle tai ystäville ollut. Tämä voi olla yksi syy, miksi samassa elämänvaiheessa olevat eivät ole innokkaita luomaan uusia kaverisuhteita. Eri ikäiset taas voivat tuntea olevansa eri aaltopituudella nuoren kotiäidin kanssa.

Ei mulla muuta. Tällaista tuli mieleen.

Ap on työtön..ei sillä oo kiire

Tuskinpa Ap. on kolmen lapsen ja miehensä työllistäessään Ap:tä ollut T Y Ö T Ö N  moniin vuosiin!!!!!

Hae miehes kanssa temtation islandille.

Tulee testattuu parisuhde ja ei oo tylsää hetkee

Joku voi jopa nauraa kun pieraiset:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on siinä iässä, kun eletään ruuhkavuosia. Itse muistan kuinka silloin ajatuskin ystävien ja tuttavien tapaamisesta uuvutti. Vaativa työ, pienet lapset ja perhe-elämä, parisuhdeongelmat ym. vei kaiken energian eikä aikaa itselle tai ystäville ollut. Tämä voi olla yksi syy, miksi samassa elämänvaiheessa olevat eivät ole innokkaita luomaan uusia kaverisuhteita. Eri ikäiset taas voivat tuntea olevansa eri aaltopituudella nuoren kotiäidin kanssa.

Ei mulla muuta. Tällaista tuli mieleen.

Ap on työtön..ei sillä oo kiire

Tuskinpa Ap. on kolmen lapsen ja miehensä työllistäessään Ap:tä ollut T Y Ö T Ö N  moniin vuosiin!!!!!

Nauraisitko sinä ap:n pieruille?

Vierailija kirjoitti:

Minulla tosiaan se "vika", kun olen opiskellut ja työskennellyt aina miesvaltaisella alalla. Hankala se tosiaan miesten kavereiksi on ruveta, onhan täälläkin ollut keskusteluja joissa sanottu ettei naisen tule varatun miehen ystäväksi yrittää pyrkiä ja jo koko miesvaltaisella alalla oleminen on joidenkin sekopäiden mielestä huomionhakua. Vaikka olen hyvin nuoresta asti saman miehen kanssa ollut yhdessä, enkä siis uhka kenellekkään. Mutta hankala tosiaan yrittää edes lähteä yrittämään kaveruutta miesten kanssa.

Liityin myös erääseen englanninkieliseen fb-ryhmään. Olen siellä saanut keskustella erilaisten ihmisten kanssa monesta asiasta. En tunne enää oloani yksinäiseksi. :)

Miesten kaverina oleminen oli helpompaa nuorempana, näin vanhempanakin se onnistuu, mutta aina tulee ajatus että "luuleekohan tuon vaimo, että yritän sen miestä itselleni?". Vaikka en tosiaankaan yritä. Huomionhakua olla miesvaltaisella alalla?! En ole hullumpaa kuullut!! Jos ala kiinnostaa ja on oma? Pitäiskö valita naisvaltainen ala ettei joku paheksu. Huh, miten oudosti jotkut ihmiset ajattelee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki hyvät neuvot on jo mainittu.

Eikä yhdestäkään ole kiitetty.

Jokainen ystävystyy tyylillään.

Itse olen kyllä sen verran rehellinen, että jos toistuvasti joudun samanlaiseen ongelmaan aina uusien ihmisten kanssa, alan miettiä, mitä minussa on vialla, ja miten voisin muuttaa käytöstäni.

3 vuotta sitten maailmani muuttui kertaheitolla. Ymmärsin olevani hsp. Sen myötä tajusin itsestäni enemmän kuin koko siihenastisen elämäni aikana.

Ennen muuta suon itselleni ymmärtämystä ja täyden oikeuden olla sellainen kuin olen. Ymmärrän millaista seuraa kannattaa varoa. Osaan pitää napakasti rajani. Osaan myös olla parempi ystävä kuin ennen.

Voi kiitos teille neuvoista kuten "hanki elämä", "jotain vikaa sinussa on" ja "no en ihmettele ettei sulla ole ystäviä". Noin, oletteko kiitoksenkipeät nyt tyytyväisiä?

Mua ei haittaa, että sä haastat jatkuvasti riitaa, kun joku sanoo jotain, mistä olet eri mieltä. Mutta en kyllä usko että siitä on sullekaan mitään hyötyä.

Ei tuollaisista" neuvoistakaan" mitään hyötyä ole mutta niitä vain jaellaan kuin lähikaupan ämpäreitä.

Sä voit olla keskenäsi ihan mitä mieltä haluat.

Mutta täällä on muitakin keskustelemassa kuin sinä.

Mua liikuta sun rätkättäminen yhtään. Olen tuntenut kaltaisiasi: olet kiittämätön, laiska, piikikikäs ja ymmärrät tahallasi aina väärin.

Silti tivaat valmiita vastauksia. Kaikissa muissa on vikaa: sinussa ei koskaan.

Kun sinuun lopulta kyllästytään ja jäät yksin, et usko sitäkään.

Luulet ehkä, ettei netissä riiteleminen haittaa sua. Kivahan se on provota! Väärin. Riitaisa, ivallinen kommunikointi tulee sulle tavaksi, mikäli muuta olet koskaan osannutkaan.

Mieti itse, mitä siitä seuraa.

No jos et näe näissä joissain annetuissa neuvoissa mitään ilkeää ja alentuvaa niin emme tule koskaan ymmärtämään asioita samalla tavalla muutenkaan..jotkut tuntuu pitävän yksinäisiä jonain itseä huonompana, alempana rotuna, liekö se toimii defenssinä ettei tarvitse pelätä itse joutuvansa koskaan samaan asemaan, pätee myös työttömiin, sairaisiin, heihin joilta on lapsi kuol lut jne.

Eihän yksinäisetkään pidä toisia yksinäisiä edes samanarvoisina kuin itseään. On olemassa lukuisia tapoja kohdata toisia yksinäisiä, mutta tämä vaihtoehtohan ei yksinäisille kelpaa. Kun yksinäisten seura ei kelpaa heille itselleenkään.

Eivätkä he itse usko kelpaavansa kellekään.

Ehkä siksi yksinäisten fb-ryhmäkin on toivoton. Kukaan ei kelpaa kellekään. Eikä haluta vaivautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene 4h yhdistykseen kyselemään olisiko mahdollista päästä vanhuksien seuraksi Esim. ulkoiluttamaan tai lukemaan tai vain pitämään seuraa.

Ap täällä

En halua istua kuuntelemassa ventovieraan mummon horinoita.

Haluan ystävän , jonka kanssa voi vetää perseet ruotsinristeilyllä.

Haluan ystävän joka nauraa kun minulta pääsee pieru.

Haluan ystävän ,joka pitää minua kauniina ja kehuu vaatteitani.

No on sullakin toiveet ystävyydestä! Jos tuota odotat ystävältä, niin en yhtään ihmettele pettymystäsi....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikanaan yksi ystävä, jonka kanssa olin satunnaisesti tekemisissä, ja joka kertoi olevansa yksinäinen. Hänellä oli silloin mies, mutta ovat jo aikapäivää sitten eronneet. Yritin häntä monesti piristää ja olla häneen yhteydessä, pyytää illanviettoihin ja viinilasilliselle, ja muutaman kerran kävimmekin. Ystävyys muodostui vain kovin raskaaksi, koska joka kerta, kun esim. kysyin kuulumisia, sain vain saman valitusvirren; ei ole miestä, ei ole ihmisiä ympärillä, työpaikka on tylsä, asuntokin kallis, ulkonäkö ei mitään, ihan kaikki asiat olivat aina huonosti. Minua alkoi sittemmin ahdistaa jo siinä vaiheessa, kun tältä henkilöltä tuli viesti, koska tiesin, että sama valitusvirsi sieltä jälleen kerran tulee.

Tätä on jatkunut nyt 20 vuotta ja olen tietoisesti vähentänyt yhteydenottojani tähän ystävään, koska ahdistun itse siitä jatkuvasta valituksesta. Ja kaiken lisäksi kommentteja: "Hyvähän se sulla on kun oot niin kaunis ja sosiaalinen", " hyvähän se sulla on kun on niin paljon ystäviä", "hyvähän se sulla on, kun pidät työstäsi" ym ym. Kuitenkaan tämä henkilö ei tiennyt todellisesta elämästäni mitään, koska ei koskaan vaivautunut kysymään. Käpertyi vaan siihen omaan surkeaan oloonsa ja halusi puhua siitä ihan koko ajan. Etsimättä kuitenkaan mitään ratkaisua asiaan. Tilanne on hänellä edelleen sama, näiden kaikkien vuosien jälkeen.

Eikö niin, että yritit aikasi auttaa ystävääsi, jotta hän osaisi muuttaa elämänsä paremmaksi ja olisi tyytyväisempi?

Tiedän mistä puhut.

Mulla on ollut noita, ja olen lopulta katkaissut välit, kun muu ei auta.

Yleensä valittaja jää kärttämään seuraa eikä usko, että häntä ei enää kaivata.

Valittamiseen liittyy kadehtiminen ja syyttely (sulla on niin hyvin, sä et tajua mitään!)

Itse toivon vain, että olisin irrottautunut paljon aiemmin.

Juuri näin! Yritin ehdottaa hänelle vaikka mitä, olla positiivinen, lähteä hänen kanssaan baanalle miehiä katsastamaan, mitä tahansa. Mutta jos ihminen ei loppupelissä edes halua muutosta elämäänsä, ei häntä pysty kukaan auttamaan. Itse ne askeleet muutoksen eteen on kuitenkin tehtävä, vaikka kuinka sivusta yrittäisi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene 4h yhdistykseen kyselemään olisiko mahdollista päästä vanhuksien seuraksi Esim. ulkoiluttamaan tai lukemaan tai vain pitämään seuraa.

Ap täällä

En halua istua kuuntelemassa ventovieraan mummon horinoita.

Haluan ystävän , jonka kanssa voi vetää perseet ruotsinristeilyllä.

Haluan ystävän joka nauraa kun minulta pääsee pieru.

Haluan ystävän ,joka pitää minua kauniina ja kehuu vaatteitani.

No on sullakin toiveet ystävyydestä! Jos tuota odotat ystävältä, niin en yhtään ihmettele pettymystäsi....

Minusta toi kuullostaa ihan normaalilta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene 4h yhdistykseen kyselemään olisiko mahdollista päästä vanhuksien seuraksi Esim. ulkoiluttamaan tai lukemaan tai vain pitämään seuraa.

Ap täällä

En halua istua kuuntelemassa ventovieraan mummon horinoita.

Haluan ystävän , jonka kanssa voi vetää perseet ruotsinristeilyllä.

Haluan ystävän joka nauraa kun minulta pääsee pieru.

Haluan ystävän ,joka pitää minua kauniina ja kehuu vaatteitani.

No on sullakin toiveet ystävyydestä! Jos tuota odotat ystävältä, niin en yhtään ihmettele pettymystäsi....

Minusta toi kuullostaa ihan normaalilta

Niin minustakin.

Vierailija kirjoitti:

Koitapa olla yksinäinen ilman miestä ja lapsia. Sinulla on ap perhe, suurin osa yksinäisistä ei voi sellaisesta edes unelmoida. Ei ole ketään jota näkisi päivän aikana, ei ketään joka suukottaisi joka päivä ja tulisi viereen nukkumaan.

Häpeä.

Ap:lla ei ole mitään hävettävää, mutta sinulla on. Ei ihmisten pahan olon tunteita tarvitse laittaa paremmuus/pahemmuusjärjestykseen sen mukaan, kenellä on asiat huonoimmin. Eli mielestäsi aina, jos löytyy joku, jolla on asiat huonommin, ei ihmisellä ole oikeutta surra, mieltänsä pahoittaa eikä varsinkaan valittaa. Sinä olet varmasti niitä ihmisiä, joilla asiat on aina pahemmin kuin muilla. Jollakin on flunssa, niin sinulla se on varmasti pahempi, jollakin on rankkaa, mutta sinulla takuulla on kolme kertaa rankempaa.

Vierailija kirjoitti:

Yllä joku sylki halveksivasti, kun ehdotettiin hakeutumista vanhuksen ystäväksi jonkun liiton kautta.

Eihän se nyt ole mitään tasapuolista ystävyyttä!

Ensinnäkin, vapaaehtoisen ystävätoiminnan kulmakivi on se että vapaaehtoinen ei ala siihen itsekkäistä syistä, vaan auttaakseen sitä toiminnan kohdetta. Ystävätoimintaan ei siis "kuulu" eikä saisi mennä mukaan siksi että haluaa ITSELLEEN ystävän, vaan siksi, että kokee että voi auttaa MUITA. Ihan niinkuin tukiperheeksikään ei tule ryhtyä siksi että halua itselleen lapsista seuraa, vaan siksi että kokee voivansa ja tahdovansa auttaa niitä lapsia. Ei itseään.

Toisekseen, miten työikäinen aikuinen ja avustettava vanhus voisivat olla tasaveroisia ystäviä? Voiko avustettavan vanhuksen kanssa lähteä shoppailemaan, keikoille, elokuviin, risteilylle, tai edes rannalle istumaan? Ei, avustettavan vanhuksen kanssa ei voi eikä ole tarkoituskaan tehdä asioita joita ITSE haluaa tehdä, vaan joita VANHUS haluaa tehdä. Ei sellainen toiminta mitenkään korvaa tasa-arvoista ystävyyssuhdetta sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa tehdään asioita joista molemmat nauttivat.

Jep, voisihan sitä mennä vaikka vapaaehtoiseksi päiväkotiin hankkimaan lapsista ystäviä, ikäeroa voi olla vähemmänkin kuin suhteessa siihen dementikkomummoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotiäitien yksinäisyys on ihan tavallista. Ylipäänsä ihminen jää (suomessa) hirveen helposti aika yksinäiseksi ellei ole kovin ulospäinsuuntautuva ja sikäli helposti muihin tutustuva ja "bondaava" persoona. Ehkä yksi yksinäisyyden tunnetta lisäävä asia on se että ollaan vähän liian vaativia sen kaveruuden suhteen, että pitäisi olla paljon yhteisiä asioita ja tuntua läheiseltä toisen kanssa. Ei osaa jollain tasolla olla oikein avoin muiden ihmisten suhteen, enkä tarkoita tällä avoimuudella nyt omista asioista avautumista vaan jotain muuta.

Juuri näin. Ja toista tällaista ihmistä ei ole järkevää etsiä sellaisista, joilla on jo paljon ystäviä ja muita ihmissuhteita sekä elämässään paljon tekemistä. Ei heillä ole yksinkertaisesti aikaa, voimia eikä haluakaan ryhtyä "sydänystäväksi" jollekin yksinäiselle. 

Mikähän niillä on kun ovat niin voimattomia, raudanpuute varmaan vaivaa.

Päiväkoti- ja/tai kouluikäisiä lapsia, kokopäivätyö, puoliso, jolle pitäisi löytyä myös kahdenkeskistä aikaa, sukulaiset (lasten isovanhemmat, kummit ja mahdollisesti myös serkut vanhempineen), lasten harrastukset, omat harrastukset, kotihommat sekä ihan riittävä määrä ystäviä ja kavereita, joihin ei niihinkään ehdi pitää yhteyttä niin paljon kuin haluaisi. Ei siinä mitään raudanpuutetta tarvita, kun elämä on jo täynnä tekemistä ja ihmissuhteita. 

Onneksi yksinäisille vit tuiluun vauvapalstalla on aina aikaa...

Palstalla voi olla vaikka kahvitauolla tai  jäähallin edessä parkkipaikalla autossa odottamassa, että lapsi tulee harkoista. Tai istuessaan bussissa matkalla töistä kotiin. 

Onneksi pienenkin liikenevän hetken voi käyttää hyödyllisesti eli vauvapalstalla vit tuiluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene 4h yhdistykseen kyselemään olisiko mahdollista päästä vanhuksien seuraksi Esim. ulkoiluttamaan tai lukemaan tai vain pitämään seuraa.

Ap täällä

En halua istua kuuntelemassa ventovieraan mummon horinoita.

Haluan ystävän , jonka kanssa voi vetää perseet ruotsinristeilyllä.

Haluan ystävän joka nauraa kun minulta pääsee pieru.

Haluan ystävän ,joka pitää minua kauniina ja kehuu vaatteitani.

No on sullakin toiveet ystävyydestä! Jos tuota odotat ystävältä, niin en yhtään ihmettele pettymystäsi....

Minusta toi kuullostaa ihan normaalilta

Se en ollut minä. Olen lukenut ketjua pitkin päivää, mutta vaikea keksiä mitään sanottavaa enää. En jaksa jankata niiden kanssa, jotka eivät ole lukeneet alkupään viestejäni, mutta jotka ovat tehneet minusta silti oman päätelmänsä. Ja yksinäisistä yleensäkin.

Ap

Seminaarissa oli yks vähän reppana mies.

Se valitti olevansa kovin yksinäinen.

No, me ryhmäläiset pyysimme häntä mukaan aina tapaamisiin. Ei tullut. Soittelimme toisillemme. Moni soitti tälle miehellekin. Sit juteltiin, joskus pitkäänkin. Se oli ihan antoisaa. Oltiin ryhmäläisten kanssa fb.kavereita. Kun mies julkaisi, se sai paljon peukkuja ja kannustavia kommentteja. Jossain vaiheessa viestitin hänelle. Sukeutui pitkä keskustelu. Silloin sanoin suoraan, että en ollut varma, tykkääkö hän yhteydenotoista. Tykkää kuulemma. Sanoin myös, että mullekin saa soitella. No sieltä se tuli sitten :"Mä oon huono ottamaan yhteyttä."

Jonkin kuukauden pidin tätä ihmistä fb.kavereissa. Sitten kyllästyin ja tipautin pois. Hän ei koskaan tehnyt mitään aloitteellista eikä kommentoinut mitään julkaisua edes peukulla. Muistin, että yksi koulukaveri oli samanlainen. Se ei koskaan soitellut, kysynyt kuulumisia, ollut kiinnostunut, ehdottanut mitään. Kertoi vain vuolaasti omista tekemisistään. Näin jatkui vuosikaudet.

Tämmöiset ihmiset ovat ystävinä vapaamatkustajia. He ottavat huomiota vastaan, mutta eivät anna sitä. Vaikka olisi kulunut vuosi edellisestä tapaamisesta tai juttelusta, tämä tyyppi ei näe sitä vaivaa että tarttuisi luuriin. Häneltä et ikinä kuule "Hei, tuli ikävä sua, ei olla aikoihin juteltu, mitä kuuluu?" Et ikinä saa tietää, välittääkö hän lainkaan olla ystävä, vai kelpaatko vain paremman puutteessa. Ja jos olet pudonnut rappusilta ja makaat veri.lammikossa, saat maata siinä tuomiopäivään asti. Jos olet joskus itse se, joka "on huono ottamaan yhteyttä", yhteys loppuu.

Joskus voi olla yksinäinen ihan vain siksi, että ei tunne olevansa kenellekään erityinen. Voi olla kavereita ja ystäviäkin, mutta on heille vain yksi kaveri tai ystävä muiden joukossa. 

Pyydä Mll:ltä perhekummi itsellesi/perheelle tai mene mukaan MLL:n perhekahvilatoimintaan vapaaehtoiseksi vetäjäksi?Näin pääset luontevasti kontaktiin muiden äitien kanssa. Jos alueellasi on asukaspuisto/ avoin päiväkoti mene sinne. Siellä ainakin ohjaajat juttelevat kanssasi, jos ei kukaan muu.

Vierailija kirjoitti:

Pyydä Mll:ltä perhekummi itsellesi/perheelle tai mene mukaan MLL:n perhekahvilatoimintaan vapaaehtoiseksi vetäjäksi?Näin pääset luontevasti kontaktiin muiden äitien kanssa. Jos alueellasi on asukaspuisto/ avoin päiväkoti mene sinne. Siellä ainakin ohjaajat juttelevat kanssasi, jos ei kukaan muu.

Kyllä minä käyn paikoissa. Lasten kanssa ja ilman. Olen käynyt perhekerhoissa, olen vienyt lapsia harrastuksiin ja harrastanut itsekin. Ollaan oltu tapahtumissa, ja olen ollut mukana järjestämässä tapahtumia.

Ei ongelma ole ollut se, etteikö niissä joku puhuisi minulle tai etten uskaltaisi puhua muille. Juuri nyt elämäntilanteeni on hankala, ja silloin se korostuu, että on ilman tukiverkkoja ja ilman ystäviä. Tuntuu pahalta, kun pyytää jonnekin, jättää pelivaraa että mikä päivä, tai kysyy ajoissa johonkin, ja vastaus on aina ei. Joku kirjoitti, että on pyytänyt ihmisiä tapahtumiin, saanut kieltävän vastauksen, mutta tämä pyydetty onkin mennyt jonkun toisen kanssa. Minulle kävi juuri tällä viikolla näin. Siis aikaisemmin pyysin mukaan, tämä ihminen kieltäytyi että ei ole hänen juttunsa. Siellä kuitenkin nähtiin. Tai siis minä näin hänet, hän ei minua.

Tällaiset asiat saa lamaantumaan, tosiaan. Mutta ei se tarkoita silti sitä, että minun pitäisi sietää ilkeyksiä tai vastata niihin. Jonkun mielestä se kertoo minusta sen, että miksi minulla ei ole ystäviä. Minähän pidin puoleni?!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pyydä Mll:ltä perhekummi itsellesi/perheelle tai mene mukaan MLL:n perhekahvilatoimintaan vapaaehtoiseksi vetäjäksi?Näin pääset luontevasti kontaktiin muiden äitien kanssa. Jos alueellasi on asukaspuisto/ avoin päiväkoti mene sinne. Siellä ainakin ohjaajat juttelevat kanssasi, jos ei kukaan muu.

Kyllä minä käyn paikoissa. Lasten kanssa ja ilman. Olen käynyt perhekerhoissa, olen vienyt lapsia harrastuksiin ja harrastanut itsekin. Ollaan oltu tapahtumissa, ja olen ollut mukana järjestämässä tapahtumia.

Ei ongelma ole ollut se, etteikö niissä joku puhuisi minulle tai etten uskaltaisi puhua muille. Juuri nyt elämäntilanteeni on hankala, ja silloin se korostuu, että on ilman tukiverkkoja ja ilman ystäviä. Tuntuu pahalta, kun pyytää jonnekin, jättää pelivaraa että mikä päivä, tai kysyy ajoissa johonkin, ja vastaus on aina ei. Joku kirjoitti, että on pyytänyt ihmisiä tapahtumiin, saanut kieltävän vastauksen, mutta tämä pyydetty onkin mennyt jonkun toisen kanssa. Minulle kävi juuri tällä viikolla näin. Siis aikaisemmin pyysin mukaan, tämä ihminen kieltäytyi että ei ole hänen juttunsa. Siellä kuitenkin nähtiin. Tai siis minä näin hänet, hän ei minua.

Tällaiset asiat saa lamaantumaan, tosiaan. Mutta ei se tarkoita silti sitä, että minun pitäisi sietää ilkeyksiä tai vastata niihin. Jonkun mielestä se kertoo minusta sen, että miksi minulla ei ole ystäviä. Minähän pidin puoleni?!

Ap

Ehkä hän ei vaan kehdannut sanoa suoraan, että menee tapahtumaan mieluummin jonkun toisen kanssa. Ei osannut arvata, että satut näkemään hänet siellä.