Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Mä oon treelta 33 v nainen, voin alkaa kaveriksi :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa, että nyt ärsyttää. Ette te edes lue mitä olen jo kirjoittanut! Teitä pitäisi kiittää ja kumartaa siitä, että luetaan rivien välistä mitä halutaan, neuvotaan alentuvasti ja pyytämättä.
Ei se niin ihan mene, sori siitä.
Ap
Pyydämme anteeksi huonouttamme ihmisinä ja jonotamme kaikki teidän korkeutenne luokse päästäksemme kaveriksenne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.
Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.
En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.
Aikalailla samanlainen tarina itsellä. Ja tosiaan kyllä viihdyn itsekseni, en ole roikkuja, en valita, en ole esillä liikaa mutta en myöskään liian hiljainen. Yliopistossa, kaupassa, neuvolassa, lääkärissä, töissä, tai missä tahansa tulen juttuun kaikkien kanssa. Kotimme lähellä on eräs hoitolaitos, muutama asukas moikkailee kaikkia. Minä moikkailen takaisin. En haise pahalle, olen ihan hyvännäköinen mutta en liian kaunis, että se koettaisiin uhkaavana. Olen mielestäni fiksu, empaattinen ja ajattelen asioita monelta kantilta. Minulla on avoin mieli ja koen, että jokaisen ihmisen perusteltu mielipide on arvokas. Olen ihan tavallinen nainen. Mutta olen aina ollut se kolmas, viides, jne pyörä. Se ylimääräinen. Se, joka on ollut mukana, mutta varmaan olisi ollut ihan sama vaikka en olisikaan.
Kaikkea olen yrittänyt, mutta tosiaan kyllä siihen turtuu kun vuosia yrittää ja käteen ei jää yhtään ystävää.
Mutta tosiaan ei tämä enää haittaa niin paljon. Tasavertainen kaveruussuhde vain olisi ihana joskus, keskustella ajankohtaisista asioista, omasta parisuhteesta, elämästä jne. Mutta en enää pakota tätä asiaa. Tulee jos on tullakseen. Kirjoitin jo aiemminkin, että erään ryhmän kautta facebookista olen löytänyt keskusteluseuraa, se on ollut erittäin iso asia minulle. :)Silti esim. Joku aika sitten kun huomasin fb:ssä kilpailun jossa voittaja sai meikkiopastusillan itselleen ja oliko viidelle kaverilleen, tuli paha mieli kun luin kommentteja joissa tägäiltiin niitä ystäviä, samalla miettien että voisikohan tähän osallistua yksin.
Tämä on yksi ilmentymä erityisyyden tarpeesta, josta toisessa kommentissani kirjoitin. Haluaisit olla sellainen, jonka poissaololla porukasta olisi muille merkitystä. Haluasit, että niillä muilla ei olisi yhtä hauskaa, jos syystä tai toisesta et lähtisikään heidän mukaansa.
Totta. Aikuisten kaveriporukat ovat hyvin usein sellaisia, ettei porukka ole yhdestä henkilöstä kiinni. Ihmiset muuttavat, elämäntilanteet muuttuvat jne, joten on ihan tavallista, että joku porukasta lähtee joko vähäksi aikaa tai kokonaan eikä asiaa jäädä suremaan vaan pidetään yhteyttä sillä kokoonapanolla, mikä on mahdollista.
Mutta on todella omituista toivoa, ettei muilla ole yhtä kivaa, jos itse on poissa. Sanopa se ääneen: yleensä sanotaan, että "Hitsi kun en päässyt mukaan, mutta pitäkää te muut oikein hauskaa (munkin puolestani)".
Tää sanoisi jos kehtaisi: "En lähde mukaan ja toivon että teillä on siksi ankeaa." Vitsinäkin huono. Johtaa pian siihen, että tyyppiä ei muisteta enää kutsua mukaan edes viidenneksi pyöräksi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa, että nyt ärsyttää. Ette te edes lue mitä olen jo kirjoittanut! Teitä pitäisi kiittää ja kumartaa siitä, että luetaan rivien välistä mitä halutaan, neuvotaan alentuvasti ja pyytämättä.
Ei se niin ihan mene, sori siitä.
Ap
Pyydämme anteeksi huonouttamme ihmisinä ja jonotamme kaikki teidän korkeutenne luokse päästäksemme kaveriksenne.
Mutta olemme täysin tietoisia siitä, että vähäisten älynlahjojemme vuoksi tämä kunnia on tavoittamattomissamme. Kumarramme syvään ja poistumme otsatukka lattiaa hipoen perä edellä ulos huoneesta (valtaistuinsalista).
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa, että nyt ärsyttää. Ette te edes lue mitä olen jo kirjoittanut! Teitä pitäisi kiittää ja kumartaa siitä, että luetaan rivien välistä mitä halutaan, neuvotaan alentuvasti ja pyytämättä.
Ei se niin ihan mene, sori siitä.
Ap
Pyydämme anteeksi huonouttamme ihmisinä ja jonotamme kaikki teidän korkeutenne luokse päästäksemme kaveriksenne.
Mutta olemme täysin tietoisia siitä, että vähäisten älynlahjojemme vuoksi tämä kunnia on tavoittamattomissamme. Kumarramme syvään ja poistumme otsatukka lattiaa hipoen perä edellä ulos huoneesta (valtaistuinsalista).
... pyytäen nöyrimmästi anteeksi, että erehdyimme tarjoamaan neuvoja, joita teidän korkeutenne ei sittenkään pyytänyt, vaikka siltä vaikutti.
Korjaamme asian lupaamalla pyhästi, että emme vastedes kommentoi kunnianarvoisan AP.n tekstejä. Jos suinkin ne tunnistamme.
Ehdotamme ap.lle, että hän lisää tekstinsä loppuun lauseen "Ei Saa Neuvoa!!!"
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu, että kestoyksinäiset ihmiset eivät oikein uskalla antaa itsestään paljon.
Itselläni kiinnostaa poikkeuksetta tutustua paremmin uuteen ihmiseen, jos tämä uskaltaa näyttää avoimesti fiiliksiä. Innostusta, tympääntyneisyyttä, jne. Kertoa itsestään ja elämästään kainostekematta, ikään kuin elämä on-asenteella. Sellainen vetoaa minuun, koska se enteilee hyvää, tasavertaista ystävyyttä. Itsekin olen avoin ihminen. Usein samanluonteiset ihmiset tulee hyvin toimeen ja ystävystyy. Kannattaisiko lähestyä sellaisia ihmisiä, joka tuntuu omanlaiselta?
Uskoisin myös, että paremmin onnistuu ns.täsmä iskuilu esim. juurikin vaikka facen ystäväryhmissä, kuin hakuammuntana harrastuksissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko sanoa, että nyt ärsyttää. Ette te edes lue mitä olen jo kirjoittanut! Teitä pitäisi kiittää ja kumartaa siitä, että luetaan rivien välistä mitä halutaan, neuvotaan alentuvasti ja pyytämättä.
Ei se niin ihan mene, sori siitä.
Ap
Pyydämme anteeksi huonouttamme ihmisinä ja jonotamme kaikki teidän korkeutenne luokse päästäksemme kaveriksenne.
Mutta olemme täysin tietoisia siitä, että vähäisten älynlahjojemme vuoksi tämä kunnia on tavoittamattomissamme. Kumarramme syvään ja poistumme otsatukka lattiaa hipoen perä edellä ulos huoneesta (valtaistuinsalista).
... pyytäen nöyrimmästi anteeksi, että erehdyimme tarjoamaan neuvoja, joita teidän korkeutenne ei sittenkään pyytänyt, vaikka siltä vaikutti.
Korjaamme asian lupaamalla pyhästi, että emme vastedes kommentoi kunnianarvoisan AP.n tekstejä. Jos suinkin ne tunnistamme.
Ehdotamme ap.lle, että hän lisää tekstinsä loppuun lauseen "Ei Saa Neuvoa!!!"
Niissä lukee aina Ap. Täällä tosin kommentoi moni muukin.
Onko nyt hyvä mieli? Kun saa olla ilkeä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäiselläkin on joka tapauksessa oikeus "kelpuuttaa" toinen ihminen elämäänsä ilman että syyllistetään nirsoilusta, laiskuudesta tai siitä, että yksinäinen haluaa vain valittaa. Eli ei ole pakko tyytyä itselle epämieluisaan ihmiseen vain siksi, että kunhan nyt vaan on joku. Ystävyys on sitä, että ollaan toisille tärkeitä, ollaan samalla aaltopituudella ja pidetään toisista ja toisen seurasta. Muussa tapauksessa ei ystävyydestä saa iloa ja onnea elämään, ei varmastikaan myöskään se toinen osapuoli.
Itse olen ainakin kerännyt ne itsekunnioitukseni rippeet ja silläkin uhalla, että olen yksinäinen, olen karsinut elämästäni ne ihmissuhteet, jotka ei tee minulle hyvää. En halua olla kenenkään hyväksikäytettävä enkä ilkeilyn kohde.
Ei parisuhdettakaan etsivän oleteta hyppäävän ensimmäisen kiinnostuneen mukaan ihan vain sen takia, että kun nyt on vain pakko saada joku.
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
Noh, ehkä ne ajatteli, että ketähän sä tervehdit, kun eivät itse sua tunteneet.
Tapahtuiko yllä kerrottu kenties Länsi-Suomessa tai Pohjanmaalla?
Itä-Suomessa moiset spekulaatiot eivät pälkähtäisi päähänkään.
Siellä tervehditään paremman puutteessa vaikka linnunpelättiä, ja ajatellaan että olikos sillä kurkku kipeänä kun ei vastannut!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että kestoyksinäiset ihmiset eivät oikein uskalla antaa itsestään paljon.
Itselläni kiinnostaa poikkeuksetta tutustua paremmin uuteen ihmiseen, jos tämä uskaltaa näyttää avoimesti fiiliksiä. Innostusta, tympääntyneisyyttä, jne. Kertoa itsestään ja elämästään kainostekematta, ikään kuin elämä on-asenteella. Sellainen vetoaa minuun, koska se enteilee hyvää, tasavertaista ystävyyttä. Itsekin olen avoin ihminen. Usein samanluonteiset ihmiset tulee hyvin toimeen ja ystävystyy. Kannattaisiko lähestyä sellaisia ihmisiä, joka tuntuu omanlaiselta?
Uskoisin myös, että paremmin onnistuu ns.täsmä iskuilu esim. juurikin vaikka facen ystäväryhmissä, kuin hakuammuntana harrastuksissa.
Tätä minä olen kokeillut! Ihmiset ovat lähtökohtaisesti todella vaivaantuneita. Tämä taitaa olla liian epäsuomalaista käytöstä.
Mutta olen aina ollut se kolmas, viides, jne pyörä. Se ylimääräinen. Se, joka on ollut mukana, mutta varmaan olisi ollut ihan sama vaikka en olisikaan.
.[/quote]
Tämä on yksi ilmentymä erityisyyden tarpeesta, josta toisessa kommentissani kirjoitin. Haluaisit olla sellainen, jonka poissaololla porukasta olisi muille merkitystä. Haluasit, että niillä muilla ei olisi yhtä hauskaa, jos syystä tai toisesta et lähtisikään heidän mukaansa. [/quote]
Hm, en nyt oikein usko, että kirjoittaisi toivoo, että muilla olisi kurjaa hänen poistuttuaan. Pikemminkin, että muut toivoisivat, että hänkin voisi osallistua ilonpitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No tuossahan tapahtuikin virhe! Kun menee johonkin uuteen paikkaan, missä osa porukasta tuntee toisensa entuudestaan ja osa ei, niin silloin tietenkin tutustutaan ensin muihin uusiin jäseniin. Ja vasta, kun siitä porukasta on löytynyt itselleen pari (siis se, mitä ne ennestään toisensa tunteneet jo sujuvasti keskenään toisistaan valitsivat) ja on tullut muiden uusien kanssa tutuksi, voi alkaa tutustua niihin muihinkin. Jos yrittää uutena tulokkaana (vaikka ei ole ainoa uusi tulokas) ensimmäisenä päästä jo valmiiseen porukkaan, hyvin usein käy juuri noin. Mä valitsen aina ensimmäisenä jonkun sellaisen, joka myös on uusi tulokas enkä ensimmäisenä yritä päästä mukaan "sisäpiiriin".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
No mutta et ollut tarpeeksi aktiivinen, toki sinun olisi pitänyt alkaa juttelemaan näille naisille, et kai vaan odottanut hiljaa että muut keksivät jutun juurta! Viis siitä että seuraasi ei selkeästi kaivattu, kyllä Positiivinen Ihminen (sellainen joka ansaitsee ystäviä) olisi silti osannut kääntää tilanteen voitoksi. Tietysti silleen ei-tuputtavalla tavalla, jota kukaan ei osaa sanoa mikä se olisi. Positiivinen ja aktiivinen, mutta ei tuputtava. Nih.
Meinaat että kyllä nyt on yksinäinen tehnyt kaikkensa, kun avasi suunsa ja sanoi moi?!
Sorry, ei toimi noin.
Niillä muilla on jo kavereita.
Ei niillä ole näin ollen motivaatiota ruveta hieromaan tuttavuutta.
Jos mä olisin ollut tuo ulkopuolinen, olisin kysynyt
.onko tässä tilaa?
. mitäs kello on?
Huomauttanut jotain säästä
kurssin aiheesta
sanonut että kylläpäs viikko vierähti nopeasti.
Tarjonnut purkkaa
Esitellyt itseni
........
Puheenaiheita on vaikka ja kuinka.
Ei mulle olisi tullut ekana mieleen, että muut on tylyjä.
Luultavasti ne vain yllättyivät tai olivat omissa ajatuksissaan.
Mua ei kyllä yllätä, että jotkut jää yksin.
Vierailija kirjoitti:
Olet todella tyhmä.
Kiitos, tulihan se sieltä. Tämä kruunaa kaiken.
Te, jotka pidätte ystävystymistä ja vieraiden ihmisten lähestymistä helppona asiana, jonka jokaisen pitäisi osata, te jotka täällä dissailette yksinäisiä ja ilkeilette: Onko teillä kokemusta siitä, kun luonne on ihan tajuttoman ujo tai muuten elämä koulinut luonteesta epävarman? Hinku lähestyä ihmisiä olisi ihan valtava, mutta ei ihan oikeasti meinaa uskaltaa, kun pelkää torjutuksi tulemista tai sitä, että munaa itsensä ihan täysin. Ääni vapisee ja jännittää. Onko teillä koskaan ollut tilannetta, että haluaisi yrittää tutustua, mutta ei ihan oikeasti keksi mitään järkevää sanottavaa ja sitten se tilaisuus meni jo....
Ymmärrättekö te, että ym. henkilö voi silti olla positiivinen ja iloinen, hän on vain ujo ja jää ehkä helposti näkymättömäksi ja muiden varjoon? Aika monella täällä on tapana leimata yksinäiset saamattomiksi, mutta usein se ei ole siitä kiinni. Ajatelkaapa, jos vaikka oma lapsenne olisi luonteeltaan ujo ja epävarma ihan ilman omaa syytään, olisi vain syntynyt sellaiseksi. Olisitteko edelleen sitä mieltä, että kyse on vain laiskuudesta ja negatiivisuudesta? Tätä ystävystymisen vaikeutta tapahtuu myös lasten keskuudessa ihan vain eri persoonien luonteenpiirteiden takia ja en oikein jaksa uskoa että pienen lapsenkaan kohdalla yksinäisyys olisi ihan vaan sen oma vika.
Mm. Mannerheimin lastensuojeluliitolla on ystäväksi maahanmuuttajaäidille koulutuksia. Suosittelen. :)
Vierailija kirjoitti:
Lähdin vasta mukaan erääseen harrastusryhmään ajatuksella, että nyt minä alan muuttamaan asioita omassa elämässäni ja yritän tutustua ihmisiin! En kuitenkaan asettanut mitään suuria odotuksia vaan päätin avoimin, iloisin mielin osallistua, jotta saisin edes vähän sosiaalista elämää. Suurin osa muista naisista tunsi toisensa jo ennestään ja jo ohjaajaa odotellessa yhdessä miettivät, että kuka on kenenkin pari ja mihin heidän porukka yhdessä sijoittautuu harrastustilassa. Muut, toisille tuntemattomat oli sitten ihan hiljaa.
Seuraavalla kerralla päätin taas olla reipas ja iloisesti tervehdin sitä samaista naisporukkaa, muita ei vielä näkynyt paikalla. Niistä YKSI vaivautuneena tervehti takaisin, muut vähän vilkuili tai ei olleet huomaavinaankaan. Että tällaisia sitä sitten meidän yksinäisten pitäisi yrittää lähestyä aktiivisesti. Mutta ai niin, tänään täällä opin, että tämä(kin) oli vain minun oma vika, en vain itse tiedä mitä tein väärin.
Mene harrastukseen jossa naiset on nörttimäisiä tai ns. poikatyttöjä. Heidän kanssaan ei välttämättä synny samanlaista lapsellista draamaa ja näkymättömänäpitämistä.
Ts. yrität ostaa ystävyyttä tekemällä palveluksia.
Pitäisikö sun vaan lopettaa se?
Jos sä profiloidut siksi tyypiksi, joka aina tekee ne ikävät hommat mitä muut ei viitsi, ymmärrät kai, että saat piikoa lopun ikääsi?