Lue keskustelun säännöt.
Nyt avaudun yksinäisestä elämästäni. Ihan sama, vaikka kuulostaisin miten säälittävältä tahansa
08.10.2018 |
Katsoin puhelimentani äsken. Huomasin, että viimeksi minulle on soittanut joku kaverin tapainen 17. elokuuta. Pyysi palvelusta, johon sanoin ei. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Naapuri on soittanut sen jälkeen kerran, kysyi isännöitsijän nimeä. Yksi puhelu oli joltain liittymäkauppiaalta. Itse olen soittanut miehelleni useamman kerran, hän minulle vain muutaman kerran kolmen viimeisen kuukauden aikana.
En jaksa selittää miksi, mutta en ole työ- tai kouluelämässä tällä hetkellä. En harrasta mitään ihmisten parissa. Voisin kyllä, mutta en enää jaksa enkä uskalla. Minulla on mies, joka tekee pitkiä työpäiviä ja remontoi illat, ja jos ei remontoi niin on lasten kanssa. Iltaisin hänellä saattaa olla hetki minulle. On kyllä ihan tavallinen mies, ajattelee että minulle riittää kun illalla pussaa kerran ja että nukutaan samassa sängyssä. Lapsia on kolme. Nuorin on sen verran pieni vielä, että vaatii huomiota paljon. Isommista on jo vähän seuraakin. Säälittävää kyllä, ajattelin että ihanaa kun nuo kasvaa. On joku, kenen kanssa mennä elokuviin tai teatteriin. Miehen kanssa mennään kerran vuodessa, ehkä.
Minulla ei ole vanhempia elämässäni, eikä sisaruksia. Äiti on alkoholisti, isällä uusi vaimo, eikä isä ole kymmeneen vuoteen pitänyt yhteyttä. Sukulaisia ei kiinnosta. Kummitätini kerran vei syömään ja ihmetteli, että miten minusta on voinut tulla niin fiksu kaikesta huolimatta. Toista kertaa ei ole ottanut yhteyttä. Ja se onkin story of my life. Tutustun aika helposti toisiin, mutta kukaan ei kiinnostu sen enempää. Näen ihmisiä lähinnä lasten kautta, ja vanhempainilloissa on kyllä juttukavereita, mutta se jää aina siihen. Eilen olin nuorimmaisen kanssa eräässä lastentapahtumassa. Vilkutin kolmelle tutulle siellä, mutta kukaan ei tullut viereemme istumaan. Tunsin itseni jotenkin todella noloksi. Päätin, etten enää katsele ympärilleni missään - että sama se, onko jossain joku tuttu naama vai ei, kun en kuitenkaan kiinnosta sitä ihmistä yhtään.
Kuulostan masentuneelta, ja ehkä olenkin. En juttele aikuisten ihmisten kanssa muutamaa minuuttia kauempaa koskaan. Pyörin AV:lla, koska täällä on keskusteluja. Antaisin aika paljon, että olisi joku kenen kanssa keskustella maailmanmenosta, elämästä, kirjoista, elokuvista, sarjoista, politiikasta, historiasta, taiteesta ... Mutta ei. Ei ole mitään muuta, kuin tämä arki, joka on samanlaista 24/7. Ei ole lounaita kenenkään kanssa, ei kesäjuhlia, ei illanistujaisia. En ole koskaan ollut polttareissa, tupareissa tai juhlinut omia synttäreitäni kenenkään kanssa. Kolmekymppisiä en pitänyt ollenkaan, mies piti ja hänellä olikin täällä sukulaisia ja kavereita. Lenkillä käyn yksin, syömässä tai kahvilla yksin. Museossa, kesäteatterissa, elokuvissa yksin. Yksin, yksin, yksin. Aina vain niin helvetin yksin. Tuntuu, että se on jokin leima otsassani, joka saa ihmiset karttamaan minua. Joskus tuntuu, että toiset tuijottavat, mutta eivät sano mitään. Tekisi mieli huutaa, että mitä helvettiä te katsotte, mutta luultavasti vain kuvittelen (tai toivon?!) että he katsovat.
Ihan sekavaa sepustusta. Pelkään, että tähän ei kukaan vastaa. Että olen niin säälittävä, ettei minua huomata edes netissä (voi, miten pitkän sepustuksen voisin kirjoittaa siitä, miten näkymätön olen myös somessa, mutta en jaksa. Alkaisi vain itkettää, ja sitten hävettää).
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.
Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.
En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.
Missä sinä asut? :)
Täällä varsinaissuomen ja satakunnan rajalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi me suomalaiset tämänkaltaisissa keskusteluissa aina aletaan kilpailemaan siitä kenen elämä on kurjinta?
"Ei tuo vielä mitään, mutta mietipäs minua?" Maassa on liikaa yksinäisiä mutta silti kietoudutaan siihen oman elämän ankeuteen, korostetaan sitä eikä oteta toista huomioon.
Entä jos koetettais tulla toista aidosti lähemmäksi, olla hetki läsnä ja kuunnella ja odottaa vuoroaan kertoa itsestään? Voitaisko me oppia toisiltamme ja oikeasti kuunnella sydämellä sen sijaan, että pidämme vuorottaista monologia joka ei johda mihinkään? Mitä minä itse voisin antaa eikä mitä minä voisin saada?
Sun ehdotuksesi ei toimi, koska oma yksinäisyys on aina surullisempaa kuin jonkun toisen yksinäisyys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli aikanaan yksi ystävä, jonka kanssa olin satunnaisesti tekemisissä, ja joka kertoi olevansa yksinäinen. Hänellä oli silloin mies, mutta ovat jo aikapäivää sitten eronneet. Yritin häntä monesti piristää ja olla häneen yhteydessä, pyytää illanviettoihin ja viinilasilliselle, ja muutaman kerran kävimmekin. Ystävyys muodostui vain kovin raskaaksi, koska joka kerta, kun esim. kysyin kuulumisia, sain vain saman valitusvirren; ei ole miestä, ei ole ihmisiä ympärillä, työpaikka on tylsä, asuntokin kallis, ulkonäkö ei mitään, ihan kaikki asiat olivat aina huonosti. Minua alkoi sittemmin ahdistaa jo siinä vaiheessa, kun tältä henkilöltä tuli viesti, koska tiesin, että sama valitusvirsi sieltä jälleen kerran tulee.
Tätä on jatkunut nyt 20 vuotta ja olen tietoisesti vähentänyt yhteydenottojani tähän ystävään, koska ahdistun itse siitä jatkuvasta valituksesta. Ja kaiken lisäksi kommentteja: "Hyvähän se sulla on kun oot niin kaunis ja sosiaalinen", " hyvähän se sulla on kun on niin paljon ystäviä", "hyvähän se sulla on, kun pidät työstäsi" ym ym. Kuitenkaan tämä henkilö ei tiennyt todellisesta elämästäni mitään, koska ei koskaan vaivautunut kysymään. Käpertyi vaan siihen omaan surkeaan oloonsa ja halusi puhua siitä ihan koko ajan. Etsimättä kuitenkaan mitään ratkaisua asiaan. Tilanne on hänellä edelleen sama, näiden kaikkien vuosien jälkeen.
Eikö niin, että yritit aikasi auttaa ystävääsi, jotta hän osaisi muuttaa elämänsä paremmaksi ja olisi tyytyväisempi?
Tiedän mistä puhut.
Mulla on ollut noita, ja olen lopulta katkaissut välit, kun muu ei auta.
Yleensä valittaja jää kärttämään seuraa eikä usko, että häntä ei enää kaivata.
Valittamiseen liittyy kadehtiminen ja syyttely (sulla on niin hyvin, sä et tajua mitään!)Itse toivon vain, että olisin irrottautunut paljon aiemmin.
Juuri näin! Yritin ehdottaa hänelle vaikka mitä, olla positiivinen, lähteä hänen kanssaan baanalle miehiä katsastamaan, mitä tahansa. Mutta jos ihminen ei loppupelissä edes halua muutosta elämäänsä, ei häntä pysty kukaan auttamaan. Itse ne askeleet muutoksen eteen on kuitenkin tehtävä, vaikka kuinka sivusta yrittäisi auttaa.
Mulla tämmönen kadehtija-valittaja-syyttelijä oli sisko. Se ei oikein tiennyt mitä halusi eikä ollut pitkäjännitteinen, jotta olisi hankkinut mitään omaisuutta, taitoa tai tekemistä. Säälistä pyysin sitä mukaan. Se lähtikin. Mutta huomasin, että se lähtee mukaan vain silloin, jos mulla oli tarjota tarpeeksi hyvä täky: autokyyti sienimetsään, gourmet-ateria, palvelus, valmis joulun vietto. Mutta kun pyysin sitä vaan kävelylle tai uimaan, se ei millään oikein tiennyt. Jos siltä pyysi vuorostaan apua, sillä oli viisi laveaa selitystä, miksi ei käy.
Sitä mitä mulla oli, se kadehti, niin että munkin ilo meni pilalle ja tuli ahdistava olo.
Välillemme sukeutui naurettavia keskusteluja, joissa hän valitti kun ei ole sitä eikä tätä. Todistelin miten hän voi saavuttaa asian, ja häm todisteli miten se on mahdotonta.
Ärsyttää vieläkin, miten hirveästi näin vaivaa.
Lopulta asiat kääntyivät ympäri. Mä olinkin se, joka tarvitsi kipeästi apua. Asia oli vakava. Hän ei auttanut. Seurasi paljon, minkä päätteeksi totesin, että olkoon surullista, mutta tämä ihmissuhde on myrkkyä. Annoin hänelle viimeisen varoituksen. Ei auttanut. Sanoin heipat, enkä ole katunut. Hän lähettelee joulukortteja ja synttäriviestejä. En lue niitä enää, vaan deletoin saman tien. Kuulostaa varmaan pahalta ja saan kakkaa niskaan (kuten tavallisesti täällä käy).
En tietenkään ole tuonut tässä julki läheskään kaikkea, mitä tapahtui.
Mun pointti: jos ystävä on jatkuvasti ja toistuvasti rasittava, epäaito, hyväksikäyttäjä, ja kateellinen tai/ja ilkeä, julma anna sen mennä. Sillä on oma syynsä olla sellainen kuin on, mutta jos sulle tulee ahdistus ja maha kipeäksi, pelastaudu.
Älä yritä parantaa häntä. Ei se onnistu. Mutta sulta voi mennä ikä ja terveys.
Minä olen ihan varmasti kaikkein yksinäisin ja kurjin täällä, joten olkaa te muut hiljaa.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.
Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.
En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.
Aikalailla samanlainen tarina itsellä. Ja tosiaan kyllä viihdyn itsekseni, en ole roikkuja, en valita, en ole esillä liikaa mutta en myöskään liian hiljainen. Yliopistossa, kaupassa, neuvolassa, lääkärissä, töissä, tai missä tahansa tulen juttuun kaikkien kanssa. Kotimme lähellä on eräs hoitolaitos, muutama asukas moikkailee kaikkia. Minä moikkailen takaisin. En haise pahalle, olen ihan hyvännäköinen mutta en liian kaunis, että se koettaisiin uhkaavana. Olen mielestäni fiksu, empaattinen ja ajattelen asioita monelta kantilta. Minulla on avoin mieli ja koen, että jokaisen ihmisen perusteltu mielipide on arvokas. Olen ihan tavallinen nainen. Mutta olen aina ollut se kolmas, viides, jne pyörä. Se ylimääräinen. Se, joka on ollut mukana, mutta varmaan olisi ollut ihan sama vaikka en olisikaan.
Kaikkea olen yrittänyt, mutta tosiaan kyllä siihen turtuu kun vuosia yrittää ja käteen ei jää yhtään ystävää.
Mutta tosiaan ei tämä enää haittaa niin paljon. Tasavertainen kaveruussuhde vain olisi ihana joskus, keskustella ajankohtaisista asioista, omasta parisuhteesta, elämästä jne. Mutta en enää pakota tätä asiaa. Tulee jos on tullakseen. Kirjoitin jo aiemminkin, että erään ryhmän kautta facebookista olen löytänyt keskusteluseuraa, se on ollut erittäin iso asia minulle. :)
Silti esim. Joku aika sitten kun huomasin fb:ssä kilpailun jossa voittaja sai meikkiopastusillan itselleen ja oliko viidelle kaverilleen, tuli paha mieli kun luin kommentteja joissa tägäiltiin niitä ystäviä, samalla miettien että voisikohan tähän osallistua yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joskus voi olla yksinäinen ihan vain siksi, että ei tunne olevansa kenellekään erityinen. Voi olla kavereita ja ystäviäkin, mutta on heille vain yksi kaveri tai ystävä muiden joukossa.
Ahaa, ns. Mustasukkainen Ystävä ilmoittautuu.
Tyyppi joka vuodattaa hunajaisia ystävyydenvakuutteluaan päällesi, vaatii valoja ja sulosanoja. Mutta sinulla ei sitten saa olla muita ystäviä.
Tervetuloa takaisin ekalle luokalle: Ootsä mun paras kaveri?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pyydä Mll:ltä perhekummi itsellesi/perheelle tai mene mukaan MLL:n perhekahvilatoimintaan vapaaehtoiseksi vetäjäksi?Näin pääset luontevasti kontaktiin muiden äitien kanssa. Jos alueellasi on asukaspuisto/ avoin päiväkoti mene sinne. Siellä ainakin ohjaajat juttelevat kanssasi, jos ei kukaan muu.
Kyllä minä käyn paikoissa. Lasten kanssa ja ilman. Olen käynyt perhekerhoissa, olen vienyt lapsia harrastuksiin ja harrastanut itsekin. Ollaan oltu tapahtumissa, ja olen ollut mukana järjestämässä tapahtumia.
Ei ongelma ole ollut se, etteikö niissä joku puhuisi minulle tai etten uskaltaisi puhua muille. Juuri nyt elämäntilanteeni on hankala, ja silloin se korostuu, että on ilman tukiverkkoja ja ilman ystäviä. Tuntuu pahalta, kun pyytää jonnekin, jättää pelivaraa että mikä päivä, tai kysyy ajoissa johonkin, ja vastaus on aina ei. Joku kirjoitti, että on pyytänyt ihmisiä tapahtumiin, saanut kieltävän vastauksen, mutta tämä pyydetty onkin mennyt jonkun toisen kanssa. Minulle kävi juuri tällä viikolla näin. Siis aikaisemmin pyysin mukaan, tämä ihminen kieltäytyi että ei ole hänen juttunsa. Siellä kuitenkin nähtiin. Tai siis minä näin hänet, hän ei minua.
Tällaiset asiat saa lamaantumaan, tosiaan. Mutta ei se tarkoita silti sitä, että minun pitäisi sietää ilkeyksiä tai vastata niihin. Jonkun mielestä se kertoo minusta sen, että miksi minulla ei ole ystäviä. Minähän pidin puoleni?!
Ap
Ehkä hän ei vaan kehdannut sanoa suoraan, että menee tapahtumaan mieluummin jonkun toisen kanssa. Ei osannut arvata, että satut näkemään hänet siellä.
Kyl se vaan on niin, että ei ihmiset ole kiireisiä. He vain valehtelevat niin, koska eivät halua jutella sun kanssa. Olisi tylyä sanoa, että en viihdy kanssasi. Valkoiset valheet pelastaa molempien kasvot. Sähän et tiedä, mikä loppujen lopuksi sai henkilön tapahtumaan, mutta ei se sulle kuulukaan. Joskus olen huomannut, että ns. liimaantuja, joka haluaa tutustua suurella innolla ja pikavauhtia, koituu hankalaksi.
Toinen fakta: kaikki ihmiset ei tykkää susta, ikinä. Niin että voit lopettaa muiden mielistelyn, ja keskittyä miellyttämään itseäsi.
Ja vielä kolmas: Jos ihminen ei pidä eikä arvosta itse itseään, eivät muutkaan pidä. Tässä ei tarkoiteta pöyhkeää omahyväisyyttä, vaan luontevaa rentoa itsetuntoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan nykyisin soita kenellekään. Olin itse joskus melkoinen puhelimessa juoruaja, saatoin puhua kolme tuntia esim. äitini kanssa, mutta soittelu kokonaisuudessaan on mennyt pois muodista. En muista, milloin olisin soittanut jollekin, tai joku olisi soittanut minulle, eikä kyse ole siitä, etteikö minulla olisi ihmisiä, joille soittaa. Kaikki yhteydet hoidetaan tätä nykyä viesteillä, tai lähinnä whatsappissa. Facebookista poistuin kaksi vuotta sitten. Olen etäsuhteessa, näen miestäni keskimäärin kahden viikon välein. Enimmäkseen illat töitten jälkeen olen yksin kotona. En kuitenkaan koskaan ole tuntenut itseäni yksinäiseksi, vaan nautin, kun saan olla ihan rauhassa. Joku toinen voi tuntea itsensä yksinäiseksi samassa tilanteessa, kun minä olen iloinen omasta rauhastani. Ja tosiaan, kuten joku tuolla aiemmin sanoikin, työpäivät imevät kaikki mehut. En jaksaisi enää alkaa soitella kellekään ja kysellä kuulumisia, vaan haluan vain ja ainoastaan olla.
Sinä ja minä ollaan introverttejä ja me nautitaan yksinolosta. Se on eri asia kuin ap:n kokema yksinäisyys. Mä toivon, että ap saa hyviä kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Silti esim. Joku aika sitten kun huomasin fb:ssä kilpailun jossa voittaja sai meikkiopastusillan itselleen ja oliko viidelle kaverilleen, tuli paha mieli kun luin kommentteja joissa tägäiltiin niitä ystäviä, samalla miettien että voisikohan tähän osallistua yksin.
Osaan niin samaistua tähän. Hali täältä jostain
Ja moni muukin mitä kirjoitit, kuulosti niin tutulta. Sekin, että olet ja olen ihan hyvännäköinen mutta ei liian. Tätäkin joskus mietin, ja sitä, että en tunnu mahtuvan muiden elämäntilanteisiin vaikka se näennäisesti olisi sama, kuten vaikka kotona olo lapsen kanssa. Yksi orastava tuttavuus kaatuikin meidän tukiverkkojen puutteeseen, kun eräs pariskunta pyyteli ties mihin, eikä me koskaan saatu miehen kanssa lapsenvahtia tarpeeksi ajoissa. Heillä oli tukiverkkoja vaikka muille jakaa. Ja toisaalta taas en ole useinkaan joutunut valittamaan rahanpuutetta (tuntui olevan yleinen aihe puistossa tai perhekerhon kahvipöydässä), ja matkustinkin jonkun verran kun kotiäiti olin. Sekään ei ollut "oikein". Ei ollut ketään, kenen kanssa puhua reissaamisesta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pyydä Mll:ltä perhekummi itsellesi/perheelle tai mene mukaan MLL:n perhekahvilatoimintaan vapaaehtoiseksi vetäjäksi?Näin pääset luontevasti kontaktiin muiden äitien kanssa. Jos alueellasi on asukaspuisto/ avoin päiväkoti mene sinne. Siellä ainakin ohjaajat juttelevat kanssasi, jos ei kukaan muu.
Mä toimin mll:n perhekerhon vetäjänä, toimin srk: perhekahvilan vetäjänä, olen mukana partion toiminnassa aina kun vapaaehtoisia tarvitaan, samoin koulun vanhempainyhdistyksessä. Olen aina auttamassa, kuskaan lapsen kavereita meille, heille, harrastuksiin. meille saa aina lapsen hoitoon jos vain mun aikatauluihin sopii, useimmiten sopiikin. oon auttanut peräkärryllä kuskaamaan tavaraa, auttanut remonteissa, hoitanut eläimiä,
yms. ja mitä tästä olen saanut? en yhtään mitään! kuinka paljon viel pitäis yrittää? mä oon kiinnostava vain niin kauan ku musta voi hyötyä jotenkin
T: se iloinen yksinäinen varsinais-suomen pohjoiskulmilta
Auttaakseni. Mutta mitta tulee täyteen, kun ei mikään kelpaa.
En jankuta samaa. Jokaisen on itse luotava oma elämänsä.
On hieno alku, kun tajuaa sen. Jos.
Mutta joka vain valittaa ja syyttelee kaikkia muita paitsi itseään (tässä ketjussakin on jo monta, jotka ap on haukkunut) saa vapaasti jatkaa samaa rataa.
Elämä on epäreilua, tosi on!
Kenethän siitä voisi vaatia tilille?
Kaksi tuttavaa sairasti rintasyövän. Jatkavat elämää yksirintaisina, mutta jäivät eloon.
Asioita voi myös suhteuttaa.
Joskus käänteinen lottovoitto putoaa omaan päähän. Siihen asti kannattaisi elää eikä valittaa.[/quote]
Miten sun tuttavat liittyy tähän nyt mitenkään...Mitä epäreilua sinä olet henk.koht. saanut kokea? Olet tainnut päästä helpolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus voi olla yksinäinen ihan vain siksi, että ei tunne olevansa kenellekään erityinen. Voi olla kavereita ja ystäviäkin, mutta on heille vain yksi kaveri tai ystävä muiden joukossa.
Ahaa, ns. Mustasukkainen Ystävä ilmoittautuu.
Tyyppi joka vuodattaa hunajaisia ystävyydenvakuutteluaan päällesi, vaatii valoja ja sulosanoja. Mutta sinulla ei sitten saa olla muita ystäviä.
Tervetuloa takaisin ekalle luokalle: Ootsä mun paras kaveri?
En puhunut edellisessä kommentissani itsestäni. Mutta on ihmisiä, jotka tuntevat yksinäisyyttä juuri siksi, että eivät tunne olevansa kenellekään erityisiä. Yleensä tavistallaaja on erityinen puolisolleen, omille lapsilleen, vanhemmilleen ja ehkä vielä sisaruksilleenkin, jolloin ei tarvitsekaan ystäviltään erityisyyden tunnetta. Saa siis sen erityisen tunteen muilta läheisiltä. Kuitenkin on aika inhimillistä kokea tarvetta olla edes jollekin erityinen ja tärkeä eikä vain yksi monien joukosta.
Itse voisin mieluusti olla ystävä sinulle. Lapsia tuskin koskaan haluan, mutta toisten lapsia olisi kiva välillä hoitaa. No, ehkä tämä on liian "hyvä" alku. Parempi kertoa itsestäni vähän enemmän. Minä olen nuori nainen, jolla ei ole tällä hetkellä ketään ystävää. Tämä tilanne ei ole tullut yllättäen vaan vähitellen vuosien aikana. Kaikki oikeastaan lähti siitä kun lapsena muutin ja menetin sen seuraukseni vähät kaverini. Alku uudella paikkakunnalla oli hyvä ja sainkin kavereita. Heistä pari kuitenkin muutti melko pian ja sitten minulle ei enää jäänytkään niin paljon seuraa. Vähitellen meno muuttui ilkeämmäksi ja ne "kaverit" eivät olletkaan enää mitään kivoja. Itse puolestaan olin liian kiltti ja hyväuskoinen ja ajattelin, että kun olen mukava muille niin tilanne paranee kyllä. Samalla olin kuitenkin aika ujo ja vähän erikoinen, joten siltikään osin en sopinut porukkaan. Kaikki muuttui nopeasti ikäväksi. Pian tämän jälkeen vaihdoin koulua. Siellä sain olla ihan "rauhassa", mutta isossa luokassa oli jo valmiit porukat ja minulle ei ketään kaveria löytynyt. Lähinnä vaan juttelin muiden kanssa ja pakolliset parityöt hoituivat, mutta siihen se jäikin ja muuten olin melko yksin. Vanhan paikkakunnan porukoista tipuin myös täysin pois, joten minulla ei ollut enää mitään "ryhmää" mihin olisin kuulunut.
Samaten olen saanut kokea todella paljon kiusaamista, jota on vaan lisännyt se ettei minulla ole seuraa. Ja tästä onkin tullut ikävä kierre. En halua olla mikään säälittävä ihminen, mutta nuo kokemukset ovat saaneet minut todella varovaiseksi. Mitään kunnon ystäviä ei ole ollut ja monesti etsin vikaa itsestäni. Täällä on "kiva" toisaalta lukea ettei ole yksin asian kanssa. Onneksi olen itsenäinen ihminen, sillä muuten tätä ei kestäisi. Minulla on vaan vanhemmat. Haluaisin tilanteen muuttuvan, mutta vaikeaa on. Asiaa hankaloittaa se, että en ole mikään pinnallinen ihminen, joten haluaisin jotain syvällisempää. Tiedän silti, että tämä on iso toive, kun itsekin olen aika varovainen aluksi niin miten vaatia toista luottamaan. Kyllähän tämä on aika häpeä ja välillä koen olevani täysin turha ihminen jota melkein kukaan ei jäisi kaipamaan ( tässäkin totuus mukana). Eihän tämä kenenkään unelma ole, mutta ei tiedä miten olisin tämän tilanteeen välttänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.
Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.
En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.
Aikalailla samanlainen tarina itsellä. Ja tosiaan kyllä viihdyn itsekseni, en ole roikkuja, en valita, en ole esillä liikaa mutta en myöskään liian hiljainen. Yliopistossa, kaupassa, neuvolassa, lääkärissä, töissä, tai missä tahansa tulen juttuun kaikkien kanssa. Kotimme lähellä on eräs hoitolaitos, muutama asukas moikkailee kaikkia. Minä moikkailen takaisin. En haise pahalle, olen ihan hyvännäköinen mutta en liian kaunis, että se koettaisiin uhkaavana. Olen mielestäni fiksu, empaattinen ja ajattelen asioita monelta kantilta. Minulla on avoin mieli ja koen, että jokaisen ihmisen perusteltu mielipide on arvokas. Olen ihan tavallinen nainen. Mutta olen aina ollut se kolmas, viides, jne pyörä. Se ylimääräinen. Se, joka on ollut mukana, mutta varmaan olisi ollut ihan sama vaikka en olisikaan.
Kaikkea olen yrittänyt, mutta tosiaan kyllä siihen turtuu kun vuosia yrittää ja käteen ei jää yhtään ystävää.
Mutta tosiaan ei tämä enää haittaa niin paljon. Tasavertainen kaveruussuhde vain olisi ihana joskus, keskustella ajankohtaisista asioista, omasta parisuhteesta, elämästä jne. Mutta en enää pakota tätä asiaa. Tulee jos on tullakseen. Kirjoitin jo aiemminkin, että erään ryhmän kautta facebookista olen löytänyt keskusteluseuraa, se on ollut erittäin iso asia minulle. :)Silti esim. Joku aika sitten kun huomasin fb:ssä kilpailun jossa voittaja sai meikkiopastusillan itselleen ja oliko viidelle kaverilleen, tuli paha mieli kun luin kommentteja joissa tägäiltiin niitä ystäviä, samalla miettien että voisikohan tähän osallistua yksin.
Tämä on yksi ilmentymä erityisyyden tarpeesta, josta toisessa kommentissani kirjoitin. Haluaisit olla sellainen, jonka poissaololla porukasta olisi muille merkitystä. Haluasit, että niillä muilla ei olisi yhtä hauskaa, jos syystä tai toisesta et lähtisikään heidän mukaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.
Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.
En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.
Aikalailla samanlainen tarina itsellä. Ja tosiaan kyllä viihdyn itsekseni, en ole roikkuja, en valita, en ole esillä liikaa mutta en myöskään liian hiljainen. Yliopistossa, kaupassa, neuvolassa, lääkärissä, töissä, tai missä tahansa tulen juttuun kaikkien kanssa. Kotimme lähellä on eräs hoitolaitos, muutama asukas moikkailee kaikkia. Minä moikkailen takaisin. En haise pahalle, olen ihan hyvännäköinen mutta en liian kaunis, että se koettaisiin uhkaavana. Olen mielestäni fiksu, empaattinen ja ajattelen asioita monelta kantilta. Minulla on avoin mieli ja koen, että jokaisen ihmisen perusteltu mielipide on arvokas. Olen ihan tavallinen nainen. Mutta olen aina ollut se kolmas, viides, jne pyörä. Se ylimääräinen. Se, joka on ollut mukana, mutta varmaan olisi ollut ihan sama vaikka en olisikaan.
Kaikkea olen yrittänyt, mutta tosiaan kyllä siihen turtuu kun vuosia yrittää ja käteen ei jää yhtään ystävää.
Mutta tosiaan ei tämä enää haittaa niin paljon. Tasavertainen kaveruussuhde vain olisi ihana joskus, keskustella ajankohtaisista asioista, omasta parisuhteesta, elämästä jne. Mutta en enää pakota tätä asiaa. Tulee jos on tullakseen. Kirjoitin jo aiemminkin, että erään ryhmän kautta facebookista olen löytänyt keskusteluseuraa, se on ollut erittäin iso asia minulle. :)Silti esim. Joku aika sitten kun huomasin fb:ssä kilpailun jossa voittaja sai meikkiopastusillan itselleen ja oliko viidelle kaverilleen, tuli paha mieli kun luin kommentteja joissa tägäiltiin niitä ystäviä, samalla miettien että voisikohan tähän osallistua yksin.
Onko sulla ollut pienenä lapsena tilanne, että jäit ulkopuolelle? Olit esim. vääränikäinen, muutit seudulle, kun muut oli jo muodostaneet kaveripiirin, yms?
Sellaisen jäljet vaikuttaa pitkään.
Jotenkin tuo miten kuvailet itseäsi, saa mut vaivautuneeksi. Ihan kuin pitäisit myyntipuhetta itsestäsi kuin jostain tavarasta: virheetön, kaikin puolin sopiva, ei liian kaunis...😮
Ensinnäkin jokainen päättää itse, kuka on kaunis, mukava ja mitä kaikkea nyt luettelitkaan. Ei mulle tartte kenenkään tulla ilmoittamaan että mä olen fiksu ja empaattinen, enkä liian kaunis että olisin uhkaava! Siis mitä helkkaria, miten niin uhkaava? Uhkaava on sellainen joka heiluttelee nyrkkejään tai huutaa kuin hinaaja.
En osaa auttaa sua tän kummemmin, mutta jokin mainospuheessasi saa mut nikottelemaan. Tai sit se on vaan sitä, etten käytä tinderiä. Ehkä tuollainen itsensä markkinointi on nykypäivää.
Vierailija kirjoitti:
Auttaakseni. Mutta mitta tulee täyteen, kun ei mikään kelpaa.
En jankuta samaa. Jokaisen on itse luotava oma elämänsä.
On hieno alku, kun tajuaa sen. Jos.Mutta joka vain valittaa ja syyttelee kaikkia muita paitsi itseään (tässä ketjussakin on jo monta, jotka ap on haukkunut) saa vapaasti jatkaa samaa rataa.
Elämä on epäreilua, tosi on!
Kenethän siitä voisi vaatia tilille?Kaksi tuttavaa sairasti rintasyövän. Jatkavat elämää yksirintaisina, mutta jäivät eloon.
Asioita voi myös suhteuttaa.
Joskus käänteinen lottovoitto putoaa omaan päähän. Siihen asti kannattaisi elää eikä valittaa.
Miten sun tuttavat liittyy tähän nyt mitenkään...Mitä epäreilua sinä olet henk.koht. saanut kokea? Olet tainnut päästä helpolla.
Olet todella tyhmä.
Vierailija kirjoitti:
Voi perheellinenkin olla yksinäinen, ei lasten kanssa voi keskustella kirjallisuudesta tai toisesta maailmansodasta. Jos päivästä toiseen ihmiskontaktit sisältävät lähinnä Ryhmä Haun edesottamuksia ja puuron siivoamista rinnuksilta, ei kai siinä pää pysy kasassa.
Se on ihan oma valinta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.
Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.
En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.
Aikalailla samanlainen tarina itsellä. Ja tosiaan kyllä viihdyn itsekseni, en ole roikkuja, en valita, en ole esillä liikaa mutta en myöskään liian hiljainen. Yliopistossa, kaupassa, neuvolassa, lääkärissä, töissä, tai missä tahansa tulen juttuun kaikkien kanssa. Kotimme lähellä on eräs hoitolaitos, muutama asukas moikkailee kaikkia. Minä moikkailen takaisin. En haise pahalle, olen ihan hyvännäköinen mutta en liian kaunis, että se koettaisiin uhkaavana. Olen mielestäni fiksu, empaattinen ja ajattelen asioita monelta kantilta. Minulla on avoin mieli ja koen, että jokaisen ihmisen perusteltu mielipide on arvokas. Olen ihan tavallinen nainen. Mutta olen aina ollut se kolmas, viides, jne pyörä. Se ylimääräinen. Se, joka on ollut mukana, mutta varmaan olisi ollut ihan sama vaikka en olisikaan.
Kaikkea olen yrittänyt, mutta tosiaan kyllä siihen turtuu kun vuosia yrittää ja käteen ei jää yhtään ystävää.
Mutta tosiaan ei tämä enää haittaa niin paljon. Tasavertainen kaveruussuhde vain olisi ihana joskus, keskustella ajankohtaisista asioista, omasta parisuhteesta, elämästä jne. Mutta en enää pakota tätä asiaa. Tulee jos on tullakseen. Kirjoitin jo aiemminkin, että erään ryhmän kautta facebookista olen löytänyt keskusteluseuraa, se on ollut erittäin iso asia minulle. :)Silti esim. Joku aika sitten kun huomasin fb:ssä kilpailun jossa voittaja sai meikkiopastusillan itselleen ja oliko viidelle kaverilleen, tuli paha mieli kun luin kommentteja joissa tägäiltiin niitä ystäviä, samalla miettien että voisikohan tähän osallistua yksin.
Tämä on yksi ilmentymä erityisyyden tarpeesta, josta toisessa kommentissani kirjoitin. Haluaisit olla sellainen, jonka poissaololla porukasta olisi muille merkitystä. Haluasit, että niillä muilla ei olisi yhtä hauskaa, jos syystä tai toisesta et lähtisikään heidän mukaansa.
Totta. Aikuisten kaveriporukat ovat hyvin usein sellaisia, ettei porukka ole yhdestä henkilöstä kiinni. Ihmiset muuttavat, elämäntilanteet muuttuvat jne, joten on ihan tavallista, että joku porukasta lähtee joko vähäksi aikaa tai kokonaan eikä asiaa jäädä suremaan vaan pidetään yhteyttä sillä kokoonapanolla, mikä on mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon positiivinen, energinen, iloinen ihminen. Olen avoin ja juttelen äärimmäisen helposti ihmisille. Rakastan kaikkia aina. En koskaan puhu pitkään vain itsestäni tai negatiivisista jutuista. Mulle moni sanoo et kuinka voit olla aina noin iloinen ja energinen. No kun mä oon. en kuitenkaan käkätä turhaan ja osaan kuunnella. itken ja tunnen voimakkaasti. olen herkkä.
Ja silti olen ilman ystäviä. ilman kavereita. Tuttuja löytyy - pääosin lapsen kavreiden vanhemmat. Mutta ei minuakaan kukaan koskaan ikinä pyydä mihinkään. Yks tuttu puhu et alkaa ratsastaan, olis kiva saada siihen joku kaveri. Olin heti et mä voin tulla, oon joskus ratsastanut ja olis kiva kokeilla taas pitkästä aikaa. No. siihen se jäi. Fasesta katselen kun hän menee tallilla yhden toisen äidin kanssa. Pidin synttärit. Kutsuin 15 ihmistä. oli ruokaa ja juomaa ja yöpaikkojakin. pakalle tuli kolme. omalla autolla pariks tunniks istumaan.
En jaksa enää. jossain kohtaa vain voimat loppuu. kun olet itse aina se joka kysyy, kutsuu, viestittää. en osaa puhelimessa puhua, en tykkää ja usein kaikkea puuhaa samalla. mut whatsuppeja tulee kyl laitettua. mut kun niitä ei koskaan tule takaspäin. siihen vain väsyy ja kyllästyy. just toi mitä ekoilla sivuillakin oli. ollaan jossain tapahtumassa ja siellä vilkuttelet tutuille, mut kukaan ei tu edes moi sanomaan ja jos viereen meet niin vaivaantuneita ilmeitä, muiden kanssa kyl pulistaan. itsensä vaan tuntee niin ulkopuoliseks.
Aikalailla samanlainen tarina itsellä. Ja tosiaan kyllä viihdyn itsekseni, en ole roikkuja, en valita, en ole esillä liikaa mutta en myöskään liian hiljainen. Yliopistossa, kaupassa, neuvolassa, lääkärissä, töissä, tai missä tahansa tulen juttuun kaikkien kanssa. Kotimme lähellä on eräs hoitolaitos, muutama asukas moikkailee kaikkia. Minä moikkailen takaisin. En haise pahalle, olen ihan hyvännäköinen mutta en liian kaunis, että se koettaisiin uhkaavana. Olen mielestäni fiksu, empaattinen ja ajattelen asioita monelta kantilta. Minulla on avoin mieli ja koen, että jokaisen ihmisen perusteltu mielipide on arvokas. Olen ihan tavallinen nainen. Mutta olen aina ollut se kolmas, viides, jne pyörä. Se ylimääräinen. Se, joka on ollut mukana, mutta varmaan olisi ollut ihan sama vaikka en olisikaan.
Kaikkea olen yrittänyt, mutta tosiaan kyllä siihen turtuu kun vuosia yrittää ja käteen ei jää yhtään ystävää.
Mutta tosiaan ei tämä enää haittaa niin paljon. Tasavertainen kaveruussuhde vain olisi ihana joskus, keskustella ajankohtaisista asioista, omasta parisuhteesta, elämästä jne. Mutta en enää pakota tätä asiaa. Tulee jos on tullakseen. Kirjoitin jo aiemminkin, että erään ryhmän kautta facebookista olen löytänyt keskusteluseuraa, se on ollut erittäin iso asia minulle. :)Silti esim. Joku aika sitten kun huomasin fb:ssä kilpailun jossa voittaja sai meikkiopastusillan itselleen ja oliko viidelle kaverilleen, tuli paha mieli kun luin kommentteja joissa tägäiltiin niitä ystäviä, samalla miettien että voisikohan tähän osallistua yksin.
Tämä on yksi ilmentymä erityisyyden tarpeesta, josta toisessa kommentissani kirjoitin. Haluaisit olla sellainen, jonka poissaololla porukasta olisi muille merkitystä. Haluasit, että niillä muilla ei olisi yhtä hauskaa, jos syystä tai toisesta et lähtisikään heidän mukaansa.
Mun oli pakko lukea toi viimeinen lause muutaman kerran, ennen kuin uskoin silmiäni.
On minullakin mies ja silti olen yksinäinen. Parisuhde ei ole sama asia kuin ystävyys, nimen omaan kahden naisen välinen ystävyys. Minä haluaisin käydä ostoksilla, hassutella ja nauraa niin, että vatsalihakset tulee kipeiksi, käydä silloin tällöin viinilasillisella tai sitten vetäistä ne perseet, lähteä vaikkapa pitkälle kävelylle ja jutella tyttöjen juttuja. Aikomus ei olisi valituksella kuormittaa ketään ja vaikka vakavistakin asioista voisi jutella, haluaisin välillä ottaa rennommin.