Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Olen jostain lukenut, että elämässä on niin, että niille ihmisille kasaantuu vaikeita asioita, jotka ne jaksavat kantaa.

Jos ne samat asia tapahtuisivat heikommille he luhistuisivat.

Tämä ajatus kyllä kumoaa ne, jotka sanovat, että on ihan omista valinnoista kiinni.

Tämä ajatus on ihan täyttä paskaa! Taikauskoista huttua. Moni luhistuukin vaikeuksien myötä, joko näkyvästi tai salassa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, millaisista murheista puhutte, kun sanotte, että se on paljon itsestä kiinni, mitä sattuu.

Omalla kohdalla en pystynyt vaikuttamaan siihen, että sukuni ja lähes koko lapsuuden perheeni kuoli. Kuolintapauksia tuli yksi toisensa jälkeen, kuka kuoli mihinkäkin sairauteen jne. Eivät nuo uhrit itsekään pystyneet paljolti vaikuttamaan, sillä suvussa on periytynyt paljon vakavia sairauksia. 

Sitten sairastuin itse. Olin hankkinut itselleni hyvän koulutuksen. Sairauden tuloon ei pystynyt itse vaikuttamaan, se ei ollut siis seurausta huonoista elintavoista, sillä sellaisia en tunnusta omaavani. Ei riittänyt, että lapsuuden perheeni jäsenet kuolivat, myös omassa nykyisessä perheessäni on tapahtunut yksi kuolemantapaus, onnettomuus, johon henkilö ei pystynyt itse vaikuttamaan. 

Kirjoituksistanne sai kuvan, että minä ja laiseni olemme itse aiheuttaneet ongelmamme. Niinkö? 

Ehkä se tuntuu sille, jos omassa elämässä suurin onnettomuus on ollut marsun sairastuminen. 

Haloo, ei ole mitään väliä Kenen syy. Mutta sinun aikasi menee nyt itsesääliin ja syyttelyyn vaikka aika ja energia kannattaisi käyttää selviytymiseen. Puhun kokemuksesta, syyllisten etsintä on ajanhukkaa.

413, kiitos rehellisesti viestistäsi. Tämä on aivan totta.

Tämä on asia, jonka monet hyväonniset *oman elämänsä sepät* mielellään kieltävät tai sulkevat silmänsä.

On ihmiselle, vaikka sama sairaus, ihan eri asia voiko hoitaa itseään hyvin toimeentulovana vai köyhänä.

Pääseekö yksityiseen vai yleisen sairaanhoidon piiriin. Esimerkiksi.

Myös juuri sillä, että huonona aikana pystyy muullakin tavoin hoitamaan itseään, hyvillä ihmissuhteilla ja elämän muilla nautinnoilla, on suuri vaikutus ihmisen niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin jaksamiseen.

Yksinäinen, suppeasti ja niukasti elävä ihminen vailla vaihtoehtoja on paljon huonommassa asemassa ja elämäntilanne hidastaa myös paranemista.

Kun taas väljempi ja tapahtumarikkaampi elämäntilante edistää paranemisprosessia, uskon ainakin näin olevan.

Ihme olkiukkoja kuka on sanonut että kaikki olisi vain itsestä kiinni? Ei kukaan.

Mutta se mitä niistä omista lähtökohdista tekee se on oma valinta. Käyttääkö elämänsä katkeruuteen ja syyllisten etsimiseen, vai käyttääkö ajan ja energian tehdäkseen elämästä niin hyvä kun niistä lähtökohdista on mahdollista. Molempia ei ehdi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, millaisista murheista puhutte, kun sanotte, että se on paljon itsestä kiinni, mitä sattuu.

Omalla kohdalla en pystynyt vaikuttamaan siihen, että sukuni ja lähes koko lapsuuden perheeni kuoli. Kuolintapauksia tuli yksi toisensa jälkeen, kuka kuoli mihinkäkin sairauteen jne. Eivät nuo uhrit itsekään pystyneet paljolti vaikuttamaan, sillä suvussa on periytynyt paljon vakavia sairauksia. 

Sitten sairastuin itse. Olin hankkinut itselleni hyvän koulutuksen. Sairauden tuloon ei pystynyt itse vaikuttamaan, se ei ollut siis seurausta huonoista elintavoista, sillä sellaisia en tunnusta omaavani. Ei riittänyt, että lapsuuden perheeni jäsenet kuolivat, myös omassa nykyisessä perheessäni on tapahtunut yksi kuolemantapaus, onnettomuus, johon henkilö ei pystynyt itse vaikuttamaan. 

Kirjoituksistanne sai kuvan, että minä ja laiseni olemme itse aiheuttaneet ongelmamme. Niinkö? 

Ehkä se tuntuu sille, jos omassa elämässä suurin onnettomuus on ollut marsun sairastuminen. 

Minulle on käynyt ihan samalla tavalla. Vanhemmat, moni sukulainen ja kaksi erittäin hyvä ystävääni kuolivat liian nuorena. Kaikki nämä olivat todella suuria järkytyksiä. Hain kuitenkin apua ja kävin terapiassa puhumassa näistä asioista. Nyt ajattelen kaikista edesmenneistä niitä positiivisia asioita. Olen jatkanut elämääni eteenpäin enkä murehdi näitä asioita enää. 

Samaa miettinyt. Mulla rikkinäinen lapsuus johon kuului pultsaribileitä, kännejä, lääkkeiden väärinkäyttöä, pahoinpitelyjä, seksuaalista hyväksikäyttöä, vanhempien kuolemaa, lastenkotia ja sijaisperheitä. Muutin 16 vuotiaana omilleni, tein töitä ja pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt paljon töitä, mutta kannan murheita silti mukanani. Juuri pääsin eroon alkoholistimiehestä, asun kahdestaan lapsen kanssa ja vihdoinkin elämä hymyilee. Ongelmat kerääntyvät ongelmien luokse. Asenne ratkaisee paljon, jos vain fysiikka kestää, on paljon omasta asenteesta ja omista valinnoista kiinni mihin rahkeet riittää. Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan, mutta päätin jo lapsena, että siihen paskaan en jää.

Mulla on muutama tuttava, jotka valittelevat kovaa kohtaloaan vaikka eväät olisi mihin vain. Miksi älykäs ihminen opiskelee lähihoitajaksi (huonopalkkaista työtä), ostaa omakotitalon ja vanhan auton ja valittaa ongelmien kerääntymisestä? Taloa pitää rempata, autoa korjata, eläimille ja lapsille ruokaa saada ja luottokorttilasku tapissa. Samalla itketään ja syytetään yhteiskuntaa tai mitä vain muuta tahoa. Mutta kun voisi opiskella pidempään kunnolla palkattuun ammattiin, asua järkevämmin ja olisi varaa korjauttaa autoakin. Ongelmien kerääntyminen on minusta osittain valintakysymys ja osottain persoonakysymys. Toiset ovat draamanhakuisia persoonia, joille ongelmat tuntuvat kerääntyvän. Nyt sitten puhutaan muista, kuin terveydellisistä ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, millaisista murheista puhutte, kun sanotte, että se on paljon itsestä kiinni, mitä sattuu.

Omalla kohdalla en pystynyt vaikuttamaan siihen, että sukuni ja lähes koko lapsuuden perheeni kuoli. Kuolintapauksia tuli yksi toisensa jälkeen, kuka kuoli mihinkäkin sairauteen jne. Eivät nuo uhrit itsekään pystyneet paljolti vaikuttamaan, sillä suvussa on periytynyt paljon vakavia sairauksia. 

Sitten sairastuin itse. Olin hankkinut itselleni hyvän koulutuksen. Sairauden tuloon ei pystynyt itse vaikuttamaan, se ei ollut siis seurausta huonoista elintavoista, sillä sellaisia en tunnusta omaavani. Ei riittänyt, että lapsuuden perheeni jäsenet kuolivat, myös omassa nykyisessä perheessäni on tapahtunut yksi kuolemantapaus, onnettomuus, johon henkilö ei pystynyt itse vaikuttamaan. 

Kirjoituksistanne sai kuvan, että minä ja laiseni olemme itse aiheuttaneet ongelmamme. Niinkö? 

Ehkä se tuntuu sille, jos omassa elämässä suurin onnettomuus on ollut marsun sairastuminen. 

Haloo, ei ole mitään väliä Kenen syy. Mutta sinun aikasi menee nyt itsesääliin ja syyttelyyn vaikka aika ja energia kannattaisi käyttää selviytymiseen. Puhun kokemuksesta, syyllisten etsintä on ajanhukkaa.

Vaikeiden asioiden työstämiseen menee usein pitkään. Prosessi ei ole kovin kaunis. Siihen kuuluu myös tietty määrää itsesääliä ja vihaa. Vasta kun kaikki tunteet on kunnolla kohdattu voi ihminen päästä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

413, kiitos rehellisesti viestistäsi. Tämä on aivan totta.

Tämä on asia, jonka monet hyväonniset *oman elämänsä sepät* mielellään kieltävät tai sulkevat silmänsä.

On ihmiselle, vaikka sama sairaus, ihan eri asia voiko hoitaa itseään hyvin toimeentulovana vai köyhänä.

Pääseekö yksityiseen vai yleisen sairaanhoidon piiriin. Esimerkiksi.

Myös juuri sillä, että huonona aikana pystyy muullakin tavoin hoitamaan itseään, hyvillä ihmissuhteilla ja elämän muilla nautinnoilla, on suuri vaikutus ihmisen niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin jaksamiseen.

Yksinäinen, suppeasti ja niukasti elävä ihminen vailla vaihtoehtoja on paljon huonommassa asemassa ja elämäntilanne hidastaa myös paranemista.

Kun taas väljempi ja tapahtumarikkaampi elämäntilante edistää paranemisprosessia, uskon ainakin näin olevan.

Olen täysin samaa mieltä viestisi jokaisen kohdan kanssa. Eihän kuopasta nouseminen koskaan ole helppoa, mutta on se aina paljon helpompaa jos apua saadaan nopeasti ja tehokkaasti. Täytyy muistaa että apu voi olla kallista myös julkisella puolella ja usein saatu apu on riittämätöntä. Uskon etten itse herkkänä ihmisenä olisi selvinnyt jos olisin syntynyt vähävaraisempaan perheeseen. Olen vastoinkäymisistä huolimatta kiitollinen ja harvinaisen onnekas sekä etu-oikeutettu.

Hyvätuloisena ja onnekkaana ihmisen on usein helpointa sulkea silmänsä toisten ahdingolta. Usein ihmiset näkevät sen, mikä parhaiten sopii heidän omaan maailmankuvaansa ja elämäntilanteeseensa. Vanhempani ovat molemmat varakkaita ja he ovat luoneet omaisuutensa "tyhjästä". Silti he molemmat ovat omalla tavallaan sokeita matalatuloisten ahdingolle, sillä heidän lähipiirissään ei varattomia ihmisiä ole. Olen kiitollinen siitä, että julkisessa koulutusjärjestelmässä olen saanut ystäviä eri "yhteiskuntaluokista" ja näin nähnyt miten varakkuus ja mahdollisuudet yhteiskunnassamme periytyy. Tietysti tämän kierteen voi aina katkaista, mutta helppoa tai todennäköistä se ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Me kaikki teemme päivittäin paljon valintoja ja nämä joille sattuu ja tapahtuu, tekevät todennäköisemmin valintansa hyvin lyhellä aikajänteellä ( hei huippua kun on perjantai ja hitsi ku on taas maanantai) Kun taas tasaisemman elämän elävät tekevät päätöksiä, jonka kanssa ovat onnellisia valintaansa vielä kymmenen vuoden päästäkin.

Tuohan on ihan tutkitusti juuri noin. Lisättynä sillä, että ihminen voi tietoisesti muuttaa omaa toimintatapaa paremmaksi, ei ole sidottu menneisyyteen.

Mutta kun se vaatii paljon enemmän kun vaan huonon onnen syyttämistä. Pitää ottaa vastuu omista ratkaisuista, ei edelleenkään kaikesta maailmassa mutta siitä osasta johon voi vaikuttaa. Se ettei kukaan voi vaikuttaa kaikkeen ei tarkoita ettei itse tarvitse tehdä omaa osaa. Helponta on luovuttaa ja syyttää yhteiskuntaa, lapsuutta, sairautta jne. Mutta sillä tavoin lopputulos on huonoin mahdollinen.

Syiden etsintä on ajanhukkaa, sinun mielestäsi haetaan syyllistä vaikka yritetään käsitellä asia itselle niin, että pystyy jatkamaan elämää.

Ei kaikkea vaan voi lakaista maton alle ja porskuttaa eteenpäin.

Joillekin kyllä tuo porskuttaminen on elämäntapa, mutta luulen jossain vaiheessa niillekin ihmisille tulevan hetki, kun joutuvat myös syvemmin asioita pohtimaan.

Se saattaakin olla silloin kova paikka, kun ei ole tottunut siihen ja on vain aina työntänyt vaikeat asiat pois mielestään.

Miksi ihmeessä sitten on terapioita ja terapeutteja olemassa?

Ja monet, hyvinkin älykkäät ihmiset käyttävät niitä?

Vierailija kirjoitti:

Syiden etsintä on ajanhukkaa, sinun mielestäsi haetaan syyllistä vaikka yritetään käsitellä asia itselle niin, että pystyy jatkamaan elämää.

Ei kaikkea vaan voi lakaista maton alle ja porskuttaa eteenpäin.

Joillekin kyllä tuo porskuttaminen on elämäntapa, mutta luulen jossain vaiheessa niillekin ihmisille tulevan hetki, kun joutuvat myös syvemmin asioita pohtimaan.

Se saattaakin olla silloin kova paikka, kun ei ole tottunut siihen ja on vain aina työntänyt vaikeat asiat pois mielestään.

Miksi ihmeessä sitten on terapioita ja terapeutteja olemassa?

Ja monet, hyvinkin älykkäät ihmiset käyttävät niitä?

Minä käyn terapiassa siksi, että voisin katkaista suvussani kulkevan perinteen, että ongelmat siirretään vain eteenpäin jälkipolville. En tiedä miten tässä onnistun, mutta aion ainakin yrittää toimia paremmin kuin omat vanhempani.

Vierailija kirjoitti:

Ihme olkiukkoja kuka on sanonut että kaikki olisi vain itsestä kiinni? Ei kukaan.

Mutta se mitä niistä omista lähtökohdista tekee se on oma valinta. Käyttääkö elämänsä katkeruuteen ja syyllisten etsimiseen, vai käyttääkö ajan ja energian tehdäkseen elämästä niin hyvä kun niistä lähtökohdista on mahdollista. Molempia ei ehdi tehdä.

Sinä taidat rakastaa tuota *olkiukko*sanontaa?

Ties kuinka monesti olet jo sen eri viestiketjussa maininnut.

Helppo tapa lykätä toisen mielipide ja olla muka fiksumpi kuin muut.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, millaisista murheista puhutte, kun sanotte, että se on paljon itsestä kiinni, mitä sattuu.

Omalla kohdalla en pystynyt vaikuttamaan siihen, että sukuni ja lähes koko lapsuuden perheeni kuoli. Kuolintapauksia tuli yksi toisensa jälkeen, kuka kuoli mihinkäkin sairauteen jne. Eivät nuo uhrit itsekään pystyneet paljolti vaikuttamaan, sillä suvussa on periytynyt paljon vakavia sairauksia. 

Sitten sairastuin itse. Olin hankkinut itselleni hyvän koulutuksen. Sairauden tuloon ei pystynyt itse vaikuttamaan, se ei ollut siis seurausta huonoista elintavoista, sillä sellaisia en tunnusta omaavani. Ei riittänyt, että lapsuuden perheeni jäsenet kuolivat, myös omassa nykyisessä perheessäni on tapahtunut yksi kuolemantapaus, onnettomuus, johon henkilö ei pystynyt itse vaikuttamaan. 

Kirjoituksistanne sai kuvan, että minä ja laiseni olemme itse aiheuttaneet ongelmamme. Niinkö? 

Ehkä se tuntuu sille, jos omassa elämässä suurin onnettomuus on ollut marsun sairastuminen. 

Ne joilla on aina mennyt huonosti voivat uskoa selviytymistarinat helposti, koska ne voidaan todistaa kiistattomasti.

Kun taas tarinat siitä, miten ei ole pystynyt vaikuttamaan epäonneensa ovat ainoastaan kertojan harteilla.

Vaikka suurinosa pitäisi tilannetaan uniikkina, unohdetaan se siinä vaiheessa kuin jollakin on samankaltainen historia, vaikka eivät kaikki väkivaltaisetkaan kodit ole samanlaisia, joskus ainoa yhdistävätekijä voi olla vain väkivalta. Täälläkin monet selviytyjät ovat luetelleet elämässään olevia voimavaroja (esim. Koulumenestys ja ystävät), harvat selviyyätyvät kuitenkaan ilman "yhtään mitään" jne.

Mm. Kasvatustieteitä ja psykologiaa opiskelleena on aina välillä turhauttanut melko isonkin osan opiskelijoita ajatusmalli siitä, että köyhät ovat jotenkin huonompia, eikä ympäristöä ja asenteita sitten lopulta kuitenkaan nähdä niin merkittävinä tekijöinä.

Esim. Olen usemmin kuin kerran kuullut ajatuksia siitä, että köyhien lapset tarvitsisivat lähtökohtaisesti koulussa paljon erityistätukea, koska laaja-alaiset oppimisvaikeudet yms. Köyhyys ja huono-osaisuus ikään kuin mieluumin halutaan ymmärtää synnynnäisenä älykkyyden puutteena, eikä olosuhteena.

Olen elänyt parempaakin elämää kuin nyt köyhänä.

Monet tosiaankin liittävät köyhyyden ja tyhmyyden tai heikkoälyisyyden yhteen pakettiin kuuluvaksi.

Itse en tunne itseäni yhtään vähä-älyisemmäksi nyt kuin ennenkään.

Päinvastoin, empaattisuuteni heikompia kohtaan on lisääntynyt ja muutenkin olen avarakatseisempi kuin ennen, olin hyvin tiukkapipoisempi varakkaampikin aikana.

Tietysti monet ajattelevat, että olenhan tyhmä kun olen köyhäksi päätynyt.☺

Itsellä on tähänastiseen elämään mennessä ollut vähänväliä jotain vastoinkäymistä, ja olen vielä hyvin nuori..

Olen sitä mieltä, että joillakin vain on paska tuuri. Sattuu kamalia asioita, joihin itse ei voi mitenkään vaikuttaa. Mutta on myös niitä, joilla omat opitut ajatusmallit ja keinot käsitellä tiettyjä asioita ja ongelmia ohjaavat elämää siten että sitten vain tapahtuu ja sattuu ja...niin..tietyt valinnat johtavat johonkin jne.

Itsellä oli paska lapsuus. Luulen että osittain sen takia minusta on tullut sen luonteinen mikä nykyään olen..siis miten ajattelen ja toimin. Olen herkästi stressaaja, pelkään aina pahinta, ei ole luottoa itseeni ihmisenä. Ahdistusta ja masennusta on usein. Toisaalta vuodet ovat myös tehneet vahvemmaksi ajanmyötä ja olen muuttunut. Mutta sitten on tullut näitä asioita joihin itse ei voi vaikuttaa.. Autoimmuunisairaus ja sen myötä työ ja toimintakyky mennyt..paskempi olo entisestään.

Ei ole reilua elämä ei. Mutta näillä on mentävä.

Ehkä mikä ei tapa niin vahvistaa

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on tähänastiseen elämään mennessä ollut vähänväliä jotain vastoinkäymistä, ja olen vielä hyvin nuori..

Olen sitä mieltä, että joillakin vain on paska tuuri. Sattuu kamalia asioita, joihin itse ei voi mitenkään vaikuttaa. Mutta on myös niitä, joilla omat opitut ajatusmallit ja keinot käsitellä tiettyjä asioita ja ongelmia ohjaavat elämää siten että sitten vain tapahtuu ja sattuu ja...niin..tietyt valinnat johtavat johonkin jne.

Itsellä oli paska lapsuus. Luulen että osittain sen takia minusta on tullut sen luonteinen mikä nykyään olen..siis miten ajattelen ja toimin. Olen herkästi stressaaja, pelkään aina pahinta, ei ole luottoa itseeni ihmisenä. Ahdistusta ja masennusta on usein. Toisaalta vuodet ovat myös tehneet vahvemmaksi ajanmyötä ja olen muuttunut. Mutta sitten on tullut näitä asioita joihin itse ei voi vaikuttaa.. Autoimmuunisairaus ja sen myötä työ ja toimintakyky mennyt..paskempi olo entisestään.

Ei ole reilua elämä ei. Mutta näillä on mentävä.

Ehkä mikä ei tapa niin vahvistaa

Ei ole vielä tappanut... saattaa tappaa myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, millaisista murheista puhutte, kun sanotte, että se on paljon itsestä kiinni, mitä sattuu.

Omalla kohdalla en pystynyt vaikuttamaan siihen, että sukuni ja lähes koko lapsuuden perheeni kuoli. Kuolintapauksia tuli yksi toisensa jälkeen, kuka kuoli mihinkäkin sairauteen jne. Eivät nuo uhrit itsekään pystyneet paljolti vaikuttamaan, sillä suvussa on periytynyt paljon vakavia sairauksia. 

Sitten sairastuin itse. Olin hankkinut itselleni hyvän koulutuksen. Sairauden tuloon ei pystynyt itse vaikuttamaan, se ei ollut siis seurausta huonoista elintavoista, sillä sellaisia en tunnusta omaavani. Ei riittänyt, että lapsuuden perheeni jäsenet kuolivat, myös omassa nykyisessä perheessäni on tapahtunut yksi kuolemantapaus, onnettomuus, johon henkilö ei pystynyt itse vaikuttamaan. 

Kirjoituksistanne sai kuvan, että minä ja laiseni olemme itse aiheuttaneet ongelmamme. Niinkö? 

Ehkä se tuntuu sille, jos omassa elämässä suurin onnettomuus on ollut marsun sairastuminen. 

Minulle on käynyt ihan samalla tavalla. Vanhemmat, moni sukulainen ja kaksi erittäin hyvä ystävääni kuolivat liian nuorena. Kaikki nämä olivat todella suuria järkytyksiä. Hain kuitenkin apua ja kävin terapiassa puhumassa näistä asioista. Nyt ajattelen kaikista edesmenneistä niitä positiivisia asioita. Olen jatkanut elämääni eteenpäin enkä murehdi näitä asioita enää. 

Minäkin kävin terapian enkä murehtinut aiempia vaikeuksiani... kunnes tuli uusia vaikeuksia ja koko systeemi romahti.

Taas olkiukko. Kuka käski lakaista maton alle? Ei kukaan.

Voi myös hyväksyä tapahtuneen, mutta keskittyä tulevaan, ei siihen onko maailma reilu. Ei se ole, aikuisen pitäisi se ymmärtää ilman muuta.

Mutta moni jää sinne tasolle *maailmassa on virhe*. Joo ihan varmasti on, mutta entä sitten.

Terapia voi vahingoittaa myös, sattuu sellainen terapeutti jonka mielestä huonosta lapsuudesta tulee seurata huono aikuisuus, niin sitten voikin luovuttaa ja alkaa odotella kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

413, kiitos rehellisesti viestistäsi. Tämä on aivan totta.

Tämä on asia, jonka monet hyväonniset *oman elämänsä sepät* mielellään kieltävät tai sulkevat silmänsä.

On ihmiselle, vaikka sama sairaus, ihan eri asia voiko hoitaa itseään hyvin toimeentulovana vai köyhänä.

Pääseekö yksityiseen vai yleisen sairaanhoidon piiriin. Esimerkiksi.

Myös juuri sillä, että huonona aikana pystyy muullakin tavoin hoitamaan itseään, hyvillä ihmissuhteilla ja elämän muilla nautinnoilla, on suuri vaikutus ihmisen niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin jaksamiseen.

Yksinäinen, suppeasti ja niukasti elävä ihminen vailla vaihtoehtoja on paljon huonommassa asemassa ja elämäntilanne hidastaa myös paranemista.

Kun taas väljempi ja tapahtumarikkaampi elämäntilante edistää paranemisprosessia, uskon ainakin näin olevan.

Olen täysin samaa mieltä viestisi jokaisen kohdan kanssa. Eihän kuopasta nouseminen koskaan ole helppoa, mutta on se aina paljon helpompaa jos apua saadaan nopeasti ja tehokkaasti. Täytyy muistaa että apu voi olla kallista myös julkisella puolella ja usein saatu apu on riittämätöntä. Uskon etten itse herkkänä ihmisenä olisi selvinnyt jos olisin syntynyt vähävaraisempaan perheeseen. Olen vastoinkäymisistä huolimatta kiitollinen ja harvinaisen onnekas sekä etu-oikeutettu.

Hyvätuloisena ja onnekkaana ihmisen on usein helpointa sulkea silmänsä toisten ahdingolta. Usein ihmiset näkevät sen, mikä parhaiten sopii heidän omaan maailmankuvaansa ja elämäntilanteeseensa. Vanhempani ovat molemmat varakkaita ja he ovat luoneet omaisuutensa "tyhjästä". Silti he molemmat ovat omalla tavallaan sokeita matalatuloisten ahdingolle, sillä heidän lähipiirissään ei varattomia ihmisiä ole. Olen kiitollinen siitä, että julkisessa koulutusjärjestelmässä olen saanut ystäviä eri "yhteiskuntaluokista" ja näin nähnyt miten varakkuus ja mahdollisuudet yhteiskunnassamme periytyy. Tietysti tämän kierteen voi aina katkaista, mutta helppoa tai todennäköistä se ei ole.

Niin. Kuvitelkaa yhtälö jossa elät vuosia ja vuosia köyhyysrajan alapuolella, olet vaikeasti sairas ja yksinhuoltaja. Raha ratkaisee siinä tilanteessa sen jatkuuko elämä vai ei. Lapsen elämä murtuu kun vanhemman pää kaatuu. Itse toivoisinkin jo kuolemaa, koska kärsin niin paljon. Mutta ajatus että tuo ihana tyttö jää yksin on hirveä. En käsitä miksi meidän pitää kärsiä näin.

Vierailija kirjoitti:

Samaa miettinyt. Mulla rikkinäinen lapsuus johon kuului pultsaribileitä, kännejä, lääkkeiden väärinkäyttöä, pahoinpitelyjä, seksuaalista hyväksikäyttöä, vanhempien kuolemaa, lastenkotia ja sijaisperheitä. Muutin 16 vuotiaana omilleni, tein töitä ja pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen olen tehnyt paljon töitä, mutta kannan murheita silti mukanani. Juuri pääsin eroon alkoholistimiehestä, asun kahdestaan lapsen kanssa ja vihdoinkin elämä hymyilee. Ongelmat kerääntyvät ongelmien luokse. Asenne ratkaisee paljon, jos vain fysiikka kestää, on paljon omasta asenteesta ja omista valinnoista kiinni mihin rahkeet riittää. Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan, mutta päätin jo lapsena, että siihen paskaan en jää.

Mulla on muutama tuttava, jotka valittelevat kovaa kohtaloaan vaikka eväät olisi mihin vain. Miksi älykäs ihminen opiskelee lähihoitajaksi (huonopalkkaista työtä), ostaa omakotitalon ja vanhan auton ja valittaa ongelmien kerääntymisestä? Taloa pitää rempata, autoa korjata, eläimille ja lapsille ruokaa saada ja luottokorttilasku tapissa. Samalla itketään ja syytetään yhteiskuntaa tai mitä vain muuta tahoa. Mutta kun voisi opiskella pidempään kunnolla palkattuun ammattiin, asua järkevämmin ja olisi varaa korjauttaa autoakin. Ongelmien kerääntyminen on minusta osittain valintakysymys ja osottain persoonakysymys. Toiset ovat draamanhakuisia persoonia, joille ongelmat tuntuvat kerääntyvän. Nyt sitten puhutaan muista, kuin terveydellisistä ongelmista.

"Minunkin piti jäädä slummialueelle narkkariksi monen mielipiteen mukaan..."

Voisitko lainata kommentteja, joissa väitetään jotain tuollaista? Olen lukenut koko ketjun, enkä ole huomannut yhdessäkään kommentissa mitään tuohon viittaavaa.

Ihmiset vain kertovat omia kokemuksiaan elämästään ja pohtivat syitä miksi jotkut selviytyvät paremmin kuin toiset. Kukaan ei ole väittänyt etteikö omalla asenteella ja toiminnalla olisi merkitystä, saati että huonon lapsuuden takia automaattisesti käy - vieläpä pitäisi - käydä huonosti. Tuo on täysin naurettava ajatus.

Joten kerro missä näin on väitetty. Pitäisi olla helppoa, kun kerran useissa kommenteissa toistetaan samaa.