Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Työelämässä on jonkin verran ihmisiä, joiden minuus on rikottu lapsuudessa. Heillä on omat ongelmansa, mutta silti he pärjäävät, omalla tavallaan. Olisi hienoa, jos omat lähtökohdat ei tarvitsisi olla mikään vaikenemisen kohde, jos ei tarvitsisi aina vaieta kun muut puhuvat perheestä. Tämä loisi toivoa niille nuorille, jotka ponnistavat huonoista lähtökohdista, että on mahdollisuus saada ihan siedettävä elämä. Kaikesta huolimatta. Mutta kaikista ei tule ns. ”selviytyjiä” ja sekin on hyväksyttävä. Ei syyllistää, ei vertailla, että kerta tuokin pärjäsi niin miksi et sinä. Ei kaikki pärjää, ei kaikki kestä. Selviytymiseen vaikuttaa niin moni pienen pieni mutta kokonaisuuden kannalta suuri juttu. Ihan jo lähtöisin geneettisestä älykkyydestä, muista sairauksista ja hermostosta.

Olen itse lastensuojelun entinen nuori. Minä selvisin, jos tätä selviytymiseksi voi sanoa. Sitäkin nimittäin romantisoidaan liikaa, leffoissa ja kirjoissa kerrotaan onnellisista lopuista ja ratsastamisesta auringonlaskuun, vaikka todellisuudessa elämä on yhtä kamppailua loppuun asti, sillä traumat seuraavat aina perässä ja aiheuttavat monen moista vaivaa...mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Minä olin onnekas, sillä minun elämässäni huonoista lähtökohdista huolimatta oli joitakin hyviäkin juttuja. Oli edes yksi turvallinen läheinen (isovanhempi), minulla on hyvä geenipohja ja selviydyn vastoinkäymisistä helpommin mitä moni muu. Toisenlaisella pohjalla ja pelkästään eri sukupuolella olisin sata varmasti vakavasti persoonallisuushäiriöinen, väkivaltainen ja luultavasti vankilassa tai kuollut. Varhaisaikuisuudessa ja aikuisuudessa onnistuin sattuman ja onnen kaupalla törmäämään hyväsydämisiin, oikeamielisiin ja empaattisiin ihmisiin, sain työpaikan, vakautta ja turvaa. Sain aikaa lähteä rakentamaan itseäni uudestaan, sain apua ja minulla oli rahaa maksaa avusta (psykoterapia). Sattumalta törmäsin myös ihan hyviin kumppaneihin, vaikka moni kaltaiseni on joutunut narsistien ja psykopaattien uhreiksi, koska meistä haistaa tietyn rajattomuuden ja turvattomuuden jo kaukaa. Sanoisin että oma selviytymiseni on ollut 20% omaa työtä, loput on ollu silkkaa tuuria sekä geenilotossa että ihmissuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis miten se, että ei koskaan keskustele vastoinkäymisistä voi saada ihmisen luulemaan olevansa vahva ja hyvinvoiva?

Jos siis todellisuudessa ei ole vahva ja hyvinvoiva?

Luulisi olevan kuluttavaa ja vievän paljon energiaa näytellä elämäänsä muille. Ja itsellekin.

Ja samoin sanoisin, ei tarvitse märehtiä, mutta normaalisti keskustella.

No mitä sillä sitten saavuttaa, jos sanoo olevansa heikko ja huonostivoiva?

Koen jotenkin itse, että vaikka elämässä moni asia on aika syvältä, ei sen toistaminen ainakaan helpota. Tokihan ystävien kanssa puhutaan niin iloista kuin suruistakin, mutta vaikkapa työpaikalla tai vastaavissa, mitä turhaan.

Itsellä tuli tänään hyväesimerkki miksi joskus kannattaa kertoa, että on heikoilla. Tämä nyt liittyy rahaan.

Meitä on kolme sisarusta jäljellä ja tuli eräs yhteinen menoerä.

Minä olen heistä se köyhä ja muut normaalissa tilanteessa.

Olen koko kesän pelännyt ja ahdistunut kun en ole pystynyt ottamaan yhteyttä kertoakseni, että osallistun sovitusti, mutta vasta myöhemmin. Nyt en pysty.

Tänää kerroin sitten, että sopiiko, että maksan vaikkapa osissa ja myöhemmin.

Ihan itku tuli kun sanoivat, että tottakai, olisi vaan sanonut jo aiemmin. Helpotus oli suuri ja sanonkin sen.

Tässä on nyt kaksikin eri asiaa. Ensiksikin helpotti kun kerroin.

Toiseksi kun joutuu koko ajan sumpilmaan ja sopimaan se vie paljon voimia ja vastaanotto ei aina ole kovin mukavaa. On tullut erittäin araksi ja jo etukäteen pelkää mitä tulee vastaukseksi.

Sen takia se *asenne* ei vaan ainoastaan jaksa olla kohdallaan ja väkisinkin hiipuu jos vaikea ajanjakso kestää kauan ja jatkuu edelleen.

Koko ajan selviää nipin napin ja loppua ei ole näkyvissä.

Joudut ajelemaan ja matalaan ja nielemään sellisti asioita joita muuten et sallisi.

Mutta kun sinulla ei ole varaa pitää puoliaan ku olet Windows heikompi ja riippuvainen muiden päätöksistä.

Jo pienikin helpotus, vastaantulo ja ymmärrys on iso asia.

Jollekin tuollaista tilannetta ei edes tule tai on ohimenevää jos tulee ja ei edes ymmärrä, että mitä vaikeata siinä nyt oli.

Jos saat mielipahaa kymmeniä kertoja tai yhden kerran sen tilantesn j tunteen kokemisessa on iso ero.

Varsinkin jos tiedät, että tämä mielipaha ja vaikeus oli vain yksittäinen juttu kuin se, että tulossa on yhä uusia ja uusia, määrää et osaa arvata.

Joutuu siis matelemaan ja anelemaan ja nielemään sellaisia asioita joita muuten ei joutuisi, korjaus.

Windows tuli jostain ihmeestä tekstiin.

Ööh kysehän ei ole siitä ettei kaikilla olisi murheita vaan sitä miten ne ottaa vastaan ja niitä katsoo. Toisilla on murheet ja ongelmat jotka ei vaikuttaisi niin suurilta toiselle ihmiselle koska ihmiset on erilaisia. Voisit ajatella että okei mulla ei ole ystäviä joten voisit ottaa sen murheena että olet sitten yksinäinen, mutta joku muu voi ottaa sen sillain että nauttii olla yksin. Monien mielestä yksinolo on enemmän negatiivinen käsite, olet kenties silloin yksinäinen et ainakaan ihan normaali. Mielestäni kyse on myös siitä että miten elämäänsä elää ja miten ne ongelmat ottaa vastaan ja niitä  käsittelee. Voit kysyä joltain henkilöltä hänen elämästään, voi olla ettei hän kerro sulle kaikkea ja oletat että no vaikuttipa helpolta elämältä kun sulla taas on ollut niin vaikeaa. Voi olla että tämä henkilö jolta kysyt joko on niin sujut menneisyytensä ja ongelmiensa kanssa ettei kanna niistä niin suurta huolta tai sitten ei vain sinulle niistä kerro. Aika moni haluaa antaa itsestään iloisen ja tasapainoisen kuvan oli sitten kaikki reilassa tai ei.

Itse voisi sanoa että mun elämä on täynnä "murheita", olin lapsena aina eristetty muista, ei ystäviä ollut kun olin teini-iässä, kärsin masennuksesta, sain epilepsian siihen kaiken päälle, kärsin derealisaatiosta, olen edelleen itsekseni paljon ja nyt taas työtön. En ole ideaalisesti kaunotar enkä edes laiha. Voin ajatella että onpas masentava elämä mutta mielestäni ei ole. Olen oppinut olemaan sujut menneisyyden ja silloisten kipujen kanssa. Olen pikkuhiljaa ruvennut toipumaan masennuksesta. Olen työtön mutta nautin omasta ajasta. Mulla on nyt oikeasti hyvä olla, Joskus ei ollut ja siitä marisin, nyt en enään koska pidän itsestäni, tiedän että pääsen tavoitteisiini (joita en nyt tässä halua kertoa) olen 26v ja elämäni on hyvin yksinkertaista muihin verrattuna ja ihanteisiin verrattuna mutta mun ei tarvi kävellä samaa tietä kuin muut. Olen löytänyt sen piilotetun kultaisen keskitien josta kukaan ei välitä koska monien mielestä on helpompi mennä massan mukana. 

Voitte siis sanoa et no joo minulla oli ongelmia elämässä mutta kenellä ei ole? Onko se nyt niin iso asia? Tarviiko sitä vatvoa? Onko kyse siitä miten ajattelet asian vai onko se sinulle ihan normaalia elämää? EI kenelläkään ole tasapaksu elämä. Voi olla tasapaksuja elämän vaiheita mutta kyllä tapahtuu jos elää elämäänsä ja jos niitä tapahtumia viitsii huomioida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaislapsuuden tunne- ja luottamuskokemuksia ei sovi vähätellä, mutta siltikin ihmisellä on myös järki ja kyky oppia, mikä kannattaa ja mikä ei. Siksi psykologiankin piirissä kyseenalaistetaan tuo, etteikö varhaislapsuuden huonoja kokemuksia voisi myöhemmin korjata ja työstää ja päästä aivan hyvään elämään. Niinhän monilla käykin. Varhaislapsuus ei määrittele elämää, vaikka se suuntaa antaakin.

Ei kai kukaan ole väittänyt, ettei näitä kokemuksia voisi korjata tai työstää? Kyse on vain siitä, että se on vaikeaa ja syö henkisiä voimavaroja, joita toisilla on jo lähtökohtaisesti vähemmän. Varhaislapsuuden kokemukset muuttavat aivotoimintaa, ja vaikka niiden "uudelleen ohjelmoiminen" on mahdollista, se ei kaikilta onnistu itsestään, vaan he tarvitsevat siihen apua. Lapsuus ei määrittele kaikkea, mutta se antaa pohjan ja suunnan elämälle - ne työkalut käsitellä vastoinkäymisiä.

Mutta tämä on jo vähän tätä hiuksien halkomista siitä, pitäisikö elämän nallekarkkien mennä tasan. Joo, jollakin on vaikeampi lapsuus, joku on kaunis, joku on viisaampi kuin toinen jne. Pitää vaan niistä omista lähtökohdistaan pyrkiä luomaan mahdollisimman hyvä elämä. Ja se on sarja valintoja, jotka jokainen pystyy kyllä tekemään joko hyvin tai huonosti.

Enkä minä vähättele onnenkin merkitystä tässä, jokainen tarvitsee oman panoksen lisäksi tuuriakin.

En ole edellisen edellä oleva keskustelija, mutta kiinnitti huomiota tuo ilmaus "Elämä on sarja valintoja, jotka jokainen pystyy tekemään hyvin tai huonosti." Oma mielipeeni on, että jos elämä on ollut vaikeaa, esim. lapsuuden vuorovaikutussuhteet ovat olleet negatiivisia, ei myönteistä palautetta, onnistumisten huomaamista, kannustamista, lämmintä läheisyyttä jne., lapseen kasvaa tunne kelpaamattomuudesta. Sen jälkeen lapsi, myöhemmin nuori ja aikuinen tulkitsee elämää huonouden näkökulmasta. Niinpä huonokin valinta näyttäytyy hänelle aivan normaalina. Oikeastaan hänellä ei ole välineitä nähdä omaa potentiaaliaan, itseään rakastettavana ihmisenä, ja niin hän päätyy valitsemaan ehkä omasta mielestään oikein, mutta kuitenkin vastoin omaa parastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Minä haluan auttaa ihmisiä, ja olen valinnut ammatin, jossa päivittäin teen sitä hyvällä asenteella. Silti kohtaan ihmisiä, jotka tekevät auttamisensa raskaaksi omalla pessimismillään ja tietynlaisella muiden syyttelyllä omista ongelmistaan. Pyrin tukemaan heitä kaikin tavoin. Silti autettava voisi auttaa itseään usein parhaiten muuttamalla asennoitumistaan.

Jotenkin kuulostaa että et kuitenkaan itse tee auttamista hyvällä asenteella. Ennakkoluuloinen ja omahyväinen asenne ei ole hyvä asenne auttamiselle ja on hyvä muistaa että ehkä auttaja ei edes tiedä mistä on kyse (luulee tietävänsä) ja koko auttaminen lähtee ihan vääristä lähtökohdista ja olettamuksista.

Itse huomasin kuinka suuri ero on ihmisen kohtelussa silloin kun asiat ovat taloudellisesti hyvin tai huonosti.

Olen elänyt parempia aikoja ja nyt pitkään huonoja.

Kun oli rahaa tilillä ja omaisuuttaan hiukan niin pankissa sai todella hyvää palvelua ja erityistukea.

Aivan nauratti, ellei olisi itkettänyt kun palvelualttius muuttui yhdessä päivässä, hyvä kun joku tiskilleen huoli.

Samoin ihan kaikessa muussa.

Tämän oman kokemukseni kautta sanon, että jos kahdella eri ihmisellä on samansikkamäki verran vastoinkäymisiä, mutta toisella on rahaa, niin sen rahan kauttaon paljon helpompi hoitaa asioitaan.

Koska ihmisen kohtelu ja ymmärrys on aivan toista kuin köyhällä.

Ja tämän saman asian vuoksi jonkun on vaikeaa ymmärtää, että miksi jotkut väsyvät, murtuvat ja eivät vain jaksa tehdä oikeita valintoja.

Valinnanvaraa on yhtä vähän kuin on euroja tilillä.

Tuen ja ymmärryksen määrä on samoin suhteessa euroihin.

Tämä yhteiskunta varsinkin pyörii suurelta osin rahan, varakkaiden, ulkoisen imagon ja toisesta hyötymisen ympärillä.

Köyhällä ei ole näistä mitään, joten hän on monelle täysin arvoton.

Arvottoman, varsinkin kun sen itse vaistoaa ja se hänelle osoitetaan on vaikea pitää motiivia yllä, vaikka kuinka sitä haluaisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaislapsuuden tunne- ja luottamuskokemuksia ei sovi vähätellä, mutta siltikin ihmisellä on myös järki ja kyky oppia, mikä kannattaa ja mikä ei. Siksi psykologiankin piirissä kyseenalaistetaan tuo, etteikö varhaislapsuuden huonoja kokemuksia voisi myöhemmin korjata ja työstää ja päästä aivan hyvään elämään. Niinhän monilla käykin. Varhaislapsuus ei määrittele elämää, vaikka se suuntaa antaakin.

Ei kai kukaan ole väittänyt, ettei näitä kokemuksia voisi korjata tai työstää? Kyse on vain siitä, että se on vaikeaa ja syö henkisiä voimavaroja, joita toisilla on jo lähtökohtaisesti vähemmän. Varhaislapsuuden kokemukset muuttavat aivotoimintaa, ja vaikka niiden "uudelleen ohjelmoiminen" on mahdollista, se ei kaikilta onnistu itsestään, vaan he tarvitsevat siihen apua. Lapsuus ei määrittele kaikkea, mutta se antaa pohjan ja suunnan elämälle - ne työkalut käsitellä vastoinkäymisiä.

Mutta tämä on jo vähän tätä hiuksien halkomista siitä, pitäisikö elämän nallekarkkien mennä tasan. Joo, jollakin on vaikeampi lapsuus, joku on kaunis, joku on viisaampi kuin toinen jne. Pitää vaan niistä omista lähtökohdistaan pyrkiä luomaan mahdollisimman hyvä elämä. Ja se on sarja valintoja, jotka jokainen pystyy kyllä tekemään joko hyvin tai huonosti.

Enkä minä vähättele onnenkin merkitystä tässä, jokainen tarvitsee oman panoksen lisäksi tuuriakin.

En ole edellisen edellä oleva keskustelija, mutta kiinnitti huomiota tuo ilmaus "Elämä on sarja valintoja, jotka jokainen pystyy tekemään hyvin tai huonosti." Oma mielipeeni on, että jos elämä on ollut vaikeaa, esim. lapsuuden vuorovaikutussuhteet ovat olleet negatiivisia, ei myönteistä palautetta, onnistumisten huomaamista, kannustamista, lämmintä läheisyyttä jne., lapseen kasvaa tunne kelpaamattomuudesta. Sen jälkeen lapsi, myöhemmin nuori ja aikuinen tulkitsee elämää huonouden näkökulmasta. Niinpä huonokin valinta näyttäytyy hänelle aivan normaalina. Oikeastaan hänellä ei ole välineitä nähdä omaa potentiaaliaan, itseään rakastettavana ihmisenä, ja niin hän päätyy valitsemaan ehkä omasta mielestään oikein, mutta kuitenkin vastoin omaa parastaan. 

Niin muistettakoon nimenomaan tuo JOS sana eli ”jos lapsuuden vaikutussuhteet ovat olleet negatiivisia, ei myönteistä palautetta jne...” siksi röyhkeää on käyttää tuota mantra litaniaa automaattisesti vastauksena kaikkeen esim. lapsi voi oirehtia psyykkisesti, vaikka ei olisi kokenut edellämainittuja.

No jos se todellisuuden kuva minkä lapsena saa on aina perustunut valheelle ja manipulaatiolle ja sille että oleellisia asioita maailmasta jätetään kertomatta tai opettamatta esimerkiksi rahan käyttöä ja koulutusmahdollisuuksista ja miten työelämä toimii niin lapsi ja nuori aikuinen saa aika hankalat lähtökohdat jo alusta elämäänsä. Ei paljoa minuakaan hyödytä että näin ehkä lähemmäs kolmekymppisenä oman kokemuksen kautta ehkä tajuan jo jotain näistä asioista kun ratkaisevat valinnat olisi pitänyt tehdä aiemmin. Myös se taakka siitä ettei ole vanhempia vaan tuollaiset manipuloivat hirviöt on aika valtava ja sitä ei hyvässä perheessä kasvanut voi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

No jos se todellisuuden kuva minkä lapsena saa on aina perustunut valheelle ja manipulaatiolle ja sille että oleellisia asioita maailmasta jätetään kertomatta tai opettamatta esimerkiksi rahan käyttöä ja koulutusmahdollisuuksista ja miten työelämä toimii niin lapsi ja nuori aikuinen saa aika hankalat lähtökohdat jo alusta elämäänsä. Ei paljoa minuakaan hyödytä että näin ehkä lähemmäs kolmekymppisenä oman kokemuksen kautta ehkä tajuan jo jotain näistä asioista kun ratkaisevat valinnat olisi pitänyt tehdä aiemmin. Myös se taakka siitä ettei ole vanhempia vaan tuollaiset manipuloivat hirviöt on aika valtava ja sitä ei hyvässä perheessä kasvanut voi ymmärtää.

Jos esimerkiksi mielikuvat parisuhteesta ovat lapsuudenperheen takia valmiiksi kovin kielteisiä, niin moni saattaa kokonaan esimerkiksi vältellä parisuhteita. Tällöin henkilö ei saa koskaan selville olisiko se saattanut olla oma juttu vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Mistä ihmeestä sinä voit tietää, että hankala lapsuus olisi AINOA syy siihen, miksi joku ei ole päässyt elämässä eteenpäin? Toki joskus näin voi olla, koska jotkut ovat herkempiä kuin toiset. Jos et tunne läpikotaisin ihmisiä, joita arvostelet ja tiedä kaikkea mitä heille on tapahtunut, kannattaisi olla hiljaa.

Jos ajatellaan nuorten syrjäytymistä, sehän tarkoittaa usein, ettei nuorella ole opiskelu - ja työpaikkaa peruskoulun jälkeen. On toki heitä, jotka eivät vain hae opiskelemaan tai töihin, mutta varmaan enemmän kyse on siitä, ettei saa opiskelu - tai työpaikkaa. Tai, nuori huomaa olevansa väärällä alalla ja keskeyttää opiskelun ja ettei vain yksinkertaisesti KEKSI mitä haluaisi tehdä ja mikä ammatti voisi sopia itselle. Entä jos sellaista ei ole?  Kyse ei siis aina ole siitä, etteikö nuori aikuinen haluaisi ottaa vastuuta ja tehdä osuutensa, vaan ettei se kertakaikkiaan onnistu!

Eli, ensin voi olla ongelmana huono lapsuus, sen jälkeen voi tulla LISÄÄ ongelmia, mitkä liittyvät itsenäistymiseen. Onko ihminen itse valinnut persoonallisuutensa? Pitääkö syyttää itseään, että reagoi asioihin tietyllä tavalla? Esim. jo lapsuudessa lytätylle nuorelle voi olla kova paikka joutua myöntämään tehneen virheitä, kuten väärän alan valitseminen. Tällainen voi aiheuttaa valtavan epäonnistumisen tunteen. Jos kukaan ei auta pääsemään eteenpäin, todennäköisesti kehittyy psyykkisiä häiriöitä (ehkä niitä jo ollut) ja niiden aiheuttamaa leimaamista, mikä viimeistään syrjäyttää.

Tosin syrjäytyminen ei koske pelkästään huonon lapsuuden kokeneita, vaan se voi koskettaa ketä tahansa nuorta, joka ei pääse mukaan yhteiskuntaan. Osalla syynä voi olla, ettei sopeudu järjestelmään, vaan nuori kokee olevansa erilainen, oman tiensä kulkija. Onko sekin oma valinta, jos on herkkä eikä koe järjestelmää ja monien tapaa elää itselleen hyväksi?

Minusta avainsanoja ihmisten auttamisessa on yksilöllisyyden ymmärtäminen ja empatia sekä se, että pyritään löytämään hyviä ratkaisuja. Toisaalta niitä ei vaikuta löytyvän monilta ammattiauttajiltakaan, joten ei ihme, että ongelmia tulee vain lisää.

Vierailija kirjoitti:

Olen usein miettinyt samaa, ja pohdiskellut miksi joissakin perheissä jopa sisarusten välillä voi olla huima ero. Yksi lapsista on se menestyjä, helpompi elämä ja toinen taas käy sen kivisen polun.

Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Tosin, en ole millään tavalla katkera sisaruksilleni heidän helposta elämästä. Ehkä hekin joutuvat jossain kohtaa elämää kohtaamaan vaikeuksia, mutta vielä vaan ei ole heidän aika(?).

Juuet ole yhtään katkera.. Muuten vaan toivekkaana odotat sisarusten alkavaa alamäkeä.

Pankeista vielä puhuen.

Monet moittivat pikavippejä. Monella huonoon tilanteeseen joutuneille se on vain ainoa keino saada lainaa, en sano, että hyvä, mutta ainoa.

Se, jolla on mahdollisuutta hakea pankista tulojensaa, omaisuutensa, takaajien tai suhteiden kautta voivat sen ottaa ja selvitä usein pälkähästä. Vastoinkäymisissä on takaportti ja valinnanmahdollisuus. Voi tehdä sen hyvän valinnan.

Huonoilla tuloilla ja ilman muita apuja et saa pankkilainaa.

Mitä tehdä, antaa mennä suoraan ulosottoon vai yrittää pitkittää vipillä ja odottaa jos onni kääntyisi?

Molemmat valinnat ovat yhtä huonoja, mutta parempaakaan ei ole tarjolla.

Ihmiset ovat samassa tilanteessa kuitenkin eri tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen usein miettinyt samaa, ja pohdiskellut miksi joissakin perheissä jopa sisarusten välillä voi olla huima ero. Yksi lapsista on se menestyjä, helpompi elämä ja toinen taas käy sen kivisen polun.

Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Tosin, en ole millään tavalla katkera sisaruksilleni heidän helposta elämästä. Ehkä hekin joutuvat jossain kohtaa elämää kohtaamaan vaikeuksia, mutta vielä vaan ei ole heidän aika(?).

Juuet ole yhtään katkera.. Muuten vaan toivekkaana odotat sisarusten alkavaa alamäkeä.

Älkää ruokkiko trollia! - Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?

Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.

Miksi hankaluuksista ei kerrota siinä missä positiivisistakin asioista? En ymmärrä sitä, että ylläpidetään sellaista kulissia, että kaikki on hyvin ja kauhistellaan, jos joku kertoo omista vastoinkäymisistään. Jos niistä voisi puhua avoimesti, se lähentäisi ihmisiä ja loisi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mikään ei ole kamalampaa kuin se, että kerrankin kerrot jollekin jotain ja sen jälkeen huomaan, että minua kavahdetaan kuin ruttotautista. Ihan kuin vastoinkäymiset jotenkin tarttuisi ja saastuttaisi muut. Ja silti puhutaan, että kaikilla on jotain ja kaikilla on pahoja asioita takanaan. Jotenkin niin ristiriitaista.

Jos kerta on, niin miksi silminnähden kauhistutaan, kun joku kertoo omistaan? Sen jälkeen kohdellaan, kuin olisin romahtamispisteessä koko ajan, vaikka elämäni olisi ollut tällaista aina ja silti olen hoitanut kaikki velvollisuudet, käynyt töissä jne. Auta armias jos olen rehellinen työterveydessä, niin heti ollaan huolissaan ja niputtamassa minua johonkin reppanoiden mt-potilaiden joukkoon, jotka eivät millään voi selviytyä. Vaikka itse koen selviytyväni ihan hyvin. Vastoinkäymiset ovat suuri tabu ja jos jollakin on hieman rankempia asioita taustallaan, se luo ihan älyttömän kuilun muiden ihmisten väliin. Etenkin jos ne muut kuulevat näistä vastoinkäymisistä. Parhaimmillaan minulle on sanottu, että en millään voi olla psyykkisesti terve ja tasapainossa oman menneisyyteni ja lapsuuteni takia.

Haluaisin tästä stigmasta eroon ja haluaisin kuulla, että kyllä muillakin on harmeja. Kerta niitä muillakin on. Olisi helpompi sanoa esim. työkavereille, että tänään on vähän hankalampi päivä, isä yrittää taas tap_paa itsensä, ellen joutuisi pelkäämään sitä kamalaa stigmaa ja sitä, että minut niputetaan hulluksi. Ja avoimuuden kautta olisi helpompi kestää niitä vastoinkäymisiä. Ettei tarvitsisi pitää kaikkea sisällään ja yrittää selviytyä yksin kaikesta, kaiken aikaa.

Että kerta niitä vastoinkäymisiä on muillakin, miksi niistä ei puhuta, vaan kaikki antavat sen kuvan, että elämässä menee täydellisesti? Pidetään kulissia yllä kynsin ja hampain? Se tekee meistä kaikista ihan älyttömän yksinäisiä ja aiheuttaa sen, että emme kohtaa emmekä ymmärrä toisiamme. Empatia vähenee.

Yksi syy, miksi en kerro, on se, etten halua märehtiä niitä asioita. Jos kerron niistä ja joudun keskustelemaan jatkuvasti vastoinkäymisistäni, ne masentavat vielä enemmän. En halua että vastoinkäymiset määrittävät minut ihmisenä, vaan haluan välillä positiivisia kokemuksia, onnistumisen tunnetta ja kokea olevani vahva ja hyvinvoiva.

Minusta kertominen ja sanoittaminen ei ole märehtimistä. Vaan siinä nimenomaan puretaan painetta sisältä ulos, mikä helpottaa omaa oloa, kun ei tarvitse esittää jotain muuta mitä sillä hetkellä tuntee. Kertominen, asioiden purkaminen auttaa aivoja jäsentämään tilannetta, sisällä pitäminen patoaa kaikki tunteet ja tilanteesta yli pääseminen vie huomattavasti pidemmän aikaa. Lopulta padotut tunteet ja tilanteet kuitenkin purkautuvat, vuosien jälkeenkin, ja tuloksena on usein vuosien työkyvyttömyys, burn out, fyysinen sairastuminen jne.

Tämä tässä yhteiskunnassa juurikin on väärin. Kuvitellaan että muun kuin positiivisten uutisten ja ajatusten kertominen olisi muka märehtimistä ja että kertomalla ja olemalla aito itsensä jää ikäänkuin märehtimiseen jumiin. Ja toinen asia mikä on pielessä on juuri tuo leimautuminen. Että tapahtumat leimaavat ihmisen ikuisiksi ajoiksi. Ja kun mistään ei koskaan puhuta, niin silloinhan ne vasta leimaavatkin. Avoimempi ilmapiiri ja se, kun näkisi että niin monella muullakin on ollut samaa ja ihan tolkun ihmisiä kaikki kuitenkin ollaan rikkoisi tätä leimautumista.

Itselläni  lista on niin pitkä, että jos kertoisin sen ihmisille, saisin osakseni kauhistelua, enkä halua sitä. Minulla on paljon pitkäaikaissairauksia, ja riittää että laukkaan lääkärissä ja vedän 7 lääkettä.  en halua vielä siihen liittyvää ihmettelyä. Voin kertoa yksittäisistä pikku vastoinkäymisistä, joita riittää aivan tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti joku tästäkin suuttuu, mutta tosiasia vain on että ihminen usein luo itse oman onnensa. "Huono-onniset" tekevät paljon huonoja päätöksiä jotka sitten vaikuttavat pitkällä tähtäimelläkin ja luovat noidankehän. Samoin tekevät hyväonniset.

Monien huono-onnisten huono onni ei johdu omista valinnoista.

Esim. mun huono-onnisuus juurtaa vanhemmista ja esivanhemmista asti ja muista ihmisistä heitä itse valitsematta elämääni.

Alkoholisteja ja/tai muita mielenterveysongelmaisia on ollut omissa vanhemmissani, kummeissani, naapureissani ym.

Huonoa karmaa on myös esim. etten ole saanut elämässäni ystäviä.

Aina ei ongelmat näy ja tosiaan toisille tulee roppakaupalla ja se näkyy. 

Traumat voivat siirtyä sukupolvelta toiselle, jollei

niitä käsitellä ja niistä vaietaan. https.fi/uutiset/kotimaa/psykoanalyytikko-pirkko-siltala-puhuu-taakkasiirtymasta-tyostamaton-trauma-siirtyy-yli-sukupolvien/758208/

Vierailija kirjoitti:

Traumat voivat siirtyä sukupolvelta toiselle, jollei

niitä käsitellä ja niistä vaietaan. https.fi/uutiset/kotimaa/psykoanalyytikko-pirkko-siltala-puhuu-taakkasiirtymasta-tyostamaton-trauma-siirtyy-yli-sukupolvien/758208/

https://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/psykoanalyytikko-pirkko-siltala-p…

Kaverini aikoinaan yläasteella sanoi opettajalle että hänen ei tarvitse opiskella, vaan aikoo ottaa itselleen rikkaan miehen.

Näin hän myös teki ja on elänyt jo 30vuotta rentoa kotirouvan elämää. Välillä asuvat ulkomailla ja välillä palaavat Suomi-kotiinsa.

Yhdellä ystävälläni on jatkuvia rahahuolia, vakavia sairauksia ja perheenjäsenten kuolemia.

Toisilla vaan kaikki tuntuu onnistuvan, toisilla ei ikinä.