Lue keskustelun säännöt.
Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.
Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?
Kommentit (888)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.
Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.
Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.
...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.
Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.
Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.
Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse. Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.
Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?
Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.
Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.
Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.
Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?
En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.
Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.
Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.
Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?
Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.
Miksi hankaluuksista ei kerrota siinä missä positiivisistakin asioista? En ymmärrä sitä, että ylläpidetään sellaista kulissia, että kaikki on hyvin ja kauhistellaan, jos joku kertoo omista vastoinkäymisistään. Jos niistä voisi puhua avoimesti, se lähentäisi ihmisiä ja loisi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mikään ei ole kamalampaa kuin se, että kerrankin kerrot jollekin jotain ja sen jälkeen huomaan, että minua kavahdetaan kuin ruttotautista. Ihan kuin vastoinkäymiset jotenkin tarttuisi ja saastuttaisi muut. Ja silti puhutaan, että kaikilla on jotain ja kaikilla on pahoja asioita takanaan. Jotenkin niin ristiriitaista.
Jos kerta on, niin miksi silminnähden kauhistutaan, kun joku kertoo omistaan? Sen jälkeen kohdellaan, kuin olisin romahtamispisteessä koko ajan, vaikka elämäni olisi ollut tällaista aina ja silti olen hoitanut kaikki velvollisuudet, käynyt töissä jne. Auta armias jos olen rehellinen työterveydessä, niin heti ollaan huolissaan ja niputtamassa minua johonkin reppanoiden mt-potilaiden joukkoon, jotka eivät millään voi selviytyä. Vaikka itse koen selviytyväni ihan hyvin. Vastoinkäymiset ovat suuri tabu ja jos jollakin on hieman rankempia asioita taustallaan, se luo ihan älyttömän kuilun muiden ihmisten väliin. Etenkin jos ne muut kuulevat näistä vastoinkäymisistä. Parhaimmillaan minulle on sanottu, että en millään voi olla psyykkisesti terve ja tasapainossa oman menneisyyteni ja lapsuuteni takia.
Haluaisin tästä stigmasta eroon ja haluaisin kuulla, että kyllä muillakin on harmeja. Kerta niitä muillakin on. Olisi helpompi sanoa esim. työkavereille, että tänään on vähän hankalampi päivä, isä yrittää taas tap_paa itsensä, ellen joutuisi pelkäämään sitä kamalaa stigmaa ja sitä, että minut niputetaan hulluksi. Ja avoimuuden kautta olisi helpompi kestää niitä vastoinkäymisiä. Ettei tarvitsisi pitää kaikkea sisällään ja yrittää selviytyä yksin kaikesta, kaiken aikaa.
Että kerta niitä vastoinkäymisiä on muillakin, miksi niistä ei puhuta, vaan kaikki antavat sen kuvan, että elämässä menee täydellisesti? Pidetään kulissia yllä kynsin ja hampain? Se tekee meistä kaikista ihan älyttömän yksinäisiä ja aiheuttaa sen, että emme kohtaa emmekä ymmärrä toisiamme. Empatia vähenee.
Yksi syy, miksi en kerro, on se, etten halua märehtiä niitä asioita. Jos kerron niistä ja joudun keskustelemaan jatkuvasti vastoinkäymisistäni, ne masentavat vielä enemmän. En halua että vastoinkäymiset määrittävät minut ihmisenä, vaan haluan välillä positiivisia kokemuksia, onnistumisen tunnetta ja kokea olevani vahva ja hyvinvoiva.
Eri: minä en haluaisi märehtiä vastoinkäymisiä, mutta haluaisin kokea, että niistä olisi turvallista mainita muille jotakin ja tämän jälkeen jatkaa keskustelua muihin aiheisiin. Uskoisin, että jo tämä voisi keventää raskasta oloa kovasti. Se, ettei koko ajan tarvitsisi olla niin älyttömän vahvan oloinen, vaan voisi muiden nähden olla oma itsensä sekä päivän iloisena että surullisena hetkenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis miten se, että ei koskaan keskustele vastoinkäymisistä voi saada ihmisen luulemaan olevansa vahva ja hyvinvoiva?
Jos siis todellisuudessa ei ole vahva ja hyvinvoiva?
Luulisi olevan kuluttavaa ja vievän paljon energiaa näytellä elämäänsä muille. Ja itsellekin.
Ja samoin sanoisin, ei tarvitse märehtiä, mutta normaalisti keskustella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohja luodaan lapsuudessa. Jotkut ihmiset tarpeettomasti nostavat itseään jalustalle ikään kuin heidän kykynsä selviytyä ongelmista olisi heidän omaa ansiotaan.
Psykologiassa mm. skeemateoria ja kiintymyssuhdeteoria selittävät näitä eroja ihmisten välillä. Geenit sanelevat osan ihmisen herkkyydestä, mutta suurin vaikutus on varhaislapsuuden kokemuksilla. Lapsi voi saada vanhemmiltaan neljä erilaista mallia: "voin luottaa itseeni ja muihin", "voin luottaa itseeni mutta en muihin", "voin luottaa muihin mutta en itseeni" sekä "en voi luottaa itseeni enkä muihin". Ei ole vaikea arvata, mikä näistä on paras ja mikä huonoin. Noin puolet lapsista saa vanhemmiltaan tämän parhaan eli turvallisen mallin, jossa on positiivinen käsitys itsestä ja muista. Heidän tarpeisiinsa on vastattu johdonmukaisesti, heitä on opetettu säätelemään tunteitaan ja heille on luotu perusluottamus siihen, että elämä kantaa, vaikka potkiikin joskus päähän.
Vastaaavasti puolet lapsista saa vanhemmiltaan turvattoman mallin, ja vakaavuusasteesta riippuen se voi johtua epäjohdonmukaisuudesta, laiminlyönnistä, pelottelusta tai väkivallasta. Nämä lapset eivät opi säätelemään tunteitaan, ja heille kehittyy haitallisia uskomuksia itsestään, muista ihmisistä ja elämän hallittavuudesta. Osa oppii uskomaan, että ratkaisut ongelmiin löytyvät aina itsen ulkopuolelta. Osa oppii uskomaan, että kaikesta täytyy selviytyä itse, silloinkin kun ei pitäisi. Osa oppii uskomaan, että ongelmiin ei ole ratkaisua vaan elämä on sarja surkeita sattumuksia, joita ei voi hallita. Nämä uskomukset ohjailevat sitä, millaisia ihmisiä ja kokemuksia elämään kasaantuu, ja siksi ongelmat usein seuraavat toisiaan eivätkä psyykkiset ongelmanratkaisukeinot pääse kehittymään. Perusturvallisuutta on hyvin vaikea korjata itse, jos sitä ei ole lapsuudessa saanut, käytännössä se vaatii yleensä terapiaa. Edes alkuun pääseminen on vaikeaa, koska ei tiedä mikä on vikana ja mihin pitäisi pyrkiä. Psyykkiset voimavarat ja selviytymiskeinot eivät ole valintoja vaan seurauksia.
Tässä ketjussa monet ovat ylpeilleet sillä, että ovat olleet vahvoja ja pärjänneet vaikeasta lapsuudesta huolimatta. Sekään ei kuitenkaan ole täysin heidän omaa ansiotaan vaan ennen kaikkea heille lapsuudessa iskostettu itsekseen pärjäämisen malli ("voin luottaa itseeni mutta en muihin"). Usein se on johtunut laiminlyönnistä.
Vaikeuksilta ei välty kukaan, mutta sen toistelu ei muuta sitä tosiasiaa, että toiset saavat paremmat eväät niiden käsittelyyn kuin toiset, ja siinä on kyse ainoastaan tuurista.
Psykologia menee usein ylipsykoloinniksi. Tiedetään että asia x VOI aiheuttaa asian y, mutta ei voida millään olla varmojan onko kyseisessä tapauksessa juuri näin, koska voi olla kyse myös muustakin. On vähön liiankin helppoa pistää kaikki ongelmat varhaislapsuuden negatiivisten kokemusten piikkin, eli vaikka lapsen lapsuus ja vanhemman vuorovaikutus on ollut normaalin rajoissa ( huom! normaalin rajoissa, ei täydellinen kaikkien mittapuiden mukaan) niin lapsella voi silti ilmetä psyykkisiä ongelmia. Esim. masennus voi johtua huonoista perheoloista TAI sitten ei, eli voi tulla myös ihan ”keskitason” normioloista tai vaikka niistä täydellisistä perheistä. Tietenkin on aina varmoja keissejä, kuten jos lapsi on kasvanut tynnyrissä tai täydellisessä välinpitämättömyydessä niin öö, ei kai tarvitse pohtia mistä lapsen psyykkiset ongelmat johtuvat, mutta jos näin ei ole, niin tuntuu hieman jopa tarkoituksenhakuiselta oikein etsimällä etsiä sitä vikaa juuri varhaislapsuudesta ja vuorovaikutuksesta, samalla voisi vaikka arpoa, mistä on aina kyse, esim. onko nyt tullut liikaa vastattua lapsen tarpeisiin tai liian vähän, jos selviä viitteitä ei kummastakasn ole. Vastaushan voi olla kumpi vain, (ja kumpikaan ei välttämättä ole oikea vastaus) varsinkin jos on päätetty että kaikki johtuu varhaislapsuuden huonoista kokemuksista.
Et itse taida olla mikään psykologi. Vai monien mielestäsi lapsen tarpeisiin oikein on mahdollista vastata liikaa? Koetko sinä usein myös muut ihmiset liian vaativina?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohja luodaan lapsuudessa. Jotkut ihmiset tarpeettomasti nostavat itseään jalustalle ikään kuin heidän kykynsä selviytyä ongelmista olisi heidän omaa ansiotaan.
Psykologiassa mm. skeemateoria ja kiintymyssuhdeteoria selittävät näitä eroja ihmisten välillä. Geenit sanelevat osan ihmisen herkkyydestä, mutta suurin vaikutus on varhaislapsuuden kokemuksilla. Lapsi voi saada vanhemmiltaan neljä erilaista mallia: "voin luottaa itseeni ja muihin", "voin luottaa itseeni mutta en muihin", "voin luottaa muihin mutta en itseeni" sekä "en voi luottaa itseeni enkä muihin". Ei ole vaikea arvata, mikä näistä on paras ja mikä huonoin. Noin puolet lapsista saa vanhemmiltaan tämän parhaan eli turvallisen mallin, jossa on positiivinen käsitys itsestä ja muista. Heidän tarpeisiinsa on vastattu johdonmukaisesti, heitä on opetettu säätelemään tunteitaan ja heille on luotu perusluottamus siihen, että elämä kantaa, vaikka potkiikin joskus päähän.
Vastaaavasti puolet lapsista saa vanhemmiltaan turvattoman mallin, ja vakaavuusasteesta riippuen se voi johtua epäjohdonmukaisuudesta, laiminlyönnistä, pelottelusta tai väkivallasta. Nämä lapset eivät opi säätelemään tunteitaan, ja heille kehittyy haitallisia uskomuksia itsestään, muista ihmisistä ja elämän hallittavuudesta. Osa oppii uskomaan, että ratkaisut ongelmiin löytyvät aina itsen ulkopuolelta. Osa oppii uskomaan, että kaikesta täytyy selviytyä itse, silloinkin kun ei pitäisi. Osa oppii uskomaan, että ongelmiin ei ole ratkaisua vaan elämä on sarja surkeita sattumuksia, joita ei voi hallita. Nämä uskomukset ohjailevat sitä, millaisia ihmisiä ja kokemuksia elämään kasaantuu, ja siksi ongelmat usein seuraavat toisiaan eivätkä psyykkiset ongelmanratkaisukeinot pääse kehittymään. Perusturvallisuutta on hyvin vaikea korjata itse, jos sitä ei ole lapsuudessa saanut, käytännössä se vaatii yleensä terapiaa. Edes alkuun pääseminen on vaikeaa, koska ei tiedä mikä on vikana ja mihin pitäisi pyrkiä. Psyykkiset voimavarat ja selviytymiskeinot eivät ole valintoja vaan seurauksia.
Tässä ketjussa monet ovat ylpeilleet sillä, että ovat olleet vahvoja ja pärjänneet vaikeasta lapsuudesta huolimatta. Sekään ei kuitenkaan ole täysin heidän omaa ansiotaan vaan ennen kaikkea heille lapsuudessa iskostettu itsekseen pärjäämisen malli ("voin luottaa itseeni mutta en muihin"). Usein se on johtunut laiminlyönnistä.
Vaikeuksilta ei välty kukaan, mutta sen toistelu ei muuta sitä tosiasiaa, että toiset saavat paremmat eväät niiden käsittelyyn kuin toiset, ja siinä on kyse ainoastaan tuurista.
Psykologia menee usein ylipsykoloinniksi. Tiedetään että asia x VOI aiheuttaa asian y, mutta ei voida millään olla varmojan onko kyseisessä tapauksessa juuri näin, koska voi olla kyse myös muustakin. On vähön liiankin helppoa pistää kaikki ongelmat varhaislapsuuden negatiivisten kokemusten piikkin, eli vaikka lapsen lapsuus ja vanhemman vuorovaikutus on ollut normaalin rajoissa ( huom! normaalin rajoissa, ei täydellinen kaikkien mittapuiden mukaan) niin lapsella voi silti ilmetä psyykkisiä ongelmia. Esim. masennus voi johtua huonoista perheoloista TAI sitten ei, eli voi tulla myös ihan ”keskitason” normioloista tai vaikka niistä täydellisistä perheistä. Tietenkin on aina varmoja keissejä, kuten jos lapsi on kasvanut tynnyrissä tai täydellisessä välinpitämättömyydessä niin öö, ei kai tarvitse pohtia mistä lapsen psyykkiset ongelmat johtuvat, mutta jos näin ei ole, niin tuntuu hieman jopa tarkoituksenhakuiselta oikein etsimällä etsiä sitä vikaa juuri varhaislapsuudesta ja vuorovaikutuksesta, samalla voisi vaikka arpoa, mistä on aina kyse, esim. onko nyt tullut liikaa vastattua lapsen tarpeisiin tai liian vähän, jos selviä viitteitä ei kummastakasn ole. Vastaushan voi olla kumpi vain, (ja kumpikaan ei välttämättä ole oikea vastaus) varsinkin jos on päätetty että kaikki johtuu varhaislapsuuden huonoista kokemuksista.
Et itse taida olla mikään psykologi. Vai monien mielestäsi lapsen tarpeisiin oikein on mahdollista vastata liikaa? Koetko sinä usein myös muut ihmiset liian vaativina?
No vauvan tarpeisiin ei pääosin voi vastata liikaa vaikka kaippa vauvaakin voi ns ylihöösätä ja saada siten vauvasta hermostuneen tai stressaantuneen. Mutta taaperon ja siitä vanhemman lapsen tarpeisiin voi kyllä vastata "liikaa".
Varhaislapsuuden tunne- ja luottamuskokemuksia ei sovi vähätellä, mutta siltikin ihmisellä on myös järki ja kyky oppia, mikä kannattaa ja mikä ei. Siksi psykologiankin piirissä kyseenalaistetaan tuo, etteikö varhaislapsuuden huonoja kokemuksia voisi myöhemmin korjata ja työstää ja päästä aivan hyvään elämään. Niinhän monilla käykin. Varhaislapsuus ei määrittele elämää, vaikka se suuntaa antaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.
Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.
Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.
Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.
Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.
Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.
Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).
Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).
On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.
Juuri nämä kommentit yrittävät luoda sitä kuvitelmaa, että me huonoista lähtökohdista huolimatta pärjänneet olisimme jotenkin universumin Hannu Hanhia, joille vain käynyt hitonmoinen munkki.
Se hitonmoinen munkkiko toi minulle tyäpaikan, jonka turvin pääsin muuttamaan pois vanhempien luota?
Ei, sen toi minun kirjoittamani ja lähettämäni työhakemus nro miljoona. Hain kaksi vuotta töitä, ennenkuin tärppäsi.Se hitonmoinen munkkiko makdoi laskuni ja piti huolta rahataloudestani? Ei, se olin minä, joka päätin etten sössi raha-asioitani kuten vanhempani?
Se hyvä munkkiko toi koulutukseni? Ei, se olin taas minä itse, joka viikot istuin koulussa, töitä tein illat ja jokatoisen viikonlopun. Kokeisiin luin töissä hiljaisina hetkinä.
Olen nähnyt helvetisti vaivaa, jottei elämäni menisi päin p*rsettä. Joten kyllä, jostain tuurista puhumien tässä yhteydessä todellakin on vähättelyä ja jopa loukkaavaa.
Olet varmasti lukenut tanssijan/näyttelijän/muusikon/liikemiehen tms. haastatteluja, jotka ovat (ainakin ulkoisesti) pärjänneet elämässään?
Joskus näissä haastatteluissa toistuu vanhemmat-teema, jossa julkisuudenhenkilö kertoo kuinka joutui elämään vanhempiensa varjossa. Tanssijan äiti oli tanssija jne.
Tanssija kertoo joutuvansa kamppailemaan sen kanssa, että äiti oli menestyvä ja pidetty ja häntä aina verrattaan äitiin ja hänen uraansa äidin uraan. Ja hänen on pitänyt tehdä paljon töitä (enemmän kuin muiden), että hänen omat taitonsa huomattaisiin ja että tulisi lehtijutuissa mainituksi omana itsenään, eikä henkilön x tyttärenä? Joskus ko. Haastattelut saattavat olla katkeriakin jne.
Kuitenkin aina niissä toistuu ahkeruus ja se miten paljon enemmän on joutunut tekemään töitä kuin muut, miten paljon enemmän on joutunut todistelemaan omaa kelpaavuuttaan ja ennen kaikkea miten on päässyt nykyiseen asemaansa omalla työllään, ei vanhempiensa.
Ja se on aivan oikea kokemus. Mutta kun aletaan miettimään tarkemmin..
Tanssija on saanut jo lapsena sellaiset mahdollisuudet, mitkä vain harva saa, kuten erittäin hyvää tanssiopetusta, ehkä esiintymiskokemusta jo lapsesta ja työpaikan jonne harvalla on asiaa edes haastatteluun näyttämään taitonsa, koska vanhempansa ovat sen mahdollistaneet jne.
Ei kyse ole siitä, että kukaan vähättelisi muiden tekemää työtä asioiden eteen tai väittäisi sen olevan helppoa.
Aivan samalla tavalla hyvästä ja välittävästä perheestä tuleva keskiluokkainen, kivassa työssä oleva, perheellinen kokee tehneensä työtä kaiken saamansa eteen.
Meillä on inhimillinen tarve kokea, että kaikki hyvät asiat elämässämme ovat omaa (ahkeruudella saamaa) saavutustamme kun taas onnettomuus ja epäonni ovat sattumaa, joka vain tapahtuu meille.
Mutta ylipäätään kilpailuyhteiskuntamme rakentuu niin, etteivät kaikki voi voittaa. Ei vaikka olisi ahkera, ei vaikka lähtökohdat olisivat mitkä (vaikka tietenkin mitä paremmat, sen enemmän se auttaa), aina on olemassa tietty määrä muuttujia/tuuria/sattumaa, jotka ohjaavat elämänkulkuamme myös hyvässä.
Myöskään kukaan ei pärjää täysin omin avuin, vaan menestyksemme on aina muista kiinni (ehkä poislukien ne, jotka ovat tyytyväisimmillään omavaraisina erakkoina korpimetsässä).
Vähättelyä on sen sijaan sanoa, että ne muut (ei pärjänneet) ovat asemassaan laiskuuttaan ja/tai tyhmyttään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.
Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.
Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.
...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.
Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.
Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.
Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse. Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.
Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?
Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.
Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.
Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.
Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?
En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.
Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.
Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.
Minä haluan auttaa ihmisiä, ja olen valinnut ammatin, jossa päivittäin teen sitä hyvällä asenteella. Silti kohtaan ihmisiä, jotka tekevät auttamisensa raskaaksi omalla pessimismillään ja tietynlaisella muiden syyttelyllä omista ongelmistaan. Pyrin tukemaan heitä kaikin tavoin. Silti autettava voisi auttaa itseään usein parhaiten muuttamalla asennoitumistaan.
Miten autat näitä ihmisiä muuttamaan asennoitumistaan? Jollei se ole helppoa sinulle, niin luuletko sen olevan yhtään helpompaa heille itselleen?
Miten kukaan ulkopuolinen voi muuttaa toisen asennetta? Kyllä se ja kaikki muukin mihin esim terapiassa pyritään, lähtee sieltä yksilöstä itsestään. Ei voi olla, että paranna minut, vaan että haluaa parantua, voitko auttaa ja antaa keinoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varhaislapsuuden tunne- ja luottamuskokemuksia ei sovi vähätellä, mutta siltikin ihmisellä on myös järki ja kyky oppia, mikä kannattaa ja mikä ei. Siksi psykologiankin piirissä kyseenalaistetaan tuo, etteikö varhaislapsuuden huonoja kokemuksia voisi myöhemmin korjata ja työstää ja päästä aivan hyvään elämään. Niinhän monilla käykin. Varhaislapsuus ei määrittele elämää, vaikka se suuntaa antaakin.
Ei kai kukaan ole väittänyt, ettei näitä kokemuksia voisi korjata tai työstää? Kyse on vain siitä, että se on vaikeaa ja syö henkisiä voimavaroja, joita toisilla on jo lähtökohtaisesti vähemmän. Varhaislapsuuden kokemukset muuttavat aivotoimintaa, ja vaikka niiden "uudelleen ohjelmoiminen" on mahdollista, se ei kaikilta onnistu itsestään, vaan he tarvitsevat siihen apua. Lapsuus ei määrittele kaikkea, mutta se antaa pohjan ja suunnan elämälle - ne työkalut käsitellä vastoinkäymisiä.
Vierailija kirjoitti:
Siis miten se, että ei koskaan keskustele vastoinkäymisistä voi saada ihmisen luulemaan olevansa vahva ja hyvinvoiva?
Jos siis todellisuudessa ei ole vahva ja hyvinvoiva?Luulisi olevan kuluttavaa ja vievän paljon energiaa näytellä elämäänsä muille. Ja itsellekin.
Ja samoin sanoisin, ei tarvitse märehtiä, mutta normaalisti keskustella.
No mitä sillä sitten saavuttaa, jos sanoo olevansa heikko ja huonostivoiva?
Koen jotenkin itse, että vaikka elämässä moni asia on aika syvältä, ei sen toistaminen ainakaan helpota. Tokihan ystävien kanssa puhutaan niin iloista kuin suruistakin, mutta vaikkapa työpaikalla tai vastaavissa, mitä turhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohja luodaan lapsuudessa. Jotkut ihmiset tarpeettomasti nostavat itseään jalustalle ikään kuin heidän kykynsä selviytyä ongelmista olisi heidän omaa ansiotaan.
Psykologiassa mm. skeemateoria ja kiintymyssuhdeteoria selittävät näitä eroja ihmisten välillä. Geenit sanelevat osan ihmisen herkkyydestä, mutta suurin vaikutus on varhaislapsuuden kokemuksilla. Lapsi voi saada vanhemmiltaan neljä erilaista mallia: "voin luottaa itseeni ja muihin", "voin luottaa itseeni mutta en muihin", "voin luottaa muihin mutta en itseeni" sekä "en voi luottaa itseeni enkä muihin". Ei ole vaikea arvata, mikä näistä on paras ja mikä huonoin. Noin puolet lapsista saa vanhemmiltaan tämän parhaan eli turvallisen mallin, jossa on positiivinen käsitys itsestä ja muista. Heidän tarpeisiinsa on vastattu johdonmukaisesti, heitä on opetettu säätelemään tunteitaan ja heille on luotu perusluottamus siihen, että elämä kantaa, vaikka potkiikin joskus päähän.
Vastaaavasti puolet lapsista saa vanhemmiltaan turvattoman mallin, ja vakaavuusasteesta riippuen se voi johtua epäjohdonmukaisuudesta, laiminlyönnistä, pelottelusta tai väkivallasta. Nämä lapset eivät opi säätelemään tunteitaan, ja heille kehittyy haitallisia uskomuksia itsestään, muista ihmisistä ja elämän hallittavuudesta. Osa oppii uskomaan, että ratkaisut ongelmiin löytyvät aina itsen ulkopuolelta. Osa oppii uskomaan, että kaikesta täytyy selviytyä itse, silloinkin kun ei pitäisi. Osa oppii uskomaan, että ongelmiin ei ole ratkaisua vaan elämä on sarja surkeita sattumuksia, joita ei voi hallita. Nämä uskomukset ohjailevat sitä, millaisia ihmisiä ja kokemuksia elämään kasaantuu, ja siksi ongelmat usein seuraavat toisiaan eivätkä psyykkiset ongelmanratkaisukeinot pääse kehittymään. Perusturvallisuutta on hyvin vaikea korjata itse, jos sitä ei ole lapsuudessa saanut, käytännössä se vaatii yleensä terapiaa. Edes alkuun pääseminen on vaikeaa, koska ei tiedä mikä on vikana ja mihin pitäisi pyrkiä. Psyykkiset voimavarat ja selviytymiskeinot eivät ole valintoja vaan seurauksia.
Tässä ketjussa monet ovat ylpeilleet sillä, että ovat olleet vahvoja ja pärjänneet vaikeasta lapsuudesta huolimatta. Sekään ei kuitenkaan ole täysin heidän omaa ansiotaan vaan ennen kaikkea heille lapsuudessa iskostettu itsekseen pärjäämisen malli ("voin luottaa itseeni mutta en muihin"). Usein se on johtunut laiminlyönnistä.
Vaikeuksilta ei välty kukaan, mutta sen toistelu ei muuta sitä tosiasiaa, että toiset saavat paremmat eväät niiden käsittelyyn kuin toiset, ja siinä on kyse ainoastaan tuurista.
Psykologia menee usein ylipsykoloinniksi. Tiedetään että asia x VOI aiheuttaa asian y, mutta ei voida millään olla varmojan onko kyseisessä tapauksessa juuri näin, koska voi olla kyse myös muustakin. On vähön liiankin helppoa pistää kaikki ongelmat varhaislapsuuden negatiivisten kokemusten piikkin, eli vaikka lapsen lapsuus ja vanhemman vuorovaikutus on ollut normaalin rajoissa ( huom! normaalin rajoissa, ei täydellinen kaikkien mittapuiden mukaan) niin lapsella voi silti ilmetä psyykkisiä ongelmia. Esim. masennus voi johtua huonoista perheoloista TAI sitten ei, eli voi tulla myös ihan ”keskitason” normioloista tai vaikka niistä täydellisistä perheistä. Tietenkin on aina varmoja keissejä, kuten jos lapsi on kasvanut tynnyrissä tai täydellisessä välinpitämättömyydessä niin öö, ei kai tarvitse pohtia mistä lapsen psyykkiset ongelmat johtuvat, mutta jos näin ei ole, niin tuntuu hieman jopa tarkoituksenhakuiselta oikein etsimällä etsiä sitä vikaa juuri varhaislapsuudesta ja vuorovaikutuksesta, samalla voisi vaikka arpoa, mistä on aina kyse, esim. onko nyt tullut liikaa vastattua lapsen tarpeisiin tai liian vähän, jos selviä viitteitä ei kummastakasn ole. Vastaushan voi olla kumpi vain, (ja kumpikaan ei välttämättä ole oikea vastaus) varsinkin jos on päätetty että kaikki johtuu varhaislapsuuden huonoista kokemuksista.
Et itse taida olla mikään psykologi. Vai monien mielestäsi lapsen tarpeisiin oikein on mahdollista vastata liikaa? Koetko sinä usein myös muut ihmiset liian vaativina?
No vauvan tarpeisiin ei pääosin voi vastata liikaa vaikka kaippa vauvaakin voi ns ylihöösätä ja saada siten vauvasta hermostuneen tai stressaantuneen. Mutta taaperon ja siitä vanhemman lapsen tarpeisiin voi kyllä vastata "liikaa".
Millä tavoin? Esimerkkejä? Voiko puolisonkin tarpeisiin vastata liikaa? Mitä haittoja tästä tarpeisiin liikaa vastaamisesta mielestäsi on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.
Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.
Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.
...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.
Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.
Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.
Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse. Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.
Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?
Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.
Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.
Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.
Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?
En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.
Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.
Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.
Minä haluan auttaa ihmisiä, ja olen valinnut ammatin, jossa päivittäin teen sitä hyvällä asenteella. Silti kohtaan ihmisiä, jotka tekevät auttamisensa raskaaksi omalla pessimismillään ja tietynlaisella muiden syyttelyllä omista ongelmistaan. Pyrin tukemaan heitä kaikin tavoin. Silti autettava voisi auttaa itseään usein parhaiten muuttamalla asennoitumistaan.
Miten autat näitä ihmisiä muuttamaan asennoitumistaan? Jollei se ole helppoa sinulle, niin luuletko sen olevan yhtään helpompaa heille itselleen?
Miten kukaan ulkopuolinen voi muuttaa toisen asennetta? Kyllä se ja kaikki muukin mihin esim terapiassa pyritään, lähtee sieltä yksilöstä itsestään. Ei voi olla, että paranna minut, vaan että haluaa parantua, voitko auttaa ja antaa keinoja.
Niin, kyseessä on pitkä prosessi, johon mukaan lähtemisellä ihmisillä on erilaiset valmiudet. Se ei auta, että sinä hoet jollekin, että hän ajattelee mielestäsi tyhmästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miten se, että ei koskaan keskustele vastoinkäymisistä voi saada ihmisen luulemaan olevansa vahva ja hyvinvoiva?
Jos siis todellisuudessa ei ole vahva ja hyvinvoiva?Luulisi olevan kuluttavaa ja vievän paljon energiaa näytellä elämäänsä muille. Ja itsellekin.
Ja samoin sanoisin, ei tarvitse märehtiä, mutta normaalisti keskustella.No mitä sillä sitten saavuttaa, jos sanoo olevansa heikko ja huonostivoiva?
Koen jotenkin itse, että vaikka elämässä moni asia on aika syvältä, ei sen toistaminen ainakaan helpota. Tokihan ystävien kanssa puhutaan niin iloista kuin suruistakin, mutta vaikkapa työpaikalla tai vastaavissa, mitä turhaan.
Jos kerrot työpaikalla esimerkiksi vanhempasi kuolleen ja olevasi siksi surullinen, niin muut osaavat tukea sinua, jos vaikutat jonain päivänä alakuloiselta eivätkä työt kulje. Se hyöty avoimuudesta on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varhaislapsuuden tunne- ja luottamuskokemuksia ei sovi vähätellä, mutta siltikin ihmisellä on myös järki ja kyky oppia, mikä kannattaa ja mikä ei. Siksi psykologiankin piirissä kyseenalaistetaan tuo, etteikö varhaislapsuuden huonoja kokemuksia voisi myöhemmin korjata ja työstää ja päästä aivan hyvään elämään. Niinhän monilla käykin. Varhaislapsuus ei määrittele elämää, vaikka se suuntaa antaakin.
Ei kai kukaan ole väittänyt, ettei näitä kokemuksia voisi korjata tai työstää? Kyse on vain siitä, että se on vaikeaa ja syö henkisiä voimavaroja, joita toisilla on jo lähtökohtaisesti vähemmän. Varhaislapsuuden kokemukset muuttavat aivotoimintaa, ja vaikka niiden "uudelleen ohjelmoiminen" on mahdollista, se ei kaikilta onnistu itsestään, vaan he tarvitsevat siihen apua. Lapsuus ei määrittele kaikkea, mutta se antaa pohjan ja suunnan elämälle - ne työkalut käsitellä vastoinkäymisiä.
Mutta tämä on jo vähän tätä hiuksien halkomista siitä, pitäisikö elämän nallekarkkien mennä tasan. Joo, jollakin on vaikeampi lapsuus, joku on kaunis, joku on viisaampi kuin toinen jne. Pitää vaan niistä omista lähtökohdistaan pyrkiä luomaan mahdollisimman hyvä elämä. Ja se on sarja valintoja, jotka jokainen pystyy kyllä tekemään joko hyvin tai huonosti.
Enkä minä vähättele onnenkin merkitystä tässä, jokainen tarvitsee oman panoksen lisäksi tuuriakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis miten se, että ei koskaan keskustele vastoinkäymisistä voi saada ihmisen luulemaan olevansa vahva ja hyvinvoiva?
Jos siis todellisuudessa ei ole vahva ja hyvinvoiva?Luulisi olevan kuluttavaa ja vievän paljon energiaa näytellä elämäänsä muille. Ja itsellekin.
Ja samoin sanoisin, ei tarvitse märehtiä, mutta normaalisti keskustella.No mitä sillä sitten saavuttaa, jos sanoo olevansa heikko ja huonostivoiva?
Koen jotenkin itse, että vaikka elämässä moni asia on aika syvältä, ei sen toistaminen ainakaan helpota. Tokihan ystävien kanssa puhutaan niin iloista kuin suruistakin, mutta vaikkapa työpaikalla tai vastaavissa, mitä turhaan.
Jos kerrot työpaikalla esimerkiksi vanhempasi kuolleen ja olevasi siksi surullinen, niin muut osaavat tukea sinua, jos vaikutat jonain päivänä alakuloiselta eivätkä työt kulje. Se hyöty avoimuudesta on.
Tottakai. Mutta jos nyt lähdetään siitä, että tarkoitetaan jotain syvempää pahaa oloa ja itsensä etsiskelyä tms abstraktimpaa huonoa oloa. Jokaiselle tulee eteen surullisia tapahtumia, kuolemaa, sairautta ja niistä voi sitten sen verran kertoa minkä oikeaksi kokee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohja luodaan lapsuudessa. Jotkut ihmiset tarpeettomasti nostavat itseään jalustalle ikään kuin heidän kykynsä selviytyä ongelmista olisi heidän omaa ansiotaan.
Psykologiassa mm. skeemateoria ja kiintymyssuhdeteoria selittävät näitä eroja ihmisten välillä. Geenit sanelevat osan ihmisen herkkyydestä, mutta suurin vaikutus on varhaislapsuuden kokemuksilla. Lapsi voi saada vanhemmiltaan neljä erilaista mallia: "voin luottaa itseeni ja muihin", "voin luottaa itseeni mutta en muihin", "voin luottaa muihin mutta en itseeni" sekä "en voi luottaa itseeni enkä muihin". Ei ole vaikea arvata, mikä näistä on paras ja mikä huonoin. Noin puolet lapsista saa vanhemmiltaan tämän parhaan eli turvallisen mallin, jossa on positiivinen käsitys itsestä ja muista. Heidän tarpeisiinsa on vastattu johdonmukaisesti, heitä on opetettu säätelemään tunteitaan ja heille on luotu perusluottamus siihen, että elämä kantaa, vaikka potkiikin joskus päähän.
Vastaaavasti puolet lapsista saa vanhemmiltaan turvattoman mallin, ja vakaavuusasteesta riippuen se voi johtua epäjohdonmukaisuudesta, laiminlyönnistä, pelottelusta tai väkivallasta. Nämä lapset eivät opi säätelemään tunteitaan, ja heille kehittyy haitallisia uskomuksia itsestään, muista ihmisistä ja elämän hallittavuudesta. Osa oppii uskomaan, että ratkaisut ongelmiin löytyvät aina itsen ulkopuolelta. Osa oppii uskomaan, että kaikesta täytyy selviytyä itse, silloinkin kun ei pitäisi. Osa oppii uskomaan, että ongelmiin ei ole ratkaisua vaan elämä on sarja surkeita sattumuksia, joita ei voi hallita. Nämä uskomukset ohjailevat sitä, millaisia ihmisiä ja kokemuksia elämään kasaantuu, ja siksi ongelmat usein seuraavat toisiaan eivätkä psyykkiset ongelmanratkaisukeinot pääse kehittymään. Perusturvallisuutta on hyvin vaikea korjata itse, jos sitä ei ole lapsuudessa saanut, käytännössä se vaatii yleensä terapiaa. Edes alkuun pääseminen on vaikeaa, koska ei tiedä mikä on vikana ja mihin pitäisi pyrkiä. Psyykkiset voimavarat ja selviytymiskeinot eivät ole valintoja vaan seurauksia.
Tässä ketjussa monet ovat ylpeilleet sillä, että ovat olleet vahvoja ja pärjänneet vaikeasta lapsuudesta huolimatta. Sekään ei kuitenkaan ole täysin heidän omaa ansiotaan vaan ennen kaikkea heille lapsuudessa iskostettu itsekseen pärjäämisen malli ("voin luottaa itseeni mutta en muihin"). Usein se on johtunut laiminlyönnistä.
Vaikeuksilta ei välty kukaan, mutta sen toistelu ei muuta sitä tosiasiaa, että toiset saavat paremmat eväät niiden käsittelyyn kuin toiset, ja siinä on kyse ainoastaan tuurista.
Psykologia menee usein ylipsykoloinniksi. Tiedetään että asia x VOI aiheuttaa asian y, mutta ei voida millään olla varmojan onko kyseisessä tapauksessa juuri näin, koska voi olla kyse myös muustakin. On vähön liiankin helppoa pistää kaikki ongelmat varhaislapsuuden negatiivisten kokemusten piikkin, eli vaikka lapsen lapsuus ja vanhemman vuorovaikutus on ollut normaalin rajoissa ( huom! normaalin rajoissa, ei täydellinen kaikkien mittapuiden mukaan) niin lapsella voi silti ilmetä psyykkisiä ongelmia. Esim. masennus voi johtua huonoista perheoloista TAI sitten ei, eli voi tulla myös ihan ”keskitason” normioloista tai vaikka niistä täydellisistä perheistä. Tietenkin on aina varmoja keissejä, kuten jos lapsi on kasvanut tynnyrissä tai täydellisessä välinpitämättömyydessä niin öö, ei kai tarvitse pohtia mistä lapsen psyykkiset ongelmat johtuvat, mutta jos näin ei ole, niin tuntuu hieman jopa tarkoituksenhakuiselta oikein etsimällä etsiä sitä vikaa juuri varhaislapsuudesta ja vuorovaikutuksesta, samalla voisi vaikka arpoa, mistä on aina kyse, esim. onko nyt tullut liikaa vastattua lapsen tarpeisiin tai liian vähän, jos selviä viitteitä ei kummastakasn ole. Vastaushan voi olla kumpi vain, (ja kumpikaan ei välttämättä ole oikea vastaus) varsinkin jos on päätetty että kaikki johtuu varhaislapsuuden huonoista kokemuksista.
Et itse taida olla mikään psykologi. Vai monien mielestäsi lapsen tarpeisiin oikein on mahdollista vastata liikaa? Koetko sinä usein myös muut ihmiset liian vaativina?
No vauvan tarpeisiin ei pääosin voi vastata liikaa vaikka kaippa vauvaakin voi ns ylihöösätä ja saada siten vauvasta hermostuneen tai stressaantuneen. Mutta taaperon ja siitä vanhemman lapsen tarpeisiin voi kyllä vastata "liikaa".
Millä tavoin? Esimerkkejä? Voiko puolisonkin tarpeisiin vastata liikaa? Mitä haittoja tästä tarpeisiin liikaa vastaamisesta mielestäsi on?
En ota kantaa tuohon puolisoon, mutta olet varmaan curling-vanhemmuuden käsitteen kuullut? Ei ole tarkoitus antaa lapselle kaikkea vaan opettaa tätä löytämään keinot itse pärjätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.
Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.
Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.
...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.
Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.
Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.
Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse. Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.
Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?
Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.
Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.
Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.
Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?
En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.
Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.
Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.
Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?
Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.
Miksi hankaluuksista ei kerrota siinä missä positiivisistakin asioista? En ymmärrä sitä, että ylläpidetään sellaista kulissia, että kaikki on hyvin ja kauhistellaan, jos joku kertoo omista vastoinkäymisistään. Jos niistä voisi puhua avoimesti, se lähentäisi ihmisiä ja loisi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mikään ei ole kamalampaa kuin se, että kerrankin kerrot jollekin jotain ja sen jälkeen huomaan, että minua kavahdetaan kuin ruttotautista. Ihan kuin vastoinkäymiset jotenkin tarttuisi ja saastuttaisi muut. Ja silti puhutaan, että kaikilla on jotain ja kaikilla on pahoja asioita takanaan. Jotenkin niin ristiriitaista.
Jos kerta on, niin miksi silminnähden kauhistutaan, kun joku kertoo omistaan? Sen jälkeen kohdellaan, kuin olisin romahtamispisteessä koko ajan, vaikka elämäni olisi ollut tällaista aina ja silti olen hoitanut kaikki velvollisuudet, käynyt töissä jne. Auta armias jos olen rehellinen työterveydessä, niin heti ollaan huolissaan ja niputtamassa minua johonkin reppanoiden mt-potilaiden joukkoon, jotka eivät millään voi selviytyä. Vaikka itse koen selviytyväni ihan hyvin. Vastoinkäymiset ovat suuri tabu ja jos jollakin on hieman rankempia asioita taustallaan, se luo ihan älyttömän kuilun muiden ihmisten väliin. Etenkin jos ne muut kuulevat näistä vastoinkäymisistä. Parhaimmillaan minulle on sanottu, että en millään voi olla psyykkisesti terve ja tasapainossa oman menneisyyteni ja lapsuuteni takia.
Haluaisin tästä stigmasta eroon ja haluaisin kuulla, että kyllä muillakin on harmeja. Kerta niitä muillakin on. Olisi helpompi sanoa esim. työkavereille, että tänään on vähän hankalampi päivä, isä yrittää taas tap_paa itsensä, ellen joutuisi pelkäämään sitä kamalaa stigmaa ja sitä, että minut niputetaan hulluksi. Ja avoimuuden kautta olisi helpompi kestää niitä vastoinkäymisiä. Ettei tarvitsisi pitää kaikkea sisällään ja yrittää selviytyä yksin kaikesta, kaiken aikaa.
Että kerta niitä vastoinkäymisiä on muillakin, miksi niistä ei puhuta, vaan kaikki antavat sen kuvan, että elämässä menee täydellisesti? Pidetään kulissia yllä kynsin ja hampain? Se tekee meistä kaikista ihan älyttömän yksinäisiä ja aiheuttaa sen, että emme kohtaa emmekä ymmärrä toisiamme. Empatia vähenee.
Yksi syy, miksi en kerro, on se, etten halua märehtiä niitä asioita. Jos kerron niistä ja joudun keskustelemaan jatkuvasti vastoinkäymisistäni, ne masentavat vielä enemmän. En halua että vastoinkäymiset määrittävät minut ihmisenä, vaan haluan välillä positiivisia kokemuksia, onnistumisen tunnetta ja kokea olevani vahva ja hyvinvoiva.
Minusta kertominen ja sanoittaminen ei ole märehtimistä. Vaan siinä nimenomaan puretaan painetta sisältä ulos, mikä helpottaa omaa oloa, kun ei tarvitse esittää jotain muuta mitä sillä hetkellä tuntee. Kertominen, asioiden purkaminen auttaa aivoja jäsentämään tilannetta, sisällä pitäminen patoaa kaikki tunteet ja tilanteesta yli pääseminen vie huomattavasti pidemmän aikaa. Lopulta padotut tunteet ja tilanteet kuitenkin purkautuvat, vuosien jälkeenkin, ja tuloksena on usein vuosien työkyvyttömyys, burn out, fyysinen sairastuminen jne.
Tämä tässä yhteiskunnassa juurikin on väärin. Kuvitellaan että muun kuin positiivisten uutisten ja ajatusten kertominen olisi muka märehtimistä ja että kertomalla ja olemalla aito itsensä jää ikäänkuin märehtimiseen jumiin. Ja toinen asia mikä on pielessä on juuri tuo leimautuminen. Että tapahtumat leimaavat ihmisen ikuisiksi ajoiksi. Ja kun mistään ei koskaan puhuta, niin silloinhan ne vasta leimaavatkin. Avoimempi ilmapiiri ja se, kun näkisi että niin monella muullakin on ollut samaa ja ihan tolkun ihmisiä kaikki kuitenkin ollaan rikkoisi tätä leimautumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.
Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.
Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.
...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.
Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.
Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.
Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse. Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.
Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?
Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.
Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.
Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.
Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?
En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.
Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.
Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.
Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?
Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.
Miksi hankaluuksista ei kerrota siinä missä positiivisistakin asioista? En ymmärrä sitä, että ylläpidetään sellaista kulissia, että kaikki on hyvin ja kauhistellaan, jos joku kertoo omista vastoinkäymisistään. Jos niistä voisi puhua avoimesti, se lähentäisi ihmisiä ja loisi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mikään ei ole kamalampaa kuin se, että kerrankin kerrot jollekin jotain ja sen jälkeen huomaan, että minua kavahdetaan kuin ruttotautista. Ihan kuin vastoinkäymiset jotenkin tarttuisi ja saastuttaisi muut. Ja silti puhutaan, että kaikilla on jotain ja kaikilla on pahoja asioita takanaan. Jotenkin niin ristiriitaista.
Jos kerta on, niin miksi silminnähden kauhistutaan, kun joku kertoo omistaan? Sen jälkeen kohdellaan, kuin olisin romahtamispisteessä koko ajan, vaikka elämäni olisi ollut tällaista aina ja silti olen hoitanut kaikki velvollisuudet, käynyt töissä jne. Auta armias jos olen rehellinen työterveydessä, niin heti ollaan huolissaan ja niputtamassa minua johonkin reppanoiden mt-potilaiden joukkoon, jotka eivät millään voi selviytyä. Vaikka itse koen selviytyväni ihan hyvin. Vastoinkäymiset ovat suuri tabu ja jos jollakin on hieman rankempia asioita taustallaan, se luo ihan älyttömän kuilun muiden ihmisten väliin. Etenkin jos ne muut kuulevat näistä vastoinkäymisistä. Parhaimmillaan minulle on sanottu, että en millään voi olla psyykkisesti terve ja tasapainossa oman menneisyyteni ja lapsuuteni takia.
Haluaisin tästä stigmasta eroon ja haluaisin kuulla, että kyllä muillakin on harmeja. Kerta niitä muillakin on. Olisi helpompi sanoa esim. työkavereille, että tänään on vähän hankalampi päivä, isä yrittää taas tap_paa itsensä, ellen joutuisi pelkäämään sitä kamalaa stigmaa ja sitä, että minut niputetaan hulluksi. Ja avoimuuden kautta olisi helpompi kestää niitä vastoinkäymisiä. Ettei tarvitsisi pitää kaikkea sisällään ja yrittää selviytyä yksin kaikesta, kaiken aikaa.
Että kerta niitä vastoinkäymisiä on muillakin, miksi niistä ei puhuta, vaan kaikki antavat sen kuvan, että elämässä menee täydellisesti? Pidetään kulissia yllä kynsin ja hampain? Se tekee meistä kaikista ihan älyttömän yksinäisiä ja aiheuttaa sen, että emme kohtaa emmekä ymmärrä toisiamme. Empatia vähenee.
Yksi syy, miksi en kerro, on se, etten halua märehtiä niitä asioita. Jos kerron niistä ja joudun keskustelemaan jatkuvasti vastoinkäymisistäni, ne masentavat vielä enemmän. En halua että vastoinkäymiset määrittävät minut ihmisenä, vaan haluan välillä positiivisia kokemuksia, onnistumisen tunnetta ja kokea olevani vahva ja hyvinvoiva.
Eri: minä en haluaisi märehtiä vastoinkäymisiä, mutta haluaisin kokea, että niistä olisi turvallista mainita muille jotakin ja tämän jälkeen jatkaa keskustelua muihin aiheisiin. Uskoisin, että jo tämä voisi keventää raskasta oloa kovasti. Se, ettei koko ajan tarvitsisi olla niin älyttömän vahvan oloinen, vaan voisi muiden nähden olla oma itsensä sekä päivän iloisena että surullisena hetkenä.
Juuri tätä hain osaksi takaa, kiitos selvennyksestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.
Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.
Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.
...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.
Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.
Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.
Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse. Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.
Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?
Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.
Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.
Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.
Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?
En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.
Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.
Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.
Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?
Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.
Miksi hankaluuksista ei kerrota siinä missä positiivisistakin asioista? En ymmärrä sitä, että ylläpidetään sellaista kulissia, että kaikki on hyvin ja kauhistellaan, jos joku kertoo omista vastoinkäymisistään. Jos niistä voisi puhua avoimesti, se lähentäisi ihmisiä ja loisi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mikään ei ole kamalampaa kuin se, että kerrankin kerrot jollekin jotain ja sen jälkeen huomaan, että minua kavahdetaan kuin ruttotautista. Ihan kuin vastoinkäymiset jotenkin tarttuisi ja saastuttaisi muut. Ja silti puhutaan, että kaikilla on jotain ja kaikilla on pahoja asioita takanaan. Jotenkin niin ristiriitaista.
Jos kerta on, niin miksi silminnähden kauhistutaan, kun joku kertoo omistaan? Sen jälkeen kohdellaan, kuin olisin romahtamispisteessä koko ajan, vaikka elämäni olisi ollut tällaista aina ja silti olen hoitanut kaikki velvollisuudet, käynyt töissä jne. Auta armias jos olen rehellinen työterveydessä, niin heti ollaan huolissaan ja niputtamassa minua johonkin reppanoiden mt-potilaiden joukkoon, jotka eivät millään voi selviytyä. Vaikka itse koen selviytyväni ihan hyvin. Vastoinkäymiset ovat suuri tabu ja jos jollakin on hieman rankempia asioita taustallaan, se luo ihan älyttömän kuilun muiden ihmisten väliin. Etenkin jos ne muut kuulevat näistä vastoinkäymisistä. Parhaimmillaan minulle on sanottu, että en millään voi olla psyykkisesti terve ja tasapainossa oman menneisyyteni ja lapsuuteni takia.
Haluaisin tästä stigmasta eroon ja haluaisin kuulla, että kyllä muillakin on harmeja. Kerta niitä muillakin on. Olisi helpompi sanoa esim. työkavereille, että tänään on vähän hankalampi päivä, isä yrittää taas tap_paa itsensä, ellen joutuisi pelkäämään sitä kamalaa stigmaa ja sitä, että minut niputetaan hulluksi. Ja avoimuuden kautta olisi helpompi kestää niitä vastoinkäymisiä. Ettei tarvitsisi pitää kaikkea sisällään ja yrittää selviytyä yksin kaikesta, kaiken aikaa.
Että kerta niitä vastoinkäymisiä on muillakin, miksi niistä ei puhuta, vaan kaikki antavat sen kuvan, että elämässä menee täydellisesti? Pidetään kulissia yllä kynsin ja hampain? Se tekee meistä kaikista ihan älyttömän yksinäisiä ja aiheuttaa sen, että emme kohtaa emmekä ymmärrä toisiamme. Empatia vähenee.
Yksi syy, miksi en kerro, on se, etten halua märehtiä niitä asioita. Jos kerron niistä ja joudun keskustelemaan jatkuvasti vastoinkäymisistäni, ne masentavat vielä enemmän. En halua että vastoinkäymiset määrittävät minut ihmisenä, vaan haluan välillä positiivisia kokemuksia, onnistumisen tunnetta ja kokea olevani vahva ja hyvinvoiva.
Minusta kertominen ja sanoittaminen ei ole märehtimistä. Vaan siinä nimenomaan puretaan painetta sisältä ulos, mikä helpottaa omaa oloa, kun ei tarvitse esittää jotain muuta mitä sillä hetkellä tuntee. Kertominen, asioiden purkaminen auttaa aivoja jäsentämään tilannetta, sisällä pitäminen patoaa kaikki tunteet ja tilanteesta yli pääseminen vie huomattavasti pidemmän aikaa. Lopulta padotut tunteet ja tilanteet kuitenkin purkautuvat, vuosien jälkeenkin, ja tuloksena on usein vuosien työkyvyttömyys, burn out, fyysinen sairastuminen jne.
Tämä tässä yhteiskunnassa juurikin on väärin. Kuvitellaan että muun kuin positiivisten uutisten ja ajatusten kertominen olisi muka märehtimistä ja että kertomalla ja olemalla aito itsensä jää ikäänkuin märehtimiseen jumiin. Ja toinen asia mikä on pielessä on juuri tuo leimautuminen. Että tapahtumat leimaavat ihmisen ikuisiksi ajoiksi. Ja kun mistään ei koskaan puhuta, niin silloinhan ne vasta leimaavatkin. Avoimempi ilmapiiri ja se, kun näkisi että niin monella muullakin on ollut samaa ja ihan tolkun ihmisiä kaikki kuitenkin ollaan rikkoisi tätä leimautumista.
Tämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohja luodaan lapsuudessa. Jotkut ihmiset tarpeettomasti nostavat itseään jalustalle ikään kuin heidän kykynsä selviytyä ongelmista olisi heidän omaa ansiotaan.
Psykologiassa mm. skeemateoria ja kiintymyssuhdeteoria selittävät näitä eroja ihmisten välillä. Geenit sanelevat osan ihmisen herkkyydestä, mutta suurin vaikutus on varhaislapsuuden kokemuksilla. Lapsi voi saada vanhemmiltaan neljä erilaista mallia: "voin luottaa itseeni ja muihin", "voin luottaa itseeni mutta en muihin", "voin luottaa muihin mutta en itseeni" sekä "en voi luottaa itseeni enkä muihin". Ei ole vaikea arvata, mikä näistä on paras ja mikä huonoin. Noin puolet lapsista saa vanhemmiltaan tämän parhaan eli turvallisen mallin, jossa on positiivinen käsitys itsestä ja muista. Heidän tarpeisiinsa on vastattu johdonmukaisesti, heitä on opetettu säätelemään tunteitaan ja heille on luotu perusluottamus siihen, että elämä kantaa, vaikka potkiikin joskus päähän.
Vastaaavasti puolet lapsista saa vanhemmiltaan turvattoman mallin, ja vakaavuusasteesta riippuen se voi johtua epäjohdonmukaisuudesta, laiminlyönnistä, pelottelusta tai väkivallasta. Nämä lapset eivät opi säätelemään tunteitaan, ja heille kehittyy haitallisia uskomuksia itsestään, muista ihmisistä ja elämän hallittavuudesta. Osa oppii uskomaan, että ratkaisut ongelmiin löytyvät aina itsen ulkopuolelta. Osa oppii uskomaan, että kaikesta täytyy selviytyä itse, silloinkin kun ei pitäisi. Osa oppii uskomaan, että ongelmiin ei ole ratkaisua vaan elämä on sarja surkeita sattumuksia, joita ei voi hallita. Nämä uskomukset ohjailevat sitä, millaisia ihmisiä ja kokemuksia elämään kasaantuu, ja siksi ongelmat usein seuraavat toisiaan eivätkä psyykkiset ongelmanratkaisukeinot pääse kehittymään. Perusturvallisuutta on hyvin vaikea korjata itse, jos sitä ei ole lapsuudessa saanut, käytännössä se vaatii yleensä terapiaa. Edes alkuun pääseminen on vaikeaa, koska ei tiedä mikä on vikana ja mihin pitäisi pyrkiä. Psyykkiset voimavarat ja selviytymiskeinot eivät ole valintoja vaan seurauksia.
Tässä ketjussa monet ovat ylpeilleet sillä, että ovat olleet vahvoja ja pärjänneet vaikeasta lapsuudesta huolimatta. Sekään ei kuitenkaan ole täysin heidän omaa ansiotaan vaan ennen kaikkea heille lapsuudessa iskostettu itsekseen pärjäämisen malli ("voin luottaa itseeni mutta en muihin"). Usein se on johtunut laiminlyönnistä.
Vaikeuksilta ei välty kukaan, mutta sen toistelu ei muuta sitä tosiasiaa, että toiset saavat paremmat eväät niiden käsittelyyn kuin toiset, ja siinä on kyse ainoastaan tuurista.
Psykologia menee usein ylipsykoloinniksi. Tiedetään että asia x VOI aiheuttaa asian y, mutta ei voida millään olla varmojan onko kyseisessä tapauksessa juuri näin, koska voi olla kyse myös muustakin. On vähön liiankin helppoa pistää kaikki ongelmat varhaislapsuuden negatiivisten kokemusten piikkin, eli vaikka lapsen lapsuus ja vanhemman vuorovaikutus on ollut normaalin rajoissa ( huom! normaalin rajoissa, ei täydellinen kaikkien mittapuiden mukaan) niin lapsella voi silti ilmetä psyykkisiä ongelmia. Esim. masennus voi johtua huonoista perheoloista TAI sitten ei, eli voi tulla myös ihan ”keskitason” normioloista tai vaikka niistä täydellisistä perheistä. Tietenkin on aina varmoja keissejä, kuten jos lapsi on kasvanut tynnyrissä tai täydellisessä välinpitämättömyydessä niin öö, ei kai tarvitse pohtia mistä lapsen psyykkiset ongelmat johtuvat, mutta jos näin ei ole, niin tuntuu hieman jopa tarkoituksenhakuiselta oikein etsimällä etsiä sitä vikaa juuri varhaislapsuudesta ja vuorovaikutuksesta, samalla voisi vaikka arpoa, mistä on aina kyse, esim. onko nyt tullut liikaa vastattua lapsen tarpeisiin tai liian vähän, jos selviä viitteitä ei kummastakasn ole. Vastaushan voi olla kumpi vain, (ja kumpikaan ei välttämättä ole oikea vastaus) varsinkin jos on päätetty että kaikki johtuu varhaislapsuuden huonoista kokemuksista.
Et itse taida olla mikään psykologi. Vai monien mielestäsi lapsen tarpeisiin oikein on mahdollista vastata liikaa? Koetko sinä usein myös muut ihmiset liian vaativina?
Juu en ole psykologi ja psykologia on aika kyseenalainen ”tieteenhaara” tai ainakin sen soveltaminen. Mitä tulee tuohon tarpeisiin liikaa vastaaminen, niin sen olenkin lukenut psykologien viisastenkirjasta.
Psykologia menee usein ylipsykoloinniksi. Tiedetään että asia x VOI aiheuttaa asian y, mutta ei voida millään olla varmojan onko kyseisessä tapauksessa juuri näin, koska voi olla kyse myös muustakin. On vähön liiankin helppoa pistää kaikki ongelmat varhaislapsuuden negatiivisten kokemusten piikkin, eli vaikka lapsen lapsuus ja vanhemman vuorovaikutus on ollut normaalin rajoissa ( huom! normaalin rajoissa, ei täydellinen kaikkien mittapuiden mukaan) niin lapsella voi silti ilmetä psyykkisiä ongelmia. Esim. masennus voi johtua huonoista perheoloista TAI sitten ei, eli voi tulla myös ihan ”keskitason” normioloista tai vaikka niistä täydellisistä perheistä. Tietenkin on aina varmoja keissejä, kuten jos lapsi on kasvanut tynnyrissä tai täydellisessä välinpitämättömyydessä niin öö, ei kai tarvitse pohtia mistä lapsen psyykkiset ongelmat johtuvat, mutta jos näin ei ole, niin tuntuu hieman jopa tarkoituksenhakuiselta oikein etsimällä etsiä sitä vikaa juuri varhaislapsuudesta ja vuorovaikutuksesta, samalla voisi vaikka arpoa, mistä on aina kyse, esim. onko nyt tullut liikaa vastattua lapsen tarpeisiin tai liian vähän, jos selviä viitteitä ei kummastakasn ole. Vastaushan voi olla kumpi vain, (ja kumpikaan ei välttämättä ole oikea vastaus) varsinkin jos on päätetty että kaikki johtuu varhaislapsuuden huonoista kokemuksista.