Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Lainaten erästä lasten syöpälääkäriä: Maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta, eikä kärsimyksellä ylärajaa.

Näinhän se menee. Niiden asioiden suhteen, mihin ei ole omalla toiminnallaan osaa tai arpaa, ei ole kohtuutta. Ja joissa asenne ei ratkaise.

Toki sitten on asiat joihin voi itse vaikuttaa tai joissa ainakin asenne vaikuttaa.

totuus444 kirjoitti:

asutaan suomessa. maailman ehkä valtio numero 1 jossa kaikilla mahdollisimman tasaiset lähtökohdat pärjätä elämässä. Älkää valittako kiitos, peilistä löytyy vastaukset. Omien vanhempien väärät valinnat ei tarkoita sitä että pitää tehdä niitä itse ja niin edespäin. 

Olet monilta osin mielestäni oikeassa. Ne lähtökohdat, mitä täällä pidetään huonoina ovat sellaisia, mitä toisaalla vielä pidetään tosi hyvinä. Peräänkuulutan omaakin vastuuta.

Tosin on paljon vastoinkäymisiä, mihin itsellään ei ole osaa tai arpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

On vastoinkäymisiä, joille ei kauheasti mitään voi. Terveys on esim aika pitkälle arpapeliä, vaikka toki siihenkin voi valinnoillaan vaikuttaa, mutta silti monet taudit ovat epäonnista geenilottoa. Vanhempiaankaan ei pääse valitsemaan, mutta ei kurja taustakaan ole mikään "elämä ohi"-tuomio. Läheisten kuolemiin jne harvoin pystyy vaikuttamaan.

Mutta aika moni asia on kyllä ihan omissa käsissä. Ja näihin voi vaikuttaa asenteella, ahkeruudella, ongelmia työstämällä ja pyrkimällä hyviin valintoihin. Joskus menee pieleen, ihan kellä vaan, mutta jos aina pyrkii järkevään valintaan, ei kokonaisuus ihan älyttömän väärin yleensä mene vaan asiat alkavat järjestymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?

Miten olisi kommunikaation lisääminen? Keskustelemalla asioista voisi oppia ymmärtämään toisen näkökulmaa paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?

Miten olisi kommunikaation lisääminen? Keskustelemalla asioista voisi oppia ymmärtämään toisen näkökulmaa paremmin.

Toki, mutta sitten tullaan siihen, että loputtomia voimavaroja ei ole kellään. Kuinka paljon sellaiset normaalisti pärjäävät ovat vastuussa muiden kannattelusta, kun kuitenkin jokainen painii niiden omien juttujensa kanssa? Kyllä se vaan on niin, että useimmilla syvempi auttamisenhalu kohdistuu omiin läheisiin, ystäviin ja lähisukuun.

Toisten ns. täydellisistä elämistä ei usein tiedä riittävästi ja ne elämät voivat oikeasti olla vähemmän täydellisiä. 

Ystäväni oli kaunis, hoikka ja menestyi työssään, mutta hänellä oli lkeä alkoholisti-isä,

Toinen ystävä pärjäsi hienosti, mutta hänen alkoholisti-isänsä joi perheen omaisuuden.

Kolmas kauniiksi sanottu työskentelee johtana, mutta hänellä oli surkeita parisuhteita, joista tiesivät vain hänen lähimmät ystävänsä. Hän seurusteli naimisissa olevan miehen kanssa hyvin pitkään eikä ymmärtänyt, että mies on parisuhteessa. Jokainen häntä kuunnellut ymmärsi ja yritti sanoa asiasta, mutta hän ei kuunnellut. Hän kävi treffeillä varakkaan miehen kanssa, joka pyysi seuraavaksi treffeille hänen kaunista ystäväänsä. Nainen muutti yhteen varakkaan miehen kanssa ja päätyi siivoamaan miehen suurta taloa. Siivoojaa ei saanut palkata, vaikka molemmilla oli haasteellinen työ. Tyypillinen tyytymistilanne. Neljäs kaveri elää yhdessä lapsensa isän kanssa ja mies kuppaa häneltä rahaa, haukkuu ja solvaa häntä. Kaverilla on suhde naimisissa olevan miehen kanssa. Hän jatkaa parisuhdetta lapsen vuoksi.

Olin vuosia sairaana, mutta sairaus oli vain pieni osa elämääni, jossa on ollut muutenkin paljon murheita. Ei niitä murheita kannata surra päivästä toiseen, vaan miettiä, mitä haluaa omaan elämäänsä ja mihin haluaa keskittyä. Mitä voi tehdä, että oma elämä on parempaa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?

Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?

Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.

No en tiedäkään. Sanon vaan, että jokaisella on omat murheensa, osa näkyy ulos ja osa ei. En itse vaan jaksa yrittää ymmärtää enää sellaisia, joille tuntuu vaikkapa aamuruuhka jo vievän kaikki voimat. Se on ihan loputon suo yrittää rohkaista näitä peruspessimistejä ja siinä saa itsensäkin pahalle tuulelle hyvin nopeasti.

Pohja luodaan lapsuudessa. Jotkut ihmiset tarpeettomasti nostavat itseään jalustalle ikään kuin heidän kykynsä selviytyä ongelmista olisi heidän omaa ansiotaan.

Psykologiassa mm. skeemateoria ja kiintymyssuhdeteoria selittävät näitä eroja ihmisten välillä. Geenit sanelevat osan ihmisen herkkyydestä, mutta suurin vaikutus on varhaislapsuuden kokemuksilla. Lapsi voi saada vanhemmiltaan neljä erilaista mallia: "voin luottaa itseeni ja muihin", "voin luottaa itseeni mutta en muihin", "voin luottaa muihin mutta en itseeni" sekä "en voi luottaa itseeni enkä muihin". Ei ole vaikea arvata, mikä näistä on paras ja mikä huonoin. Noin puolet lapsista saa vanhemmiltaan tämän parhaan eli turvallisen mallin, jossa on positiivinen käsitys itsestä ja muista. Heidän tarpeisiinsa on vastattu johdonmukaisesti, heitä on opetettu säätelemään tunteitaan ja heille on luotu perusluottamus siihen, että elämä kantaa, vaikka potkiikin joskus päähän.

Vastaaavasti puolet lapsista saa vanhemmiltaan turvattoman mallin, ja vakaavuusasteesta riippuen se voi johtua epäjohdonmukaisuudesta, laiminlyönnistä, pelottelusta tai väkivallasta. Nämä lapset eivät opi säätelemään tunteitaan, ja heille kehittyy haitallisia uskomuksia itsestään, muista ihmisistä ja elämän hallittavuudesta. Osa oppii uskomaan, että ratkaisut ongelmiin löytyvät aina itsen ulkopuolelta. Osa oppii uskomaan, että kaikesta täytyy selviytyä itse, silloinkin kun ei pitäisi. Osa oppii uskomaan, että ongelmiin ei ole ratkaisua vaan elämä on sarja surkeita sattumuksia, joita ei voi hallita. Nämä uskomukset ohjailevat sitä, millaisia ihmisiä ja kokemuksia elämään kasaantuu, ja siksi ongelmat usein seuraavat toisiaan eivätkä psyykkiset ongelmanratkaisukeinot pääse kehittymään. Perusturvallisuutta on hyvin vaikea korjata itse, jos sitä ei ole lapsuudessa saanut, käytännössä se vaatii yleensä terapiaa. Edes alkuun pääseminen on vaikeaa, koska ei tiedä mikä on vikana ja mihin pitäisi pyrkiä. Psyykkiset voimavarat ja selviytymiskeinot eivät ole valintoja vaan seurauksia.

Tässä ketjussa monet ovat ylpeilleet sillä, että ovat olleet vahvoja ja pärjänneet vaikeasta lapsuudesta huolimatta. Sekään ei kuitenkaan ole täysin heidän omaa ansiotaan vaan ennen kaikkea heille lapsuudessa iskostettu itsekseen pärjäämisen malli ("voin luottaa itseeni mutta en muihin"). Usein se on johtunut laiminlyönnistä.

Vaikeuksilta ei välty kukaan, mutta sen toistelu ei muuta sitä tosiasiaa, että toiset saavat paremmat eväät niiden käsittelyyn kuin toiset, ja siinä on kyse ainoastaan tuurista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?

Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.

No en tiedäkään. Sanon vaan, että jokaisella on omat murheensa, osa näkyy ulos ja osa ei. En itse vaan jaksa yrittää ymmärtää enää sellaisia, joille tuntuu vaikkapa aamuruuhka jo vievän kaikki voimat. Se on ihan loputon suo yrittää rohkaista näitä peruspessimistejä ja siinä saa itsensäkin pahalle tuulelle hyvin nopeasti.

Silloin varmaankin parasta on oman mielenrauhansa takia yrittää suhtautua heihin vain neutraalisti. Hoitaa itse omat asiansa ja antaa muiden elää rauhassa omaa elämäänsä parhaan ymmärryksensä mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Minä haluan auttaa ihmisiä, ja olen valinnut ammatin, jossa päivittäin teen sitä hyvällä asenteella. Silti kohtaan ihmisiä, jotka tekevät auttamisensa raskaaksi omalla pessimismillään ja tietynlaisella muiden syyttelyllä omista ongelmistaan. Pyrin tukemaan heitä kaikin tavoin. Silti autettava voisi auttaa itseään usein parhaiten muuttamalla asennoitumistaan.

Rikas kaverini on saanut kaikki niin helpolla, saa jopa 10.000 askelta päivittäin puhelimen askelmittariin tekemättä mitään.

Missä on oikeudenmukaisuus? Mitä teki valtio?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Minä haluan auttaa ihmisiä, ja olen valinnut ammatin, jossa päivittäin teen sitä hyvällä asenteella. Silti kohtaan ihmisiä, jotka tekevät auttamisensa raskaaksi omalla pessimismillään ja tietynlaisella muiden syyttelyllä omista ongelmistaan. Pyrin tukemaan heitä kaikin tavoin. Silti autettava voisi auttaa itseään usein parhaiten muuttamalla asennoitumistaan.

Miten autat näitä ihmisiä muuttamaan asennoitumistaan? Jollei se ole helppoa sinulle, niin luuletko sen olevan yhtään helpompaa heille itselleen?

Olen oppinut elämän kokemukseni myötä sen, että asia ei todellakaan ole aivan noin miten kuvittelet. Sellainen ihminen jolla on ollut hyvä ja rikas lapsuus ulkopuolelta katsottuna. On voinut kärsiä esim. sisarusten vähästä määrästä ja tylsästä arjesta. Vaikka on saanut paljon huomioita ja rakkautta vanhemmiltaan niin en tiedä auttaako se mitään jos on vaan ainoa lapsi tai ehkä yksi sisarus itsensä lisäksi.

Sellaisessa hyvän ja tasapainoisen näköisessa perheessäkin voi olla paljon kärsimystä joidenkin asioiden vuoksi mitä ei kerrota ulkopuolisille. On hyvä huomata, että kaikkihan asiat eivät näy ulospäin. On ihmisiä jotka valitsevat tarkkaan mitä asioita puhuvat muille ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseensa voi. Mitä teet, kun kohtaat vaikeuksia? Alatko parkumaan että miks mulle kävi näin, miks taas mulle eikä naapurin Liisalle? Tiedätkö oikeasti, onko sillä Liisalla ollut niin helppo elämä, miltä näyttää?

Mulla ei ole ollut mitenkään helppo lapsuus, jos nyt ei ihan traagisinkaan (ei hyväksikäyttöä tms), lapsuus ja opiskeluajat oli köyhiä, mulla on kroonisia sairauksia, yksi vaikea leikkaus takana, useita läheisiä on kuollut, yksi teki itsemurhan, on kärsitty lapsettomuudesta jne.

Nyt olen varsin tavallinen virkanainen, naimisissa, pari lasta, asutaan hyvällä alueella jne. Elämä on onnellista ja näyttää varmasti ulospäin siltä helpolta elämältä. Käyn lenkillä naapurin rouvan kanssa ja kuuntelen jatkuvasti hänen valitustaan, miten juuri hänelle sattuu aina kaikki paha, hommat menee pieleen, on sairauksia ja siskokin kuoli jne. Ei ole tullut kerrottua, että on sitä itselläkin ollut jos jonkinlaista vaikeutta. Hän haluaa draamailla elämällään, niin draamailkoon. Minä yritän löytää hyvää jokaisesta päivästä. Vaikka minäkin kaipaan kuolleita läheisiäni, kärsin säryistä jne.

Olet onnekas. Sinulla on sellainen hermorakenne ja persoonallisuuden rakenne, että kykenet päätöksellä vaikuttamaan omaan elämääsi ja asenteeseesi. Temperapenttipiirteistäsi olet selkeästi optimistinen ja luottavainen.

Mietippä jos olisin tempperamentiltäsi pessimistinen (tämä on sisäänrakennettu malli jota ei voi tahdolla muuttaa kuten ei voi introverttiyttä tai ekstroverttiyttäkään)? Ja olisit varautunut, sisäänpäin kääntynyt, muutokset olisivat sinulle äärimmäisen vaikeita ja sopeutuisit huonosti. Ja tämä olisi sinun hermostollinen ominaisuutesi, johon et tahdolla voi vaikuttaa. Lisäksi olisit autistinen enemmän tai vähemmän, et tmmärtäisi sosiaalisia suhteita etkä vuorovaikutukseen liittyviä pelisääntöjä. Aivoissasi olisi otsalohkossa sellaista vikaa, ettei tunnesäätelyjärjestelmäsi toimisi, vaan kun olisit vihainen, vihan tunteesi menisi auttamattomasti aivan överiksi.

Työskentelen lastensuojelussa ja tällaisia lapsia on siellä paljon. Lisänä muut psyykkiset ongelmat, joka nivoutuvat neurologisten ongelmien kanssa yhteen. Olet onnekas että pystyt valitsemaan, paljon on lapsia ja ihmisiä, jotka eivät siihen aidosti kykene. On hyvä tunnistaa omat etuoikeutensa ja myöntää, että kaikilla ei ole samaa tilannetta. Vaikka olisikin kokenut vastoinkäymisiä jo heti lapsuudessa, niin näissäkin lapsissa on valtavasti eroja ja toiset ovat onnekkaampia mitä toiset. Nimenomaan aivojensa ja hermostonrakenteen sekä persoonan rakenteen myötä. Joillakin resilienssiä on luontaisesti rutkasti enemmän mitä muilla, tämä pitäisi tunnistaa ja tunnustaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?

Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.

Miksi hankaluuksista ei kerrota siinä missä positiivisistakin asioista? En ymmärrä sitä, että ylläpidetään sellaista kulissia, että kaikki on hyvin ja kauhistellaan, jos joku kertoo omista vastoinkäymisistään. Jos niistä voisi puhua avoimesti, se lähentäisi ihmisiä ja loisi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mikään ei ole kamalampaa kuin se, että kerrankin kerrot jollekin jotain ja sen jälkeen huomaan, että minua kavahdetaan kuin ruttotautista. Ihan kuin vastoinkäymiset jotenkin tarttuisi ja saastuttaisi muut. Ja silti puhutaan, että kaikilla on jotain ja kaikilla on pahoja asioita takanaan. Jotenkin niin ristiriitaista.

Jos kerta on, niin miksi silminnähden kauhistutaan, kun joku kertoo omistaan? Sen jälkeen kohdellaan, kuin olisin romahtamispisteessä koko ajan, vaikka elämäni olisi ollut tällaista aina ja silti olen hoitanut kaikki velvollisuudet, käynyt töissä jne. Auta armias jos olen rehellinen työterveydessä, niin heti ollaan huolissaan ja niputtamassa minua johonkin reppanoiden mt-potilaiden joukkoon, jotka eivät millään voi selviytyä. Vaikka itse koen selviytyväni ihan hyvin. Vastoinkäymiset ovat suuri tabu ja jos jollakin on hieman rankempia asioita taustallaan, se luo ihan älyttömän kuilun muiden ihmisten väliin. Etenkin jos ne muut kuulevat näistä vastoinkäymisistä. Parhaimmillaan minulle on sanottu, että en millään voi olla psyykkisesti terve ja tasapainossa oman menneisyyteni ja lapsuuteni takia.

Haluaisin tästä stigmasta eroon ja haluaisin kuulla, että kyllä muillakin on harmeja. Kerta niitä muillakin on. Olisi helpompi sanoa esim. työkavereille, että tänään on vähän hankalampi päivä, isä yrittää taas tap_paa itsensä, ellen joutuisi pelkäämään sitä kamalaa stigmaa ja sitä, että minut niputetaan hulluksi. Ja avoimuuden kautta olisi helpompi kestää niitä vastoinkäymisiä. Ettei tarvitsisi pitää kaikkea sisällään ja yrittää selviytyä yksin kaikesta, kaiken aikaa.

Että kerta niitä vastoinkäymisiä on muillakin, miksi niistä ei puhuta, vaan kaikki antavat sen kuvan, että elämässä menee täydellisesti? Pidetään kulissia yllä kynsin ja hampain? Se tekee meistä kaikista ihan älyttömän yksinäisiä ja aiheuttaa sen, että emme kohtaa emmekä ymmärrä toisiamme. Empatia vähenee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Uhriutumisesta tulee muiden ongelma siinä kohtaa, kun muiden oletetaan kannattelevan.

Voit miettiä mitä se kertoo sinusta, jollet halua auttaa sellaista ihmistä, jolla on elämässään vaikeaa. Pakollista toisten auttaminen ei tietenkään ole, mutta haluttomuus auttaa muita kertoo myöskin ihmisestä paljon.

Mutta jos joskus tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi joku toinen kokee niin suurina ihan sellaiset asiat, jotka useimmille ovat ihan normaaleja elämän pieniä haasteita?

Mistä sä tiedät, mitä muuta sillä ihmisellä elämässään tapahtuu? Mulle sanoi tuttava, että on se kiva kun mulla ei ole terveysongelmia kun olen niin reipas ja pirteä. Todellisuudessa minulla on kovia kipuja joka päivä, ja pitkä lista hankalia sairauksia. En vaan kerro niistä.

Miksi hankaluuksista ei kerrota siinä missä positiivisistakin asioista? En ymmärrä sitä, että ylläpidetään sellaista kulissia, että kaikki on hyvin ja kauhistellaan, jos joku kertoo omista vastoinkäymisistään. Jos niistä voisi puhua avoimesti, se lähentäisi ihmisiä ja loisi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mikään ei ole kamalampaa kuin se, että kerrankin kerrot jollekin jotain ja sen jälkeen huomaan, että minua kavahdetaan kuin ruttotautista. Ihan kuin vastoinkäymiset jotenkin tarttuisi ja saastuttaisi muut. Ja silti puhutaan, että kaikilla on jotain ja kaikilla on pahoja asioita takanaan. Jotenkin niin ristiriitaista.

Jos kerta on, niin miksi silminnähden kauhistutaan, kun joku kertoo omistaan? Sen jälkeen kohdellaan, kuin olisin romahtamispisteessä koko ajan, vaikka elämäni olisi ollut tällaista aina ja silti olen hoitanut kaikki velvollisuudet, käynyt töissä jne. Auta armias jos olen rehellinen työterveydessä, niin heti ollaan huolissaan ja niputtamassa minua johonkin reppanoiden mt-potilaiden joukkoon, jotka eivät millään voi selviytyä. Vaikka itse koen selviytyväni ihan hyvin. Vastoinkäymiset ovat suuri tabu ja jos jollakin on hieman rankempia asioita taustallaan, se luo ihan älyttömän kuilun muiden ihmisten väliin. Etenkin jos ne muut kuulevat näistä vastoinkäymisistä. Parhaimmillaan minulle on sanottu, että en millään voi olla psyykkisesti terve ja tasapainossa oman menneisyyteni ja lapsuuteni takia.

Haluaisin tästä stigmasta eroon ja haluaisin kuulla, että kyllä muillakin on harmeja. Kerta niitä muillakin on. Olisi helpompi sanoa esim. työkavereille, että tänään on vähän hankalampi päivä, isä yrittää taas tap_paa itsensä, ellen joutuisi pelkäämään sitä kamalaa stigmaa ja sitä, että minut niputetaan hulluksi. Ja avoimuuden kautta olisi helpompi kestää niitä vastoinkäymisiä. Ettei tarvitsisi pitää kaikkea sisällään ja yrittää selviytyä yksin kaikesta, kaiken aikaa.

Että kerta niitä vastoinkäymisiä on muillakin, miksi niistä ei puhuta, vaan kaikki antavat sen kuvan, että elämässä menee täydellisesti? Pidetään kulissia yllä kynsin ja hampain? Se tekee meistä kaikista ihan älyttömän yksinäisiä ja aiheuttaa sen, että emme kohtaa emmekä ymmärrä toisiamme. Empatia vähenee.

Yksi syy, miksi en kerro, on se, etten halua märehtiä niitä asioita. Jos kerron niistä ja joudun keskustelemaan jatkuvasti vastoinkäymisistäni, ne masentavat vielä enemmän. En halua että vastoinkäymiset määrittävät minut ihmisenä, vaan haluan välillä positiivisia kokemuksia, onnistumisen tunnetta ja kokea olevani vahva ja hyvinvoiva.