Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.
Tiedättekö näitä: toisilla elämä menee tasaisesti ilman suurempia murheita. Kuten esim anoppini, jolla tasainen lapsuus, koulut, naimisiin ja pari lasta. Ei sairauksia, ei avioeroja, ei taloudellisia huolia. Sitten on niitä, joille kasaantuu huolia ja murheita, surua ja kuolemia. Miksi?
Kommentit (888)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miksi joku sitten traumatisoituu niin pahasti, että on käytännössä toimintakyvytön? Ja toinen kykenee käsittelemään samat vaikeudet ja jatkamaan eteenpäin? Ei kaikista pahoja asioita kokeneista tule pahasti traumatisoituneita. Ja toisaalta moni trauma syntyy aika kevyestikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miksi joku sitten traumatisoituu niin pahasti, että on käytännössä toimintakyvytön? Ja toinen kykenee käsittelemään samat vaikeudet ja jatkamaan eteenpäin? Ei kaikista pahoja asioita kokeneista tule pahasti traumatisoituneita. Ja toisaalta moni trauma syntyy aika kevyestikin.
Eri temperamentti, erilaiset kokemukset taustalla, erilaiset tukiverkostot... Onhan syitä vaikka missä määrin. Elämä ei ole kaikille samanlaista, ei edes kaikille samanlaisia asioita kokeneille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.
Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.
Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.
...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.
Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.
Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miksi joku sitten traumatisoituu niin pahasti, että on käytännössä toimintakyvytön? Ja toinen kykenee käsittelemään samat vaikeudet ja jatkamaan eteenpäin? Ei kaikista pahoja asioita kokeneista tule pahasti traumatisoituneita. Ja toisaalta moni trauma syntyy aika kevyestikin.
Koska ihmiset ovat syntyneet erilaisiksi. Jokainen on yksilö. Joku on sanonut, että syntyessä jokaisella vauvalla pitäisi olla yksilöllinen käyttöohje. Mutta kun ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miksi joku sitten traumatisoituu niin pahasti, että on käytännössä toimintakyvytön? Ja toinen kykenee käsittelemään samat vaikeudet ja jatkamaan eteenpäin? Ei kaikista pahoja asioita kokeneista tule pahasti traumatisoituneita. Ja toisaalta moni trauma syntyy aika kevyestikin.
Eri temperamentti, erilaiset kokemukset taustalla, erilaiset tukiverkostot... Onhan syitä vaikka missä määrin. Elämä ei ole kaikille samanlaista, ei edes kaikille samanlaisia asioita kokeneille.
Tietenkään ei ole. Mutta haen takaa sitä, että moni kestää aika paljon vaikeampia asioita ja jatkaa eteenpäin ja joku murtuu jo paljon pienemmästä ja helpommalla taustalla. Temperamenttiko sen määrää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miksi joku sitten traumatisoituu niin pahasti, että on käytännössä toimintakyvytön? Ja toinen kykenee käsittelemään samat vaikeudet ja jatkamaan eteenpäin? Ei kaikista pahoja asioita kokeneista tule pahasti traumatisoituneita. Ja toisaalta moni trauma syntyy aika kevyestikin.
Eri temperamentti, erilaiset kokemukset taustalla, erilaiset tukiverkostot... Onhan syitä vaikka missä määrin. Elämä ei ole kaikille samanlaista, ei edes kaikille samanlaisia asioita kokeneille.
Tietenkään ei ole. Mutta haen takaa sitä, että moni kestää aika paljon vaikeampia asioita ja jatkaa eteenpäin ja joku murtuu jo paljon pienemmästä ja helpommalla taustalla. Temperamenttiko sen määrää?
Tuohon ei varmasti ole mitään yhtä vastausta. Kysy eri ihmisiltä luottamuksellisesti miten he elämänsä kokevat. Opit varmasti paljon, kun kuuntelet heidän tarinoitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun hoitaa asiansa pitkäjänteisesti hyvin ja ennakoiden, niin saa tasaista jatkumoa elämälleen. Elämässä sattuu kuitenkin kaikille asioita, joille ei voi mitään. Sellainen on oma tai läheisen sairastuminen, läheisen kuolema, työttömyys tai avioero. Näihinkin voi varautua.
Pienet epäonnet eivät haittaa ja isompikaan ei kaada venettä, kun aikaisemmin tehty perustyö kantaa ja pohja on vakaa.Kun tekee asiat vasta sitten kun ne ovat just siinä nenän edessä tai ei silloinkaan, niin ollaan tilanteessa jossa vain onnenkantamoinen voi pelastaa. Ja niitähän ei usein tule. Silloin tuntuu, että on epäonninen ja aina tulee paskaaniskaan.
Tämä on sellaisen ihmisen puhetta, jolla on ollut onnea matkassa. Kaikkeen et pysty varautumaan ja jossain vaiheessa se tasapaino alkaa heilua kenellä vain, kun elämässä on riittävän pitkään myrskynnyt.
Tiedä sitten mikä on ollut ’onnea matkassa’ ja mikä on ollut omien valintojen ja työn tulosta. Onni on myös ohjailtavissa.
Pääsääntöisesti epäonnisimmiksi itsensä kokevat ihmiset, jotka eivät näe itseään onnensa toteuttajina vaan sellaisina, joille vaan tapahtuu elämässä sarjoja asioita, joille he eivät voi mitään.
Kerropa tuo naapurilleni, joka menetti perheensä tsunamissa 2004. Piti olla vaan tavallinen joululoma vaimon ja lasten kanssa, mutta palasi sieltä yksin kotiin.
Tämä. Miten sitä onnea tuossa tilanteessa voi ohjailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miksi joku sitten traumatisoituu niin pahasti, että on käytännössä toimintakyvytön? Ja toinen kykenee käsittelemään samat vaikeudet ja jatkamaan eteenpäin? Ei kaikista pahoja asioita kokeneista tule pahasti traumatisoituneita. Ja toisaalta moni trauma syntyy aika kevyestikin.
Eri temperamentti, erilaiset kokemukset taustalla, erilaiset tukiverkostot... Onhan syitä vaikka missä määrin. Elämä ei ole kaikille samanlaista, ei edes kaikille samanlaisia asioita kokeneille.
Tietenkään ei ole. Mutta haen takaa sitä, että moni kestää aika paljon vaikeampia asioita ja jatkaa eteenpäin ja joku murtuu jo paljon pienemmästä ja helpommalla taustalla. Temperamenttiko sen määrää?
En oo tuo keltä kysyit, mutta siihen kuka traumatisoituu ja kuka ei, esim sodassa sotilaat, vaikuttaa moni tekijä, ihmisen psyyke on erilainen ja siihen kuinka haavoittuva kunkin psyyke on vaikuttaa sekä synnynnäiset että ympäristön tekijät (esim temperamentti ja lapsuus), samoin vaikuttaa tuki trauman aikana ja jälkeen (läheiset, ammattiapu). Esim sotilas jolla on ulospäin suuntautunut temperamentti, turvallinen lapsuus, hyvät sosiaaliset suhteet kanssasotilaisiin saattaa selvitä sodasta ilman traumoja, mutta toinen sotilas jolla sisäänpäin kääntynyt temperamentti, turvaton lapsuus ja huonot sosiaaliset suhteet kanssasotilaisiin taas saattaa sairastua ptsd:hen samassa sodassa.
Osittain asia on varmasti omasta asenteestakin kiinni. Itse ainakin tavallaan olen kiitollinen rankasta lapsuudestani, koska ainakin tiesin mitä en enää koskaan halua kokea ja lapsuudessa kun päätin että aikuisena pärjään ja näytän kaikille niin se on aina ajanut minua eteenpäin.
Lapsuudessani menetin isäni ja veljeni tapaturmaisesti kun olin pieni, ja sen jälkeen elettiinkiin uusperheaikaa. Uusperheessä osa käytti runsaasti viinaa, toiset huumeita ja tekivät rikoksia. Minuun kohdistettiin kohtuuttomia vaatimuksia, ja käytettiin niin henkistä, fyysistä kuin seksuaalistakin väkivaltaa.
Fyysinen ja henkinen väkivalta oli päivittäistä ja pelkäsin jokaista askeltani ja perheenjäsenteni kotonani. Seksuaalinen hyväksikäyttö alkoi kun olin 6-vuotias ja loppui vasta ollessani 18.
Mutta kun täytin 18, niin muutin kauas lapsuudenperheestäni ja aloitin oman elämäni. Aluksi olin vuoden asunnottomana, mutta silti kävin töissä ja opiskelin samaan aikaan.
Seuraava aikuisiänkriisi oli varmaankin lapsettomuus, josta kärsin 4 vuotta, mutta vihdoin olen onnellisesti raskaana ja odotan esikoistani (keskenmenojen jälkeen). Työrintamallakin menee hyvin ja tienaan keskiarvoa enemmän.
Minulla on myös muutamia todettuja sairauksia, joilla on vaikutusta jokapäiväiseen elämääni, mutta niille ei voi mitään, joten ei auta kuin sopeutua ja oppia elämään sairauksiensa kanssa.
Vaikka elämäni on ollut täynnä haasteita ja vaikeuksia, niin silti voin sanoa olevani tänä päivänä onnellinen, enkä käytä aikaa menneisyyden surkutteluun. Olen vain kiitollinen turvallisesta kodista ja ylipäätään katosta pään päällä.
Tuntuu, että monet ihmiset jotenkin vaativat elämältä liikaa eivätkä osaa iloita ihan siitä perusturvallisesta arjesta. Elämää pitäisi miettiä siltä kannalta, että mikä kaikki on hyvin eikä mikä kaikki voisi olla paremmin. Nauttikaa jokaisesta päivästä, koska pahemmat vaikeudet voivat olla vielä edessäpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miksi joku sitten traumatisoituu niin pahasti, että on käytännössä toimintakyvytön? Ja toinen kykenee käsittelemään samat vaikeudet ja jatkamaan eteenpäin? Ei kaikista pahoja asioita kokeneista tule pahasti traumatisoituneita. Ja toisaalta moni trauma syntyy aika kevyestikin.
Eri temperamentti, erilaiset kokemukset taustalla, erilaiset tukiverkostot... Onhan syitä vaikka missä määrin. Elämä ei ole kaikille samanlaista, ei edes kaikille samanlaisia asioita kokeneille.
Tietenkään ei ole. Mutta haen takaa sitä, että moni kestää aika paljon vaikeampia asioita ja jatkaa eteenpäin ja joku murtuu jo paljon pienemmästä ja helpommalla taustalla. Temperamenttiko sen määrää?
En oo tuo keltä kysyit, mutta siihen kuka traumatisoituu ja kuka ei, esim sodassa sotilaat, vaikuttaa moni tekijä, ihmisen psyyke on erilainen ja siihen kuinka haavoittuva kunkin psyyke on vaikuttaa sekä synnynnäiset että ympäristön tekijät (esim temperamentti ja lapsuus), samoin vaikuttaa tuki trauman aikana ja jälkeen (läheiset, ammattiapu). Esim sotilas jolla on ulospäin suuntautunut temperamentti, turvallinen lapsuus, hyvät sosiaaliset suhteet kanssasotilaisiin saattaa selvitä sodasta ilman traumoja, mutta toinen sotilas jolla sisäänpäin kääntynyt temperamentti, turvaton lapsuus ja huonot sosiaaliset suhteet kanssasotilaisiin taas saattaa sairastua ptsd:hen samassa sodassa.
Ja siellä sodassakin osa altistuu suuremmalle määrälle traumaattisia kokemuksia peräjälkeen tai kokee rajumpia asioita kuin joku muu (esimerkiksi joutuu toistuvasti kidutetuksi).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Tätä oli alapeukutettu paljon, mutta kyllä tuossa voi olla jotain perää. Esim. olen seurannut yhden ystäväni elämää ja todennut, että hänellä on aina jotenkin rankkaa. Mutta vaikka osa vaikeuksista on huonoa tuuria, osa on ihan itse hankittuja. Siis hänellä on jotenkin sellainen alitajuinen säädin, joka vaatii, että aina on rankkaa, vaikka se hullulta tuntuukin. Esim. lapset oli pakko pykätä maailmaan pikavauhtia, tosi pienillä ikäeroilla, vaikka oli jo väsynyt. Tuli avioeroa, työ väsytti, lapset oireilivat jne. Mikä ratkaisu? Omakotitalo kaikkine töineen, lauma lemmikkieläimiä, lapsille paljon harrastuksia kuskaamisineen. Ja taas oli niin rankkaa. Joskus tuntuu, että lapsillekin olisi ollut parasta, että äiti olisi hetkeksi vain istahtanut alas, mutta silloin olisi pitänyt katsoa tosiasioita silmiin, eikä paeta kiireen ja suorittamisen taakse. Tämä ihminen on sinänsä oikein mukava, mutta ehkä jostain lapsuudesta sitten puskee esiin tämä, ettei ikinä voi olla rauhallista ja leppoisaa. Ihminen on arvokas vain, jos hänellä on kiire ja vaikeuksia.
Niin se menee. Teksti jonka kirjoitin on ihan tieteellistä faktaa, mutta ihmiset haluavat näköjään mielummin voivotella ja uhriutua kuin ottaa elämän omiin käsiinsä ja muuttaa näitä alitajuisia uskomuksiaan. Jokainen on aivopesty johonkin, jos et aivopese itseäsi sen tekee/on jo tehnyt joku muu eikä lopputulos usein ole positiivinen.
Tekstisi on paradoksaalinen, miten voi pystyä mihinkään muuhun jos on jo aivopesty?
Miten muuttaa sellaista, jonka olemassa olosta on hädin tuskin, jos ollenkaan tietoinen?
Vaikka- kuten tässäkin todettu kaikkea ei voi laittaa lapsuuden piikkiin, on sitä kautta kuitenkin helpompi ymmärtää asioita.
Olen itse havainnut, että vaikka väkivaltaisen
alkoholistikodin kokeneita ei juurikaan sympatisoida, heillä on selvitessään yksi etu, nimittäin se, että he tietävät mikä se olosuhde oli joka heihin vaikutti, tietoisuus siitä, että heitä on kohdeltu väärin ja mahdollisuus sitä kautta lähteä tarvittaessa korjaamaan itseään aikuisena.
Sen sijaan on olemassa epämääräinen joukko huonosti voivia aikuisia, jotka saattavat pitkään (ehkä ikuisesti) kuvitella, että oma lapsuus oli ok, ei paras, mutta asiat perheessä olivat jokseenkin kunnossa (ruokaa, ei väkivaltaa jne), kunnes jokin saa miettimään asioita uudelta kannalta.
Voikin alkaa hahmottua, että lapsuus oli täynnä näkymätöntä väkivaltaa, eristämistä, vähättelyä, haukkumista, salaisuuksia jne. Ja kyseessä nimenomaan olosuhde, ei normaalit vanhempien satunnaiset mokat, vaan jatkuva, pysyvä olosuhde, jonka kuvitteli normaaliksi.
Koska mitään selkeää tarttumapintaa ei ole, on vaikea keksiä mikä on vialla.
Itselle se hetki oli pitkän parisuhteen päätyminen, joka sai miettimään miksi en tunnistanut henkistä väkivaltaa heti, vaikka merkit olivat jo alussa nähtävissä. Miksi annoin eristää itseni jne. Oli kova paikka huomata, että kyse oli oman lapsuuden perheeni antamassa mallissa, oman "aivan tavallisen" perheeni kasvatusmetodeissa, tietenkin tiesin aina, ettei kotonani ollut aivan kaikki kunnossa ja kasvatin jonkin verran syvää katkeruuttakin ennen kuin olin valmis antamaan perheelleni anteeksi, mutta silti en nähnyt asioita siinä mittakaavassa, kuin vasta erotessani.
Täällä komentissa joku sanoi, että kun on paljon isoja ongelmia, silloin pienetkin kuormittavat kohtuuttomasti mikä on totta, ja juurikin tuo, että aivokemia muuttuu.
Silloin aikanaan olosuhteeni oli exä, josta johtuen monet, pienetkin ongelmat tuntuivat suurilta, vuoden parin päästä kun heitin exän pihalle, asiat alkoivat palautua mittasuhteisiinsa.
Olin märehtinyt kyllä paljon lapsuuttani ja kuvittelin todellakin käsittelleeni aiheen, ennen kuin tapasin exän.
Meillä on todella paljon kaikenlaisia kirjoittamattomia, ääneen sanomattomia odotuksia ja toimintatapoja yhteiskunnassa, jotka ovat "väärin", mutta joita havannoidaan ja ymmärretään heikosti. Viimeistään kun alkoholistin lapsi aikuistuu hän alkaa ymmärtämään, että vanhempien ei kuuluisi juoda ja lakikin tekee selväksi, että lyöminen on paitsi väärin, myös rangaistavaa. Näistä asioista alkoholistinkin lapsi tulee tietoiseksi ja voi- kuten kuka tahansa vaikuttaa ainakin lapsuutensa malleihin.
Tuo yllä mainittu esimerkki väsyneestä, lapsia pykkäävästä äidistä kertoo mielestäni vain siitä, että pyrkii parempaan elämään. Se että ihminen ei tajua parastaan on yhtälailla olosuhde, eikä sillä välttämättä mitään tekemistä esim. Älykkyyden kanssa. Tässäkin äiti voi olla tietoinen lapsuudesta saaduista hyvistä- ja huonoista malleista, mutta tietämätön olosuhteista. Esimerksi lapsuudesta saadut mallit liittyvät siihen miten vanhemmat regoivat asioihin, mutta olosuhde on taas laajempi käsite.
En oikein osaa selittää paremmin, mutta tuosta "voivottelusta" ja "uhriutumisesta" syyllistäminen ovat täysin turhia, koska ihminen ei vain voi ottaa elämäänsä haltuunsa, ei ainakaan silloin kun ei tiedä mikä siinä mättää. Se ettei osaa tai pysty muutokseen voi yhtä lailla olla epäonnea ja olosuhde, kuin kolarikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Tätä oli alapeukutettu paljon, mutta kyllä tuossa voi olla jotain perää. Esim. olen seurannut yhden ystäväni elämää ja todennut, että hänellä on aina jotenkin rankkaa. Mutta vaikka osa vaikeuksista on huonoa tuuria, osa on ihan itse hankittuja. Siis hänellä on jotenkin sellainen alitajuinen säädin, joka vaatii, että aina on rankkaa, vaikka se hullulta tuntuukin. Esim. lapset oli pakko pykätä maailmaan pikavauhtia, tosi pienillä ikäeroilla, vaikka oli jo väsynyt. Tuli avioeroa, työ väsytti, lapset oireilivat jne. Mikä ratkaisu? Omakotitalo kaikkine töineen, lauma lemmikkieläimiä, lapsille paljon harrastuksia kuskaamisineen. Ja taas oli niin rankkaa. Joskus tuntuu, että lapsillekin olisi ollut parasta, että äiti olisi hetkeksi vain istahtanut alas, mutta silloin olisi pitänyt katsoa tosiasioita silmiin, eikä paeta kiireen ja suorittamisen taakse. Tämä ihminen on sinänsä oikein mukava, mutta ehkä jostain lapsuudesta sitten puskee esiin tämä, ettei ikinä voi olla rauhallista ja leppoisaa. Ihminen on arvokas vain, jos hänellä on kiire ja vaikeuksia.
Niin se menee. Teksti jonka kirjoitin on ihan tieteellistä faktaa, mutta ihmiset haluavat näköjään mielummin voivotella ja uhriutua kuin ottaa elämän omiin käsiinsä ja muuttaa näitä alitajuisia uskomuksiaan. Jokainen on aivopesty johonkin, jos et aivopese itseäsi sen tekee/on jo tehnyt joku muu eikä lopputulos usein ole positiivinen.
Tekstisi on paradoksaalinen, miten voi pystyä mihinkään muuhun jos on jo aivopesty?
Miten muuttaa sellaista, jonka olemassa olosta on hädin tuskin, jos ollenkaan tietoinen?
Vaikka- kuten tässäkin todettu kaikkea ei voi laittaa lapsuuden piikkiin, on sitä kautta kuitenkin helpompi ymmärtää asioita.
Olen itse havainnut, että vaikka väkivaltaisen
alkoholistikodin kokeneita ei juurikaan sympatisoida, heillä on selvitessään yksi etu, nimittäin se, että he tietävät mikä se olosuhde oli joka heihin vaikutti, tietoisuus siitä, että heitä on kohdeltu väärin ja mahdollisuus sitä kautta lähteä tarvittaessa korjaamaan itseään aikuisena.Sen sijaan on olemassa epämääräinen joukko huonosti voivia aikuisia, jotka saattavat pitkään (ehkä ikuisesti) kuvitella, että oma lapsuus oli ok, ei paras, mutta asiat perheessä olivat jokseenkin kunnossa (ruokaa, ei väkivaltaa jne), kunnes jokin saa miettimään asioita uudelta kannalta.
Voikin alkaa hahmottua, että lapsuus oli täynnä näkymätöntä väkivaltaa, eristämistä, vähättelyä, haukkumista, salaisuuksia jne. Ja kyseessä nimenomaan olosuhde, ei normaalit vanhempien satunnaiset mokat, vaan jatkuva, pysyvä olosuhde, jonka kuvitteli normaaliksi.Koska mitään selkeää tarttumapintaa ei ole, on vaikea keksiä mikä on vialla.
Itselle se hetki oli pitkän parisuhteen päätyminen, joka sai miettimään miksi en tunnistanut henkistä väkivaltaa heti, vaikka merkit olivat jo alussa nähtävissä. Miksi annoin eristää itseni jne. Oli kova paikka huomata, että kyse oli oman lapsuuden perheeni antamassa mallissa, oman "aivan tavallisen" perheeni kasvatusmetodeissa, tietenkin tiesin aina, ettei kotonani ollut aivan kaikki kunnossa ja kasvatin jonkin verran syvää katkeruuttakin ennen kuin olin valmis antamaan perheelleni anteeksi, mutta silti en nähnyt asioita siinä mittakaavassa, kuin vasta erotessani.
Täällä komentissa joku sanoi, että kun on paljon isoja ongelmia, silloin pienetkin kuormittavat kohtuuttomasti mikä on totta, ja juurikin tuo, että aivokemia muuttuu.
Silloin aikanaan olosuhteeni oli exä, josta johtuen monet, pienetkin ongelmat tuntuivat suurilta, vuoden parin päästä kun heitin exän pihalle, asiat alkoivat palautua mittasuhteisiinsa.
Olin märehtinyt kyllä paljon lapsuuttani ja kuvittelin todellakin käsittelleeni aiheen, ennen kuin tapasin exän.
Meillä on todella paljon kaikenlaisia kirjoittamattomia, ääneen sanomattomia odotuksia ja toimintatapoja yhteiskunnassa, jotka ovat "väärin", mutta joita havannoidaan ja ymmärretään heikosti. Viimeistään kun alkoholistin lapsi aikuistuu hän alkaa ymmärtämään, että vanhempien ei kuuluisi juoda ja lakikin tekee selväksi, että lyöminen on paitsi väärin, myös rangaistavaa. Näistä asioista alkoholistinkin lapsi tulee tietoiseksi ja voi- kuten kuka tahansa vaikuttaa ainakin lapsuutensa malleihin.
Tuo yllä mainittu esimerkki väsyneestä, lapsia pykkäävästä äidistä kertoo mielestäni vain siitä, että pyrkii parempaan elämään. Se että ihminen ei tajua parastaan on yhtälailla olosuhde, eikä sillä välttämättä mitään tekemistä esim. Älykkyyden kanssa. Tässäkin äiti voi olla tietoinen lapsuudesta saaduista hyvistä- ja huonoista malleista, mutta tietämätön olosuhteista. Esimerksi lapsuudesta saadut mallit liittyvät siihen miten vanhemmat regoivat asioihin, mutta olosuhde on taas laajempi käsite.
En oikein osaa selittää paremmin, mutta tuosta "voivottelusta" ja "uhriutumisesta" syyllistäminen ovat täysin turhia, koska ihminen ei vain voi ottaa elämäänsä haltuunsa, ei ainakaan silloin kun ei tiedä mikä siinä mättää. Se ettei osaa tai pysty muutokseen voi yhtä lailla olla epäonnea ja olosuhde, kuin kolarikin.
Itse ymmärsin jo lapsena, että perheessä oli jotain pielessä, kun äiti usein löi isää ja lapsia. Molempien vanhempien yhtä lailla harjoittaman henkisen väkivallan ja laiminlyönnin tunnistin vasta paljon myöhemmin. Hämmästyttävää kyllä, sisarukseni eivät ilmeisesti samaa kasvuympäristöä ole kokeneet lainkaan yhtä voimakkaasti. Saattaa johtua dissosiaatiosta, mutta esimerkiksi mielikuvat rajusta väkivallasta ovat ainakin yhdeltä uhreista unohtuneet. Emme siis keskustele perheestämme kasvuympäristönä juuri lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Apua saa, jos sitä hakee. Se on valinta.
Entä jos apu ei auta tai jopa pahentaa asioita? Jos ihminen kärsii vaikeista psyykkisistä häiriöistä, oikeanlaisen avun saaminen ei ole helppoa. Jos apua ei saa, tilanne voi pahentua jopa niin että päätyy pakkohoito-lähetteellä psykiatriselle osastolle. Lisäksi psyykelääkkeiden syöttäminen jo valmiiksi epävakaiselle ihmiselle vie helposti huonompaan suuntaan. Jos lapsuuden aikaisten ongelmien lisäksi jo nuorena on syrjäytynyt, kaiken tällaisen kokenut joutuu ponnistelemaan, ettei tapa itseään. Aina se ei onnistu.
Psyykenlääkkeet aiheuttavat paljon haittoja ja vaikuttavat monin tavoin ihmisen terveyteen, ihmissuhteisiin, ajatuksiin, käytökseen, tunteisiin, seksuaalisuuteen ja työkykyyn. Ts. psyykelääkkeet voivat tuhota kaiken, jos niitä syö pitkään ja varsinkin jos on kokenut kovia. Onko se ihmisen oma vika, jos ei ole saanut tietoa lääkkeistä ja käy huonosti? Moni ei alkaisi ikinä käyttämään psyykenlääkkeitä, jos tietäisi mitä kaikkea ne voivat aiheuttaa.
Jos luottamusta muihin ihmisiin ei alunperinkään ole ollut, "auttavien" ja VALTAA käyttävien viranomaisten aiheuttama uudelleen traumatisoituminen ja luottamuksen häviäminen kokonaan ei vala uskoa parempaan. Tässä ketjussa on kerrottu monenlaisista vastoinkäymisistä ja kohtaloista, mutta en ole huomannut kenenkään kertoneen viranomaisten aiheuttamista ongelmista. Tämän kaltaiset kokemukset eivät ole mitä tahansa vastoinkäymisiä. Pahimmillaan ne ajavat ihmisiä toivottomuuteen, josta olisi tärkeä puhua.
Monesti ihmisen murtumiseen vaaditaan muutakin kuin väkivaltainen lapsuuden perhe yms, vaikka toki lapsuus voi yksinkin aiheuttaa yhteiskunnan ulkopuolelle jäämistä, yksinäisyyttä ja terveyden menettämistä. Olisi tärkeää, että ihmiset ymmärtävät eron yksittäisten vastoinkäymisten (yhtään niitä vähättelemättä!) ja koko elämän kestäneen helvetin välillä. Kukaan järkevä ihminen ei suhtaudu negatiivisesti kuullessaan ihmisistä, jotka vaikeuksista huolimatta ovat päässeet elämässä eteenpäin. Voi kuitenkin kysyä kuinka moni selviytyjä on kokenut viranomaisten taholta tullutta mielivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta? Kuinka moni olisi kestänyt, jos huono kohtelu ei olisi jäänyt yhteen kertaan vaan toistuu eri viranomaisten kanssa? Voiko kukaan omaa selviytymistarinaansa kertova olla varma, ettei kuitenkin olisi murtunut jossain vaiheessa?
Uskon, että myös luonne vaikuttaa ihmisen suhtautumiseen ja selviytymiseen vaikeuksista, mutta väitän, että viranomaisten mielivalta voi jättää jälkensä vahvempiinkin yksilöihin. Esim. pakkohoito ilman perusteita - jos sen kyseenalaistaa, väitetään sairauden tunnottomaksi, jolloin diagnooseista ja mt-ongelmaisen leimasta on vaikea päästä eroon, lastensuojeluilmoituksilla uhkaaminen ja niiden tekeminen vain siksi jos ei suostu käyttämään vapaaehtoisia palveluja (neuvola, perhetyö)- ts. ei hyväksytä ihmisten ja perheiden erilaisuutta, vaan kaikkien on käytettävä samoja palveluja samalla kaavalla, vaikka ei haluaisi. On oltava valmis ottamaan kotiinsa milloin ketäkin, jos joku viranomainen niin päättää, huolimatta siitä onko perusteita vai ei - sama pätee myös lasten huostaanottoihin.
En tietenkään väitä, että kaikissa tapauksissa on kyse väärin toimimisesta, vaan että viranomaisetkin voivat tehdä virheitä ja suhtautua asenteellisesti asiakkaisiin. Tämä pätee erityisesti silloin, kun ihminen poikkeaa valtavirrasta ja/tai yhteiskunnallinen asema on huono. Silloin voi tulla leimatuksi kaikkialla.
On siis turha kuvitella, etteikö jokainen voisi murtua, jos tarpeeksi kauan kiusataan ja tarpeeksi kovilla keinoilla. Kukaan ei kestä loputtomiin kärsimystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.
Tätä oli alapeukutettu paljon, mutta kyllä tuossa voi olla jotain perää. Esim. olen seurannut yhden ystäväni elämää ja todennut, että hänellä on aina jotenkin rankkaa. Mutta vaikka osa vaikeuksista on huonoa tuuria, osa on ihan itse hankittuja. Siis hänellä on jotenkin sellainen alitajuinen säädin, joka vaatii, että aina on rankkaa, vaikka se hullulta tuntuukin. Esim. lapset oli pakko pykätä maailmaan pikavauhtia, tosi pienillä ikäeroilla, vaikka oli jo väsynyt. Tuli avioeroa, työ väsytti, lapset oireilivat jne. Mikä ratkaisu? Omakotitalo kaikkine töineen, lauma lemmikkieläimiä, lapsille paljon harrastuksia kuskaamisineen. Ja taas oli niin rankkaa. Joskus tuntuu, että lapsillekin olisi ollut parasta, että äiti olisi hetkeksi vain istahtanut alas, mutta silloin olisi pitänyt katsoa tosiasioita silmiin, eikä paeta kiireen ja suorittamisen taakse. Tämä ihminen on sinänsä oikein mukava, mutta ehkä jostain lapsuudesta sitten puskee esiin tämä, ettei ikinä voi olla rauhallista ja leppoisaa. Ihminen on arvokas vain, jos hänellä on kiire ja vaikeuksia.
Niin se menee. Teksti jonka kirjoitin on ihan tieteellistä faktaa, mutta ihmiset haluavat näköjään mielummin voivotella ja uhriutua kuin ottaa elämän omiin käsiinsä ja muuttaa näitä alitajuisia uskomuksiaan. Jokainen on aivopesty johonkin, jos et aivopese itseäsi sen tekee/on jo tehnyt joku muu eikä lopputulos usein ole positiivinen.
Tekstisi on paradoksaalinen, miten voi pystyä mihinkään muuhun jos on jo aivopesty?
Miten muuttaa sellaista, jonka olemassa olosta on hädin tuskin, jos ollenkaan tietoinen?
Vaikka- kuten tässäkin todettu kaikkea ei voi laittaa lapsuuden piikkiin, on sitä kautta kuitenkin helpompi ymmärtää asioita.
Olen itse havainnut, että vaikka väkivaltaisen
alkoholistikodin kokeneita ei juurikaan sympatisoida, heillä on selvitessään yksi etu, nimittäin se, että he tietävät mikä se olosuhde oli joka heihin vaikutti, tietoisuus siitä, että heitä on kohdeltu väärin ja mahdollisuus sitä kautta lähteä tarvittaessa korjaamaan itseään aikuisena.Sen sijaan on olemassa epämääräinen joukko huonosti voivia aikuisia, jotka saattavat pitkään (ehkä ikuisesti) kuvitella, että oma lapsuus oli ok, ei paras, mutta asiat perheessä olivat jokseenkin kunnossa (ruokaa, ei väkivaltaa jne), kunnes jokin saa miettimään asioita uudelta kannalta.
Voikin alkaa hahmottua, että lapsuus oli täynnä näkymätöntä väkivaltaa, eristämistä, vähättelyä, haukkumista, salaisuuksia jne. Ja kyseessä nimenomaan olosuhde, ei normaalit vanhempien satunnaiset mokat, vaan jatkuva, pysyvä olosuhde, jonka kuvitteli normaaliksi.Koska mitään selkeää tarttumapintaa ei ole, on vaikea keksiä mikä on vialla.
Itselle se hetki oli pitkän parisuhteen päätyminen, joka sai miettimään miksi en tunnistanut henkistä väkivaltaa heti, vaikka merkit olivat jo alussa nähtävissä. Miksi annoin eristää itseni jne. Oli kova paikka huomata, että kyse oli oman lapsuuden perheeni antamassa mallissa, oman "aivan tavallisen" perheeni kasvatusmetodeissa, tietenkin tiesin aina, ettei kotonani ollut aivan kaikki kunnossa ja kasvatin jonkin verran syvää katkeruuttakin ennen kuin olin valmis antamaan perheelleni anteeksi, mutta silti en nähnyt asioita siinä mittakaavassa, kuin vasta erotessani.
Täällä komentissa joku sanoi, että kun on paljon isoja ongelmia, silloin pienetkin kuormittavat kohtuuttomasti mikä on totta, ja juurikin tuo, että aivokemia muuttuu.
Silloin aikanaan olosuhteeni oli exä, josta johtuen monet, pienetkin ongelmat tuntuivat suurilta, vuoden parin päästä kun heitin exän pihalle, asiat alkoivat palautua mittasuhteisiinsa.
Olin märehtinyt kyllä paljon lapsuuttani ja kuvittelin todellakin käsittelleeni aiheen, ennen kuin tapasin exän.
Meillä on todella paljon kaikenlaisia kirjoittamattomia, ääneen sanomattomia odotuksia ja toimintatapoja yhteiskunnassa, jotka ovat "väärin", mutta joita havannoidaan ja ymmärretään heikosti. Viimeistään kun alkoholistin lapsi aikuistuu hän alkaa ymmärtämään, että vanhempien ei kuuluisi juoda ja lakikin tekee selväksi, että lyöminen on paitsi väärin, myös rangaistavaa. Näistä asioista alkoholistinkin lapsi tulee tietoiseksi ja voi- kuten kuka tahansa vaikuttaa ainakin lapsuutensa malleihin.
Tuo yllä mainittu esimerkki väsyneestä, lapsia pykkäävästä äidistä kertoo mielestäni vain siitä, että pyrkii parempaan elämään. Se että ihminen ei tajua parastaan on yhtälailla olosuhde, eikä sillä välttämättä mitään tekemistä esim. Älykkyyden kanssa. Tässäkin äiti voi olla tietoinen lapsuudesta saaduista hyvistä- ja huonoista malleista, mutta tietämätön olosuhteista. Esimerksi lapsuudesta saadut mallit liittyvät siihen miten vanhemmat regoivat asioihin, mutta olosuhde on taas laajempi käsite.
En oikein osaa selittää paremmin, mutta tuosta "voivottelusta" ja "uhriutumisesta" syyllistäminen ovat täysin turhia, koska ihminen ei vain voi ottaa elämäänsä haltuunsa, ei ainakaan silloin kun ei tiedä mikä siinä mättää. Se ettei osaa tai pysty muutokseen voi yhtä lailla olla epäonnea ja olosuhde, kuin kolarikin.
Itse ymmärsin jo lapsena, että perheessä oli jotain pielessä, kun äiti usein löi isää ja lapsia. Molempien vanhempien yhtä lailla harjoittaman henkisen väkivallan ja laiminlyönnin tunnistin vasta paljon myöhemmin. Hämmästyttävää kyllä, sisarukseni eivät ilmeisesti samaa kasvuympäristöä ole kokeneet lainkaan yhtä voimakkaasti. Saattaa johtua dissosiaatiosta, mutta esimerkiksi mielikuvat rajusta väkivallasta ovat ainakin yhdeltä uhreista unohtuneet. Emme siis keskustele perheestämme kasvuympäristönä juuri lainkaan.
Joo, meillä sisaruksilla kanssa vähän sama. On sinällään outoa, että kukaan meistä ei oikeastaan nosta fyysistä väkivaltaa koskaan esiin, vaikka sitäkin oli, mutta suhteellisen "lievää" hiuksista seinille paiskomista jne. Äärimmäisen tiukka kuri ja koulun ulkopuolisen elämän rajoittaminen on jättänyt fyysisen puolen varjoonsa. Ja itse tajusin asiat henkisenä väkivaltana tosiaan vasta sellaisen suhteen jälkeen ja sisarukseni eivät oikein vieläkään. Lapsuutta aina verrattiin joihinkin muihin ääripäihin, kuten juurikin alkoholistien lapsien väkivaltaiseen elämään, joka sai tuntumaan siltä, että meillähän asiat olivat oikeastaan hyvin.
Itsellänikin on se kokemus, että oikeastaan kaikkien meidän sisarusten kokemus lapusuudesta muuten on aika erilainen ja osittain se on ollutkin.
Elämämme yleensäkin on sujunut aika eri tavoin. Tunnistin mm. Tuosta väsynyt äiti-kommentista yhden siskoistani ja olen alkanut ymmärtämään ulkopuolisten silmin järjettömälle käytökselle syitä (mm. Lapsia tehdään, mutta ei jakseta hoitaa), eihän lapsuus sikäli ole mikään puolustus, mutta tavallaan näen, että minulla on jokin sellainen apu asian ymmärtämiseen mikä siskolta puuttuu, ainakin vielä. Sisko kuitenkin tekee niin kuin suurin osa, yrittää parhaansa ja tavoittelee omaa onneaan parhalla osaamallaan tavalla.
Niin totta... Elämässäni on tapahtunut niin paljon vastoinkäymisiä: alkoholisti isä, väkivaltainen veli, hyväksikäyttöä, kiusaamista, hylkäämistä, oppimisvaikeuksia, ahdistushäiriötä ja masennusta. En jaksa enää. Tuntuu, että en ole onnistunut missään elämän osa-alueella, ja jotkut porskuttavat hyvillä mielin eteenpäin. Kaikilla tietysti on jotain, mutta masentaa että tämä kaikki on kerääntynyt minulle. :(
Vierailija kirjoitti:
Taloudellinen tilanne vaikuttaa erittäin paljon kaikkeen.
”Its all about money” tai oikeastaan ei kaikki, mutta paljon, todella paljon riippuu rahasta. ”Money can’t buy you love” ei voi ostaa rakkautta ei, eikä terveyttä, mutta niin paljon voi ostaa asioita, joita ei voin pitää osana vain materian haalintaa, vaan asioita, jotka kuitenkin ovat todella tärkeitä ihmisen hyvinvoinnille.
Murheen mukana elämään tulee usein myös yksinäisyyttä. Vaikeita aikoja elävä ihminen kaipaisi toisilta tukea, mutta usein hänet hylätään, koska seura koetaan raskaaksi. Tämä taas syventää kriisiä entisestään ja saa aikaan epäluottamusta ihmisiin. Jos epäluottamusta ihmisiin ja elämän oikeudenmukaisuuteen on paljon, niin voimavaroja asioiden korjaamiseen on myös silloin yleensä vähän. Seuraa ikävä kierre, jossa huonot kokemukset seuraavat toisiaan ja vahvistavat epätoivoista oloa. Siksi meidän jokaisen pitäisi miettiä sitä, että mitä oikein voisimme tehdä auttaaksemme toisiamme, jotta ihmiset saisivat äkkiä elämänsä raiteilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miksi joku sitten traumatisoituu niin pahasti, että on käytännössä toimintakyvytön? Ja toinen kykenee käsittelemään samat vaikeudet ja jatkamaan eteenpäin? Ei kaikista pahoja asioita kokeneista tule pahasti traumatisoituneita. Ja toisaalta moni trauma syntyy aika kevyestikin.
Vastaan omasta puolestani. Minä olin herkkä ja säikky lapsi. Kotona lapsiin ja toiseen vanhempaan kohdistuva väkivalta pelotti minua paljon. Jälkikäteen tilanteita ei käyty ikinä mitenkään läpi, ei edes yhdellä sanalla. Opin elämään siinä ajatuksessa, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi, kun vanhemman käytös niin äkkiarvaamatta muuttui väkivaltaiseksi ketä tahansa perheenjäsentä kohtaan. Käytännössä siis lapsuus meni jatkuvassa ylivireystilassa, jota ei koskaan yritetty purkaa mitenkään (sain vain itkeskellä itsekseni jossain). Nuoruudessa kuormittuneisuutta tuli vielä lisää, ja aloin saada paniikkikohtauksia (joiden tausta oli jo sieltä lapsuudesta, mm. tulehtumisen pelko).
Miksi sisarukseni eivät reagoineet väkivaltaan samalla tavalla, kehittämällä paniikkihäiriön? En tiedä. Minusta se on todella ihmeellistä. Joko he eivät pelänneet väkivaltaista käytöstä yhtä paljon kuin minä tai sitten muistikuvat tilanteista ovat niin vaikeita, että ne on torjuttu. Lasten roolikin perheessä oli erilainen. Osa sai paljon enemmän myös myönteistä huomiota vanhemmilta kuin toiset. Ehkä myönteisten kokemusten takia muistot väkivallasta eivät jääneet niin voimakkaina mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tuota, että kovasti lapsuuden merkitystä nostetaan koko elämää määrääväksi. Tottahan sekin vaikuttaa, mutta silti. Itse olen ns huonoista olosuhteista ponnistanut erittäin hyvään aikuisuuteen, jossa on ihan normaalit hyvät ja huonot puolensa. Ja tunnen lukuisia muitakin.
Toki ihmisten sietokyky esim vastoinkäymisille on erilainen, mutta huonoista lähtökohdista voi silti saada hyvän elämän, kun vaan päästää irti menneisyydessä vellomisesta.
Pahasti traumatisoituneelle ihmiselle se ei ole valinta. Menneisyys ei päästä irti sinusta, ellet saa jostain apua asioiden käsittelyyn.
Miksi joku sitten traumatisoituu niin pahasti, että on käytännössä toimintakyvytön? Ja toinen kykenee käsittelemään samat vaikeudet ja jatkamaan eteenpäin? Ei kaikista pahoja asioita kokeneista tule pahasti traumatisoituneita. Ja toisaalta moni trauma syntyy aika kevyestikin.
Vastaan omasta puolestani. Minä olin herkkä ja säikky lapsi. Kotona lapsiin ja toiseen vanhempaan kohdistuva väkivalta pelotti minua paljon. Jälkikäteen tilanteita ei käyty ikinä mitenkään läpi, ei edes yhdellä sanalla. Opin elämään siinä ajatuksessa, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi, kun vanhemman käytös niin äkkiarvaamatta muuttui väkivaltaiseksi ketä tahansa perheenjäsentä kohtaan. Käytännössä siis lapsuus meni jatkuvassa ylivireystilassa, jota ei koskaan yritetty purkaa mitenkään (sain vain itkeskellä itsekseni jossain). Nuoruudessa kuormittuneisuutta tuli vielä lisää, ja aloin saada paniikkikohtauksia (joiden tausta oli jo sieltä lapsuudesta, mm. tulehtumisen pelko).
Miksi sisarukseni eivät reagoineet väkivaltaan samalla tavalla, kehittämällä paniikkihäiriön? En tiedä. Minusta se on todella ihmeellistä. Joko he eivät pelänneet väkivaltaista käytöstä yhtä paljon kuin minä tai sitten muistikuvat tilanteista ovat niin vaikeita, että ne on torjuttu. Lasten roolikin perheessä oli erilainen. Osa sai paljon enemmän myös myönteistä huomiota vanhemmilta kuin toiset. Ehkä myönteisten kokemusten takia muistot väkivallasta eivät jääneet niin voimakkaina mieleen.
- tukehtumisen. Automaattikorjaus asialla.
Vastasin viestille 172 joka oli lainannut aiempaa tekstiäni.