Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Up

Siksi koska jumala haluaa niin. Eiks se näin mene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Juuri nämä kommentit yrittävät luoda sitä kuvitelmaa, että me huonoista lähtökohdista huolimatta pärjänneet olisimme jotenkin universumin Hannu Hanhia, joille vain käynyt hitonmoinen munkki.

Se hitonmoinen munkkiko toi minulle tyäpaikan, jonka turvin pääsin muuttamaan pois vanhempien luota?

Ei, sen toi minun kirjoittamani ja lähettämäni työhakemus nro miljoona. Hain kaksi vuotta töitä, ennenkuin tärppäsi.

Se hitonmoinen munkkiko makdoi laskuni ja piti huolta rahataloudestani? Ei, se olin minä, joka päätin etten sössi raha-asioitani kuten vanhempani?

Se hyvä munkkiko toi koulutukseni? Ei, se olin taas minä itse, joka viikot istuin koulussa, töitä tein illat ja jokatoisen viikonlopun. Kokeisiin luin töissä hiljaisina hetkinä.

Olen nähnyt helvetisti vaivaa, jottei elämäni menisi päin p*rsettä. Joten kyllä, jostain tuurista puhumien tässä yhteydessä todellakin on vähättelyä ja jopa loukkaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Juuri nämä kommentit yrittävät luoda sitä kuvitelmaa, että me huonoista lähtökohdista huolimatta pärjänneet olisimme jotenkin universumin Hannu Hanhia, joille vain käynyt hitonmoinen munkki.

Se hitonmoinen munkkiko toi minulle tyäpaikan, jonka turvin pääsin muuttamaan pois vanhempien luota?

Ei, sen toi minun kirjoittamani ja lähettämäni työhakemus nro miljoona. Hain kaksi vuotta töitä, ennenkuin tärppäsi.

Se hitonmoinen munkkiko makdoi laskuni ja piti huolta rahataloudestani? Ei, se olin minä, joka päätin etten sössi raha-asioitani kuten vanhempani?

Se hyvä munkkiko toi koulutukseni? Ei, se olin taas minä itse, joka viikot istuin koulussa, töitä tein illat ja jokatoisen viikonlopun. Kokeisiin luin töissä hiljaisina hetkinä.

Olen nähnyt helvetisti vaivaa, jottei elämäni menisi päin p*rsettä. Joten kyllä, jostain tuurista puhumien tässä yhteydessä todellakin on vähättelyä ja jopa loukkaavaa.

Varmasti olet nähnyt vaivaa, mutta sitä on nähnyt moni muukin. Ole onnellinen siitä, että kaikesta kokemastasi huolimatta keskittymiskykysi on säilynyt noin hyvänä. Joillain muulla ahdistuneisuus olisi voinut olla niin voimakasta, ettei työnhakuun olisi samalla tavalla pystynyt keskittymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Juuri nämä kommentit yrittävät luoda sitä kuvitelmaa, että me huonoista lähtökohdista huolimatta pärjänneet olisimme jotenkin universumin Hannu Hanhia, joille vain käynyt hitonmoinen munkki.

Se hitonmoinen munkkiko toi minulle tyäpaikan, jonka turvin pääsin muuttamaan pois vanhempien luota?

Ei, sen toi minun kirjoittamani ja lähettämäni työhakemus nro miljoona. Hain kaksi vuotta töitä, ennenkuin tärppäsi.

Se hitonmoinen munkkiko makdoi laskuni ja piti huolta rahataloudestani? Ei, se olin minä, joka päätin etten sössi raha-asioitani kuten vanhempani?

Se hyvä munkkiko toi koulutukseni? Ei, se olin taas minä itse, joka viikot istuin koulussa, töitä tein illat ja jokatoisen viikonlopun. Kokeisiin luin töissä hiljaisina hetkinä.

Olen nähnyt helvetisti vaivaa, jottei elämäni menisi päin p*rsettä. Joten kyllä, jostain tuurista puhumien tässä yhteydessä todellakin on vähättelyä ja jopa loukkaavaa.

Onnea kaikki tyynni, nämä täällä tulevat sanomaan. Että saman olisit saanut kun olisit ryypännyt, narkannut ja maannut kotona syyttäen lapsuutta, maailmaa, joulupukkia ja ketä vielä. Koska kaikki kerran on vaan onnesta kiinni,  odottaa vaan että hyvät asiat vaan tapahtuvat itsekseen. Tai joulupukki tai vastaava tuo pussillisen voimavaroja, jotka tuosta vaan antavat opiskelumenestyksen, työpaikan, ihmissuhteet jne. Ettei itse tarvitse tehdä päätöksiä, nähdä vaivaa ja toteuttaa niitä myös, kaikki arvotaan tai annetaan valmiina.

Joo, uskomatonta settiä aikuisilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Juuri nämä kommentit yrittävät luoda sitä kuvitelmaa, että me huonoista lähtökohdista huolimatta pärjänneet olisimme jotenkin universumin Hannu Hanhia, joille vain käynyt hitonmoinen munkki.

Se hitonmoinen munkkiko toi minulle tyäpaikan, jonka turvin pääsin muuttamaan pois vanhempien luota?

Ei, sen toi minun kirjoittamani ja lähettämäni työhakemus nro miljoona. Hain kaksi vuotta töitä, ennenkuin tärppäsi.

Se hitonmoinen munkkiko makdoi laskuni ja piti huolta rahataloudestani? Ei, se olin minä, joka päätin etten sössi raha-asioitani kuten vanhempani?

Se hyvä munkkiko toi koulutukseni? Ei, se olin taas minä itse, joka viikot istuin koulussa, töitä tein illat ja jokatoisen viikonlopun. Kokeisiin luin töissä hiljaisina hetkinä.

Olen nähnyt helvetisti vaivaa, jottei elämäni menisi päin p*rsettä. Joten kyllä, jostain tuurista puhumien tässä yhteydessä todellakin on vähättelyä ja jopa loukkaavaa.

Onnea kaikki tyynni, nämä täällä tulevat sanomaan. Että saman olisit saanut kun olisit ryypännyt, narkannut ja maannut kotona syyttäen lapsuutta, maailmaa, joulupukkia ja ketä vielä. Koska kaikki kerran on vaan onnesta kiinni,  odottaa vaan että hyvät asiat vaan tapahtuvat itsekseen. Tai joulupukki tai vastaava tuo pussillisen voimavaroja, jotka tuosta vaan antavat opiskelumenestyksen, työpaikan, ihmissuhteet jne. Ettei itse tarvitse tehdä päätöksiä, nähdä vaivaa ja toteuttaa niitä myös, kaikki arvotaan tai annetaan valmiina.

Joo, uskomatonta settiä aikuisilta.

Uskomattoman epäempaattista settiä sinulta. Luuletko oikeasti, etteivät myös kaikki muut ponnistele eteenpäin omien voimiensa rajoissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

Koska täälläkin voi olla se yksi täysipäinen nuori, joka oikeasti alkaa näistä teksteistä pohtia, että jospa elämä ei olekaan ihan arpajaiset, vaan että pitäisi tehdä jotakin onnensa eteen ihan itse.

Koska te voimavarajoulupukkiin uskovat viette toivon sellaiseltakin nuorelta, joka vielä ehtisi muuttaa asennetta ja toimintatapaa. Kyllä niitä nuoria on, jotka ovat saaneet kotoa ihan väärän mallin, mutta sitten asiaa ajateltuaan ja katseltuaan elämää ovat muuttaneet elämänsä, tajunneet että on parempiakin tapoja elää kuin märistä lapsuudesta, oikeasti huonosta tai vaan omassa päässä huonolta.

Miksi sinä olet täällä, kun kerran olet ihan varma, että kaikki on vaan onnesta kiinni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

Koska täälläkin voi olla se yksi täysipäinen nuori, joka oikeasti alkaa näistä teksteistä pohtia, että jospa elämä ei olekaan ihan arpajaiset, vaan että pitäisi tehdä jotakin onnensa eteen ihan itse.

Koska te voimavarajoulupukkiin uskovat viette toivon sellaiseltakin nuorelta, joka vielä ehtisi muuttaa asennetta ja toimintatapaa. Kyllä niitä nuoria on, jotka ovat saaneet kotoa ihan väärän mallin, mutta sitten asiaa ajateltuaan ja katseltuaan elämää ovat muuttaneet elämänsä, tajunneet että on parempiakin tapoja elää kuin märistä lapsuudesta, oikeasti huonosta tai vaan omassa päässä huonolta.

Miksi sinä olet täällä, kun kerran olet ihan varma, että kaikki on vaan onnesta kiinni?

En sanonut uskovani kaiken olevan vain onnesta kiinni. Elämä kuitenkin opettaa nöyryyttä. Samanlaisilla taustoilla minä olen hengissä ja puolisoni taas vakavan masennuksen takia päätynyt itsemurhaan. Se pistää ajattelemaan. Kyllä, minä sain voimavara-arpajaisissa paremman potin kuin hän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Juuri nämä kommentit yrittävät luoda sitä kuvitelmaa, että me huonoista lähtökohdista huolimatta pärjänneet olisimme jotenkin universumin Hannu Hanhia, joille vain käynyt hitonmoinen munkki.

Se hitonmoinen munkkiko toi minulle tyäpaikan, jonka turvin pääsin muuttamaan pois vanhempien luota?

Ei, sen toi minun kirjoittamani ja lähettämäni työhakemus nro miljoona. Hain kaksi vuotta töitä, ennenkuin tärppäsi.

Se hitonmoinen munkkiko makdoi laskuni ja piti huolta rahataloudestani? Ei, se olin minä, joka päätin etten sössi raha-asioitani kuten vanhempani?

Se hyvä munkkiko toi koulutukseni? Ei, se olin taas minä itse, joka viikot istuin koulussa, töitä tein illat ja jokatoisen viikonlopun. Kokeisiin luin töissä hiljaisina hetkinä.

Olen nähnyt helvetisti vaivaa, jottei elämäni menisi päin p*rsettä. Joten kyllä, jostain tuurista puhumien tässä yhteydessä todellakin on vähättelyä ja jopa loukkaavaa.

Onnea kaikki tyynni, nämä täällä tulevat sanomaan. Että saman olisit saanut kun olisit ryypännyt, narkannut ja maannut kotona syyttäen lapsuutta, maailmaa, joulupukkia ja ketä vielä. Koska kaikki kerran on vaan onnesta kiinni,  odottaa vaan että hyvät asiat vaan tapahtuvat itsekseen. Tai joulupukki tai vastaava tuo pussillisen voimavaroja, jotka tuosta vaan antavat opiskelumenestyksen, työpaikan, ihmissuhteet jne. Ettei itse tarvitse tehdä päätöksiä, nähdä vaivaa ja toteuttaa niitä myös, kaikki arvotaan tai annetaan valmiina.

Joo, uskomatonta settiä aikuisilta.

Uskomattoman epäempaattista settiä sinulta. Luuletko oikeasti, etteivät myös kaikki muut ponnistele eteenpäin omien voimiensa rajoissa?

No ei kaikki todellakaan ponnistele, tehdään yhä uudelleen tyhmiä ratkaisuja (kuten se, joka on aina yh, ja aina uusi lapsi laitetaan alulle kun "suhde" on 6 viikkoa vanha). Ja odotetaan sitä joulupukkia, joka tuo hyvän suhteen, hyvän ammatin (tai pikemminkin rahaa kotisohvalle ilman turhia ammatteja, työpaikkoja jne). Myötätunto tuossa keskittyy tasan niihin lapsiin, jotka oppivat saman mallin äidiltään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Juuri nämä kommentit yrittävät luoda sitä kuvitelmaa, että me huonoista lähtökohdista huolimatta pärjänneet olisimme jotenkin universumin Hannu Hanhia, joille vain käynyt hitonmoinen munkki.

Se hitonmoinen munkkiko toi minulle tyäpaikan, jonka turvin pääsin muuttamaan pois vanhempien luota?

Ei, sen toi minun kirjoittamani ja lähettämäni työhakemus nro miljoona. Hain kaksi vuotta töitä, ennenkuin tärppäsi.

Se hitonmoinen munkkiko makdoi laskuni ja piti huolta rahataloudestani? Ei, se olin minä, joka päätin etten sössi raha-asioitani kuten vanhempani?

Se hyvä munkkiko toi koulutukseni? Ei, se olin taas minä itse, joka viikot istuin koulussa, töitä tein illat ja jokatoisen viikonlopun. Kokeisiin luin töissä hiljaisina hetkinä.

Olen nähnyt helvetisti vaivaa, jottei elämäni menisi päin p*rsettä. Joten kyllä, jostain tuurista puhumien tässä yhteydessä todellakin on vähättelyä ja jopa loukkaavaa.

Onnea kaikki tyynni, nämä täällä tulevat sanomaan. Että saman olisit saanut kun olisit ryypännyt, narkannut ja maannut kotona syyttäen lapsuutta, maailmaa, joulupukkia ja ketä vielä. Koska kaikki kerran on vaan onnesta kiinni,  odottaa vaan että hyvät asiat vaan tapahtuvat itsekseen. Tai joulupukki tai vastaava tuo pussillisen voimavaroja, jotka tuosta vaan antavat opiskelumenestyksen, työpaikan, ihmissuhteet jne. Ettei itse tarvitse tehdä päätöksiä, nähdä vaivaa ja toteuttaa niitä myös, kaikki arvotaan tai annetaan valmiina.

Joo, uskomatonta settiä aikuisilta.

Uskomattoman epäempaattista settiä sinulta. Luuletko oikeasti, etteivät myös kaikki muut ponnistele eteenpäin omien voimiensa rajoissa?

No ei kaikki todellakaan ponnistele, tehdään yhä uudelleen tyhmiä ratkaisuja (kuten se, joka on aina yh, ja aina uusi lapsi laitetaan alulle kun "suhde" on 6 viikkoa vanha). Ja odotetaan sitä joulupukkia, joka tuo hyvän suhteen, hyvän ammatin (tai pikemminkin rahaa kotisohvalle ilman turhia ammatteja, työpaikkoja jne). Myötätunto tuossa keskittyy tasan niihin lapsiin, jotka oppivat saman mallin äidiltään.

Et kykene tarkastelemaan omaa ajatteluasi kriittisesti. Kyseessä on silloin valinta, jos ihminen ymmärtää, että hänellä on vaihtoehtoja. Ellei ymmärrä, niin kyse ei ole valinnasta.

asutaan suomessa. maailman ehkä valtio numero 1 jossa kaikilla mahdollisimman tasaiset lähtökohdat pärjätä elämässä. Älkää valittako kiitos, peilistä löytyy vastaukset. Omien vanhempien väärät valinnat ei tarkoita sitä että pitää tehdä niitä itse ja niin edespäin. 

totuus444 kirjoitti:

asutaan suomessa. maailman ehkä valtio numero 1 jossa kaikilla mahdollisimman tasaiset lähtökohdat pärjätä elämässä. Älkää valittako kiitos, peilistä löytyy vastaukset. Omien vanhempien väärät valinnat ei tarkoita sitä että pitää tehdä niitä itse ja niin edespäin. 

Tuollaista ajattelutapaa kutsutaan defenssiksi. Onko sinun vaikea sietää sitä, että jollain menee huonosti? Muistuttaako se ikävällä tavalla sinua siitä, että sinullekin voi jonain päivänä käydä huonosti, yritit varautua asioihin miten hyvin tahansa? Että elämä oikeasti on arvaamatonta, vaikka sitä miten yrittäisi olla ajattelematta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Juuri nämä kommentit yrittävät luoda sitä kuvitelmaa, että me huonoista lähtökohdista huolimatta pärjänneet olisimme jotenkin universumin Hannu Hanhia, joille vain käynyt hitonmoinen munkki.

Se hitonmoinen munkkiko toi minulle tyäpaikan, jonka turvin pääsin muuttamaan pois vanhempien luota?

Ei, sen toi minun kirjoittamani ja lähettämäni työhakemus nro miljoona. Hain kaksi vuotta töitä, ennenkuin tärppäsi.

Se hitonmoinen munkkiko makdoi laskuni ja piti huolta rahataloudestani? Ei, se olin minä, joka päätin etten sössi raha-asioitani kuten vanhempani?

Se hyvä munkkiko toi koulutukseni? Ei, se olin taas minä itse, joka viikot istuin koulussa, töitä tein illat ja jokatoisen viikonlopun. Kokeisiin luin töissä hiljaisina hetkinä.

Olen nähnyt helvetisti vaivaa, jottei elämäni menisi päin p*rsettä. Joten kyllä, jostain tuurista puhumien tässä yhteydessä todellakin on vähättelyä ja jopa loukkaavaa.

Onnea kaikki tyynni, nämä täällä tulevat sanomaan. Että saman olisit saanut kun olisit ryypännyt, narkannut ja maannut kotona syyttäen lapsuutta, maailmaa, joulupukkia ja ketä vielä. Koska kaikki kerran on vaan onnesta kiinni,  odottaa vaan että hyvät asiat vaan tapahtuvat itsekseen. Tai joulupukki tai vastaava tuo pussillisen voimavaroja, jotka tuosta vaan antavat opiskelumenestyksen, työpaikan, ihmissuhteet jne. Ettei itse tarvitse tehdä päätöksiä, nähdä vaivaa ja toteuttaa niitä myös, kaikki arvotaan tai annetaan valmiina.

Joo, uskomatonta settiä aikuisilta.

Uskomattoman epäempaattista settiä sinulta. Luuletko oikeasti, etteivät myös kaikki muut ponnistele eteenpäin omien voimiensa rajoissa?

No ei kaikki todellakaan ponnistele, tehdään yhä uudelleen tyhmiä ratkaisuja (kuten se, joka on aina yh, ja aina uusi lapsi laitetaan alulle kun "suhde" on 6 viikkoa vanha). Ja odotetaan sitä joulupukkia, joka tuo hyvän suhteen, hyvän ammatin (tai pikemminkin rahaa kotisohvalle ilman turhia ammatteja, työpaikkoja jne). Myötätunto tuossa keskittyy tasan niihin lapsiin, jotka oppivat saman mallin äidiltään.

Et kykene tarkastelemaan omaa ajatteluasi kriittisesti. Kyseessä on silloin valinta, jos ihminen ymmärtää, että hänellä on vaihtoehtoja. Ellei ymmärrä, niin kyse ei ole valinnasta.

Millä tavalla, eikö ole kuullut ehkäisystä koskaan, kun ei voi valita raskautuako ventovieraalle? Onko vammainen tms vähälahjainen, joka oikeasti ei opi esim nuoruuden tyhmästä valinnasta (raskaaksi muutaman viikon kestäneen suhteen jälkeen), että tällä kertaa valitsen sen lisääntymiskumppanin pikkuisen huolellisemmin, tai edes hitaammin. Kun useimmat ihmiset voivat oppia ja oppivatkin. Heti vaikean lapsuuden jälkeen tekee helposti tyhmästi, mutta että kun puoli vuosisataa on kulunut ei minusta oikein voi enää syyttää lapsuutta ja voimavarajoulupukkia omista valinnoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erikoinen ajattelutapa muutamalla. Siis tuo, että selviytymistarinat olisi syyllistämistä, ja että ihan varmasto meillä selvinneillä on ollut laajatukiverkosto ja siksi on selvitty.

Juu ei. Ei minulla ollut ketään muuta kuin vakasti alkoholisoituneet vanhemmat, jotka soittivat vain kun yrittivät huijata minulta ryyppyrahaa. Välillä soittivat itkupuheluita, miten lähtemässä asunto alta maksamattomien vuokrien takia. Isäni ryyppäsi itsensä lopulta laitoshoitoon, ei kyennyt enää kävelemään, eikä mikään järjellinen ajatus enää onnistunut. Ja se oli totta kai minä, joka tappelin viranomaisten kanssa saadakseni isälle hoitopailan.

Ja sen jälkeen tappelin isäni kanssa, tämä kun oletti minun ryhtyvän hänen omaishoitajakseen, ja tyrmistyi kun sen sijaan sai paikan laitoksesta.

Toisinaan olen ollut aivan loppu tuohon kaikkeen, mitä vanhemmat ovat sekoiluillaan ja päihderiippuvuudellaan aiheuttaneet.

Kaverisuhteisiin ei energiani riittäneet, koska keskitin kaiken siihen, että pidän oman elämäni kunnossa, ja lisäksi jouduin hoitamaan noita vanhempien itseaiheutettuja sekoiluja.

Eniten ohjaavana elämässäni on ollut se, etten halua samanlaista elämää, kuin mitä vanhemmillani on. Siksi kouluttaudun hyvin, huolehdin raha-asioista, enkä halua elämääni päihdeongelmaisia. Pidän elämäni seesteisenä ja siistinä niiltä osilta mihin vaan voi vaikuttaa, sillä niin moni asia elämässäni on ollut pelkkää kaaosta ja kriisiä pikkulapsesta lähtien.

Olen yksi tuolta edelliseltä sivulta, joka puhui syyllistämisestä. Muuten, huomio koulukiusaamisesta julkisuudessa avautuneista oli vain huomio, eikä väite siitä, että kaikilla olisi jokin, tarkoitus ei myöskään ollut vähätellä näiden kiusattujen kokemuksia.

Vaikka läheiset suhteet ovat tutkimustenkin mukaan ehkä tärkeimmässä asemassa elämänlaadun kannalta, eivät ne tietenkään ole ainoa merkittävä asia.

Elämässä yleensäkin mielestäni pätee sama sääntö, kuin monopolitutkimuksessa- jossa tuuriin perustuvan pelin voittajat alkoivat kuvittelemaan, että voitto oli jotenkin heidän ansiotaan ja saavutustaan, vaikka kyse on nimenomaan sattumasta. Yhteiskunnassamme pitää olla häviäjiä, jotta voisi olla voittajia (köyhiä, jotta rikkaita jne).

Maailma ihan Suomen rajojekin sisällä, eri paikkakunnilla on erilainen kaikille (julkiset tukiverkot, koulutus jne.).

On hienoa, että olet pärjännyt, eikä tarkoitukseni ollut vähätellä tms.

Juuri nämä kommentit yrittävät luoda sitä kuvitelmaa, että me huonoista lähtökohdista huolimatta pärjänneet olisimme jotenkin universumin Hannu Hanhia, joille vain käynyt hitonmoinen munkki.

Se hitonmoinen munkkiko toi minulle tyäpaikan, jonka turvin pääsin muuttamaan pois vanhempien luota?

Ei, sen toi minun kirjoittamani ja lähettämäni työhakemus nro miljoona. Hain kaksi vuotta töitä, ennenkuin tärppäsi.

Se hitonmoinen munkkiko makdoi laskuni ja piti huolta rahataloudestani? Ei, se olin minä, joka päätin etten sössi raha-asioitani kuten vanhempani?

Se hyvä munkkiko toi koulutukseni? Ei, se olin taas minä itse, joka viikot istuin koulussa, töitä tein illat ja jokatoisen viikonlopun. Kokeisiin luin töissä hiljaisina hetkinä.

Olen nähnyt helvetisti vaivaa, jottei elämäni menisi päin p*rsettä. Joten kyllä, jostain tuurista puhumien tässä yhteydessä todellakin on vähättelyä ja jopa loukkaavaa.

Onnea kaikki tyynni, nämä täällä tulevat sanomaan. Että saman olisit saanut kun olisit ryypännyt, narkannut ja maannut kotona syyttäen lapsuutta, maailmaa, joulupukkia ja ketä vielä. Koska kaikki kerran on vaan onnesta kiinni,  odottaa vaan että hyvät asiat vaan tapahtuvat itsekseen. Tai joulupukki tai vastaava tuo pussillisen voimavaroja, jotka tuosta vaan antavat opiskelumenestyksen, työpaikan, ihmissuhteet jne. Ettei itse tarvitse tehdä päätöksiä, nähdä vaivaa ja toteuttaa niitä myös, kaikki arvotaan tai annetaan valmiina.

Joo, uskomatonta settiä aikuisilta.

Uskomattoman epäempaattista settiä sinulta. Luuletko oikeasti, etteivät myös kaikki muut ponnistele eteenpäin omien voimiensa rajoissa?

No ei kaikki todellakaan ponnistele, tehdään yhä uudelleen tyhmiä ratkaisuja (kuten se, joka on aina yh, ja aina uusi lapsi laitetaan alulle kun "suhde" on 6 viikkoa vanha). Ja odotetaan sitä joulupukkia, joka tuo hyvän suhteen, hyvän ammatin (tai pikemminkin rahaa kotisohvalle ilman turhia ammatteja, työpaikkoja jne). Myötätunto tuossa keskittyy tasan niihin lapsiin, jotka oppivat saman mallin äidiltään.

Et kykene tarkastelemaan omaa ajatteluasi kriittisesti. Kyseessä on silloin valinta, jos ihminen ymmärtää, että hänellä on vaihtoehtoja. Ellei ymmärrä, niin kyse ei ole valinnasta.

Millä tavalla, eikö ole kuullut ehkäisystä koskaan, kun ei voi valita raskautuako ventovieraalle? Onko vammainen tms vähälahjainen, joka oikeasti ei opi esim nuoruuden tyhmästä valinnasta (raskaaksi muutaman viikon kestäneen suhteen jälkeen), että tällä kertaa valitsen sen lisääntymiskumppanin pikkuisen huolellisemmin, tai edes hitaammin. Kun useimmat ihmiset voivat oppia ja oppivatkin. Heti vaikean lapsuuden jälkeen tekee helposti tyhmästi, mutta että kun puoli vuosisataa on kulunut ei minusta oikein voi enää syyttää lapsuutta ja voimavarajoulupukkia omista valinnoista.

Jollet hyväksy toisen tapaa elää, niin mikset vain jätä häntä rauhaan? Hän tuskin kaipaa sinun paheksuntaasi. Eikö sinulla ole tarpeeksi tekemistä omissa asioissasi?

Vierailija kirjoitti:

totuus444 kirjoitti:

asutaan suomessa. maailman ehkä valtio numero 1 jossa kaikilla mahdollisimman tasaiset lähtökohdat pärjätä elämässä. Älkää valittako kiitos, peilistä löytyy vastaukset. Omien vanhempien väärät valinnat ei tarkoita sitä että pitää tehdä niitä itse ja niin edespäin. 

Tuollaista ajattelutapaa kutsutaan defenssiksi. Onko sinun vaikea sietää sitä, että jollain menee huonosti? Muistuttaako se ikävällä tavalla sinua siitä, että sinullekin voi jonain päivänä käydä huonosti, yritit varautua asioihin miten hyvin tahansa? Että elämä oikeasti on arvaamatonta, vaikka sitä miten yrittäisi olla ajattelematta?

Ei tarvitse kysyä, miksi sinä hyökkäät tuon kimppuun. Sinä haluat pahaa, erityisesti niille jotka ovat selvinneet vaikeuksista. Ja puhut empatian puuttumisesta :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

totuus444 kirjoitti:

asutaan suomessa. maailman ehkä valtio numero 1 jossa kaikilla mahdollisimman tasaiset lähtökohdat pärjätä elämässä. Älkää valittako kiitos, peilistä löytyy vastaukset. Omien vanhempien väärät valinnat ei tarkoita sitä että pitää tehdä niitä itse ja niin edespäin. 

Tuollaista ajattelutapaa kutsutaan defenssiksi. Onko sinun vaikea sietää sitä, että jollain menee huonosti? Muistuttaako se ikävällä tavalla sinua siitä, että sinullekin voi jonain päivänä käydä huonosti, yritit varautua asioihin miten hyvin tahansa? Että elämä oikeasti on arvaamatonta, vaikka sitä miten yrittäisi olla ajattelematta?

Ei tarvitse kysyä, miksi sinä hyökkäät tuon kimppuun. Sinä haluat pahaa, erityisesti niille jotka ovat selvinneet vaikeuksista. Ja puhut empatian puuttumisesta :D

En halua mitään pahaa kenellekään. Hienoa, jos ihmiset pärjäävät hyvin. Eikö silloin heiltä riitä oman kamppailunsa muiston jäljiltä myös myötätuntoa niille, jolla menee huonommin? Hehän tietävät millaista oli sinnitellä ja ymmärtävät mitä muut käyvät läpi... Vai onko sitä liian tuskallista ajatella? Että itsellekin olisi voinut käydä huonosti, jos jokin asia olisi mennyt toisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla oli lasinen, köyhä ja väkivaltainen lapsuus.

Kaverini hoiti koulunsa hyvin, muutti 15-vuotiaana kotoa, kävi lukion ja opiskeli sen jälkeen. Meni töihin, naimisiin, eteni urallaan nopeasti, lapset, palasi töihin ja teki paljon töitä ja pääsi firmaan osakkaaksi. Omalla työllään menestyi ja tienaa nykyään isoja rahoja. Hän ei juo. Lapset pärjäävät koulussa. Mies on vakaa ja järkevä.

Luulen, että kurjat lähtökohdat oli juuri se mistä hän ponnisti. Että hänelle ja lapsilleen tulee toisenlaista. Mutta voihan sitä lähtökohtiaan jäädä märehtimäänkin.

...tai sitten tarina jatkuu näin. Opiskeli ja päätyi pätkätyökurimukseen. Ei löytänyt vakituista työpaikkaa eikä siten uskaltanut tehdä lapsiakaan. Alkoi stressin myötä oireilla ja terveyskeskuksessa hänellä todettiinkin tarkempien tutkimusten myötä reuma. Mies lähti paremman muijan matkaan, suhde itse asiassa oli jatkunut työpaikallaan jo viiden vuoden ajan. Surkeilla Kelan tuilla hän nyt kituuttaa sairaalajaksot ja venyttää penniä, että pystyy ostamaan pakolliset lääkkeet ja maksamaan vuokrat. Ystävät ovat hänet jättäneet, koska hänhän on säälittävä luuseri.

Mutta ei jatkunut noin. Tuon edellisen kaveri taustastaan huolimatta uskalsi yrittää. Ilman yrittämistä ei ainakaan olisi saanut yhtään mitään.

Oli voimavaroja siihen, että uskalsi yrittää.

Missä ne voimavara-arpajaiset on? Ne joissa arvotaan, että yrittääkö uudestaan kun epäonnistuu, vai korkkaako pullon. Ihmiset valitsevat väärin koska oikeat valinnat vaativat vaivaa, ja palkinto tulee vasta myöhemmin. Ei vaan viitsitä nähdä vaivaa, ja hankala lapsuus ikään kuin oikeuttaa jäädä uhriksi valittamaan vielä monta kymmentä vuotta lapsuuden päättymisen jälkeenkin. Aina löytyy se syyllinen jostakin muualta kun itsestä, vaikka enimmäkseen ihmiset ryssivät elämänsä ihan itse.  Vaikka samanlaisen lapsuuden kokeneet muut ovat selvinneet ihan ok, ei täydellisesti, mutta ok. Näitä sitten haukutaan, koska he ovat konkreettinen todiste, että huonon lapsuuden ei tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta.

Ja tuo joka menetti perheensä tsunamissa, mitä hänelle nyt kuuluu? Onko sillan alla valittamassa? Onko ainoa, joka on kokenut menetyksiä? Ja entä ne kaikki syrjäytyneet, joiden perhe on ihan elossa?

Minä en ymmärrä näitä uhriutujia, eivätkö he ymmärrä että kyse on heidän ainutkertaisesta elämästään, että muita syyttämällä he tekevät vahinkoa vain itselleen, ei niille muille. Että vaikka lapsuus olisi ollut aidosti ja oikeasti kamala, niin loputtomiin on naurettavaa sitä syyttää.

Tiedän yhden joka on 70 v nykyään, ja yhä märisee lapsuudesta, joka oli ihan normaali, hyvät vanhemmat, hyvä terveys, rahaakin ihan riittävästi. Ollut 50 vuotta aikaa luoda oma aikuinen elämä, mutta ei, lapsuutta pitää yhä syyttää, mikään tyhmä ratkaisu ei kuulemma ole hänen ollut omansa.

Paljonpa on kannattanut. Ja nyt alkaa olla oikeasti myöhäistä.

Miksi sinua häiritsee noin paljon jonkun muun "uhriutuminen"? Ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Mikset sinä keskity vain omaan elämääsi?

En ole tuo, jolle vastasit, mutta minua kyllä ”häiritsee” toisten uhriutuminen. Siksi että työssäni kohtaan juuri tällaisia uhriutujia, joille kaikki pitäisi tehdä helpoksi, mistään ei oteta itse vastuuta. Maataan vain, ja valitetaan kaikesta. Ei taustalla aina ole mikään lamauttava ahdistus, vaan ihan vain tapa suhtauhtua elämään. Heitä jos joku saisi heräteltyä asenteen muutokseen, niin heidän ympäristöönsä kohdistama negatiivinen kuorma kevenisi paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän omilla valinnoillakin on merkitystä. Ainakin näin ulkopuolisin silmin ihmettelen kaveriani, joka aina ajautuu surkeisiin ihmissuhteisiin. Niistä näkee heti että toisella ei ole ihan puhtaat jauhot pussissa. Rahaa ei osata käyttää, tietynlainen elämänhallinta puuttuu. Toki kaikkeen ei voi vaikuttaa, esim. läheisen kuolema on sellainen asia.

Sepä se. Itselläni oli väkivaltainen lapsuus päihdeongelmaisten vanhempien kanssa. Peruskoulun suoritin juuri ja juuri kutosen keskiarvolla. Ammattikoulun aloitin, mutta jätin kesken jo ekana vuonna.

Teininä ajauduin parisuhteeseen, jossa taas sain viikottain turpiin sairaalloisen mustasukkaiselta poikaystävältä. Valitettavasti muutin jopa hetkeksi hänen kanssaan yhteen.

Jossain vaiheessa sitä välähti, ettei kaikkea p*skaa tarvitse kestää. Siitä voimaantuneena jätin tuon väkivaltaisen poikaystävän, jouduin muuttamaan hetkeksi takaisin vanhemmilleni, mutta se ei siinä vaiheessa haitannut. Sain töitä myyjänä, ja viimein aloin saada ihan omaa rahaa.

Sain haettua oman vuokrayksiön. Kun tavarat oli saatu sinne, niin olisin voinut itkeä onnesta. Ekaa kertaa elämässäni koti, jossa saan olla rauhassa, ilman että kukaan lyö, haukkuu tai kännää viikon putkeen.

Vuosi meni harjoitellessa omaa elämää töitä tehden, sitten päätin, etten voi jättää koulutusta vain peruskouluun. Suoritin ammattikoulututkinnon hyvillä arvosanoilla. Samalla tapasin miehen, jonka kanssa alettiin seurustella ja muutettiin yhteen ensimmäisen vuosipäivän tienoilla. Mies oli (ja on edelleen) rauhallinen, välittävä, eikä satuttaisi kärpästäkään. Se oli tärkeä kriteeri, sillä en aikonut enää lähteä suhteeseen, jossa minua lyötäisiin ja solvattaisiin.

Muutama vuosi valmistumisesta hain ja pääsin ammattikorkeaan. Valmistun ensi keväänä.

Talousongelmia ei pahemmin koko tänä itsenäistymiseni aikana ole ollut. Sain niin karun mallin kotoa, että mitä se on jos sössii raha-asiansa (ruoka loppu, sähköt katkaistiin kerran, puhelimet oli useita kertoja mykkänä maksamattomien laskujen takia jne), että rahatalouden hoitaminen oli alusta asti äärimmäisen tärkeä asia.

En osta mitään osamaksuilla, käytän tavarat loppuun ennenkuin ostan uutta, maksan laskut heti pois, noudatan päiväbudjetteja, säästän rahaa pahanpäivän varalle jne.

Työttömänä en ole ollut kertaakaan lapsuudenkodista muutettuani.

Eli kaikkiaan lähtökohtani elämään olivat surkeat, ja helposti elämä saattaisi olla jotain ihan muuta kuin mitä se nyt on. Kaikkeen elämässä ei voi vaikuttaa, mutta niihin joihon voi, niin kannattaa vaikuttaa ja tehdä parhaansa.

Mitä jos ei olisi taustalta löytynyt niitä välittäviä vanhempia, vaan todettu, että itsepä sössit niin saat sitten korjatakin? Toiset potkitaan kotoaan jo teineinä, kun teini ei osaa olla asiallisesti.