Lue keskustelun säännöt.
Miten saada iloa elämään?
25.09.2018 |
Olen neljäkymppinen nainen ja kärsin siitä, että joka ilta minulle seuraava päivä aivan samantekevä. Lapsia en (onneksi) ole tehnyt. Olen opiskellut, minulla on työpaikka ja periaatteessa elämä mallillaan ulkoisesti tarkastellen. Sisäisesti olen aivan loppu. Olen kokeillut terapiat, sairauslomat, lääkkeet ja työpaikanvaihdot mutta tuloksetta. En näe elämässäni mitään merkitystä eivätkä ihmissuhteeni tuo minulle minkäänlaista nautintoa. Eli minulla ei ole huomisenkaan työpäivän selättämiseksi muuta motiivia kuin velvollisuudentunto.
Yksinkertainen kysymys: Onko joku päässyt tällaisesta tilasta eroon? Itselläni jatkunut niin kauan, kuin muistan eli ihan lapsesta saakka.
Minulla ei ole ollut lapsenakaan unelmia, ei tavoitteita eikä päämääriä. Olen ihan päiväkoti-ikäisestä saakka kokenut olevani jotenkin ulkopuolinen. Päällisin puolin olen ollut kiltti ja hyvin käyttäytyvä lapsi eli olen tiennyt, miten tulee käyttäytyä ongelmitta. Kavereitakin on ollut mutta olen ollut heidän kanssaan kai lähinnä siksi, että nämä tulivat aina minua hakemaan ulos. Olen koko elämäni jatkanut samaa rataa ja tehnyt asioita vain siksi, että minun oletetaan niin tekevän.
Kun tapaan ihmisiä, tuntuu joku lasiseinä olevan aina välissä. Eli esitän sitä pirtsakkaa julkista minää (siitä pidetään ja seuraani oikein hakeudutaan) ja lähden kotiini suorittamaan elämää yksin.
Kommentit (191)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Palsta se taas näyttää kauneinta osaamistaan...
Puhdista suolistosi ja lisää raakaravintoa, vehnänorasta yms. Vähennä hiilareita ja syö mustaviinimarjoja ja D-vitamiiniä. Aloita pari uutta projekstia ja uusi harrastus. Sanot joka päivä itsellesi "nautin tästä auringon paisteesta/ruskasta/kahvista/mitä tahansa ja minulla on juuri nyt hyvä olo. Laitan silmät kiinni ja hymyilen.
Sinun pitää itse avata itsesi ilolle.
Luitko aloitusta ollenkaan? Voiko noilla ratkaista asiaa, jos jo lapsuudesta saakka on tuntunut päämäärättömältä eikä ole ollut unelmia. Itselle tulee vähän voimaton olo lukea aloitusta, koska itsellä ei ole siihen juuri kosketuspintaa enkä osaa sanoa, mistä voisi oikeasti olla apua. Voiko kyse olla erilaisesta aivokemiasta?
En todellakaan tiedä auttaako ap:ta jos listaan omat ilonaiheeni, mutta otsikossa hän sitä kuitenkin kysyi. Saan iloa läheisistä ihmisssuhteistani, eläimistä, liikunnallisesta harratuksestani (joukkuelaji), piirtämisestä, kirjoittamisesta, asioiden kokeilemisesta, tietokonepelien pelaamisesta, luonnossa liikkumisesta ja itseni vapaaksi tuntemisesta. Tykkään esimerkiksi kiipeillä puihin ja käyn kaverin kanssa trampoliinipuistossa säännöllisesti, vaikka ne voivat joistakin lapsellisilta ajanviettotavoilta näyttää. Itselle mieluisten kirjojen lukeminen, leffojen katselu, musiikin kuuntelu. Jännitystä ja iloa aiheuttavat myös tulevaisuudensuunnitelmat: keikkareissut kaverien kanssa, turnaukset joukkueen kanssa, tulevat häät miehen kanssa.
Luitko itse?
Kun ap:n mielestä kaikki muut ihmiset paitsi yksi junatuttavuus ovat äärimmäisen tyhmiä ja ikävystyttäviä niin sosiaaliset tilanteet ovat vain pakkopullaa. AP ei arvosta muita ihmisiä lainkaan, hänelle ratkaisu ei siten ole muut ihmiset, koska he ovat juuttaan tyhmiä ja tylsiä. Vain AP on älykäs ja innovatiivinen, mutta silti nuupahtaa omassa tylsässä seurassaan, ehkä, koska joku ei koko ajan kehu vieressä kuinka paljon älykkäämpi ja parempi hän on kuin muut. Onneksi tuo pitkä ja komea mies tulee ja pelastaa, vaikka nyt mies olisikin vähän masentunut. Komeassa seurassa AP:n masennus unohtuu ja kaksi masentunutta tuo iloa toisilleen.
Miten sinun musiikinkuunteluohjeesi on yhtään sen parempi ohje kuin lainaamasi kirjoittajan ehdottama uusi harrastus, kahvihetki tai projekti? Miten musiikin kuuntelu auttaa jos AP:n vaiva on seurannut lapsuudesta saakka? Ei auta ainakaan hänen ylimielisyyteensä ja narsistisuuteensa. Ajattele viittä miljoonaa suomalaista ja kaikki ovat niin tylsiä ja tyhmiä, toista se on AP. Ei varmaan löydy ulkomailtakaan hänen tasoistaan seuraa, joka toisi hänelle iloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko harkinnut esim. jotain kansalaisopistojen opintoja? Sellaisia joita ei tarvitse suorittaa, vaan ihan omaksi iloksi vaan. Kädentaitoja, taidetta, näytteleminen? Vaikka jonkun uuden kielen opiskelua? Ja sitten kun osaat sitä kieltä hieman jo, niin lähde matkalle jonnekin, jossa pääset käyttämään sitä. Yksin matkustellessa usein tutustuu muihin ihmisiin.
Olen nuorena piirtänyt paljon ja opiskelemani ala oli taide. Olen saanut jo niin paljon palautetta negatiivisista kommenteistani etten tiedä, miten tätä sanoa olematta negatiivinen. Olen ollut työväenopiston maalauskurssilla työkaverin houkuttelemana ja pakko myöntää ilmapiirin olleen unettava. Opettaja oli mukava muttei mikään taiteilija, kurssitoverit enimmäkseen leppoisia eläkeläisiä. Taisin jättää kurssin kesken.
Minulle itseni ilmaisu on tärkeää. Haluan ymmärtää kumpanini vivahde-erot puheessa eikä vieraalla kielellä ole minusta mahdollista keskustella mielekkäästi. Anteeksi jos jonkun mielestä olin taas negatiivinen. Minulla on paljon kokemuksia matkustelusta maissa, jonka kieltä en täysin ymmärrä ja minusta puutteellisen kielitaidon kanssa on ikävää keskustella. Vastaavasti en jaksa itse keskustella kovin huonosti kieltä puhuvan ihmisen kanssa. Puheenaiheet ovat silloin hyvin arkisia (koska abstrakteille asioille ei sanavarasto riitä).
Oletko perfektionisti? Ei kielen opiskelun (ainakaan alku-)tavoitteen ole pakko olla heti erinomaisella tai edes koskaan täysin nativiitasolla. Muutenkaan ei ole pakko olla joka asiassa heti erinomainen tai loistava. Ehkä sinulle tekisi hyvää olla ihan vain huono tai keskinkertainen jossain, pelkäätkö epäonnistumisia tai itsesi nolaamista? Oletko sitä ihmistyyppiä jonka on pakko olla heti loistava jossain tekemisessä tai muuten lannistut ja lopetat sen?
Osittain ainakin olet oikeassa. Olen perfektionisti ja mm. koulu/opiskelu on ollut aina helppoa ilman mitään panostamista. En ole oppinut löytämään opiskelun iloa. Kaipaan silti haasteita. Niitä on tarjonnut urheilu ja siksi sitä harrastan.
Kaipaisin nokkelaa seuraa. Yleensä ihmiset tylsistyttävät ja tiedän etukäteen, mikä heidän seuraava lauseensa on. En halua kuulostaa ylimieliseltä mutta enimmäkseen ihmisten seura on tosi tylsää.
Kerro mikä seuraava lauseeni on
Mikset kykene muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita? Ihannemiehen kriteerisikin liittyvät lähinnä ulkonäköön ja materiaan: pitää olla hyvännäköinen, pitkä, varakas jne. Jos mietin omia kriteerejäni, ne liittyvät kyllä enemmän luonteeseen: hauska, sosiaalinen, älykäs, intohimoinen, kiva, jossain määrin kunnianhimoinen jne. Itse en ikinä ihastu pelkkään ulkokuoreen vaan luonteeseen. Huipputyypit vetävät minua myös fyysisesti puoleensa, vaikka he voivat olla hyvin erinäköisiä, -kokoisia ja -ikäisiä. No, seuransaanti ei olekaan ollut minulle mikään ongelma. Mietin vain, että ehkä kriteereissäsi on jotain vikaa, jos et löydä miestä eivätkä suhteesi kestä. Eikä tarvitse kommentoida, kun sanoit jo, ettet kommentoi. Minulle vain ihmissuhteidesi pinnallisuus alkaa hahmottua ongelmiesi yhtenä mahdollisena juurisyynä.
Musta on vähän hämmentävää ettei ap vuorovaikuta tässä ketjussa yhtään. Tai siis vastasin tosi henkilökohtaiseti ja kysyin kysymyksiä, puolustinkin. Ap on silti vain vastannut kun on päässyt jotenkin ärähtämään. Ei mitään pohdintaa, prosessia tai synteesiä.
Nyt minulle tuli tästä mieleen, että onko mahdollista jonkinlainen persoonallisuushäiriö? Vaativa, narsismiin taipuvainen? Tai sitten ehkä jopa asperger/autismi?
Ei millään pahalla mutta ainakin pidät kaiken rehelllisen prosessoinnin pitkän kepin päässä itsestäsi ja loistat kun pääset sivaltamaan.
Ap, haluaisin tavata sinut! Oikeastaan luulen että tunnemme jo...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikset kykene muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita? Ihannemiehen kriteerisikin liittyvät lähinnä ulkonäköön ja materiaan: pitää olla hyvännäköinen, pitkä, varakas jne. Jos mietin omia kriteerejäni, ne liittyvät kyllä enemmän luonteeseen: hauska, sosiaalinen, älykäs, intohimoinen, kiva, jossain määrin kunnianhimoinen jne. Itse en ikinä ihastu pelkkään ulkokuoreen vaan luonteeseen. Huipputyypit vetävät minua myös fyysisesti puoleensa, vaikka he voivat olla hyvin erinäköisiä, -kokoisia ja -ikäisiä. No, seuransaanti ei olekaan ollut minulle mikään ongelma. Mietin vain, että ehkä kriteereissäsi on jotain vikaa, jos et löydä miestä eivätkä suhteesi kestä. Eikä tarvitse kommentoida, kun sanoit jo, ettet kommentoi. Minulle vain ihmissuhteidesi pinnallisuus alkaa hahmottua ongelmiesi yhtenä mahdollisena juurisyynä.
Minä en etsi (enkä halua) kumppaniksi sosiaalista ihmistä. Siinäpä ehkä yksi selitys sille, että kumppanin ja muunkin seuran löytäminen on hankalaa. Olen introvertti. Viihdyn paljon yksin mutta tietysti haluaisin jakaa ajatuksiani. Minäkin ihastun luonteeseen.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Musta on vähän hämmentävää ettei ap vuorovaikuta tässä ketjussa yhtään. Tai siis vastasin tosi henkilökohtaiseti ja kysyin kysymyksiä, puolustinkin. Ap on silti vain vastannut kun on päässyt jotenkin ärähtämään. Ei mitään pohdintaa, prosessia tai synteesiä.
Nyt minulle tuli tästä mieleen, että onko mahdollista jonkinlainen persoonallisuushäiriö? Vaativa, narsismiin taipuvainen? Tai sitten ehkä jopa asperger/autismi?
Ei millään pahalla mutta ainakin pidät kaiken rehelllisen prosessoinnin pitkän kepin päässä itsestäsi ja loistat kun pääset sivaltamaan.
Olen pahoilani, että koet noin. Minusta olen muutakin tekemistä kuin vauvapalstan selaamista harrastavana vastannut ihan kiitettävästi. En ole ilkeillyt kenellekään. En ole sivaltanut. Olen ollut rehellinen.
Jos koet kirjoitukseni noin, ymmärrätkö ehkä yhteyttä kokemuksesi ja jatkuvan näyttelemisen tarpeeni kanssa live-elämässä? Omana itsenäni tunnun ärsyttävän kovastikin joitakin ihmisiä.
Olen kuitenkin oppinut jo sen verran tervettä itsekkyyttä, etten anna sinunlaisillesi ihmisille oikeutta pilata päivääni. Ajattelemme maailmasta ja elämästä hyvin eri tavalla.
Onneksi osa kommenteista on ollut ihan toisenlaisia. Kaikille en viestiketjun pituudesta johtuen ole ehtinyt vastaamaan mutta on lohdullista huomata, etten ole ongelmineni yksin ja että tälläkin palstalla on olemassa myös sinua avarakatseisempia ihmisiä. Kiitos tasapuolisesti kaikille kommentoijille, myös kritiikkiä antaneille. En suinkaan ohita sitä. Kyseenalaistan omia ajatuksiani varmasti enemmän, kuin moni kritisoijani ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, haluaisin tavata sinut! Oikeastaan luulen että tunnemme jo...
Olen introverttiudestani huolimatta utelias. Ehkä haluaisin silti kysyä että miksi haluaisit tavata?
crazyhiker kirjoitti:
Päädyin tuossa yhteiskunnallisessa sepustuksessa sivuraiteille, pahoittelut siitä :D
Ennen kuin lähden iltalenkille, minulla olisi ap:lle pari kysymystä. Pyydän vastaamaan niihin miettimättä. Ei logiikkaa, ei päättelemistä.
Koska viimeksi olit onnellinen?
Mitä haluaisit tehdä juuri nyt?
Omat vastaukseni:
Eilisillalla kun makoilin sängyllä meditoimassa, en miettinyt mitään ja olo oli sanoinkuvaamattoman hyvä.
Kävellä metsässä (ja niin aion myös tehdä).
Viimeksi olin onnellinen rojahtaessani eilen illalla reilusti puolen yön jälkeen. Oli hiljaista ja niin myöhäistä, ettei kukaan varmasti soita, laita viestiä eikä työsähköpostikaan täyty. Kun kukaan ei vaadi/odota minulta mitään, tunnen syvää rauhaa. Kuuntelin tuulen ääniä ulkoa ja tunsin oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Joskus lähden tyhjälle kadulle ja kävelen meren rantaan kuuntelemaan aaltojen kohinaa.
Nautin tuosta tunteesta niin paljon, että se tekee ongelmalliseksi nukkumaan menemisen ajoissa. Haluaisin saada saman tunteen päivisinkin mutta se on mahdotonta.
Juuri nyt haluaisin työn tekemisen sijaan mennä peiton alle ja vain ajatella. Antaa ajatusten tulla ja mennä ilman sen kummempaa kannan otamista niihin. Samalla katselisin sinistä taivasta, joka makuuhuoneeni ikkunasta näkyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kun on porukan älykkäin. Salillinen ihmisiä pohtimassa asiaa josta tiedät enemmän kuin muut, puhumassakin siitä joku nuori pyrkyri naiivina, kaikki ihmettelee hänen "osaamistaan" ja itse melkein jo tikahdut kaikkeen idiotismiin. Tulee kommenttien vuoro; sydän hakkaa, et nosta kättä, ne hikoilee, joku muu kysyy jotain itsestäänselvää...
Se kun vanhempasi on haastanut sinut jo pienestä kuin aikuisen; oikonut ja pilkannut, nauranut kun olet väärässä. Sinusta on tullut verbaalisesti taitava, nokkela... Haastat vanhempasi hänen ajatuksissaan vuodesta toiseen, et tee virheitä.
Aikuisena et uskalla hullutella, heittäytyä, olla väärässä. Kaikki typerät ja tylsät menee oikealta ja vasemmalta ohi kun pyrkyröivät. Itsekin pärjäät mutta VAIN substanssilla, onhan se kova. Kerrot itsellesi että muut ovat tylsimyksiä, sinä ainutlaatuinen ja älykäs ja parempi kuin muut. Jopa oikeutettu ajattelemaan niin koska muut, ne tyhmät, saattavat ärsyyntyä sinusta itsestäsi, aidosta sinusta.
Joskus jossain kunnan maksamassa yksinäisessä hautakivessä voinee lukea "minä olin oikeassa enkä ainakaan tehnyt itsestäni pelleä vaikka onnellinen en ollutkaan"
Vierailija kirjoitti:
Se kun on porukan älykkäin. Salillinen ihmisiä pohtimassa asiaa josta tiedät enemmän kuin muut, puhumassakin siitä joku nuori pyrkyri naiivina, kaikki ihmettelee hänen "osaamistaan" ja itse melkein jo tikahdut kaikkeen idiotismiin. Tulee kommenttien vuoro; sydän hakkaa, et nosta kättä, ne hikoilee, joku muu kysyy jotain itsestäänselvää...
Se kun vanhempasi on haastanut sinut jo pienestä kuin aikuisen; oikonut ja pilkannut, nauranut kun olet väärässä. Sinusta on tullut verbaalisesti taitava, nokkela... Haastat vanhempasi hänen ajatuksissaan vuodesta toiseen, et tee virheitä.
Aikuisena et uskalla hullutella, heittäytyä, olla väärässä. Kaikki typerät ja tylsät menee oikealta ja vasemmalta ohi kun pyrkyröivät. Itsekin pärjäät mutta VAIN substanssilla, onhan se kova. Kerrot itsellesi että muut ovat tylsimyksiä, sinä ainutlaatuinen ja älykäs ja parempi kuin muut. Jopa oikeutettu ajattelemaan niin koska muut, ne tyhmät, saattavat ärsyyntyä sinusta itsestäsi, aidosta sinusta.
Joskus jossain kunnan maksamassa yksinäisessä hautakivessä voinee lukea "minä olin oikeassa enkä ainakaan tehnyt itsestäni pelleä vaikka onnellinen en ollutkaan"
Toivottavasti et tarkoittanut pahalla. Kuvailit nimittäin aika hyvin sitä, miltä minusta tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en tiedä miten pahalla kun itseni kuvailin.
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä miten pahalla kun itseni kuvailin.
Julkisesti tuollaisen sanominen itsestään olisi sosiaalinen itsemurha (tosin sosiaaliseen itsemurhaan päätyy myös näyttelemällä).
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko mahdollista päästää irti tai hellittää, muiden asettamista, todellisista tai kuvitteellisista vaatimuksista?
Ei kai tarvitse. Itsetuntemuksen välineenä sillä tosin voi olla arvoa. Itse opin että ärsyynnyn muissa siitä, mikä itsessäni hävettää. Heittäytyminen, hömelöys...
Olen alkanut ajatella, että nämä muut ovat oikeastaan rohkeita. Itsepintaisesti kääntänyt itseni heidän puolelleen, tsemppariksi. Silloin uskallan nostaa käteni ja ääneni kun olen heidän joukossaan henkisesti, tsemppaamassa. Enkä halveksimassa.
Muut ovat aina peilejämme. Pahimmat pelkomme heijastuu heistä. Minulle ei ole sallittu tiettyä käytöstä ilman että minulle tulee siitä häpeää. Muut turvallisessa ympäristössä kasvaneet eivät koe samalla tavalla.
Ongelma ei ole "tyhmissä" ihmisissä. Ongelma on minussa.
Vierailija kirjoitti:
Olisiko mahdollista päästää irti tai hellittää, muiden asettamista, todellisista tai kuvitteellisista vaatimuksista?
Harjoittelen sitä parhaillaan. Olen ryhtynyt yrittäjäksi mm. siitä syystä, että työpaikkani oli kuin paluu peruskouluun (lainaan tuota aiempaa kommenttia: kädet hikoaa kun joku kysyy jotakin itsestäänselvää).
Toisin sanoen minulla ei enää ole työyhteisöä ja pelkästään tämä on ollut jo iso helpotus.
Tosin tämä keskustelu on tuonut hyvin esiin niitä asenteita, joita kohtaan hellittäessäni/päästäessäni irti ympäristön asettamista todellisista (ja ehkä kuvittelemistanikin) vaatimuksista sekä oletuksista.
Vierailija kirjoitti:
Teini-ikäisen lapseni tapaturmaisen kuoleman jälkeen on ollut 10 v. sama tunne. Aiemminkin oli koko elämän ulkopuolinen olo, mutta tuo tapahtuma pahensi sitä. Suurin osa ihmisistä on mielestäni tylsiä ja rasittavia ja kartan vapaa-ajalla ihmiskontakteja. Kirjojen kanssa viihdyn, vaikka hyviä kirjoja on vaikea löytää. Noin kerran vuodessa tapaan sattumalta jossakin vieraan ihmisen, jonka kanssa keskustelu lentää ja tuolloin herään eloon. Jälkikäteen tuntuu vielä pahemmalta, kun tajuaa, millaista elämä voisi olla.
Olen hyväksynyt asian. Teen hyvää ruokaa ja näpertelen yksikseni milloin mitäkin askartelua ajankuluksi. Olen liian kohtelias itsemurhaan. Harrastan hyväntekeväisyyttä ja maksan veroja. Ei minusta ainakaan mitään haittaakaan kenellekään ole.
Kaikesta huolimatta tämä oli jotenkin aika sympaattisesti ilmaistu.
Itse koen suurimman osan ihmisistä myös äärimmäisen tylsäksi seuraksi. Kertoilevat esimerkiksi kahvipöydässä niitä näitä, juttuja jotka ei voisi vähempää kiinnostaa enkä ikinä itse jaksaisi ääneen mainita. Itseni olen hyväksynyt sellaisena kuin olen, mutta se ei tarkoita sitä, että pitäisin itseäni jotenkin parempana ja fiksumpana kuin nämä muut, vaan selvästihän he ovat jollain lailla ainakin sosiaalisesti tms. lahjakkaampia kuin minä. Kykenisin varmasti samanlaiseen jaaritteluun, mutta kun en jaksa nähdä vaivaa.
Kaikilla ihmisillä tulisi olla näköala, sanoi työterapeutti minulle. Eikä sillä tarkoiteta ikkunan takana aukeavaa maisemaa.
Joku haave, tavoiteltava asia, askel elämässä eteenpäin, juttu jonka vuoksi tekee töistä ja jonka saavuttamisesta saa tyydytystä.
Vierailija kirjoitti:
crazyhiker kirjoitti:
Päädyin tuossa yhteiskunnallisessa sepustuksessa sivuraiteille, pahoittelut siitä :D
Ennen kuin lähden iltalenkille, minulla olisi ap:lle pari kysymystä. Pyydän vastaamaan niihin miettimättä. Ei logiikkaa, ei päättelemistä.
Koska viimeksi olit onnellinen?
Mitä haluaisit tehdä juuri nyt?
Omat vastaukseni:
Eilisillalla kun makoilin sängyllä meditoimassa, en miettinyt mitään ja olo oli sanoinkuvaamattoman hyvä.
Kävellä metsässä (ja niin aion myös tehdä).Viimeksi olin onnellinen rojahtaessani eilen illalla reilusti puolen yön jälkeen. Oli hiljaista ja niin myöhäistä, ettei kukaan varmasti soita, laita viestiä eikä työsähköpostikaan täyty. Kun kukaan ei vaadi/odota minulta mitään, tunnen syvää rauhaa. Kuuntelin tuulen ääniä ulkoa ja tunsin oloni turvalliseksi ja kotoisaksi. Joskus lähden tyhjälle kadulle ja kävelen meren rantaan kuuntelemaan aaltojen kohinaa.
Nautin tuosta tunteesta niin paljon, että se tekee ongelmalliseksi nukkumaan menemisen ajoissa. Haluaisin saada saman tunteen päivisinkin mutta se on mahdotonta.
Juuri nyt haluaisin työn tekemisen sijaan mennä peiton alle ja vain ajatella. Antaa ajatusten tulla ja mennä ilman sen kummempaa kannan otamista niihin. Samalla katselisin sinistä taivasta, joka makuuhuoneeni ikkunasta näkyy.
Kiitos. Tällaista vastausta odotinkin.
Olet onnellisimmillasi kun voit unohtaa suorittamisen, materian, asemasi sosiaalisessa hierarkiassa ja ulkonäköpaineet.
Silti, kumppaniksi haluat menestyvän, urheilullisen ja ulkonäöltään huipputasoisen suorittajamiehen joka tekee juuri niitä asioista joista itse haluaisit vapautua.
Yhdessä miehen rinnalla voisit jatkaa tutulla ja turvallisella masennuksen tiellä, kohti uusia "saavutuksia".
Se guru tai runoilija, jonka kanssa voisit tehdä juuri tuota mitä hienosti kuvailit, ei käy. Palkkakuitin loppusumma ei riitä, puku ei ole Armanin eikä pituuskaan välttämättä ole vaadittu 185cm.
Mutta hei, kukin tavallaan :D
Entä jos minä nyt vastaan sinulle, että olen?
Tai jos vastaan etten ole?
Sekö sinulle nyt riittää? Olethan koko ketjun ajan valittanut siitä, ettet halua vinkkejä elämääsi, vaan ainoastaan vastauksen tähän yllämainittuun kysymykseen.
Siksipä minäkään en kerro sinulle mitään vinkkejä. Mutta nyt olet varmasti tyytyväinen, kun sait vastauksen.
Ethän sinä ole muuta kuin trolli.