”Minä olen sinunkin p*skavaippasi vaihtanut” -Onko teidänkin vanhemmat tälläisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen tekee lapsia tiedostamatta tai tiedostaen pääasiassa omaksi vanhuudenturvakseen.

Ei kukaan kustanna ja hyysää lasta aikuiseksi asti ja sitten ei toivo enää muka mitään. Yhteydenpitoa nyt ainakin odottaa saavansa.

Kuka tekee mitenkin, mutta oletettavasti lapsi hankitaan, koska tulee halu hankkia lapsi eli vauvakuume.

Joku hankkii tähän hoivan tarpeeseen koiran. 

Oletko kuullut pyyteettömästä rakkaudesta? Se on sitä, että on valmis uhraamaan oman mukavuutensa (jopa elämänsä) rakastamansa ihmisen (puolison, lapsen, muun läheisen) eteen, vapaaehtoisesti?

Ei laske omaa etuaan eikä vaivojaan? Eikä valita siitä kohteelle, että "kun mä jouduin sun eteen niin paljon tekemään, olisit kiitollinen." Eikä odota kiitosta, vaan kohteen hyvinvointi on se suurin kiitos kaikesta.

Mutta se halu hankkia lapsi tulee paljolti siitä itsekkäästi tarpeesta, että tulisi itse rakastetuksi lapsen taholta. Tähän sisältyy sitten se, että se lapsi vielä vanhanaikainen pitää yhteyttä, kun omat voimat jo hiipuu ja kaikkea ei enää käsitä.

Taidat olla lapseton? Minulla halu hankkia lapsia tuli siitä, että koin että minulla oli paljon rakkautta annettavana. Niin paljon, että koin olevani valmis antamaan huolenpitoa ja rakkautta omalle lapselleni. En miettinyt mitä lapsista tulisin aikanaan hyötymään (jos tulisin, voivathan he vaikka muuttaa toiseen maahan).

On mulla lapsia. He ovat jo teinejä. Oikeastaan en tiedostanut, miksi lapsia halusin. Tiesin vaan, että niitä haluan.

Nyt kun omat vanhemmat tarvitsevat jo apuja, tajuan, että toivon myös lapsiltani vanhuudessani samanlaista apua. Eli että järjestävät oloni kelvolliseksi, jollen siihen itse kykene ja järjestävät raha-asiani minulle hyviksi. Ja etenkin, että pitävät yhteyttä ja kertovat kuulumisiaan.

Miksi tälle alapeukku?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen tekee lapsia tiedostamatta tai tiedostaen pääasiassa omaksi vanhuudenturvakseen.

Ei kukaan kustanna ja hyysää lasta aikuiseksi asti ja sitten ei toivo enää muka mitään. Yhteydenpitoa nyt ainakin odottaa saavansa.

Kuka tekee mitenkin, mutta oletettavasti lapsi hankitaan, koska tulee halu hankkia lapsi eli vauvakuume.

Joku hankkii tähän hoivan tarpeeseen koiran. 

Oletko kuullut pyyteettömästä rakkaudesta? Se on sitä, että on valmis uhraamaan oman mukavuutensa (jopa elämänsä) rakastamansa ihmisen (puolison, lapsen, muun läheisen) eteen, vapaaehtoisesti?

Ei laske omaa etuaan eikä vaivojaan? Eikä valita siitä kohteelle, että "kun mä jouduin sun eteen niin paljon tekemään, olisit kiitollinen." Eikä odota kiitosta, vaan kohteen hyvinvointi on se suurin kiitos kaikesta.

Mutta se halu hankkia lapsi tulee paljolti siitä itsekkäästi tarpeesta, että tulisi itse rakastetuksi lapsen taholta. Tähän sisältyy sitten se, että se lapsi vielä vanhanaikainen pitää yhteyttä, kun omat voimat jo hiipuu ja kaikkea ei enää käsitä.

Taidat olla lapseton? Minulla halu hankkia lapsia tuli siitä, että koin että minulla oli paljon rakkautta annettavana. Niin paljon, että koin olevani valmis antamaan huolenpitoa ja rakkautta omalle lapselleni. En miettinyt mitä lapsista tulisin aikanaan hyötymään (jos tulisin, voivathan he vaikka muuttaa toiseen maahan).

On mulla lapsia. He ovat jo teinejä. Oikeastaan en tiedostanut, miksi lapsia halusin. Tiesin vaan, että niitä haluan.

Nyt kun omat vanhemmat tarvitsevat jo apuja, tajuan, että toivon myös lapsiltani vanhuudessani samanlaista apua. Eli että järjestävät oloni kelvolliseksi, jollen siihen itse kykene ja järjestävät raha-asiani minulle hyviksi. Ja etenkin, että pitävät yhteyttä ja kertovat kuulumisiaan.

Miksi tälle alapeukku?

Koska et anna lastesi elää omaa elämäänsä. He eivät ole sinun omaisuuttasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttua on. Äitini on syntynyt 1950. Meitä on kaksi lasta, tyttö ja poika. Minut on kasvatettu täysin eri tavalla kuin pikkuveljeni.

Äidilleni on erityisen rankkaa, jos minä olen onnistunut jossakin, onnellinen tai näytän liian hyvältä. Tällöin äitini yrittää kommenteillaan viedä pois minusta ulospäinkin välittyvän hyväntuulisuuden. Jos ilon poistaminen ei onnistu, hän aloittaa mykkäkoulun. Se ilmenee siten että hän ei vastaa kysymyksiini tai kuuntele kun puhun (poistuu huoneesta kesken lauseen) - olen tuolloin kuin ilmaa.

Kun olen joutunut sairaalaan, hän ei tule minua katsomaan. Tai kun olen sairaana, hän ei yleensä noteeraa asiaa muutoin kuin pelkää taudin tarttuvan itseensä. Minun pitäisi jatkuvasti ”maksaa” olemassaoloni oikeutus erilaisin töin ja suorituksin, kuten akateemisin loppututkinnoin, pinoamalla halkoja ja haravoimalla pihaa jossa ei ole mitään haravoitavaa samaan aikaan kun ulkoilen 2-vuotiaani kanssa.

Näitä lukiessa en voi kun ihmetellä, miksi olette tällaisten vanhempien kanssa tekemisissä?!

Olen tekemisissä voimieni mukaan. Tapaan kerran - pari kuukaudessa. Viesteihin vastaan harkintani mukaan. Perintöä en odota; minut tullaan ohittamaan (lapsille ja veljelle menee). Toisekseen - nyt, 40-vuotiaana pystyn asettamaan vanhemmalle rajoja, joihin rahkeet eivät nuorempana riittäneet. Pystyn osoittamaan tuttaville ja sukulaisille, että tämän henkilön puheisiin tulee suhtautua varauksella. Lisäksi, otan ihmisestä nyt irti kaiken mahdollisen hyödyn - kovin suurta kiitollisuutta tuntematta. Nyt valta on minulla.

Mitä hyötyä koet vanhemmastasi saavasi irti?

Voitko avata tilannetta? En ymmärrä miksi olet vanhempiesi kanssa tekemisissä.

Tutun kuuloista. Isäni käyttää kaikkia mahdollisia verukkeita jotta saisi painostettua minua tekemään milloin mitäkin. Ei vaativia asioita, mutta naurettavia, sellaisia joilla pääsee käyttämään valtaa. Kun parin kuukauden manaamisen jälkeen menen käymään vanhemmillani, pyynnöt ovat luokkaa : haravoi piha, siivoa pöydältä voileiväntekovälineeni(joita itse käytti ja kiire katsomaan telkkaria) , vie saunaan vettä(käyttää sitä yksin), hae autosta sitä ja tätä, etsi mulle viime viikon lehti. Täysin terve ihminen tekemään sen kaiken, mutta ei vaan jaksa ja haluaa juoksuttaa.

Jos sanon että tee itse, niin vetää heti keskusteluun ne kaksisataa euroa jotka antoi kun muutin pois yli kymmenen vuotta sitten (maksettu työllä takaisin) tai klassikkona se että minua joudutaan hakemaan bussipysäkiltä kun tulen kutsuttuna vierailulle. Hän ei sitä edes tee vaan äitini, ja tottakai loogisesti hyvitän äitini vaivannäön, auton renkaiden kulumisen ja bensan hinnan korjaamalla jotain saatanan juustohöyliä ja voiveitsiä ja puolet jääkaapin sisälöstä ja ties mitä.

En ole kymmeneen vuoteen ollut velvollinen mistään, tunnen silti olevani kiitollisuudenvelassa vielä tämän ikäisenä kun vanhempani minut saivat.

Voi sitä pettymyksen määrää, kun perheen kultalapsi ei käy vanhempia katsomassa vaipan hajuisessa huoneessa ja kuuntelemassa voivottelut. Kultis on tottunut tuoksuvaan elämään. Mutta eikö juuri kultiksen pitäisi osoittaa kiitollisuuttaan vanhemmille?

Vierailija kirjoitti:

Tutun kuuloista. Isäni käyttää kaikkia mahdollisia verukkeita jotta saisi painostettua minua tekemään milloin mitäkin. Ei vaativia asioita, mutta naurettavia, sellaisia joilla pääsee käyttämään valtaa. Kun parin kuukauden manaamisen jälkeen menen käymään vanhemmillani, pyynnöt ovat luokkaa : haravoi piha, siivoa pöydältä voileiväntekovälineeni(joita itse käytti ja kiire katsomaan telkkaria) , vie saunaan vettä(käyttää sitä yksin), hae autosta sitä ja tätä, etsi mulle viime viikon lehti. Täysin terve ihminen tekemään sen kaiken, mutta ei vaan jaksa ja haluaa juoksuttaa.

Jos sanon että tee itse, niin vetää heti keskusteluun ne kaksisataa euroa jotka antoi kun muutin pois yli kymmenen vuotta sitten (maksettu työllä takaisin) tai klassikkona se että minua joudutaan hakemaan bussipysäkiltä kun tulen kutsuttuna vierailulle. Hän ei sitä edes tee vaan äitini, ja tottakai loogisesti hyvitän äitini vaivannäön, auton renkaiden kulumisen ja bensan hinnan korjaamalla jotain saatanan juustohöyliä ja voiveitsiä ja puolet jääkaapin sisälöstä ja ties mitä.

En ole kymmeneen vuoteen ollut velvollinen mistään, tunnen silti olevani kiitollisuudenvelassa vielä tämän ikäisenä kun vanhempani minut saivat.

Minä olen joskus lähtenyt kesken vierailun menemään, kun kylässä on ollut tällaista.

Äkkiseltään ajateltuna tosin en tiedä kuinka vanha isäsi on,mutta aika karmealta tuntuu hyppyyttää omaa tytärtään.Vaarana tietysti olisi jos päin naamaa selkeästi sanoisi ettei tänne sormia napsauttamalla tulla jotain pikkuasiaa tekemään ehkä olisi syytä hankkia vaikka kunnalta apua onhan hän veronsa maksanut joten joutavat sieltäpäin jotain antamaan takaisin jos ei itse pärjää .Vähän veikkaisin,että ei niin hanakasti soittelisi.

Jaksamista sinulle terkuin muori 68v

Vierailija kirjoitti:

Tutun kuuloista. Isäni käyttää kaikkia mahdollisia verukkeita jotta saisi painostettua minua tekemään milloin mitäkin. Ei vaativia asioita, mutta naurettavia, sellaisia joilla pääsee käyttämään valtaa. Kun parin kuukauden manaamisen jälkeen menen käymään vanhemmillani, pyynnöt ovat luokkaa : haravoi piha, siivoa pöydältä voileiväntekovälineeni(joita itse käytti ja kiire katsomaan telkkaria) , vie saunaan vettä(käyttää sitä yksin), hae autosta sitä ja tätä, etsi mulle viime viikon lehti. Täysin terve ihminen tekemään sen kaiken, mutta ei vaan jaksa ja haluaa juoksuttaa.

Jos sanon että tee itse, niin vetää heti keskusteluun ne kaksisataa euroa jotka antoi kun muutin pois yli kymmenen vuotta sitten (maksettu työllä takaisin) tai klassikkona se että minua joudutaan hakemaan bussipysäkiltä kun tulen kutsuttuna vierailulle. Hän ei sitä edes tee vaan äitini, ja tottakai loogisesti hyvitän äitini vaivannäön, auton renkaiden kulumisen ja bensan hinnan korjaamalla jotain saatanan juustohöyliä ja voiveitsiä ja puolet jääkaapin sisälöstä ja ties mitä.

En ole kymmeneen vuoteen ollut velvollinen mistään, tunnen silti olevani kiitollisuudenvelassa vielä tämän ikäisenä kun vanhempani minut saivat.

Minä olen joskus lähtenyt kesken lyhyen vierailun pois, kun kylässä on ollut tuollaista. Olen itse vieraanvarainen vanhemmilleni. Ei tunnu oikein tasapuoliselta kohtelulta tuollainen vanhemman passuuttaminen kylään tulleella lapsellaan.

Joo äiti on, valitettavasti. Muistaa myös kaikki minulle antamansa lahjat, rahat jne. ja on sitä mieltä, että nyt minun pitäisi vuorostani maksaa hänen höpöhöpöjuttuja, kun on itse hummannut henkivakuutuksensa jne. Voisin maksellakin, jos olisi rahaa, en välitä siitä, mutta olen itse pienipalkkaisessa toimistoduunissa ja suurin osa palkastani menee vuokraa jne. eli ylimääräistä ei vaan ole.

Äiti on seitsemänkymppinen, taitaa olla heidän sukupolvensa vanhemmilla aika tavallinen tuo asenne. Oma lapsuuteni oli muutenkin ihan pyllystä eli en todellakaan koe olevani mitään hänelle velkaa :(

Hirveitä kokemuksia tässä ketjussa, ihan itku tuli lukiessa.

Minulla on ristiriitainen kiintymyssuhde vanhempiini. Välillä sain turpaan ja kovaa, jos en heti totellut. Löivät kämmenellä, risulla tai vyöllä takamukselle, jotta kukaan ei näkisi mustelmia. Seuraavalla hetkellä otettiin lämpimään halaukseen ja lahjottiin herkuilla/tavaroilla. Pidettiin kulissia yllä maksamalla kalliit harrastukset. Henkistä väkivaltaa oli lapsesta lähtien. Jos itkin tultiin viereen ilkkumaan itkupilliksi. Välillä annettiin selkään, jos itku ei loppunut.

Aina olemme vanhempieni kanssa pystyneet keskustelemaan kaikesta, paitsi tästä hillittömästä pahoinpitelystä. Ei ole kuulemma ikinä tapahtunut, itse vain kuvittelen.

On hirveää, koska samaan aikaan rakastan vanhempiani ja arvostan heitä ihmisinä, vaikka samaan aikaan tekisi mieli kertoa kuinka olen romahtanut täysin ja joudun käymään terapiassa. Jotenkin janoan heidän arvostustaan ja seuraansa, vaikka voin pahoin heidän kanssaan oltuani. Vanhempani ovat myös hieman yksinkertaisia (heidän mielestään lasten kasvatuksesta opiskelu on turhaa)

Onko muilla kokemusta tällaisesta suhteesta?

Ei ole pakko olla tekemisissä vanhempiensa kanssa. Ei ole. Puhelimeen ei ole pakko vastata, ovea ei ole pakko avata. En ymmärrä mikä pakottaa. Perintökö?

Vierailija kirjoitti:

Hirveitä kokemuksia tässä ketjussa, ihan itku tuli lukiessa.

Minulla on ristiriitainen kiintymyssuhde vanhempiini. Välillä sain turpaan ja kovaa, jos en heti totellut. Löivät kämmenellä, risulla tai vyöllä takamukselle, jotta kukaan ei näkisi mustelmia. Seuraavalla hetkellä otettiin lämpimään halaukseen ja lahjottiin herkuilla/tavaroilla. Pidettiin kulissia yllä maksamalla kalliit harrastukset. Henkistä väkivaltaa oli lapsesta lähtien. Jos itkin tultiin viereen ilkkumaan itkupilliksi. Välillä annettiin selkään, jos itku ei loppunut.

Aina olemme vanhempieni kanssa pystyneet keskustelemaan kaikesta, paitsi tästä hillittömästä pahoinpitelystä. Ei ole kuulemma ikinä tapahtunut, itse vain kuvittelen.

On hirveää, koska samaan aikaan rakastan vanhempiani ja arvostan heitä ihmisinä, vaikka samaan aikaan tekisi mieli kertoa kuinka olen romahtanut täysin ja joudun käymään terapiassa. Jotenkin janoan heidän arvostustaan ja seuraansa, vaikka voin pahoin heidän kanssaan oltuani. Vanhempani ovat myös hieman yksinkertaisia (heidän mielestään lasten kasvatuksesta opiskelu on turhaa)

Onko muilla kokemusta tällaisesta suhteesta?

Kyllä on. Toisen vanhempani kuoleman jälkeen olen saanut repäistyä itseäni irti toisestakin. Ihan samanlaisia kokemuksia minullakin. Välillä epäilee omaa järkeään, kun kaikki vaikeat muistot on systemaattisesti kielletty vanhemman taholta. Kun ne palautuvat jonkun asian yhteydessä mieleen, niin tunnen erittäin voimakasta vihaa. Tuntuu silloin siltä, kuin jokin osa minusta olisi jäänyt jumiin johonkin aiempaan kehitysvaiheeseen. Uhmaikäisen tasolle ehkä, koska fantasioin välillä toisenkin vanhemman kuolemasta ja tämän vaikean ihmissuhteen päättymisestä.

Vierailija kirjoitti:

Hirveitä kokemuksia tässä ketjussa, ihan itku tuli lukiessa.

Minulla on ristiriitainen kiintymyssuhde vanhempiini. Välillä sain turpaan ja kovaa, jos en heti totellut. Löivät kämmenellä, risulla tai vyöllä takamukselle, jotta kukaan ei näkisi mustelmia. Seuraavalla hetkellä otettiin lämpimään halaukseen ja lahjottiin herkuilla/tavaroilla. Pidettiin kulissia yllä maksamalla kalliit harrastukset. Henkistä väkivaltaa oli lapsesta lähtien. Jos itkin tultiin viereen ilkkumaan itkupilliksi. Välillä annettiin selkään, jos itku ei loppunut.

Aina olemme vanhempieni kanssa pystyneet keskustelemaan kaikesta, paitsi tästä hillittömästä pahoinpitelystä. Ei ole kuulemma ikinä tapahtunut, itse vain kuvittelen.

On hirveää, koska samaan aikaan rakastan vanhempiani ja arvostan heitä ihmisinä, vaikka samaan aikaan tekisi mieli kertoa kuinka olen romahtanut täysin ja joudun käymään terapiassa. Jotenkin janoan heidän arvostustaan ja seuraansa, vaikka voin pahoin heidän kanssaan oltuani. Vanhempani ovat myös hieman yksinkertaisia (heidän mielestään lasten kasvatuksesta opiskelu on turhaa)

Onko muilla kokemusta tällaisesta suhteesta?

Kyllä on. Vanhempani kuoleman jälkeen olen saanut repäistyä itseäni irti myös toisesta vanhemmasta. Ihan samanlaisia kokemuksia minullakin.

Välillä epäilee omaa järkeään, kun kaikki vaikeat muistot on systemaattisesti kielletty vanhemman taholta. Kun ne palautuvat jonkun asian yhteydessä mieleen, niin tunnen erittäin voimakasta vihaa.

Tuntuu silloin siltä, kuin jokin osa minusta olisi jäänyt jumiin johonkin aiempaan kehitysvaiheeseen. Uhmaikäisen tasolle ehkä, koska fantasioin välillä toisenkin vanhemman kuolemasta ja tämän vaikean ihmissuhteen päättymisestä.

Ruoasta ja vaatteista yms. ihan perustarpeista ei ole syyllistetty vaan vanhemmat ymmärtävät kyllä että ne kuuluu lapselle. Mutta ollaan saatu kuulla lukemattomia kertoja että "aina teitä piti autolla kuskata" Siis vanhempani päättivät aikanaan että asutaan metsän keskellä, ei mitään kauppoja yms. lähelläkään, ei kavereita tai harrastusmahdollisuuksia. Varsinkin isän asenne oli se että kaatosateessa tai lumihangessa olisi pitänyt polkea jos halusi vaikka 8 km päähän kirjastoon tai kaverille. Harrastusten kanssa sama juttu... joo mun ja veljeni lapsuus ja teini-ikä oli paljolti kotona nyhjöttämistä, koska sitten jos sen kyydin joskus jonnekin sai niin siitä oltiin vihaisia kun joutui kuskaamaan. Silloin kun jotain harrastettiin niin vanhemmat valitti kuinka kallista se oli... siinä meni kaikki ilo harrastuksesta kun syyllistettiin, ihan kuin jotain pahaa olisin tehnyt. Vielä 20 vuotta myöhemmin muistuttelevat kun pääsin yhden kerran kalliille ratsastusleirille (josta puolet kummini maksoi). 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole pakko olla tekemisissä vanhempiensa kanssa. Ei ole. Puhelimeen ei ole pakko vastata, ovea ei ole pakko avata. En ymmärrä mikä pakottaa. Perintökö?

Tämä on totta, ja isääni olen katkaissutkin jo kaiken yhteydenpidon. Elämänlaatu koheni huomattavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tekisi mieli k*staa omille vanhemmille! Silmä silmästä -tyylillä nyt seuraavat 18v olisi vanhustenpieksömistä tiedossa muutaman kerran viikossa. Sit oltas sujut.

Tajuatko, että ennen vanhaan fyysinen kuritus oli täysin normaali kasvatuskeino?

Mieheni on ollut mulle kiukkuinen, kun en antanut hänen kasvattaa lapsiamme kunnolla. Siis antamalla remmiä silloin, kun ei totella. Sitä hän itsekin on saanut.

Siis ei varmaan kohtuuttomasti, vaan hiukan.

Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Ei mieheni sitten onneksi antanut sitä vitsaa, mutta eioo tajunnut ajan muuttuneen.

On varmasti hyvä opettaa jo pienelle lapselle, että vahvempaa pitää aina totella ehdoitta ja väkivalta on ainoa ratkaisumalli konfliktiin?

Vanhemman pitäisi kyetä käsittelemään tunteitaan muuten kuin väkivallan kautta. Fyysisesti kurittamalla kasvatetaan lapsista kilttejä ja hiljaisia, huomaamattomia ja tottelevaisia. Nykyajassa tarvitaan enemmän reippautta, kykyä analysoida omia tunteitaan ja tarvittaessa voimaa arvioida ja kyseenalaistaa auktoriteetteja ja vallankäyttötilanteita.

Ruumiillisen kurituksen takia välit vanhempiin ovat aikuisena asiallisia ja etäisiä. Olisi hienoa jos pystyisi vanhempiensa kanssa ”Mitä kuuluu” ”hyvää kuuluu” -keskustelua syvempään vuorovaikutukseen. Mutta kun ei pysty.

Ristiriitaisesta kiintymyssuhteesta kokemuksia: Vanhempani kuolemån jälkeen olen saanut repäistyä itseäni irti myös toisesta vanhemmasta. Ihan samanlaisia kokemuksia minullakin kuin kirjottajalla 234.

Välillä epäilee omaa järkeään, kun kaikki vaikeat muistot on systemaattisesti kielletty vanhemman taholta. Kun ne palautuvat jonkun asian yhteydessä mieleen, niin tunnen erittäin voimakasta vihåa.

Tuntuu silloin siltä, kuin jokin osa minusta olisi jäänyt jumiin johonkin aiempaan kehitysvaiheeseen. Uhmaikäisen tasolle ehkä, koska fantasioin välillä toisenkin vanhemman kuolemåsta ja tämän vaikean ihmissuhteen päåttymisestä.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on samanlainen. Koko lapsuuden antoi kuulla miten me  siskon kanssa pilasimme hänen elämänsä, isäkin lähti. Ja nyt, kun äiti on 65 v minun pitäisi päivittäin ajaa sinne 50 km leipomaan hänelle pullaa, pesemään ikkunoita ja ovia, siivoamaan komeroita ym sillä perusteella että "minä olen sun kanssa yöni valvonut ja p"""so pessyt!" Ja äiti siis kykenisi tekemään nuo asiat itse, tahtoo vain komennella. Sisko asuu ulkomailla ja äiti  soittelee haukkuen minua, valittaen  miten kiittämätön olen kun en auta.

65v ei ole oikeasti edes vanha. Pystyy kyllä tekemään kaikki kotityöt jos normaali terveys on. Moni tuon ikäinen käy töissä ja tekee sen päälle tietenkin kaikki kotityöt ikkunanpesuineen ja leipomisineen.

Itse olen kohta 60v ja ei tulisi mieleenkään pyytää lapsia tekemään minulle yhtään mitään kotityötä tai siivoilemaan kaappejani. 

Älkää hyvät ihmiset suostuko vanhempienne orjiksi/palvelioiksi. Lapsi ei ole vanhemmilleen mitään velkaa. Lapsi ei tänne ole pyytänyt syntyä, vaan vanhemmat ovat sen ratkaisun takana. Ja ap sano isällesi, että et ole hänelle mitään velkaa, ja on luonnollista, että isäsi on ne pas*kavaipat vaihtanut. Se siitä vielä puuttuu, että isäsi olisi hommannut lapsen ja sitten jättänyt sen vaipat vaihtamatta. Hävetköön tuollaiset vanhemmat, jotka syyllistää lapsensa siitä, ettälapset ovat joskus olleet hoidettavia vauvoja. Normaali mieleltään terve vanhempi ei tuollaista tee.

Surullista luettavaa. Itsellänikin on hankalia kokemuksia vanhemmista. Merkillistä on, että kun äitini kuoli (isä oli kuollut jo aiemmin, eikä hän ollut niin paha kuin äitini), niin ihmeellinen anteeksianto lävisti koko ruumiini ja sieluni. Ymmärrän, että omalla tavallaan he tekivät parhaansa ja kuvittelivat toimineensa oikein. En usko, että he tekivät tietoisesti väärin.

Ymmärrän vanhempiani, mutta en hyväksy heidän tekojaan. Mulla menee loppuelämä lapsuudesta ja nuoruudesta selviämiseen. Lisäksi pitää yrittää antaa anteeksi myös itselleen, ettei ole osannut niin hyvä vanhempi omille lapsilleen kuin olisi halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole pakko olla tekemisissä vanhempiensa kanssa. Ei ole. Puhelimeen ei ole pakko vastata, ovea ei ole pakko avata. En ymmärrä mikä pakottaa. Perintökö?

Luonnollinen kiintymyssuhde omaan vanhempaan. Luonnollisesti kaltoinkohtelijasta irtaantuminen on vaikeata ja prosessi raskas sekä pitkä, kun on kyse omasta vanhemmasta.