”Minä olen sinunkin p*skavaippasi vaihtanut” -Onko teidänkin vanhemmat tälläisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kans samankaltaisia kokemuksia.

Meillä isä oli paljon poissa kun olin pieni (4-8-vuotias) ja kun tuli kotiin niin yleensä joi. Raitistui kun olin 8-vuotias, mutta jäljelle jäi määräilevä ja alistava luonne.

Meillä ei muistaakseni ollut ruumiillista väkivaltaa, mutta henkistä kyllä. Haukuttiin paskaksi, empatiakyvyttömäksi, kykenemättömäksi kokemaan sympatiaa muita kohtaan, itsekkääksi ja sanottiin, että ”sulla on huono luonne” yms vain muutamia mainitakseni. Ihan henkistä väkivaltaa siis. Vastapainona maksettiin kalliit harrastukset ja muut, jotta kun epäkohdista mainitsi niin saatettiin puolustautua sillä, että ”kaikki mekin ollaan sulle hankittu ja silti vaan valitat”.

Kun olin 18 isäni sairastui vakavasti ja terveys on mennyt siitä lähtien vain alaspäin, on nyt täysin autettava pyörätuolipotilas. Sairaus on korostanut hänen huonoja puoliaan: vaatii että kaikki menee hänen oman mielensä mukaisesti, on sanonut aivan suoraan että ”olen ainoa jolla on oikeus kokea olevansa uhri”, ei koskaan pyydä anteeksi ja saattaa haukkua aivan pystyyn. Kokee olevansa suuri hyväntekijä perheelle ja vaatii, että perhe viettäisi aikaa yhdessä ja häntä autettaisiin. Haukkuu, jos en suostu auttamaan, viimeisimpänä totesi tänä viikonloppuna minun olevan ”epäonnistunut elämässä” kun en ollut osannut hänen eleistään lukea että halusi minun järjestävän yllätysbrunssin sunnuntaille. Lisäksi haukkui mm. tyhmäksi ja idiootiksi, vaikea suhtautua neutraalisti kun oma vanhempi haukkuu.

Minusta muuten kasvoi syömishäiriöinen voimakkaan ahdistunut nuori ja olen joutunut aloittamaan terapian, jotta voin käsitellä lapsuuden traumoja. Itsetuntoni on heikko ja vaikka olen pidetty opiskelija- ja työyhteisössäni niin päässä kaikuu aina isän sanat siitä kuinka olen epäonnistunut enkä tule pärjäämään elämässä (vaikka siinä olen tähän mennessä jo erittäin hyvin pärjännyt).

Joku ihmetteli, että miksi ei vain laita välejä poikki. Suhde omaan vanhempaan tälläisessä tilanteessa on kuitenkin aina ongelmallinen, sillä siinä sekoittuu viha, katkeruus ja toisaalta myös rakkaus. Omassa tilanteessa vielä isän sairaus sekottaa pakkaa, sillä huolimatta isäni mielipiteistä olen jopa liiankin empaattinen ja tämä tunteiden sekamelska aiheuttaa aikamoista päänvaivaa.

Onko mahdollista, että sulla sitten olisi huono empatiakyky?

En tiedä, mahdollista toki. Koen kyllä itse olevani empaattinen ja sitä myös ystäväni ja poikaystäväni ovat sanoneet. Mutta en tietysti omaa toimintaani pysty objektiivisesti tarkastelemaan joten, en tiedä.

Oma empatiakyky ei vain taivu ymmärtämään, miten voi omaa lasta kohdella niin huonosti haukkumalla paskaksi ja muutenkin rikkomalla henkisesti.

En oikein ymmärrä kysymystäsi, jos rehellisiä ollaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kans samankaltaisia kokemuksia.

Meillä isä oli paljon poissa kun olin pieni (4-8-vuotias) ja kun tuli kotiin niin yleensä joi. Raitistui kun olin 8-vuotias, mutta jäljelle jäi määräilevä ja alistava luonne.

Meillä ei muistaakseni ollut ruumiillista väkivaltaa, mutta henkistä kyllä. Haukuttiin paskaksi, empatiakyvyttömäksi, kykenemättömäksi kokemaan sympatiaa muita kohtaan, itsekkääksi ja sanottiin, että ”sulla on huono luonne” yms vain muutamia mainitakseni. Ihan henkistä väkivaltaa siis. Vastapainona maksettiin kalliit harrastukset ja muut, jotta kun epäkohdista mainitsi niin saatettiin puolustautua sillä, että ”kaikki mekin ollaan sulle hankittu ja silti vaan valitat”.

Kun olin 18 isäni sairastui vakavasti ja terveys on mennyt siitä lähtien vain alaspäin, on nyt täysin autettava pyörätuolipotilas. Sairaus on korostanut hänen huonoja puoliaan: vaatii että kaikki menee hänen oman mielensä mukaisesti, on sanonut aivan suoraan että ”olen ainoa jolla on oikeus kokea olevansa uhri”, ei koskaan pyydä anteeksi ja saattaa haukkua aivan pystyyn. Kokee olevansa suuri hyväntekijä perheelle ja vaatii, että perhe viettäisi aikaa yhdessä ja häntä autettaisiin. Haukkuu, jos en suostu auttamaan, viimeisimpänä totesi tänä viikonloppuna minun olevan ”epäonnistunut elämässä” kun en ollut osannut hänen eleistään lukea että halusi minun järjestävän yllätysbrunssin sunnuntaille. Lisäksi haukkui mm. tyhmäksi ja idiootiksi, vaikea suhtautua neutraalisti kun oma vanhempi haukkuu.

Minusta muuten kasvoi syömishäiriöinen voimakkaan ahdistunut nuori ja olen joutunut aloittamaan terapian, jotta voin käsitellä lapsuuden traumoja. Itsetuntoni on heikko ja vaikka olen pidetty opiskelija- ja työyhteisössäni niin päässä kaikuu aina isän sanat siitä kuinka olen epäonnistunut enkä tule pärjäämään elämässä (vaikka siinä olen tähän mennessä jo erittäin hyvin pärjännyt).

Joku ihmetteli, että miksi ei vain laita välejä poikki. Suhde omaan vanhempaan tälläisessä tilanteessa on kuitenkin aina ongelmallinen, sillä siinä sekoittuu viha, katkeruus ja toisaalta myös rakkaus. Omassa tilanteessa vielä isän sairaus sekottaa pakkaa, sillä huolimatta isäni mielipiteistä olen jopa liiankin empaattinen ja tämä tunteiden sekamelska aiheuttaa aikamoista päänvaivaa.

Onko mahdollista, että sulla sitten olisi huono empatiakyky?

Kellähän tässä on huono empatiakyky?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kans samankaltaisia kokemuksia.

Meillä isä oli paljon poissa kun olin pieni (4-8-vuotias) ja kun tuli kotiin niin yleensä joi. Raitistui kun olin 8-vuotias, mutta jäljelle jäi määräilevä ja alistava luonne.

Meillä ei muistaakseni ollut ruumiillista väkivaltaa, mutta henkistä kyllä. Haukuttiin paskaksi, empatiakyvyttömäksi, kykenemättömäksi kokemaan sympatiaa muita kohtaan, itsekkääksi ja sanottiin, että ”sulla on huono luonne” yms vain muutamia mainitakseni. Ihan henkistä väkivaltaa siis. Vastapainona maksettiin kalliit harrastukset ja muut, jotta kun epäkohdista mainitsi niin saatettiin puolustautua sillä, että ”kaikki mekin ollaan sulle hankittu ja silti vaan valitat”.

Kun olin 18 isäni sairastui vakavasti ja terveys on mennyt siitä lähtien vain alaspäin, on nyt täysin autettava pyörätuolipotilas. Sairaus on korostanut hänen huonoja puoliaan: vaatii että kaikki menee hänen oman mielensä mukaisesti, on sanonut aivan suoraan että ”olen ainoa jolla on oikeus kokea olevansa uhri”, ei koskaan pyydä anteeksi ja saattaa haukkua aivan pystyyn. Kokee olevansa suuri hyväntekijä perheelle ja vaatii, että perhe viettäisi aikaa yhdessä ja häntä autettaisiin. Haukkuu, jos en suostu auttamaan, viimeisimpänä totesi tänä viikonloppuna minun olevan ”epäonnistunut elämässä” kun en ollut osannut hänen eleistään lukea että halusi minun järjestävän yllätysbrunssin sunnuntaille. Lisäksi haukkui mm. tyhmäksi ja idiootiksi, vaikea suhtautua neutraalisti kun oma vanhempi haukkuu.

Minusta muuten kasvoi syömishäiriöinen voimakkaan ahdistunut nuori ja olen joutunut aloittamaan terapian, jotta voin käsitellä lapsuuden traumoja. Itsetuntoni on heikko ja vaikka olen pidetty opiskelija- ja työyhteisössäni niin päässä kaikuu aina isän sanat siitä kuinka olen epäonnistunut enkä tule pärjäämään elämässä (vaikka siinä olen tähän mennessä jo erittäin hyvin pärjännyt).

Joku ihmetteli, että miksi ei vain laita välejä poikki. Suhde omaan vanhempaan tälläisessä tilanteessa on kuitenkin aina ongelmallinen, sillä siinä sekoittuu viha, katkeruus ja toisaalta myös rakkaus. Omassa tilanteessa vielä isän sairaus sekottaa pakkaa, sillä huolimatta isäni mielipiteistä olen jopa liiankin empaattinen ja tämä tunteiden sekamelska aiheuttaa aikamoista päänvaivaa.

Onko mahdollista, että sulla sitten olisi huono empatiakyky?

En tiedä, mahdollista toki. Koen kyllä itse olevani empaattinen ja sitä myös ystäväni ja poikaystäväni ovat sanoneet. Mutta en tietysti omaa toimintaani pysty objektiivisesti tarkastelemaan joten, en tiedä.

Oma empatiakyky ei vain taivu ymmärtämään, miten voi omaa lasta kohdella niin huonosti haukkumalla paskaksi ja muutenkin rikkomalla henkisesti.

En oikein ymmärrä kysymystäsi, jos rehellisiä ollaan?

Eiköhän tuon kysymyksen kysynyt ihminen, joka käyttäytyy tulevaisuudessa kuin isäsi.

Juu, täällä myös lapsena hakattu, kuritettu ja nöyryytetty. Omia lapsia en halunnut, koska pelkäsin äitini hulluuden tarttuneen minuunkin ja saattaisin alkaa saada samanlaisia raivonpuuskia kuin äitini. Äitini on nykyisin lähes kokonaan meidän lasten avun varassa. No käyn auttamassa, mutta kerran taas alkoi ininä ”kaikkeni tein vuosenne”. Vedin samantien takin päälleni ja sanoin:”Nyt en jaksa taas tätä. Minutkin jätettiin lapsena yksin selvitymään. Pyysin apua sinulta ja isältä ja te käskitte häpeämään.” Äitini oli kerrankin sanaton. Ihmiset puhuvat lapsuudestaan. Minä mietin, mitä lapsuus on. Minun piti olla heti kuin aikuinen, apua ei saanut pyytää eikä itkeä. Olen kotivammainen, mutta kiitos oman perheeni, olen selviämässä voitolle elämässäni.

Onhan se tietysti luonnollista, että vanhemmat vaihtavat ne lastensa vaipat. Tavallaan yhtä luonnollista kuin että vastavuoroisesti lapset vaihtaisivat vanhenneen vanhempansa vaipat. Meidän kulttuurimme vain on armoton nimenomaan vanhuksia kohtaan. Kyllä kaikki lapset ovat kohdanneet vääryyksiä ja tulevat niitä kohtaamaan. Kukaan vanhempi ei ole täydellinen. - Mutta jonkin verran soisi lasten joko antavan anteeksi vanhempiensa möhläyksiä tai käyvän terapiassa pohtimassa, mikä oikein sai vanhemman käyttäytymään mielipuolisella tavalla. Katkeruudessa on ikävä ja turha elää - se kannattaa työstää pois. Opetelkaa vaihtamaan näkökulmia.

Ei ole ongelmaa tässä. Jäin lapsena orvoksi.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se tietysti luonnollista, että vanhemmat vaihtavat ne lastensa vaipat. Tavallaan yhtä luonnollista kuin että vastavuoroisesti lapset vaihtaisivat vanhenneen vanhempansa vaipat. Meidän kulttuurimme vain on armoton nimenomaan vanhuksia kohtaan. Kyllä kaikki lapset ovat kohdanneet vääryyksiä ja tulevat niitä kohtaamaan. Kukaan vanhempi ei ole täydellinen. - Mutta jonkin verran soisi lasten joko antavan anteeksi vanhempiensa möhläyksiä tai käyvän terapiassa pohtimassa, mikä oikein sai vanhemman käyttäytymään mielipuolisella tavalla. Katkeruudessa on ikävä ja turha elää - se kannattaa työstää pois. Opetelkaa vaihtamaan näkökulmia.

Miksi lapsen pitäisi ymmärtää vanhemman mielipuolista käytöstä? Eihän hän on ollut vastuussa sen kohteeksi päätymisestä millään tavalla. Itse käyn terapiassa ja hoidan ongelmiani. Vanhempani eivät. Miksi heiltä pitäisi hyväksyä se, että he eivät ole kantaneet vastuutaan mielenterveytensä hoitamisesta? En hyväksyisi vastaavaa itseltänikään tai ystäviltäni.

Saan varmaan hirveästi alapeukkuja, mutta kyllä minä olen muutaman kerran teinilleni joutunut muistuttamaan, että minäkin osaan ja tiedän asioista jotain ja sen takia oletan saavani normaalia kunnioitusta. Jos esimerkiksi olen tehnyt ruokaa joka ikinen päivä hänen elinaikanaan ja hän nyrpistelee, että "miksi sä et tee koskaan mitään hyvää ruokaa", todellakin sanon, että sopii tehdä sitten ruoat itse. 

Vierailija kirjoitti:

Välien poikki laittaminen olisi helppoa jos olisin ainut lapsi. Nyt tuntuu siltä, että niin tehden kaataisin koko paskan veljeni niskaan. Se olisi aivan kohtuutonta. Pysyn kaukana, mutta ainoat motiivit olla yhteydessä ovat veljeäni ja hänen perhettään ajatellen.

Jos veljellä on jo perhe, hänkin lienee aikuinen. Ja aikuinen kykenee irrottautumaan vahingollisesta ihmissuhteesta. Vaikka olisi sukua niille ihmisille, jotka pahaa oloa aiheuttavat.

Mulla oli väkivaltainen äiti, toki useammin henkisesti mutta lyötiin myös fyysisesti. En ole rikki, en käy terapiassa ihmettelemässä itsestäänselvyyksiä, kuten että ehkä hänelläkin oli vaikeaa jne. Koska olen pistänyt välit kokonaan poikki yli 20 v sitten.

Jos on niin onnekas että omaa täysipäisen veljen, miksi maailmassa tapaa hirviövanhempaa yhä?

Minun vanhempani eivät ole tuollaisia. Päinvastoin äitini aina sanoo, että minun ei pidä alkaa passaamaan heitä sitten, kun kunto heikkenee, vaan minun pitää ajatella itseäni ja elää omaa elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välien poikki laittaminen olisi helppoa jos olisin ainut lapsi. Nyt tuntuu siltä, että niin tehden kaataisin koko paskan veljeni niskaan. Se olisi aivan kohtuutonta. Pysyn kaukana, mutta ainoat motiivit olla yhteydessä ovat veljeäni ja hänen perhettään ajatellen.

Jos veljellä on jo perhe, hänkin lienee aikuinen. Ja aikuinen kykenee irrottautumaan vahingollisesta ihmissuhteesta. Vaikka olisi sukua niille ihmisille, jotka pahaa oloa aiheuttavat.

Mulla oli väkivaltainen äiti, toki useammin henkisesti mutta lyötiin myös fyysisesti. En ole rikki, en käy terapiassa ihmettelemässä itsestäänselvyyksiä, kuten että ehkä hänelläkin oli vaikeaa jne. Koska olen pistänyt välit kokonaan poikki yli 20 v sitten.

Jos on niin onnekas että omaa täysipäisen veljen, miksi maailmassa tapaa hirviövanhempaa yhä?[/

En osaa sanoa, kun hän on veljeni sairastuttanut. Veli haluaa silti pitää yhteyttä. Siinä koko jutun ydin kaiketi omalta osaltani. Ja olet oikeassa, olen onnellinen veljestäni.

Osaako joku perustella, sen miksi hoitamatta jätetty mielenterveysongelma olisi vanhemmalle jokin "vapaudut kaikesta vastuusta" -kortti? Aivan eri asia olisi, jos vanhempi aktiivisesti olisi etsinyt ongelmiinsa apua. Silloin asia olisi mielestäni jossain määrin eri, vaikka käytös edelleen olisi ollut ongelmallista. Sitä taas ei voi puolustella, ettei edes yrittänyt hakea ongelmiinsa apua itsensä ja perheensä takia. Ei, sen sijaan edelleen selittää, ettei hän mene mistään hullun leimaa hakemaan, vaikka olisi millaisia ongelmia. Eikä muuta mieltään vaikka puhuisit kuin Runeberg. Menetetty tapaus.

Ei oikeudenmukaista, mutta se mikä saa ihmiset usein miettimään on moneen sairauteen liittyvä sairaudentunnottomuus oireena.

Vierailija kirjoitti:

Useimmat vaippansavaihdattajat kyllä unohtavat olla kiitollisia. Ihan vaan sillä, ettei totuus unohtuisi. Kannattaa olla kiitollinen, vaikkei se lapsuus olisi ollut pelkkää ruusuilla tanssimista!

Miksi pitäisi olla kiitollinen huonoille vanhemmille, jotka käytöksellään/puheillaan lähes pilaa lapsensa elämän? Vanhempien siinä täytyy kiitollisia olla, että heille on tämä lapsi suotu . Lapsi on viaton syntymäänsä. Eikä vanhemmilleen missään kiitollisuuden velassa siitä, että vanhemmat hänet normaalisti hoitaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ei oikeudenmukaista, mutta se mikä saa ihmiset usein miettimään on moneen sairauteen liittyvä sairaudentunnottomuus oireena.

Minun vanhempani on sanonut, että häntä on useampaan otteeseen mm. työterveyshuollosta kehotettu hakemaan ongelmiinsa apua. On silti kieltäytynyt, vaikka "olisihan tässä kaikenlaista". Halveksii esimerkiksi sotaveteraanien psyykkistä kuntouttamista "heikkojen ihmisten paaapomisena".

Onpa omituista keskustelua. Kaikkien vaipat on joku vaihtanut. Me olemme täällä toisiamme varten. On kohtuutonta pyytää palovaroittimen asennukseen 200 kilometrin päästä ketään. Ja raha, joka on monelle ainoa pyhä asia elämässä, on vain käyttöä varten. Jos jonkun asian voi korvata rahalla, miksi ei korjaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useimmat vaippansavaihdattajat kyllä unohtavat olla kiitollisia. Ihan vaan sillä, ettei totuus unohtuisi. Kannattaa olla kiitollinen, vaikkei se lapsuus olisi ollut pelkkää ruusuilla tanssimista!

Miksi pitäisi olla kiitollinen huonoille vanhemmille, jotka käytöksellään/puheillaan lähes pilaa lapsensa elämän? Vanhempien siinä täytyy kiitollisia olla, että heille on tämä lapsi suotu . Lapsi on viaton syntymäänsä. Eikä vanhemmilleen missään kiitollisuuden velassa siitä, että vanhemmat hänet normaalisti hoitaa. 

Huomaatko, että olet saanut viisautta, jota paitsi olisit voinut jäädä. Jos toinen on tyhmä ja ehkä sairas, hänelle voi antaa anteeksi ja katkeruus muuttuu energiaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useimmat vaippansavaihdattajat kyllä unohtavat olla kiitollisia. Ihan vaan sillä, ettei totuus unohtuisi. Kannattaa olla kiitollinen, vaikkei se lapsuus olisi ollut pelkkää ruusuilla tanssimista!

Miksi pitäisi olla kiitollinen huonoille vanhemmille, jotka käytöksellään/puheillaan lähes pilaa lapsensa elämän? Vanhempien siinä täytyy kiitollisia olla, että heille on tämä lapsi suotu . Lapsi on viaton syntymäänsä. Eikä vanhemmilleen missään kiitollisuuden velassa siitä, että vanhemmat hänet normaalisti hoitaa. 

Huomaatko, että olet saanut viisautta, jota paitsi olisit voinut jäädä. Jos toinen on tyhmä ja ehkä sairas, hänelle voi antaa anteeksi ja katkeruus muuttuu energiaksi.

Viisaus tuskin on niiden hullujen vanhempien ansiota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useimmat vaippansavaihdattajat kyllä unohtavat olla kiitollisia. Ihan vaan sillä, ettei totuus unohtuisi. Kannattaa olla kiitollinen, vaikkei se lapsuus olisi ollut pelkkää ruusuilla tanssimista!

Miksi pitäisi olla kiitollinen huonoille vanhemmille, jotka käytöksellään/puheillaan lähes pilaa lapsensa elämän? Vanhempien siinä täytyy kiitollisia olla, että heille on tämä lapsi suotu . Lapsi on viaton syntymäänsä. Eikä vanhemmilleen missään kiitollisuuden velassa siitä, että vanhemmat hänet normaalisti hoitaa. 

Huomaatko, että olet saanut viisautta, jota paitsi olisit voinut jäädä. Jos toinen on tyhmä ja ehkä sairas, hänelle voi antaa anteeksi ja katkeruus muuttuu energiaksi.

Viisaus tuskin on niiden hullujen vanhempien ansiota.

Aivan. Itse löysin viisautta vanhempien vaikutusvallan ulkopuolelta, kiitos median. Muuten minusta olisi voinut tulla vanhempieni jatke, ahne, muita halveksiva ja haukkuva, tyhmä, töykeä, kateellinen, valehteleva väkivaltainen hirviö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useimmat vaippansavaihdattajat kyllä unohtavat olla kiitollisia. Ihan vaan sillä, ettei totuus unohtuisi. Kannattaa olla kiitollinen, vaikkei se lapsuus olisi ollut pelkkää ruusuilla tanssimista!

Miksi pitäisi olla kiitollinen huonoille vanhemmille, jotka käytöksellään/puheillaan lähes pilaa lapsensa elämän? Vanhempien siinä täytyy kiitollisia olla, että heille on tämä lapsi suotu . Lapsi on viaton syntymäänsä. Eikä vanhemmilleen missään kiitollisuuden velassa siitä, että vanhemmat hänet normaalisti hoitaa. 

Huomaatko, että olet saanut viisautta, jota paitsi olisit voinut jäädä. Jos toinen on tyhmä ja ehkä sairas, hänelle voi antaa anteeksi ja katkeruus muuttuu energiaksi.

Viisaus tuskin on niiden hullujen vanhempien ansiota.

Aivan. Itse löysin viisautta vanhempien vaikutusvallan ulkopuolelta, kiitos median. Muuten minusta olisi voinut tulla vanhempieni jatke, ahne, muita halveksiva ja haukkuva, tyhmä, töykeä, kateellinen, valehteleva väkivaltainen hirviö.

Mun vanhemmat just samanlaisia ja isä sadistinen väkivaltanarsisti, hakkas lapset ilman syytäkin kun vaan häntä suututti. Stressinpurkukeino oli pienen lapsen mätkiminen.

Inhoan ja halveksin vanhrmpiani. Mutta pahinta on se että se ei haittaa heitä, sillä he ITSE keskenään ovat päättäneet että he olivat loistovanhemmat ja mahtavat kasvattajat. Ja ny vasn lapset on kiittämättömiä.

Kerran tässä taannoin isä mestti että ei pieksänyt meitä ollenkaan tarpeeksi, koska me kolme lasta tultiin niin kiittämättömiksi. Olis kuulemma pitänyt paljon kovemmin ja enemmän kurittaa niin sit ois tullu nöyrät ja kiitolliset lapset. Sillälailla.