”Minä olen sinunkin p*skavaippasi vaihtanut” -Onko teidänkin vanhemmat tälläisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole pakko olla tekemisissä vanhempiensa kanssa. Ei ole. Puhelimeen ei ole pakko vastata, ovea ei ole pakko avata. En ymmärrä mikä pakottaa. Perintökö?

Luonnollinen kiintymyssuhde omaan vanhempaan. Luonnollisesti kaltoinkohtelijasta irtaantuminen on vaikeata ja prosessi raskas sekä pitkä, kun on kyse omasta vanhemmasta.

Näin se on. Tätä ilmeisesti mukavassa perheessä kasvaneen on vaikea ymmärtää. Oma vanhempi on niin eri asia, kuin jokin satunnainen hörhö, joka tulisi kadulla ahdistelemaan ja jonka voisi vain äkkiä karistaa kannoilta.

Minulla oli äärimmäisen kateellinen, kaikkitietäväinen narsisti-isä.

Äidilläni epävakaa ja huomionhakuinen persoonallisuus.

Minut huomattiin 17-vuotiaana kaupungilla ja haluttiin malliksi. Kun kerroin asiasta kotona, niin sanoivat että miten ne noin ruman ottaisivat kun saisivat tuhat parempaa. Luettelivat minun vikoja päästä varpaisiin, ja lopulta väittivät että olin antanut p-rsettä vanhoille, rasvasille, tautisille äijille jotta pääsisin malliksi. Kun näkivät mallikuviani joista olin saanut rahaa, niin heidän piti haukkua nekin, vaikka esittelin niitä ylpeänä. Kaikista kuvista löytyi vikaa.

Ajattelin itse että tuo on hyvä tapa tienata vähän ylimääräistä rahaa opiskeluaikana, siksi tein mallin töitä muutaman vuoden, mutta lopetin korkeakoulun jälkeen.

Olin aina tyhmempi, huonompi, laiskempi ja turhamaisempi kuin kaikki muut ihmiset heidän mielestään. Minua verrattiin sukulaislapsiin, sama mitä tein. Lukiosta lopulta 9,6 keskiarvo ja 5 ällän ja 1 ämmän paperit, kuulemma huonot ja olisi pitänyt pystyä parempaan. Serkkuni eivät kuulemma tuhlanneet aikaa pakkelointiin kuten minä joten siksi fiksumpia jopa ceen papereilla, siksi minusta ei pitäisi tulla mitään suurta kun olin turhamainen ja huono ja ruma ja tarvitsin pakkelia ollakseni jotain muka parempaa.

Vanhempani eivät siis kestäneet ollenkaan sitä kun minä sain huomiota ja pärjäsin hyvin, ja he eivät vaan omat uransa menivät alamäkeä ja se oli minun syytä kun kuulemma tuhlasin heidän rahat meikkeihin. (Ostin ihan itse omat meikkini ja osan sain työn mallintyön kautta). Isä kuoli 6 vuotta sitten, äiti on elossa, soittelen hänelle jouluna ja kesälomalla ja keskustelumme on lähinnä jäykkää ja vaivaantunutta.

Minulla oli äärimmäisen kateellinen, kaikkitietäväinen narsisti-isä.

Äidilläni ep ävakaa ja huomionhakuinen persoonallisuus.

Minut huomattiin 17-vuotiaana kaupungilla ja haluttiin malliksi. Kun kerroin asiasta kotona, niin sanoivat että miten ne noin ruman ottaisivat kun saisivat tuhat parempaa. Luettelivat minun vikoja päästä varpaisiin, ja lopulta väittivät että olin antanut p- rsettä vanhoille, rasvasille, tau tisille äijille jotta pääsisin malliksi. Kun näkivät mallikuviani joista olin saanut rahaa, niin heidän piti haukkua nekin, vaikka esittelin niitä ylpeänä. Kaikista kuvista löytyi vikaa.

Ajattelin itse että tuo on hyvä tapa tienata vähän ylimääräistä rahaa opiskeluaikana, siksi tein mallin töitä muutaman vuoden, mutta lopetin korkeakoulun jälkeen.

Olin aina tyhmempi, huonompi, laiskempi ja turhamaisempi kuin kaikki muut ihmiset heidän mielestään. Minua verrattiin sukulaislapsiin, sama mitä tein. Lukiosta lopulta 9,6 keskiarvo ja 5 ällän ja 1 äm m än paperit, kuulemma huonot ja olisi pitänyt pystyä parempaan. Serkkuni eivät kuulemma tuhlanneet aikaa pakkelointiin kuten minä joten siksi fiksumpia jopa ceen papereilla, siksi minusta ei pitäisi tulla mitään suurta kun olin turhamainen ja huono ja ruma ja tarvitsin pakkelia ollakseni jotain muka parempaa.

Vanhempani eivät siis kestäneet ollenkaan sitä kun minä sain huomiota ja pärjäsin hyvin, ja he eivät vaan omat uransa menivät alamäkeä ja se oli minun syytä kun kuulemma tuhlasin heidän rahat meikkeihin. (Ostin ihan itse omat meikkini ja osan sain työn mallintyön kautta). Isä kuoli 6 vuotta sitten, äiti on elossa, soittelen hänelle jouluna ja kesälomalla ja keskustelumme on lähinnä jäykkää ja vaivaantunutta.

^ siis mitä hittoa sentään, tuo minun kommentti sisälsi niin paljon sensuroituja sanoja että oli pakko pätkäistä niitä! Mikä tässä palstassa on vikana nykyään kun normaali kielenkäyttöön kuuluvia sanoja ei päästetä läpi. Kuten ämmmä-kirjain?!?!

Vierailija kirjoitti:

^ siis mitä hittoa sentään, tuo minun kommentti sisälsi niin paljon sensuroituja sanoja että oli pakko pätkäistä niitä! Mikä tässä palstassa on vikana nykyään kun normaali kielenkäyttöön kuuluvia sanoja ei päästetä läpi. Kuten ämmmä-kirjain?!?!

Samaa ihmettelin. Sensuuri huipussaan.

Narsisti ja epävakaa taitavat olla aika yleinen yhdistelmä silloin, kun puhutaan perheistä, jossa vanhemmilla on paljon ongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Narsisti ja epävakaa taitavat olla aika yleinen yhdistelmä silloin, kun puhutaan perheistä, jossa vanhemmilla on paljon ongelmia?

Ainakin meillä oli tällainen parivaljakko kotona. Molemmat pyörittivät omaa showtaan päivästä toiseen. Lapset menivät siinä sivussa statisteina.

Taidan soittaa äidilleni ja kertoa miten kiitollinen olen siitä että minulla on hyvät, rakastavat vanhemmat. Pistää ajattelemaan näiden lukeminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellakin on ja vielä pahempana.

Vanhempani saivat mut 70-luvun loppupuolella. Paskoja tunnekylmiä vanhempia, kirittivat ja hakkasivat, kasvattivat pelolla ja uhalla, ikinä ei otettu syliin tai hellitty, kertaakaan eivät yli 40-vuotisen elämäni aikana ole sanoneet rakastavansa tai edes välittävänsä. Kun täytin 18 niin ilmoittivat että nyt oot omillasi. Misdään ei tuettu eikä autettu ei rahallisesti eikä henkisesti. Kotoa 18v lähteisdäni sain vain repullisen vaatteita mukaan. Kaikki piti hoitaa itse, asunnot, muutot, huonekalut.

Olin sitkeä ja tein kahta työtä ja maksoin lukion ja yliopiston itse. Rn saanut siis mitään tukea kotoa.

No. Vanhemmat nyt sit vaatii kaikkea multaja argumentoi että ”sulle on kaikki maksettu ja järjestetty” (ei todellakaan ole, ”mekin sut koulutettiin pitkälle, olisit kiitollinen” (mitenkään eivät auttaneet), nyt teet näin ja noin kun olet elämäsi meille velkaa” (miten voi olla velkaa?),” sinulle aina kaikki on valmiiksi pedattu kiittämätön kersa” (lapsenakin tein kaiken itse).

Vanhemmat syyllistää kiittömättömäksi ja vaikeaksi jos en tottele. Olen kiittämätön jos en käy, jos en tee kuten käsketään, jos en ota ohjeita vastaan.

Sanomatta selvää että mun perhe ja lapset ei kiinnosta niitä yhtään, esim eivät tapaa lapsenlspsiaan eikä ole niitä koskaan hoitanut. Ne haluavat vain että minä ja mun veli (eli aikuiset lapset) hypätään, juostaan, palvellaan kun ne käskee.

Puhelimessakaan eivät ikinä kysy mitä kuuluu. Huutavat vasn omia kuulumisiaan ja kokemiaan vääryyksiä.

Hulluja ne on. Luonnevikasia, persoonallisuushäiriöisiä. Paskimmat surkeimmat vanhemmat mitä maa päällään kantaa, ja luulevat olevansa loustovenhemmat joille lapset on elämänsä velkaa.

Mun vanhemmilla on myös olemassa 100 000 e velkakirja mun elatuksesta jota ne välillä vilauttaa ja silkä uhkailee. Siinä on merkitty kaikki ylös, ekasta polkupyörästä koulylaispöytään ja vastteisiin sekä harrastusvälineisiin. Kuulemma velkakirja lankeaa mulle maksettavaksi jos suututan ne jossain vaiheessa.

Umpihulluja.

Sinuna suututtaisin vanhempasi ja katsoisin kuinka tuollainen lipare ei mene läpi missään oikeusasteessa.

Alaikäinen ottaa vastaan sen mitä huoltajiltaan saa. Ei ole alaikäisen päätettävissä ostaako huoltaja pyörän vai ei, joten huoltaja ei myöskään myöhemmin voi karhuta velkoja huollettavaltaan.

Jep, tietenkään velkakirja ei päde :). Siihrn on myös merkattu vaatimattomat synttärilahjat ja rippilahja. Jännittävää että annetun lahjan voi lisätä velkakirjaan.

T. Se velkakirja

Olettehan kaikki näin umpihullujen vanhempien lapset tajunneet tehdä testamentin, joka estää vanhempienne päätymisen teidän perijöiksenne? Siihenhän ei tarvita kuin silmänräpäys jossa koko perhe menehtyy autokolarissa. Eli jos menehdytte ja rintaperillisenne myös, omaisuutenne menee näille hirviöille, jos ette ole testamentilla muuta määränneet.

Mä sanoin aikoinaan äidille tohon paskavaippakommenttiin: "mun perseestä tuli paskaa jota siivota jouduit, sen jälkeen sun suusta on tullu paskaa jota mä en siivoa".

Kyllä, äitini on juuri tuollainen. On aina ollut. Kerran, ollessani 13-14-vuotias vastasin tuollaiseen vuodatukseen että ”Olisit käyttänyt ehkäisyä”. Sain avokämmenen poskeen niin kovaa että korva soi pari päivää ja puolet naamasta oli sininen ja turvonnut viikon.

Täytät pian 70 vuotta äiti, ja olet alkanut selvästi heikentyä ja rapistua. Arvaa autanko sinua, kun et enää saa tehdyksi kaikkea ja asioitasi hoidettua? En. Tai ehkä, ehkä tulenkin suihkuttamaan sinua ja hinkkaamaan sinusta voimalla ”paskaa” irti kuten sinä minulle teit, kun olin joskus 5-vuotiaana kesäisten ulkoleikkien jälkeen hieman pölyinen... Sitä(kään) kipua ja aggressiivisuuttasi en unohda koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Taidan soittaa äidilleni ja kertoa miten kiitollinen olen siitä että minulla on hyvät, rakastavat vanhemmat. Pistää ajattelemaan näiden lukeminen.

Ihan samaa ajattelin. Molemmille vanhemmille olen kiitollinen.

Näitä kun lukee niin nousee kyllä pala kurkkuun ja miettii, että olenpa onnekas.

Useimmat vaippansavaihdattajat kyllä unohtavat olla kiitollisia. Ihan vaan sillä, ettei totuus unohtuisi. Kannattaa olla kiitollinen, vaikkei se lapsuus olisi ollut pelkkää ruusuilla tanssimista!

Vierailija kirjoitti:

Mä sanoin aikoinaan äidille tohon paskavaippakommenttiin: "mun perseestä tuli paskaa jota siivota jouduit, sen jälkeen sun suusta on tullu paskaa jota mä en siivoa".

Sangen saastaiselta vaikuttaa näppiksesikin.

Huh, kylläpä on kauheita kokemuksia teillä! Omat, 40-luvulla syntyneet vanhempani ovat tosi ihania, vieläkin kantavat huolta, vaikka olen jo nelikymppinen, mutta antavat elää omaa elämääni. Olen vela, ja pahoin pelkään, että minusta tulisi juuri tällainen kauhuvanhempi, sillä pidän lasten kanssa olemista maailman raskaimpana toimintana. On lähes varmaa, että katkeroituisin jos joutuisin pari vuosikymmentä uhraamaan lapsen, tai useamman kasvattamiseen.

Täällä kans samankaltaisia kokemuksia.

Meillä isä oli paljon poissa kun olin pieni (4-8-vuotias) ja kun tuli kotiin niin yleensä joi. Raitistui kun olin 8-vuotias, mutta jäljelle jäi määräilevä ja alistava luonne.

Meillä ei muistaakseni ollut ruumiillista väkivaltaa, mutta henkistä kyllä. Haukuttiin paskaksi, empatiakyvyttömäksi, kykenemättömäksi kokemaan sympatiaa muita kohtaan, itsekkääksi ja sanottiin, että ”sulla on huono luonne” yms vain muutamia mainitakseni. Ihan henkistä väkivaltaa siis. Vastapainona maksettiin kalliit harrastukset ja muut, jotta kun epäkohdista mainitsi niin saatettiin puolustautua sillä, että ”kaikki mekin ollaan sulle hankittu ja silti vaan valitat”.

Kun olin 18 isäni sairastui vakavasti ja terveys on mennyt siitä lähtien vain alaspäin, on nyt täysin autettava pyörätuolipotilas. Sairaus on korostanut hänen huonoja puoliaan: vaatii että kaikki menee hänen oman mielensä mukaisesti, on sanonut aivan suoraan että ”olen ainoa jolla on oikeus kokea olevansa uhri”, ei koskaan pyydä anteeksi ja saattaa haukkua aivan pystyyn. Kokee olevansa suuri hyväntekijä perheelle ja vaatii, että perhe viettäisi aikaa yhdessä ja häntä autettaisiin. Haukkuu, jos en suostu auttamaan, viimeisimpänä totesi tänä viikonloppuna minun olevan ”epäonnistunut elämässä” kun en ollut osannut hänen eleistään lukea että halusi minun järjestävän yllätysbrunssin sunnuntaille. Lisäksi haukkui mm. tyhmäksi ja idiootiksi, vaikea suhtautua neutraalisti kun oma vanhempi haukkuu.

Minusta muuten kasvoi syömishäiriöinen voimakkaan ahdistunut nuori ja olen joutunut aloittamaan terapian, jotta voin käsitellä lapsuuden traumoja. Itsetuntoni on heikko ja vaikka olen pidetty opiskelija- ja työyhteisössäni niin päässä kaikuu aina isän sanat siitä kuinka olen epäonnistunut enkä tule pärjäämään elämässä (vaikka siinä olen tähän mennessä jo erittäin hyvin pärjännyt).

Joku ihmetteli, että miksi ei vain laita välejä poikki. Suhde omaan vanhempaan tälläisessä tilanteessa on kuitenkin aina ongelmallinen, sillä siinä sekoittuu viha, katkeruus ja toisaalta myös rakkaus. Omassa tilanteessa vielä isän sairaus sekottaa pakkaa, sillä huolimatta isäni mielipiteistä olen jopa liiankin empaattinen ja tämä tunteiden sekamelska aiheuttaa aikamoista päänvaivaa.

Välien poikki laittaminen olisi helppoa jos olisin ainut lapsi. Nyt tuntuu siltä, että niin tehden kaataisin koko paskan veljeni niskaan. Se olisi aivan kohtuutonta. Pysyn kaukana, mutta ainoat motiivit olla yhteydessä ovat veljeäni ja hänen perhettään ajatellen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä kans samankaltaisia kokemuksia.

Meillä isä oli paljon poissa kun olin pieni (4-8-vuotias) ja kun tuli kotiin niin yleensä joi. Raitistui kun olin 8-vuotias, mutta jäljelle jäi määräilevä ja alistava luonne.

Meillä ei muistaakseni ollut ruumiillista väkivaltaa, mutta henkistä kyllä. Haukuttiin paskaksi, empatiakyvyttömäksi, kykenemättömäksi kokemaan sympatiaa muita kohtaan, itsekkääksi ja sanottiin, että ”sulla on huono luonne” yms vain muutamia mainitakseni. Ihan henkistä väkivaltaa siis. Vastapainona maksettiin kalliit harrastukset ja muut, jotta kun epäkohdista mainitsi niin saatettiin puolustautua sillä, että ”kaikki mekin ollaan sulle hankittu ja silti vaan valitat”.

Kun olin 18 isäni sairastui vakavasti ja terveys on mennyt siitä lähtien vain alaspäin, on nyt täysin autettava pyörätuolipotilas. Sairaus on korostanut hänen huonoja puoliaan: vaatii että kaikki menee hänen oman mielensä mukaisesti, on sanonut aivan suoraan että ”olen ainoa jolla on oikeus kokea olevansa uhri”, ei koskaan pyydä anteeksi ja saattaa haukkua aivan pystyyn. Kokee olevansa suuri hyväntekijä perheelle ja vaatii, että perhe viettäisi aikaa yhdessä ja häntä autettaisiin. Haukkuu, jos en suostu auttamaan, viimeisimpänä totesi tänä viikonloppuna minun olevan ”epäonnistunut elämässä” kun en ollut osannut hänen eleistään lukea että halusi minun järjestävän yllätysbrunssin sunnuntaille. Lisäksi haukkui mm. tyhmäksi ja idiootiksi, vaikea suhtautua neutraalisti kun oma vanhempi haukkuu.

Minusta muuten kasvoi syömishäiriöinen voimakkaan ahdistunut nuori ja olen joutunut aloittamaan terapian, jotta voin käsitellä lapsuuden traumoja. Itsetuntoni on heikko ja vaikka olen pidetty opiskelija- ja työyhteisössäni niin päässä kaikuu aina isän sanat siitä kuinka olen epäonnistunut enkä tule pärjäämään elämässä (vaikka siinä olen tähän mennessä jo erittäin hyvin pärjännyt).

Joku ihmetteli, että miksi ei vain laita välejä poikki. Suhde omaan vanhempaan tälläisessä tilanteessa on kuitenkin aina ongelmallinen, sillä siinä sekoittuu viha, katkeruus ja toisaalta myös rakkaus. Omassa tilanteessa vielä isän sairaus sekottaa pakkaa, sillä huolimatta isäni mielipiteistä olen jopa liiankin empaattinen ja tämä tunteiden sekamelska aiheuttaa aikamoista päänvaivaa.

Onko mahdollista, että sulla sitten olisi huono empatiakyky?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti isä palkkaa kalliin asentajan ja myy omaisuuttaan, että sulle jää vähemmän.

Eihän tuollaisilla uhoajilla edes mitään omaisuutta ikinä ole.

Tämä on niin totta. Hiljaisilla hissukoilla on yllättäen miljoona jossain jemmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellakin on ja vielä pahempana.

Vanhempani saivat mut 70-luvun loppupuolella. Paskoja tunnekylmiä vanhempia, kirittivat ja hakkasivat, kasvattivat pelolla ja uhalla, ikinä ei otettu syliin tai hellitty, kertaakaan eivät yli 40-vuotisen elämäni aikana ole sanoneet rakastavansa tai edes välittävänsä. Kun täytin 18 niin ilmoittivat että nyt oot omillasi. Misdään ei tuettu eikä autettu ei rahallisesti eikä henkisesti. Kotoa 18v lähteisdäni sain vain repullisen vaatteita mukaan. Kaikki piti hoitaa itse, asunnot, muutot, huonekalut.

Olin sitkeä ja tein kahta työtä ja maksoin lukion ja yliopiston itse. Rn saanut siis mitään tukea kotoa.

No. Vanhemmat nyt sit vaatii kaikkea multaja argumentoi että ”sulle on kaikki maksettu ja järjestetty” (ei todellakaan ole, ”mekin sut koulutettiin pitkälle, olisit kiitollinen” (mitenkään eivät auttaneet), nyt teet näin ja noin kun olet elämäsi meille velkaa” (miten voi olla velkaa?),” sinulle aina kaikki on valmiiksi pedattu kiittämätön kersa” (lapsenakin tein kaiken itse).

Vanhemmat syyllistää kiittömättömäksi ja vaikeaksi jos en tottele. Olen kiittämätön jos en käy, jos en tee kuten käsketään, jos en ota ohjeita vastaan.

Sanomatta selvää että mun perhe ja lapset ei kiinnosta niitä yhtään, esim eivät tapaa lapsenlspsiaan eikä ole niitä koskaan hoitanut. Ne haluavat vain että minä ja mun veli (eli aikuiset lapset) hypätään, juostaan, palvellaan kun ne käskee.

Puhelimessakaan eivät ikinä kysy mitä kuuluu. Huutavat vasn omia kuulumisiaan ja kokemiaan vääryyksiä.

Hulluja ne on. Luonnevikasia, persoonallisuushäiriöisiä. Paskimmat surkeimmat vanhemmat mitä maa päällään kantaa, ja luulevat olevansa loustovenhemmat joille lapset on elämänsä velkaa.

Mun vanhemmilla on myös olemassa 100 000 e velkakirja mun elatuksesta jota ne välillä vilauttaa ja silkä uhkailee. Siinä on merkitty kaikki ylös, ekasta polkupyörästä koulylaispöytään ja vastteisiin sekä harrastusvälineisiin. Kuulemma velkakirja lankeaa mulle maksettavaksi jos suututan ne jossain vaiheessa.

Umpihulluja.

Ihan kuin mun tarina. Synnyin myös -70 luvun loppupuolella. Remmiä tuli, haukuttiin ja potkittiin, tukasta riepoteltiin pitkin seiniä. 

Velkakirja kuulemma myös löytyy, ja oon niin monta kertaa kuullut olevani pelkkä loinen ja tämän ja tämän verran rahaa on sinuunkin mennyt ihan hukkaan.

Pitikö sitten tehdä lapsi? Mielelläni minäkin olisin jäänyt syntymättä tuohon perheeseen.

OT, mutta eräs ystäväni uskoo, että lapsi valitsee perheen, johon syntyy. Siis ennen syntymäänsä. Kamala ajatus.

Meinasin vastata ketjuun, että vanhempani eivät ole tuollaisia, sillä he ovat kuolleet. Monessa mittakaavassa huonoja hekin, mutta eivät sentään näin kamalaa tasoa.

Ja nuo velkakirjat. Haluaisin kyllä nähdä sen tahon, joka pakottaa maksamaan lapsena saadut lahjat, ruoat yms takaisin.