Uusperheet: etälasten vierailuista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se on Ap hullun holmaa että lapset ovat etusijalla??

Hullun hommaa se on. Exvaimothan monesti ovat mielissään kun isän luona ei lapsilla olekaan hyvä olla, ja mielellään laitetaan uuden vaimon syyksi, vaikka itse saatetaan haukkua ja pelotella lasta uudella vaimolla. Olisi kiva itse elää kivassa parisuhteessa, vetää elarit tappiin isältä, ja sitten saisi ielä määrätä ettei isällä saisi olla mitään muuta elämä kuin se yhteinen lapsi. Toki pitää muuttaa pois loppuelämän parisuhteesta vain siksi että eksvaimo niin haluaisi, kyllä kyllä. Kannattaa tukea sitä lapsen ja isän kodin elämää, koska jos vain pelottetelle lapsia ja mollaatte isän kotona olevaa uutta vaimoa, niin teette OMILLE lapsillenne hallaa. Vankilaan joutaisi tuommoiset.

Tämä, tätä olen minäkin nähnyt enemmän kuin laki sallii. Nainen, eli äiti haluaa päättää liiton (70pros päättyy naisen aloitteesta). Isä päätyy elättäjän rooliin ja vkl-isäksi ja yllättäen, jos onnistuu uuden kumppanin löytämään niin äitipuolihan on ihan hirveä. Isä maksaa eläinten, äiti saa kaikki tuet ja sitten ihmetellään, kun isän luona ei olekaan omia makkareita ja pelejä ja vehkeitä isän lapsille. No ei oo, kun isä maksaa ne äidin luo. Mutta sikahan se isä on ja äitipuolikin hirveä. Äiti viaton uhri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Ei todellakaan voi. Lapsella on perhe (tai kaksi perhettä), ja isä kuuluu siihen. Sitä ei yksikään uusi kumppani muuta, eikä lapsen sopeutuminen uuteen kumppaniin ratkaise sitä, onko isä lapsen perhettä vai ei. Koko lapsi on ylipäätään olemassa vain ja ainoastaan siksi, että mies on perustanut perheen ja tehnyt kyseisen lapsen lapsen äidin kanssa.

Aika kammottavaa, että joku oikeasti ajattelee, että olisi lapsen tehtävä joko sopeutua uuteen puolisoon, tai tippua pois perheestä...

Eihän tässä ollut kyse perheen ulkopuolelle tippumisesta, vaan siitä, miten kukakin asian kokee. Jos lapsi ei koe ap:n perhettä kodikseen, niin ei se tarkoita sitä, että hänen pitää tippua pois. Ja valitettavasti lapsen ON sopeuduttava ap:hen, ja sama toisin päin. Ei hänellä ole vaikutusvaltaa tipauttaa ap:takaan pois.

Tuossa lainaamassani viestissä kylläkin puhuttiin siitä, että tuleeko lapsesta ap:n ja miehen (eli oman isänsä!) perhettä vai ei. Eli hyvin vahvasti annettiin ymmärtää, että jos ei sopeudu uuteen kumppaniin, ei ole enää isänsä perhettä.

Fakta on, että lapsen ei ole pakko sopeutua uuteen kumppaniin. Toki on olemassa surkeita vanhempia, jotka tuossa tilanteessa laittavat uuden puolison lapsensa edelle, mutta todellakaan lapsen ei ole pakko sopeutua kaikkeen, mitä aikuiset keksivät.

Tuossa tilanteessa kannattaisi miettiä asumisjärjestelyt uusiksi. Jos lapsi ei ole noin pitkässä ajassa sopeutunut yhtään, on hyvin epätodennäköistä, että hän sopeutuisi myöhemminkään. Aikuiset jaksavat odottaa, lasten lapsuus on ohi hetkessä. Aikuiset ehtivät asumaan yhdessä vuosikausia sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet pesästä, mutta jos isän ja lapsen välit menevät huonoiksi äitipuolen takia lapsen ollessa pieni, ei niitä korjaa enää mikään. Miksi ihmeessä ap:n on oltava tapaamisissa paikalla, jos kerran lapsi selvästi oireilee niin paljon, ettei uskalla edes asiaansa kertoa kun ap on vieressä? Kenen etua tuollainen järjestely palvelee? Ap ehtii näkemään miestä lähes 2 viikkoa putkeen, onko oikeasti liikaa pyydetty, että lapsi saisi isän kanssa edes sen oman viikonloppunsa pari kertaa kuussa?

On se aika paljon pyydetty, että omasta kodista pitäisi lähteä. En minä sentään aina ole koko aikaa paikalla ja lapsella on täällä tilaa olla isänsä kanssa, vaikka olisin kotonakin.

Ap

Tottakai se on paljon pyydetty, mutta onko se liikaa pyydetty? Toisessa vaakakupissa kun on sen lapsen ainutkertainen lapsuus ja isäsuhde. 

Mieti ajatusleikkinä sitä, että näkisit miestäsi vaikka reissuhommien takia vain kaksi viikonloppua kuukaudessa, ja silloinkin anoppi olisi samassa talossa. Ei toki aina koko aikaa kotona ja usein eri huoneessakin, mutta kuitenkin paikalla. Miltä tuntuisi? Juuri tällaisessa tilanteessa lapsi nyt on.

Tuossa kuviossa mies ja sinä olette aikuisia ja te olette saaneet valita perhemuotonne ja asumiskuvionne. On julmaa vaatia lasta yksinomaan joustamaan aina, kun hän ei ole voinut asioihin vaikuttaa, eikä hänellä ole aikuisen kykyä ajatella tulevaisuutta ja jäsennellä asioita mielessään.

Av on todella outo paikka.

Minä olen joskus kertonut täällä, että minä en osallistu millään tavoin miehen lasten elämään. Meillä on iso asunto, ja kun lapset ovat täällä, niin minä olen omassa huoneessani, jossa on telkkarit ja padit. Tai sitten näen kavereitani, harrastan, käyn kävelyllä... kaikkea sitä, mitä tekisin yksin kotonani. (Kun olen yksin kotona, olen silloin omassa huoneessani).

Sain miljoona alapeukkua, kunnen osallistu miehen ja tämän lasten elämään. Nyt tässä ketjussa taas käsketään jopa muuttamaan pois, jottai ei vai missään tapauksessa ole näiden elämässä mukana...

Olen samaa mieltä kanssasi. Koti on minunkin koti ja miehen lapsen tullessa käymään teen omia juttuja eli vetäydyn taustalle. Siis tavallaan otan miehestä etäisyyttä, jotta hän saa olla lapsensa kanssa. Miehen toive oli alussa, että olemme kaikki kuin perhettä, mutta minusta ei siihen ole kuin hetkittäin. Minua ei kiinnosta uinnit tai pulkkamäet miehen lapsen kanssa tai ruuan laitto tai ruokailukaan, koska lapsi vaatii koko ajan huomiota. En pese pyykkiä lapsen ollessa paikalla tai siivoa. Leikin joskus kahdestaan lapsen kanssa, mutta kolmestaan ollessamme tulee jotain vääntöä. Lapsi usein omisi minut ja mies on tästä selvästi mustasukkainen ja alkaa kiukutella. On sanonutkin, että lapsi käyttäytyy huonommin minun ollessa paikalla. Siispä olen mahdollisimman paljon poissa nuo ajat. Miestä rakastan ja olemme onnellisia-kahdestaan.

Vierailija kirjoitti:

Täällä ihan huippu ”uusperhekuvio”. Sen paremmin minulla kuin exälläkään ei ole uutta puolisoa tai edes mitään mies-tai naisystävää. Vuoroviikkosysteemi ja me kaikki kolme; lapsi, äiti ja isä ollaan äärimmäisen tyytyväisiä. Kaikki toimii eikä kukaan ulkopuolinen sössötä mihinkään asiaan yhtään mitään. Jos tarve vaatii, lapsi menee välillä käymään tai yöksikin toisen vanhemman luo ”väärällä” viikolla. Toimii puolin ja toisin. Lapsi on hyvinvoiva ja onnellinen alakoululainen.

Miehelläsi voi hyvinkin olla uusi nainen, josta sinulle vain  ei kerrota mitään, ja tavataan vain silloin kun lapsi ei ole isän luona ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erolapsena, nyttemmin toki aikuisena, haluan kommentoida sen verran, että se etävanhemman koti ei koskaan tunnu eikä voi tuntua erolapsen mielestä kodilta ellei siellä ole omaa huonetta. Siis sellaista omaa huonetta, jossa ei asu kukaan toinen tai joka ei ole osan päivistä työhuoneena tms. ja jossa on omia tavaroita ja omia vaatteita aina kaapissa. 

Meitä oli kaksi lasta, minä ja veljeni, ja isän uudella vaimolla ennestään neljä lasta, olimme kaikki kuusi lasta 7-17 vuotiaita kun isämme ja tämä nainen muuttivat yhteen. Makuuhuoneita olisi tarvittu 7 kpl, jotta kaikilla olisi ollut oma huone. No ei ollut niin paljon makuuhuoneita vaan minä ja veljeni jouduttiin nukkumaan jossain lattialla patjoilla, jotka piti aina päiväksi kerätä pois. Vihasin olla siellä, vaikka isäni kanssa olisin halunnut asua noin muuten.

Meillä miehen lapsilla on tämä kohtalo. Meillä ei ole heille tilaa, eikä miehellä ole varaa mihinkään isompaan. Se on realiteetti joka ei kukkahattutäteilyllä muuksi muutu. Minusta olis tosi tärkeää et miehenkin lapsilla olis oma tila. Mut tässä elämäntilanteessa ei vain ole.

Jep. Ja jos lasten äitikin haluaa että isän luona on lapsilla huone, niin hänhän voi tyytyä pienempään elariin, jolloin huone on mahdollista järjestää :)

Lasten äidit osaavat pilata lastensa elämää niinkin, että katkerina yrittävät haukkua isää ja isän uutta puolisoa lapsillekin.

Tapasin miehen , kun heillä oli erosta yli vuosi aikaa. Exä harrasti vainoamista, henkistä väkivaltaa ja manipulointia.  Teki kaikkensa , että meillä menisi huonosti. Toimintansa oli täysin tietoista, ei sairaan ihmisen tekemää.

Eniten tästä kärsivät lapset, joilla selvästi turvattomuutta ja mielialan vaihtelua, aikuisen miellyttämistarvetta.

Mielestäni tuollaista käytöstä ei voi puolustella millään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Ihmettelen vaan kuka tahtoo moninkertaistaa erityislastensa ongelmat ja perustavat uusperheen?

Ei normaali ihminen ja vanhempi halua. Vikaa on aikuisissa ja vanhemmissaan.

Tuo on vaikea kysymys. Erityislapsi kuormittaa ja lisää riskiä eroon. Jos ero tapahtuu niin pitääkö vanhemman uhrata loppu elämä siihen, että koska on saanut erityislapsen, ei ole oikeutettu uuteen suhteeseen tai hankkimaan lisää lapsia? Mihin ikään asti pitää uhrautua? Esim aspergerit saattavat kuormittaa vanhempiaan vielä aikuisenakin. Pitääkö kaikkien luopua omasta elämästään?

Itse en saanut kirkkaampaa kruunua vaikka hoidin yksin lapseni 16 vuotta. 17- vuotiaana hän karkaili, ja joutui laitoksiin joista karkaili. Ei halua kolla kanssani missään tekemisissä, vaikka on myöntänytkin että en tehnyt mitään miksi hän minua inhoaisi, eikä kuulemma inhoakaan. Ei vain halua olla kanssani tekemisissä muutoin kun jos rahaa saisi päihteisiin. 

Olisin voinut myös seurustella muutamankin miehen kanssa, joita rakastin, ja jotka olisivat myös minut halunneet kumppanikseen, mutta en halunnut järkyttää jo muutenkin epävakaata lastani. Mtta sinne meni 16 vuotta elämästäni vaikean lapsen hoitoon, ja tänä aikana minulla ei ollut omaa elämää juuri ollenkaan. Onneksi nykyään on ihana mies, joka jaksaa myös niitä huonoja hetkiäni, kun itken silmät päästäni lapseni rajua kohtaloa, vaikka itse tein ihan kaiken mihin ikinä kykenin ja pystyin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Ihmettelen vaan kuka tahtoo moninkertaistaa erityislastensa ongelmat ja perustavat uusperheen?

Ei normaali ihminen ja vanhempi halua. Vikaa on aikuisissa ja vanhemmissaan.

Tuo on vaikea kysymys. Erityislapsi kuormittaa ja lisää riskiä eroon. Jos ero tapahtuu niin pitääkö vanhemman uhrata loppu elämä siihen, että koska on saanut erityislapsen, ei ole oikeutettu uuteen suhteeseen tai hankkimaan lisää lapsia? Mihin ikään asti pitää uhrautua? Esim aspergerit saattavat kuormittaa vanhempiaan vielä aikuisenakin. Pitääkö kaikkien luopua omasta elämästään?

Itse en saanut kirkkaampaa kruunua vaikka hoidin yksin lapseni 16 vuotta. 17- vuotiaana hän karkaili, ja joutui laitoksiin joista karkaili. Ei halua kolla kanssani missään tekemisissä, vaikka on myöntänytkin että en tehnyt mitään miksi hän minua inhoaisi, eikä kuulemma inhoakaan. Ei vain halua olla kanssani tekemisissä muutoin kun jos rahaa saisi päihteisiin. 

Olisin voinut myös seurustella muutamankin miehen kanssa, joita rakastin, ja jotka olisivat myös minut halunneet kumppanikseen, mutta en halunnut järkyttää jo muutenkin epävakaata lastani. Mtta sinne meni 16 vuotta elämästäni vaikean lapsen hoitoon, ja tänä aikana minulla ei ollut omaa elämää juuri ollenkaan. Onneksi nykyään on ihana mies, joka jaksaa myös niitä huonoja hetkiäni, kun itken silmät päästäni lapseni rajua kohtaloa, vaikka itse tein ihan kaiken mihin ikinä kykenin ja pystyin.

Juuri tämä!!! Valitettavasti se valmiiksi oireileva lapsi oireilee usioperheessä, mutta kun oireilee ilman sitäkin. Ainakin vanhempi jaksaa hänen kanssaan paremmin, jos on rakas kumppani mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Ihmettelen vaan kuka tahtoo moninkertaistaa erityislastensa ongelmat ja perustavat uusperheen?

Ei normaali ihminen ja vanhempi halua. Vikaa on aikuisissa ja vanhemmissaan.

Tuo on vaikea kysymys. Erityislapsi kuormittaa ja lisää riskiä eroon. Jos ero tapahtuu niin pitääkö vanhemman uhrata loppu elämä siihen, että koska on saanut erityislapsen, ei ole oikeutettu uuteen suhteeseen tai hankkimaan lisää lapsia? Mihin ikään asti pitää uhrautua? Esim aspergerit saattavat kuormittaa vanhempiaan vielä aikuisenakin. Pitääkö kaikkien luopua omasta elämästään?

Itse en saanut kirkkaampaa kruunua vaikka hoidin yksin lapseni 16 vuotta. 17- vuotiaana hän karkaili, ja joutui laitoksiin joista karkaili. Ei halua kolla kanssani missään tekemisissä, vaikka on myöntänytkin että en tehnyt mitään miksi hän minua inhoaisi, eikä kuulemma inhoakaan. Ei vain halua olla kanssani tekemisissä muutoin kun jos rahaa saisi päihteisiin. 

Olisin voinut myös seurustella muutamankin miehen kanssa, joita rakastin, ja jotka olisivat myös minut halunneet kumppanikseen, mutta en halunnut järkyttää jo muutenkin epävakaata lastani. Mtta sinne meni 16 vuotta elämästäni vaikean lapsen hoitoon, ja tänä aikana minulla ei ollut omaa elämää juuri ollenkaan. Onneksi nykyään on ihana mies, joka jaksaa myös niitä huonoja hetkiäni, kun itken silmät päästäni lapseni rajua kohtaloa, vaikka itse tein ihan kaiken mihin ikinä kykenin ja pystyin.

Ja jos olisit sattunut uuden kumppanin ottamaan niin nyt hän olisi syytettynä lapsesi tilanteesta, vaikka ei siihen olisi osaa ei arpaa. Näin hölmösti varsinkin av-mammaväki toimii.

Vierailija kirjoitti:

Lasten äidit osaavat pilata lastensa elämää niinkin, että katkerina yrittävät haukkua isää ja isän uutta puolisoa lapsillekin.

Tapasin miehen , kun heillä oli erosta yli vuosi aikaa. Exä harrasti vainoamista, henkistä väkivaltaa ja manipulointia.  Teki kaikkensa , että meillä menisi huonosti. Toimintansa oli täysin tietoista, ei sairaan ihmisen tekemää.

Eniten tästä kärsivät lapset, joilla selvästi turvattomuutta ja mielialan vaihtelua, aikuisen miellyttämistarvetta.

Mielestäni tuollaista käytöstä ei voi puolustella millään.

Toki miehesi teki näistä häiriköinneistä rikosilmoituksen ja ex sai rangaistuksen? Eikö sittenkään. Kunhan itse nyt haukut eksää ja toimit ala-arvoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Ihmettelen vaan kuka tahtoo moninkertaistaa erityislastensa ongelmat ja perustavat uusperheen?

Ei normaali ihminen ja vanhempi halua. Vikaa on aikuisissa ja vanhemmissaan.

Tuo on vaikea kysymys. Erityislapsi kuormittaa ja lisää riskiä eroon. Jos ero tapahtuu niin pitääkö vanhemman uhrata loppu elämä siihen, että koska on saanut erityislapsen, ei ole oikeutettu uuteen suhteeseen tai hankkimaan lisää lapsia? Mihin ikään asti pitää uhrautua? Esim aspergerit saattavat kuormittaa vanhempiaan vielä aikuisenakin. Pitääkö kaikkien luopua omasta elämästään?

Itse en saanut kirkkaampaa kruunua vaikka hoidin yksin lapseni 16 vuotta. 17- vuotiaana hän karkaili, ja joutui laitoksiin joista karkaili. Ei halua kolla kanssani missään tekemisissä, vaikka on myöntänytkin että en tehnyt mitään miksi hän minua inhoaisi, eikä kuulemma inhoakaan. Ei vain halua olla kanssani tekemisissä muutoin kun jos rahaa saisi päihteisiin. 

Olisin voinut myös seurustella muutamankin miehen kanssa, joita rakastin, ja jotka olisivat myös minut halunneet kumppanikseen, mutta en halunnut järkyttää jo muutenkin epävakaata lastani. Mtta sinne meni 16 vuotta elämästäni vaikean lapsen hoitoon, ja tänä aikana minulla ei ollut omaa elämää juuri ollenkaan. Onneksi nykyään on ihana mies, joka jaksaa myös niitä huonoja hetkiäni, kun itken silmät päästäni lapseni rajua kohtaloa, vaikka itse tein ihan kaiken mihin ikinä kykenin ja pystyin.

Yhdessä tutussa perheessä lapsen oireilusta syytettiin uusioperhekuviota. Ylläripylläri samat oireet olivat olleet läsnä jo ydinperheen aikana. Toisessa lapsen oireilusta syytettiin uusioperhekuviota - sen purkamisen jälkeen oireet vaan pahenivat. Kolmannessa perheessä lapsen psyykkinen oireilu rahoittuu uusioperhekuviossa. Ei se niin yksinkertaista ole.

Lapsella on oikeus ja suhde äitiin ja isään riippumatta siitä millaiseksi suhde uuteen puolisoon muodostuu. Hyväkään vanhemman uusi puoliso ei korvaa lapselle menetettyä ydinperhettä eikä lapsi välttämättä koe uutta puolisoa osaksi perhettään, joka on lapsesta nyt hajallaan eri paikoissa. Hyvät aikuiset voivat kuitenkin auttaa lasta sopeutumaan tähän tilanteeseen ja tehdä hänen ja kaikkien elämästä parasta mahdollista näissä olosuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten äidit osaavat pilata lastensa elämää niinkin, että katkerina yrittävät haukkua isää ja isän uutta puolisoa lapsillekin.

Tapasin miehen , kun heillä oli erosta yli vuosi aikaa. Exä harrasti vainoamista, henkistä väkivaltaa ja manipulointia.  Teki kaikkensa , että meillä menisi huonosti. Toimintansa oli täysin tietoista, ei sairaan ihmisen tekemää.

Eniten tästä kärsivät lapset, joilla selvästi turvattomuutta ja mielialan vaihtelua, aikuisen miellyttämistarvetta.

Mielestäni tuollaista käytöstä ei voi puolustella millään.

Toki miehesi teki näistä häiriköinneistä rikosilmoituksen ja ex sai rangaistuksen? Eikö sittenkään. Kunhan itse nyt haukut eksää ja toimit ala-arvoisesti.

Miehen exä oli todella inhottava minua kohtaan ja on edelleen jossain määrin. En rikkonut heidän liittoaan, se oli hajonnut kauan ennen tapaamistamme. 

Miehen mielestä minun pitäisi ymmärtää exän käytöstä ja että hän oli tolaltaan, kun oli löytänyt uuden suhteen elämäänsä. Mitä ihmettä?

Uusperheessäkin kahden aikuisen välinen suhde on se perusta. Lapset, olivatpa yhteisiä tai aiemmista liitoista, ovat paikalla ollessaan osa perhettä ja juurikin aikuiset mahdollistavat tämän. Keskusteluyhteys aikuisten kanssa vaikeistakin asioista pitää toimia, jotta pärjätään ja lapsilla samat oikeudet ja velvollisuudet. Aikuisten pitää olla johdonmukaisia, sillä lapset oppivat kyllä hyödyntämään sitä heikkotahtoisempaa aikuista.

Tuntuisi vaikealta tilanteelta, jos miehen lapset suhtautuisivat minuun kielteisesti, toisaalta en yritäkään olla mikään varaäiti, koska heillä on äiti.  Isän tehtävä on huolehtia lapsistaan ja yritän antaa heille tilaa olla keskenään. Myönnän, ettei tämä ole aina helppoa ja olen joskus ollut alamaissakin, kun jään syrjään. Ihminen olen minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ihan huippu ”uusperhekuvio”. Sen paremmin minulla kuin exälläkään ei ole uutta puolisoa tai edes mitään mies-tai naisystävää. Vuoroviikkosysteemi ja me kaikki kolme; lapsi, äiti ja isä ollaan äärimmäisen tyytyväisiä. Kaikki toimii eikä kukaan ulkopuolinen sössötä mihinkään asiaan yhtään mitään. Jos tarve vaatii, lapsi menee välillä käymään tai yöksikin toisen vanhemman luo ”väärällä” viikolla. Toimii puolin ja toisin. Lapsi on hyvinvoiva ja onnellinen alakoululainen.

Jotenkin asenteestasi paistaa läpi, että pidät itseäsi arvossa, etkä kovin hyvin pysty suhtautumaan, kun exäsi uuden löytää ja sitoutuu. Ja sinä et määrääkään kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä ihan huippu ”uusperhekuvio”. Sen paremmin minulla kuin exälläkään ei ole uutta puolisoa tai edes mitään mies-tai naisystävää. Vuoroviikkosysteemi ja me kaikki kolme; lapsi, äiti ja isä ollaan äärimmäisen tyytyväisiä. Kaikki toimii eikä kukaan ulkopuolinen sössötä mihinkään asiaan yhtään mitään. Jos tarve vaatii, lapsi menee välillä käymään tai yöksikin toisen vanhemman luo ”väärällä” viikolla. Toimii puolin ja toisin. Lapsi on hyvinvoiva ja onnellinen alakoululainen.

Jotenkin asenteestasi paistaa läpi, että pidät itseäsi arvossa, etkä kovin hyvin pysty suhtautumaan, kun exäsi uuden löytää ja sitoutuu. Ja sinä et määrääkään kaikesta.

Juuri nämä naiset muuttuvat hirviöiksi, kun mies löytää uuden puolison. Mies ei olekaan enää käytettävissä ja määräysvallan alla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten äidit osaavat pilata lastensa elämää niinkin, että katkerina yrittävät haukkua isää ja isän uutta puolisoa lapsillekin.

Tapasin miehen , kun heillä oli erosta yli vuosi aikaa. Exä harrasti vainoamista, henkistä väkivaltaa ja manipulointia.  Teki kaikkensa , että meillä menisi huonosti. Toimintansa oli täysin tietoista, ei sairaan ihmisen tekemää.

Eniten tästä kärsivät lapset, joilla selvästi turvattomuutta ja mielialan vaihtelua, aikuisen miellyttämistarvetta.

Mielestäni tuollaista käytöstä ei voi puolustella millään.

Toki miehesi teki näistä häiriköinneistä rikosilmoituksen ja ex sai rangaistuksen? Eikö sittenkään. Kunhan itse nyt haukut eksää ja toimit ala-arvoisesti.

Miehen exä oli todella inhottava minua kohtaan ja on edelleen jossain määrin. En rikkonut heidän liittoaan, se oli hajonnut kauan ennen tapaamistamme. 

Miehen mielestä minun pitäisi ymmärtää exän käytöstä ja että hän oli tolaltaan, kun oli löytänyt uuden suhteen elämäänsä. Mitä ihmettä?

Mua jäi kiinnostamaan, että millä tavalla inhottava sinua kohtaan? Tuskin sinä joudut olla tekemisissä miehesi eksän kanssa? En minä ainakaan ole.

Mun serkku seurusteli ja asui avoliitossa muutaman vuoden ajan naisen kanssa, jolla oli kaksi 12-16-v. lasta. Heillä oli tapana käydä usein serkkuni vanhemmilla kylässä, he asuivat siis samassa kaupungissa. Ja kaikki joulunpyhät jne he viettivät serkkuni vanhempien luona ja enoni vaimoineen aina kestittivät bonuslapsenlapsiaan ja ostivat joululahjat jne

Sitten kun heille tuli ero, niin yhteydenpito lakkasi kuin seinään. Sitten serkkuni vanhemmille tuli sellainen fiilis, että jaahas, he ovat vuosia pojan vaimoa ja lapsipuolia kestittäneet ja nyt he sitten eivät pidä mitään yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Minun on pakko ihmetellä vanhempia, joiden on tuotava se uusi ihminen lapsen elämään vähän niin kuin puskista. Omat lapseni olivat eron tullen 10v ja 8v. Isän hankalien työmatkojen takia lapset ovat pääasiassa asuneet minun luonani, kuukaudessa noin 8-10 päivää isällään. Isä ja minä hankimme uudet asunnot riittävän läheltä, samalta alueelta, missä olimme asuneet yhtenä perheenäkin. Lasten kaveripiiri ei siis vaihtunut eron takia ja etäisyyttä kotiemme välillä on 3 km.

Isä löysi uuden vain muutaman kuukauden päästä erosta ja teki sen virheen, että esitteli tämän uuden naisen samantien lapsille. Jälkeenpäin on kaikki kolme aikuista puhuttu, että asian olisi voinut hoitaa paremmin, mutta onneksi isä tajusi virheensä, ja nyt kuusi vuotta myöhemmin ovat juuri muuttaneet tämän uuden naisen kanssa yhteiseen kotiin, joka sijaitsee vähän kauempana kuin isän entinen koti. Tavoitteena oli, että yhteenmuutto tuntuu luontevalta kaikille perheenjäsenille, siksi meni siis kuusi vuotta.

Lapsille tämä nainen on nyt tosi tärkeä, mutta meni vuosia, että inhosivat häntä ja syyttivät häntä siitä, että eivät näe isää enää niin usein. Vasta kun nostimme kaikki kolme aikuista kissan pöydälle ja keskustelimme saman pöydän ääressä, miltä meistä tuntuu, pääsimme asiassa eteenpäin. Lapset tajusivat, että pahoittivat käytöksellään tämän naisen mielen asiasta, joka ei millään tavalla ollut tämän naisen vika. Isä tajusi, että lapset kaipaavat ihan rauhallista isä-aikaa sellaisen uusperheajan sijaan ja minä tajusin, että kolmas turvallinen aikuinen on lapsilleni paljon parempaa kuin kaksi. Suuri kiitos tälle naiselle, että tajusi astua askeleen taaksepäin ja antaa lapsilleni aikaa. Toimi vuosia isätapaamisessa taustahenkilönä, turvallisena aikuisena, joka ei kuitenkaan vienyt isän aikaa pois lapsilta. Nyt voi jo sanoa, että hän kuuluu meidän perheeseemme.

Itse löysin miehen kaksi vuotta sitten. Lapset ovat häntä satunnaisesti tavanneet, tietävät, että hän on tärkeä ihminen elämässäni mutta ei meidän laajan perheemme osa. Vaikka hän saattaa olla mukana esim. elokuvissa tai suursiivouksessa, niin lasten ei edelleenkään tarvitse sopeutua siihen, että uusi aikuinen asuu heidän kanssaan ja olettaa heidän sopeutuvan häneen. En ole muuttamassa yhteen tämän miehen kanssa. Ehkä joskus kun lapset ovat muuttaneet pois tai kun olemme kaikki nivoutuneet tiiviisti yhteen ja se tuntuu luontevalta jokaisen mielestä. Tällä hetkellä kuitenkin lasten ei tarvitse edes miettiä sitä, pitävätkö he minun uudesta miehestäni vai eivät. Mitään pakkoa ei ole viettää hänen kanssaan aikaa, ja jos olemme lähdössä miehen kanssa vaikkapa elokuviin, niin mukaan tulee ne, jotka haluavat, ei niin, että mies tunkee minun ja lasten elokuvailtaan väliin.

Ei kyse ole siitä, että lapset päättävät, kenen kanssa seurustelemme vaan siitä, että me emme pakota lapsia ihmissuhteisiin, joihin he eivät halua tulla mukaan. Lapset - niin isot kuin pienet - tarvitsevat aikaa ja huomiota. Muu sujuu sitten itsestään.

Meillä ei mennyt ihan näin :D

Vuosi erosta tavattiin miehen kanssa. Tapasin miehen lapset neljänsillä treffeille ja olisiko ollut kolmas kerta kun tavattiin, niin ilmoitettiin lapsille että muutetaan yhteen. Ja muutettiinkin 3kk päästä kun oltiin tavattu.

Lasten kanssa tulen hyvin toimeen ja lapset ovat kuin kotonaan tai itseasiassa enemmän kuin kotonaan. Meillä nukutaan isän vieressä kun äidin luona pitää olla omassa sängyssä. Lapset myös sanoneet että miten me ei miehen kans riidellä kuten äiti ja isi riiteli. Lapset näkee nyt myös rakastavan parisuhteen mallia johon kuuluu hellyyden osoitukset ja se että nukutaan samassa sängyssä. Ennen avioeroa kasvoivat kodissa jossa vanhemmat nukkuu eri huoneissa joten alkuun ihmettelivät kyllä, kun eivät olleet moista nähneet.

Lyhyessä ajassa olen kiintynyt lapsiin ja lapset on puhuneet musta myös kauniita asioita lastenvalvojan luona.

Luulen että tää on eniten kysymys siitä, miten rennosti ja sopeutuvasti itse asiat ottaa ja miten hyvin henkilökemiat osuu yhteen. Välillä lapsista saattaa huomata että ovat mustasukkaisia, mutta meillä miehenkin asenne alusta asti on ollut, että ollaan kaikki samaa tiimiä.. esim että nukutaan sit kaikki samassa sängyssä. Sitäkään ei lapset vierasta, ei ne samaan sänkyyn tulis jos mua vierastas vaan oireilisivat varmasti.

Joten kaikki ei ole aina niin painajaismaista vaan asiat voi mennä hyvinkin :)

Tuo on totta, että henkilökemiat paljon, ja väitän, että ja etenkin lapsen luonne vaikuttaa eniten. Minun veljelläni on neljä lasta kahden eri naisen kanssa, vanhin jo omillaan, nuoremmat alaluokkalaisia. Nyt hän asuu kolmannen naisen kanssa, jolla on omia lapsia ja ovat saman ikäisiä vanhempien lasten kanssa.

Veljeni toinen lapsi on tyttö. Hän oli aina vauvasta asti helppo ja hyväntuulinen. Tykkäsi toisesta vaimosta, ja tämänhetkisestä vaimosta. On tosi hyvä kaveri tämän naisen lasten kanssa. Ei mitään ongelmia kenenkään kanssa. Jos pitää olla yksin, niin on yksin, jos pitää olla seurallinen, niin on sitäkin. Hän sopeutuisi mihin tahansa uusperheeseen.

Lapsi nro kolme on myös tyttö, ja toista maata. Hän on tosi määräilevä, ja sanelee miten asiat pitää olla. Ei tykkää isänsä uusperheestä, koska ei pääse itse vaikuttamaan. On iloinen vain silloin, kun kaikki menee niin kuin itse tahtoo. Tuollaisen elämä on aina vaikeampaa. Oli uusperhe tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on totta, että henkilökemiat paljon, ja väitän, että ja etenkin lapsen luonne vaikuttaa eniten. Minun veljelläni on neljä lasta kahden eri naisen kanssa, vanhin jo omillaan, nuoremmat alaluokkalaisia. Nyt hän asuu kolmannen naisen kanssa, jolla on omia lapsia ja ovat saman ikäisiä vanhempien lasten kanssa.

Veljeni toinen lapsi on tyttö. Hän oli aina vauvasta asti helppo ja hyväntuulinen. Tykkäsi toisesta vaimosta, ja tämänhetkisestä vaimosta. On tosi hyvä kaveri tämän naisen lasten kanssa. Ei mitään ongelmia kenenkään kanssa. Jos pitää olla yksin, niin on yksin, jos pitää olla seurallinen, niin on sitäkin. Hän sopeutuisi mihin tahansa uusperheeseen.

Lapsi nro kolme on myös tyttö, ja toista maata. Hän on tosi määräilevä, ja sanelee miten asiat pitää olla. Ei tykkää isänsä uusperheestä, koska ei pääse itse vaikuttamaan. On iloinen vain silloin, kun kaikki menee niin kuin itse tahtoo. Tuollaisen elämä on aina vaikeampaa. Oli uusperhe tai ei.

Saman olen itse havainnut. Jotkut ovat vaan niin mutkattomia ja vuorovaikutustaitoisia, että heidän kanssa on vaikea olla tulematta toimeen ja toisilla kova tarve päsmäröidä läpi elämänsä.