Uusperheet: etälasten vierailuista

Vierailija kirjoitti:

Vaimon teini-ikäiset lapset käyvät kerran kuussa kahden yön viikonlopun. Molemmat oirehtivat ties mitä traumaa ja sairautta ja viikonloput on yhtä painajaista. Nuorempi on koko ajan huomiota vailla ja päästelee koko ajan jotain ääniä, mölähdyksiä tai pommittaa äitiänsä "Onko äiti koskaan haistellut kakkaa" -tyylisiin kysymyksin. Vanhempi kävelee levottomana ympyrää ja on koko ajan tekemässä lähtöä jonnekin. Enimmäkseen järjestän itselleni jotain reissua näille viikonlopuille. En jaksa enää noita idiootteja.

Kuka vaimosi lapsia hoitaa?

Olen itse kuulunut niihin ihmisiin, jotka hiukan karsastavat uusperheitä. Kuitenkin itse päädyin sellaiseen, joskaan en ehkä perinteisimpään. Kannattaa muistaa, että uusperheitä on todella monenlaisia ja kaikkia ei voi laittaa samaan laatikkoon.

Meillä niin, että miehen eksä on jättänyt mieheni ollessaan raskaana. Varsinaista syytä ei koskaan ole tullut ilmi, mutta mies epäilee että häntä käytettiin hyväksi eli teetettiin lapsi, ja raskaana sitten lähdettiin ja vielä toisen miehen luokse. Sairas kuvio, johon en sinällään haluaisi kuulua. 

Miehen lapsi tästä suhteesta oli 9 kun alettiin seurustella mieheni kanssa. Nyt meillä on mieheni kanssa 2 yhteistä lasta ja miehen lapsi käy meillä joka toinen viikonloppu. Kun lapsi oli niinkin vanha kun 9, eikä ole koskaan asunut isänsä kanssa (edes lapsena), niin aika vaikea siinä oli rakentaa mitään äiti-lapsi-suhdetta. Minä ajattelen, että meillä on mieheni kanssa perhe, johon mukavana lisänä kuuluu miehen lapsi, joka on minulle ikään kuin sukulaislapsi. Lapsella on äitinsä luona äidin isäpuoli, joka on ollut mukana siis vauva-ajasta lähtien. Isäpuoli pitää lasta kuin omanaan. Loppujen lopuksi kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä. Miehen lapsella on äitinsä luona ikään kuin perinteinen ydinperhe, mutta kuitenkin on olemassa välit biologiseen isään ja puoli-sisaruksiin. 

Miehen lapset olivat 1 ja 3, kun alettiin seurustella. Yhteen muutettiin melko nopeasti. Puolisen vuotta meni sopeutuessa koko porukalla.

Lapset tulevat joka viikonloppu ja puuhaillaan yhdessä ihan tavallisia kotijuttuja. Suoraan sanottuna "viihdytän" lapsia enemmän, kuin mies. Olen pyrkinyt tätimäiseen suhteeseen heidän kanssaan - en ole äiti, vaan yksi turvallinen aikuinen lisää. Omia lapsia minulle ei tule.

Onneksi lähipiirissä ei ole tässä ketjussa vahvasti näkyvää uusperhevihaa. Omat vanhempani ovat iloisia, että suvussa on pieniä lapsia. Miehen vanhemmat ottivat avosylin mukaan perheeseen, eikä edes bio tuota harmaita hiuksia. Ihmeen vähällä ollaan selvitty siinäkin mielessä.

Ei tämä silti pelkkää leppoisaa perhe-elämää aina ole, kaikilla meillä on omat haasteemme.

Loppuun pieni vinkki niille, joita "toisen naisen/miehen lapset" ärsyttävät: helpottaa, kun keskittyy ajattelemaan lapsia yksinomaan oman kumppaninsa lapsina. Itse keskityn lapsissa niihin piirteisiin ja ominaisuuksiin, jotka he ovat perineet mieheltäni.

Osallistun melko tasapuolisesti lasten kasvatukseen kotona, mies on toki päävastuussa.

Lisään vielä edelliseen kommenttiini, että lapsille tämä on koti. Heillä on oma huone ja tapaamiset toteutuvat säännöllisesti.

Olen ollut aviomieheni lapsen elämässä siitä saakka kun lapsi oli viikon ikäinen. Nyt lapsi on kymmenen. Lapsi on isän kotona joka viikonloppu ja lomat. Pidän lapsesta mutten rakasta. Jos eroaisin miehestäni en varmaan näkisi lasta enään eikä se haittaisi ollenkaan

Ja taas kerran jaksan vastata tähän. Mulla ei ole ihan omaan biologiseen äitiini mitään suhdetta. Ei ollut koskaan minusta kiinnostunut, isosiskoni kanssa hänellä edelleenkin sairaan symbioottinen suhde (me lapset ollaan 40+)

Äitini ei ole kiinnostunut lapsistani, eli lapsillani ei ole toista mummia. Vahva kokemus omasta lapsuudestani että minussa oli koko ajan vain negatiivisia ja viallisia asioita äitini mielestä

Äitipuolena yritän olla tasapuolinen ihan jokaiselle ihmiselle joka meillä asuu, käy, istuu ruokapöydässä, bonuslasten kavereille jne. Helppoa kun vain mietin miten oikea biologinen äitini teki ja sitten en ainakaan tee samalla tavalla.

Potkase sitä naamaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

Ei todellakaan voi. Lapsella on perhe (tai kaksi perhettä), ja isä kuuluu siihen. Sitä ei yksikään uusi kumppani muuta, eikä lapsen sopeutuminen uuteen kumppaniin ratkaise sitä, onko isä lapsen perhettä vai ei. Koko lapsi on ylipäätään olemassa vain ja ainoastaan siksi, että mies on perustanut perheen ja tehnyt kyseisen lapsen lapsen äidin kanssa.

Aika kammottavaa, että joku oikeasti ajattelee, että olisi lapsen tehtävä joko sopeutua uuteen puolisoon, tai tippua pois perheestä...

Eihän tässä ollut kyse perheen ulkopuolelle tippumisesta, vaan siitä, miten kukakin asian kokee. Jos lapsi ei koe ap:n perhettä kodikseen, niin ei se tarkoita sitä, että hänen pitää tippua pois. Ja valitettavasti lapsen ON sopeuduttava ap:hen, ja sama toisin päin. Ei hänellä ole vaikutusvaltaa tipauttaa ap:takaan pois.

Tuossa lainaamassani viestissä kylläkin puhuttiin siitä, että tuleeko lapsesta ap:n ja miehen (eli oman isänsä!) perhettä vai ei. Eli hyvin vahvasti annettiin ymmärtää, että jos ei sopeudu uuteen kumppaniin, ei ole enää isänsä perhettä.

Fakta on, että lapsen ei ole pakko sopeutua uuteen kumppaniin. Toki on olemassa surkeita vanhempia, jotka tuossa tilanteessa laittavat uuden puolison lapsensa edelle, mutta todellakaan lapsen ei ole pakko sopeutua kaikkeen, mitä aikuiset keksivät.

Tuossa tilanteessa kannattaisi miettiä asumisjärjestelyt uusiksi. Jos lapsi ei ole noin pitkässä ajassa sopeutunut yhtään, on hyvin epätodennäköistä, että hän sopeutuisi myöhemminkään. Aikuiset jaksavat odottaa, lasten lapsuus on ohi hetkessä. Aikuiset ehtivät asumaan yhdessä vuosikausia sen jälkeen, kun lapset ovat lentäneet pesästä, mutta jos isän ja lapsen välit menevät huonoiksi äitipuolen takia lapsen ollessa pieni, ei niitä korjaa enää mikään. Miksi ihmeessä ap:n on oltava tapaamisissa paikalla, jos kerran lapsi selvästi oireilee niin paljon, ettei uskalla edes asiaansa kertoa kun ap on vieressä? Kenen etua tuollainen järjestely palvelee? Ap ehtii näkemään miestä lähes 2 viikkoa putkeen, onko oikeasti liikaa pyydetty, että lapsi saisi isän kanssa edes sen oman viikonloppunsa pari kertaa kuussa?

Onpa vihamielisesti ilmaistu.

Samalla tavalla voisi sanoa, että "faktahan on se, että ap:n ei ikinä tarvitse sopeutua kumppaninsa lapseen." :)

Järkyttävää on, että nykylapsilta ei odoteta yhtään mitään käytöstapoja. Katkerat exät oikein kannustavat lapsiaan dissaamaan vanhempiensa uusia kumppaneita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Olen miettinyt tätä paljon, sillä mies kun vaihtoi minut lennosta toiseen, niin hänellä oli samat perustelut. Miten siistämä rakkaudettomuus näkyy lapsille?

Meillä oli viimeiseen iltaan asti aamu- jailtapusut, istuimme sohvalla vierekkäin, keskustelimme ruokapöydässä, viikonloppuisin tehtiin perheenä kaikkea, puhuimme ihan kauniisti toisillemme, ei ollut mitenkään vihamielistä tms ilapiiriä.... no, seksiäkin oli, mutta ei lapsille tietenkään näkynyt.

Mitä siis lapsiemme parisuhdemallista jäi uupumaan?

Miehesi perustelee asiaa noin, koska ei pysty näkemään totuutta, eli sitä miten ero vahingoittaa lapsia. Tämäkin ketju on täynnä puolustelua, kiistetään ihan psykologian perusasiat, eli perheen hajoamisen vahingoittava vaikutus lapseen, ja perusteluna käytetään sitä, että on olemassa myös onnettomia ydinperheitä.

Kuitenkin pitkäaikaistutkimusten mukaan perheissä, joissa esim. vanhemmilla ei ole ollut keskinäistä romantiikkaa ja ovat nukkuneet eri huoneissa jne, ja pysyneet lasten takia yhdessä, LAPSET OVAT KOKENEET LAPSUUTENSA VARSIN ONNELLISIKSI, vaikka vanhempien kokemus kodin ilmapiiristä on eri! Eli suht täyspäisten, ei väkivaltaisten / laiminlyövien / alkoholisuituneiden vanhempien kannattaisi AINA pysyä mieluummin yhdessä perheenä LAPSEN NÄKÖKULMASTA.

Mutta tosiasia on se, että vain harva aikuinen pystyy oikeasti laittamaan lapsensa etusijalle, kun eturistiriita syntyy. Koska aikuisella on valta lapsen elämään ja sen mullistamiseen. Ei lapsella ole vaihtoehtoa.

Tällaisia kommentteja kuulee usein, ja toki tässä on pointtia. On varmaan ihan totta, että vanhempien välinen romanttinen yhteys ei sinänsä ole lapselle olennaista, eikä sen puuttuminen tee lapsuudesta onnetonta. MUTTA. Se, mitä nämä kommentoijat eivät tunnu ymmärtävän, on se, että yhteyden puuttuminen vanhempien väliltä (jonka mukana tulee usein myös sellaisia lieveilmiöitä kuten esim. tunnekylmyys, pahimmassa tapauksessa henkinen väkivalta ja pettäminen), voi tehdä vanhemmista todella, todella ahdistuneita ja onnettomia. Ja se kyllä vaikuttaa lapseen, jos äiti tai isä voi henkisesti todella huonosti. 

Eli joo, jos vanhemmat pystyvät olemaan kutakuinkin onnellisia kuolleessa liitossa niin varmasti se ydinperheen jatkuminen on lapsille parempi. Mutta jos eivät pysty niin se ei oikeasti tee lapselle hyvää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Olen miettinyt tätä paljon, sillä mies kun vaihtoi minut lennosta toiseen, niin hänellä oli samat perustelut. Miten siistämä rakkaudettomuus näkyy lapsille?

Meillä oli viimeiseen iltaan asti aamu- jailtapusut, istuimme sohvalla vierekkäin, keskustelimme ruokapöydässä, viikonloppuisin tehtiin perheenä kaikkea, puhuimme ihan kauniisti toisillemme, ei ollut mitenkään vihamielistä tms ilapiiriä.... no, seksiäkin oli, mutta ei lapsille tietenkään näkynyt.

Mitä siis lapsiemme parisuhdemallista jäi uupumaan?

Miehesi perustelee asiaa noin, koska ei pysty näkemään totuutta, eli sitä miten ero vahingoittaa lapsia. Tämäkin ketju on täynnä puolustelua, kiistetään ihan psykologian perusasiat, eli perheen hajoamisen vahingoittava vaikutus lapseen, ja perusteluna käytetään sitä, että on olemassa myös onnettomia ydinperheitä.

Kuitenkin pitkäaikaistutkimusten mukaan perheissä, joissa esim. vanhemmilla ei ole ollut keskinäistä romantiikkaa ja ovat nukkuneet eri huoneissa jne, ja pysyneet lasten takia yhdessä, LAPSET OVAT KOKENEET LAPSUUTENSA VARSIN ONNELLISIKSI, vaikka vanhempien kokemus kodin ilmapiiristä on eri! Eli suht täyspäisten, ei väkivaltaisten / laiminlyövien / alkoholisuituneiden vanhempien kannattaisi AINA pysyä mieluummin yhdessä perheenä LAPSEN NÄKÖKULMASTA.

Mutta tosiasia on se, että vain harva aikuinen pystyy oikeasti laittamaan lapsensa etusijalle, kun eturistiriita syntyy. Koska aikuisella on valta lapsen elämään ja sen mullistamiseen. Ei lapsella ole vaihtoehtoa.

Tällaisia kommentteja kuulee usein, ja toki tässä on pointtia. On varmaan ihan totta, että vanhempien välinen romanttinen yhteys ei sinänsä ole lapselle olennaista, eikä sen puuttuminen tee lapsuudesta onnetonta. MUTTA. Se, mitä nämä kommentoijat eivät tunnu ymmärtävän, on se, että yhteyden puuttuminen vanhempien väliltä (jonka mukana tulee usein myös sellaisia lieveilmiöitä kuten esim. tunnekylmyys, pahimmassa tapauksessa henkinen väkivalta ja pettäminen), voi tehdä vanhemmista todella, todella ahdistuneita ja onnettomia. Ja se kyllä vaikuttaa lapseen, jos äiti tai isä voi henkisesti todella huonosti. 

Eli joo, jos vanhemmat pystyvät olemaan kutakuinkin onnellisia kuolleessa liitossa niin varmasti se ydinperheen jatkuminen on lapsille parempi. Mutta jos eivät pysty niin se ei oikeasti tee lapselle hyvää. 

Samaa mieltä, ja eri mieltä.

Samaa mieltä molemmista ylläolevista kirjoituksista. Eri mieltä siitä, että romanttisen rakkauden puuttuminen johtaisi automaattisesti tunnekylmyyteen, henkiseen väkivaltaan tai pettämiseen. Elämä on valintoja, ja jälkimmäiset ovat valintoja.

Minä itse olen eronnut, kun mies löysi toisen. Minua ei niinkään loukannut se, että mies rakastui toiseen, vaan se eniten loukkasi se, että mies sanoi eron syyksi sen, että lasten on parempi elää onnellisessa parisuhteessa kuin tunnekylmässä sellaisessa.

Tunnekylmässä? Joka aamu ja ilta pusut, joka kerta pusu kun tuli tai lähti. Seksiä viikottain. Nukuttiin lusikassa, keskuteltiin, tehtiin yhdessä asioita. Ei riitojakaan. Joo, ehkä arkista elämä oli parinkymmenen vuoden jälkeen, mutta en minä sitä tunnekylmäksi sanoisi.

No, ehkä se oli pelkkää fasadia miehen puolelta (tämä siis loukkasi minua eniten), mutta jos minä en sitä huomannut, niin miten lapset olisivat tunnekylmyyden voineet huomata???

Minä uskon, että lasten on parasta elää ydinperheessä, jos siinä ei ole riitoja tms pahoinpitelyitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi se on Ap hullun holmaa että lapset ovat etusijalla??

Jos uhraa oman mahdollisuutensa onneen. En ymmärrä ehjissäkään perheissä sitä, että kumppani ei ole se ykkönen.

Ap

Uusperhe ei toimi, jos parisuhde ei toimi.

Sama pätee ydinperheissäkin, mutta uusperheessä tämä korostuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Olen miettinyt tätä paljon, sillä mies kun vaihtoi minut lennosta toiseen, niin hänellä oli samat perustelut. Miten siistämä rakkaudettomuus näkyy lapsille?

Meillä oli viimeiseen iltaan asti aamu- jailtapusut, istuimme sohvalla vierekkäin, keskustelimme ruokapöydässä, viikonloppuisin tehtiin perheenä kaikkea, puhuimme ihan kauniisti toisillemme, ei ollut mitenkään vihamielistä tms ilapiiriä.... no, seksiäkin oli, mutta ei lapsille tietenkään näkynyt.

Mitä siis lapsiemme parisuhdemallista jäi uupumaan?

Miehesi perustelee asiaa noin, koska ei pysty näkemään totuutta, eli sitä miten ero vahingoittaa lapsia. Tämäkin ketju on täynnä puolustelua, kiistetään ihan psykologian perusasiat, eli perheen hajoamisen vahingoittava vaikutus lapseen, ja perusteluna käytetään sitä, että on olemassa myös onnettomia ydinperheitä.

Kuitenkin pitkäaikaistutkimusten mukaan perheissä, joissa esim. vanhemmilla ei ole ollut keskinäistä romantiikkaa ja ovat nukkuneet eri huoneissa jne, ja pysyneet lasten takia yhdessä, LAPSET OVAT KOKENEET LAPSUUTENSA VARSIN ONNELLISIKSI, vaikka vanhempien kokemus kodin ilmapiiristä on eri! Eli suht täyspäisten, ei väkivaltaisten / laiminlyövien / alkoholisuituneiden vanhempien kannattaisi AINA pysyä mieluummin yhdessä perheenä LAPSEN NÄKÖKULMASTA.

Mutta tosiasia on se, että vain harva aikuinen pystyy oikeasti laittamaan lapsensa etusijalle, kun eturistiriita syntyy. Koska aikuisella on valta lapsen elämään ja sen mullistamiseen. Ei lapsella ole vaihtoehtoa.

Tällaisia kommentteja kuulee usein, ja toki tässä on pointtia. On varmaan ihan totta, että vanhempien välinen romanttinen yhteys ei sinänsä ole lapselle olennaista, eikä sen puuttuminen tee lapsuudesta onnetonta. MUTTA. Se, mitä nämä kommentoijat eivät tunnu ymmärtävän, on se, että yhteyden puuttuminen vanhempien väliltä (jonka mukana tulee usein myös sellaisia lieveilmiöitä kuten esim. tunnekylmyys, pahimmassa tapauksessa henkinen väkivalta ja pettäminen), voi tehdä vanhemmista todella, todella ahdistuneita ja onnettomia. Ja se kyllä vaikuttaa lapseen, jos äiti tai isä voi henkisesti todella huonosti. 

Eli joo, jos vanhemmat pystyvät olemaan kutakuinkin onnellisia kuolleessa liitossa niin varmasti se ydinperheen jatkuminen on lapsille parempi. Mutta jos eivät pysty niin se ei oikeasti tee lapselle hyvää. 

Samaa mieltä, ja eri mieltä.

Samaa mieltä molemmista ylläolevista kirjoituksista. Eri mieltä siitä, että romanttisen rakkauden puuttuminen johtaisi automaattisesti tunnekylmyyteen, henkiseen väkivaltaan tai pettämiseen. Elämä on valintoja, ja jälkimmäiset ovat valintoja.

Minä itse olen eronnut, kun mies löysi toisen. Minua ei niinkään loukannut se, että mies rakastui toiseen, vaan se eniten loukkasi se, että mies sanoi eron syyksi sen, että lasten on parempi elää onnellisessa parisuhteessa kuin tunnekylmässä sellaisessa.

Tunnekylmässä? Joka aamu ja ilta pusut, joka kerta pusu kun tuli tai lähti. Seksiä viikottain. Nukuttiin lusikassa, keskuteltiin, tehtiin yhdessä asioita. Ei riitojakaan. Joo, ehkä arkista elämä oli parinkymmenen vuoden jälkeen, mutta en minä sitä tunnekylmäksi sanoisi.

No, ehkä se oli pelkkää fasadia miehen puolelta (tämä siis loukkasi minua eniten), mutta jos minä en sitä huomannut, niin miten lapset olisivat tunnekylmyyden voineet huomata???

Minä uskon, että lasten on parasta elää ydinperheessä, jos siinä ei ole riitoja tms pahoinpitelyitä.

Ymmärsit minut vähän väärin; en tarkoittanut että romanttisen yhteyden puuttuminen johtaisi väistämättä henkiseen väkivaltaan tms. Pointtini oli juuri se, että jos ns. kuolleessa liitossa on asiat kuitenkin ihan kunnossa ja kaikki voivat pääsäntöisesti (riittävän) hyvin, voi lapsille olla parempi vaihtoehto että ydinperhe säilyy. Kommentoin lähinnä sitä, että monet lasten etua huutavat eivät oikein tunnu ymmärtävän, että liittoja ja ihmisiä on erilaisia. Kaikissa tapauksissa se lasten "edelle pistäminen" ei todellakaan ole lasten etu ja kaikki ihmiset eivät pysty elämään onnellisena platonisessa liitossa. Joskus se voi johtua itsekkydestä, mutta ei aina. Joillekin tarve "romanttiseen rakkauteen" on niin suuri ja todellinen, että sen puuttuminen tekee todella ahdistuneeksi ja onnettomaksi. Erityisesti, jos se saa toisen tai molemmat puolisot käyttäytymään tuhoavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Olen miettinyt tätä paljon, sillä mies kun vaihtoi minut lennosta toiseen, niin hänellä oli samat perustelut. Miten siistämä rakkaudettomuus näkyy lapsille?

Meillä oli viimeiseen iltaan asti aamu- jailtapusut, istuimme sohvalla vierekkäin, keskustelimme ruokapöydässä, viikonloppuisin tehtiin perheenä kaikkea, puhuimme ihan kauniisti toisillemme, ei ollut mitenkään vihamielistä tms ilapiiriä.... no, seksiäkin oli, mutta ei lapsille tietenkään näkynyt.

Mitä siis lapsiemme parisuhdemallista jäi uupumaan?

Miehesi perustelee asiaa noin, koska ei pysty näkemään totuutta, eli sitä miten ero vahingoittaa lapsia. Tämäkin ketju on täynnä puolustelua, kiistetään ihan psykologian perusasiat, eli perheen hajoamisen vahingoittava vaikutus lapseen, ja perusteluna käytetään sitä, että on olemassa myös onnettomia ydinperheitä.

Kuitenkin pitkäaikaistutkimusten mukaan perheissä, joissa esim. vanhemmilla ei ole ollut keskinäistä romantiikkaa ja ovat nukkuneet eri huoneissa jne, ja pysyneet lasten takia yhdessä, LAPSET OVAT KOKENEET LAPSUUTENSA VARSIN ONNELLISIKSI, vaikka vanhempien kokemus kodin ilmapiiristä on eri! Eli suht täyspäisten, ei väkivaltaisten / laiminlyövien / alkoholisuituneiden vanhempien kannattaisi AINA pysyä mieluummin yhdessä perheenä LAPSEN NÄKÖKULMASTA.

Mutta tosiasia on se, että vain harva aikuinen pystyy oikeasti laittamaan lapsensa etusijalle, kun eturistiriita syntyy. Koska aikuisella on valta lapsen elämään ja sen mullistamiseen. Ei lapsella ole vaihtoehtoa.

Tällaisia kommentteja kuulee usein, ja toki tässä on pointtia. On varmaan ihan totta, että vanhempien välinen romanttinen yhteys ei sinänsä ole lapselle olennaista, eikä sen puuttuminen tee lapsuudesta onnetonta. MUTTA. Se, mitä nämä kommentoijat eivät tunnu ymmärtävän, on se, että yhteyden puuttuminen vanhempien väliltä (jonka mukana tulee usein myös sellaisia lieveilmiöitä kuten esim. tunnekylmyys, pahimmassa tapauksessa henkinen väkivalta ja pettäminen), voi tehdä vanhemmista todella, todella ahdistuneita ja onnettomia. Ja se kyllä vaikuttaa lapseen, jos äiti tai isä voi henkisesti todella huonosti. 

Eli joo, jos vanhemmat pystyvät olemaan kutakuinkin onnellisia kuolleessa liitossa niin varmasti se ydinperheen jatkuminen on lapsille parempi. Mutta jos eivät pysty niin se ei oikeasti tee lapselle hyvää. 

Samaa mieltä, ja eri mieltä.

Samaa mieltä molemmista ylläolevista kirjoituksista. Eri mieltä siitä, että romanttisen rakkauden puuttuminen johtaisi automaattisesti tunnekylmyyteen, henkiseen väkivaltaan tai pettämiseen. Elämä on valintoja, ja jälkimmäiset ovat valintoja.

Minä itse olen eronnut, kun mies löysi toisen. Minua ei niinkään loukannut se, että mies rakastui toiseen, vaan se eniten loukkasi se, että mies sanoi eron syyksi sen, että lasten on parempi elää onnellisessa parisuhteessa kuin tunnekylmässä sellaisessa.

Tunnekylmässä? Joka aamu ja ilta pusut, joka kerta pusu kun tuli tai lähti. Seksiä viikottain. Nukuttiin lusikassa, keskuteltiin, tehtiin yhdessä asioita. Ei riitojakaan. Joo, ehkä arkista elämä oli parinkymmenen vuoden jälkeen, mutta en minä sitä tunnekylmäksi sanoisi.

No, ehkä se oli pelkkää fasadia miehen puolelta (tämä siis loukkasi minua eniten), mutta jos minä en sitä huomannut, niin miten lapset olisivat tunnekylmyyden voineet huomata???

Minä uskon, että lasten on parasta elää ydinperheessä, jos siinä ei ole riitoja tms pahoinpitelyitä.

Ymmärsit minut vähän väärin; en tarkoittanut että romanttisen yhteyden puuttuminen johtaisi väistämättä henkiseen väkivaltaan tms. Pointtini oli juuri se, että jos ns. kuolleessa liitossa on asiat kuitenkin ihan kunnossa ja kaikki voivat pääsäntöisesti (riittävän) hyvin, voi lapsille olla parempi vaihtoehto että ydinperhe säilyy. Kommentoin lähinnä sitä, että monet lasten etua huutavat eivät oikein tunnu ymmärtävän, että liittoja ja ihmisiä on erilaisia. Kaikissa tapauksissa se lasten "edelle pistäminen" ei todellakaan ole lasten etu ja kaikki ihmiset eivät pysty elämään onnellisena platonisessa liitossa. Joskus se voi johtua itsekkydestä, mutta ei aina. Joillekin tarve "romanttiseen rakkauteen" on niin suuri ja todellinen, että sen puuttuminen tekee todella ahdistuneeksi ja onnettomaksi. Erityisesti, jos se saa toisen tai molemmat puolisot käyttäytymään tuhoavasti. 

Vähän off topic, mutta heikoilla on ihminen, joka tuntee elävänsä vain romanttisesta rakkaudesta....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Olen miettinyt tätä paljon, sillä mies kun vaihtoi minut lennosta toiseen, niin hänellä oli samat perustelut. Miten siistämä rakkaudettomuus näkyy lapsille?

Meillä oli viimeiseen iltaan asti aamu- jailtapusut, istuimme sohvalla vierekkäin, keskustelimme ruokapöydässä, viikonloppuisin tehtiin perheenä kaikkea, puhuimme ihan kauniisti toisillemme, ei ollut mitenkään vihamielistä tms ilapiiriä.... no, seksiäkin oli, mutta ei lapsille tietenkään näkynyt.

Mitä siis lapsiemme parisuhdemallista jäi uupumaan?

Miehesi perustelee asiaa noin, koska ei pysty näkemään totuutta, eli sitä miten ero vahingoittaa lapsia. Tämäkin ketju on täynnä puolustelua, kiistetään ihan psykologian perusasiat, eli perheen hajoamisen vahingoittava vaikutus lapseen, ja perusteluna käytetään sitä, että on olemassa myös onnettomia ydinperheitä.

Kuitenkin pitkäaikaistutkimusten mukaan perheissä, joissa esim. vanhemmilla ei ole ollut keskinäistä romantiikkaa ja ovat nukkuneet eri huoneissa jne, ja pysyneet lasten takia yhdessä, LAPSET OVAT KOKENEET LAPSUUTENSA VARSIN ONNELLISIKSI, vaikka vanhempien kokemus kodin ilmapiiristä on eri! Eli suht täyspäisten, ei väkivaltaisten / laiminlyövien / alkoholisuituneiden vanhempien kannattaisi AINA pysyä mieluummin yhdessä perheenä LAPSEN NÄKÖKULMASTA.

Mutta tosiasia on se, että vain harva aikuinen pystyy oikeasti laittamaan lapsensa etusijalle, kun eturistiriita syntyy. Koska aikuisella on valta lapsen elämään ja sen mullistamiseen. Ei lapsella ole vaihtoehtoa.

Tällaisia kommentteja kuulee usein, ja toki tässä on pointtia. On varmaan ihan totta, että vanhempien välinen romanttinen yhteys ei sinänsä ole lapselle olennaista, eikä sen puuttuminen tee lapsuudesta onnetonta. MUTTA. Se, mitä nämä kommentoijat eivät tunnu ymmärtävän, on se, että yhteyden puuttuminen vanhempien väliltä (jonka mukana tulee usein myös sellaisia lieveilmiöitä kuten esim. tunnekylmyys, pahimmassa tapauksessa henkinen väkivalta ja pettäminen), voi tehdä vanhemmista todella, todella ahdistuneita ja onnettomia. Ja se kyllä vaikuttaa lapseen, jos äiti tai isä voi henkisesti todella huonosti. 

Eli joo, jos vanhemmat pystyvät olemaan kutakuinkin onnellisia kuolleessa liitossa niin varmasti se ydinperheen jatkuminen on lapsille parempi. Mutta jos eivät pysty niin se ei oikeasti tee lapselle hyvää. 

Samaa mieltä, ja eri mieltä.

Samaa mieltä molemmista ylläolevista kirjoituksista. Eri mieltä siitä, että romanttisen rakkauden puuttuminen johtaisi automaattisesti tunnekylmyyteen, henkiseen väkivaltaan tai pettämiseen. Elämä on valintoja, ja jälkimmäiset ovat valintoja.

Minä itse olen eronnut, kun mies löysi toisen. Minua ei niinkään loukannut se, että mies rakastui toiseen, vaan se eniten loukkasi se, että mies sanoi eron syyksi sen, että lasten on parempi elää onnellisessa parisuhteessa kuin tunnekylmässä sellaisessa.

Tunnekylmässä? Joka aamu ja ilta pusut, joka kerta pusu kun tuli tai lähti. Seksiä viikottain. Nukuttiin lusikassa, keskuteltiin, tehtiin yhdessä asioita. Ei riitojakaan. Joo, ehkä arkista elämä oli parinkymmenen vuoden jälkeen, mutta en minä sitä tunnekylmäksi sanoisi.

No, ehkä se oli pelkkää fasadia miehen puolelta (tämä siis loukkasi minua eniten), mutta jos minä en sitä huomannut, niin miten lapset olisivat tunnekylmyyden voineet huomata???

Minä uskon, että lasten on parasta elää ydinperheessä, jos siinä ei ole riitoja tms pahoinpitelyitä.

Ymmärsit minut vähän väärin; en tarkoittanut että romanttisen yhteyden puuttuminen johtaisi väistämättä henkiseen väkivaltaan tms. Pointtini oli juuri se, että jos ns. kuolleessa liitossa on asiat kuitenkin ihan kunnossa ja kaikki voivat pääsäntöisesti (riittävän) hyvin, voi lapsille olla parempi vaihtoehto että ydinperhe säilyy. Kommentoin lähinnä sitä, että monet lasten etua huutavat eivät oikein tunnu ymmärtävän, että liittoja ja ihmisiä on erilaisia. Kaikissa tapauksissa se lasten "edelle pistäminen" ei todellakaan ole lasten etu ja kaikki ihmiset eivät pysty elämään onnellisena platonisessa liitossa. Joskus se voi johtua itsekkydestä, mutta ei aina. Joillekin tarve "romanttiseen rakkauteen" on niin suuri ja todellinen, että sen puuttuminen tekee todella ahdistuneeksi ja onnettomaksi. Erityisesti, jos se saa toisen tai molemmat puolisot käyttäytymään tuhoavasti. 

Ja lisään vielä sinulle, joka kommentoit kirjoitustani, että ei teidän liittonne minustakaan kuulosta mitenkään "kuolleelta". Outoa, että miehesi on kokenut tunnekylmäksi liiton, jossa teillä kuitenkin on ilmeisesti ollut hellyyttä ja seksiä yms. Varmaan kamalaa kuulla toisen sanovan noin, jos itse on luullut kaiken olevan kutakuinkin ok. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Olen miettinyt tätä paljon, sillä mies kun vaihtoi minut lennosta toiseen, niin hänellä oli samat perustelut. Miten siistämä rakkaudettomuus näkyy lapsille?

Meillä oli viimeiseen iltaan asti aamu- jailtapusut, istuimme sohvalla vierekkäin, keskustelimme ruokapöydässä, viikonloppuisin tehtiin perheenä kaikkea, puhuimme ihan kauniisti toisillemme, ei ollut mitenkään vihamielistä tms ilapiiriä.... no, seksiäkin oli, mutta ei lapsille tietenkään näkynyt.

Mitä siis lapsiemme parisuhdemallista jäi uupumaan?

Miehesi perustelee asiaa noin, koska ei pysty näkemään totuutta, eli sitä miten ero vahingoittaa lapsia. Tämäkin ketju on täynnä puolustelua, kiistetään ihan psykologian perusasiat, eli perheen hajoamisen vahingoittava vaikutus lapseen, ja perusteluna käytetään sitä, että on olemassa myös onnettomia ydinperheitä.

Kuitenkin pitkäaikaistutkimusten mukaan perheissä, joissa esim. vanhemmilla ei ole ollut keskinäistä romantiikkaa ja ovat nukkuneet eri huoneissa jne, ja pysyneet lasten takia yhdessä, LAPSET OVAT KOKENEET LAPSUUTENSA VARSIN ONNELLISIKSI, vaikka vanhempien kokemus kodin ilmapiiristä on eri! Eli suht täyspäisten, ei väkivaltaisten / laiminlyövien / alkoholisuituneiden vanhempien kannattaisi AINA pysyä mieluummin yhdessä perheenä LAPSEN NÄKÖKULMASTA.

Mutta tosiasia on se, että vain harva aikuinen pystyy oikeasti laittamaan lapsensa etusijalle, kun eturistiriita syntyy. Koska aikuisella on valta lapsen elämään ja sen mullistamiseen. Ei lapsella ole vaihtoehtoa.

Tällaisia kommentteja kuulee usein, ja toki tässä on pointtia. On varmaan ihan totta, että vanhempien välinen romanttinen yhteys ei sinänsä ole lapselle olennaista, eikä sen puuttuminen tee lapsuudesta onnetonta. MUTTA. Se, mitä nämä kommentoijat eivät tunnu ymmärtävän, on se, että yhteyden puuttuminen vanhempien väliltä (jonka mukana tulee usein myös sellaisia lieveilmiöitä kuten esim. tunnekylmyys, pahimmassa tapauksessa henkinen väkivalta ja pettäminen), voi tehdä vanhemmista todella, todella ahdistuneita ja onnettomia. Ja se kyllä vaikuttaa lapseen, jos äiti tai isä voi henkisesti todella huonosti. 

Eli joo, jos vanhemmat pystyvät olemaan kutakuinkin onnellisia kuolleessa liitossa niin varmasti se ydinperheen jatkuminen on lapsille parempi. Mutta jos eivät pysty niin se ei oikeasti tee lapselle hyvää. 

Samaa mieltä, ja eri mieltä.

Samaa mieltä molemmista ylläolevista kirjoituksista. Eri mieltä siitä, että romanttisen rakkauden puuttuminen johtaisi automaattisesti tunnekylmyyteen, henkiseen väkivaltaan tai pettämiseen. Elämä on valintoja, ja jälkimmäiset ovat valintoja.

Minä itse olen eronnut, kun mies löysi toisen. Minua ei niinkään loukannut se, että mies rakastui toiseen, vaan se eniten loukkasi se, että mies sanoi eron syyksi sen, että lasten on parempi elää onnellisessa parisuhteessa kuin tunnekylmässä sellaisessa.

Tunnekylmässä? Joka aamu ja ilta pusut, joka kerta pusu kun tuli tai lähti. Seksiä viikottain. Nukuttiin lusikassa, keskuteltiin, tehtiin yhdessä asioita. Ei riitojakaan. Joo, ehkä arkista elämä oli parinkymmenen vuoden jälkeen, mutta en minä sitä tunnekylmäksi sanoisi.

No, ehkä se oli pelkkää fasadia miehen puolelta (tämä siis loukkasi minua eniten), mutta jos minä en sitä huomannut, niin miten lapset olisivat tunnekylmyyden voineet huomata???

Minä uskon, että lasten on parasta elää ydinperheessä, jos siinä ei ole riitoja tms pahoinpitelyitä.

Ymmärsit minut vähän väärin; en tarkoittanut että romanttisen yhteyden puuttuminen johtaisi väistämättä henkiseen väkivaltaan tms. Pointtini oli juuri se, että jos ns. kuolleessa liitossa on asiat kuitenkin ihan kunnossa ja kaikki voivat pääsäntöisesti (riittävän) hyvin, voi lapsille olla parempi vaihtoehto että ydinperhe säilyy. Kommentoin lähinnä sitä, että monet lasten etua huutavat eivät oikein tunnu ymmärtävän, että liittoja ja ihmisiä on erilaisia. Kaikissa tapauksissa se lasten "edelle pistäminen" ei todellakaan ole lasten etu ja kaikki ihmiset eivät pysty elämään onnellisena platonisessa liitossa. Joskus se voi johtua itsekkydestä, mutta ei aina. Joillekin tarve "romanttiseen rakkauteen" on niin suuri ja todellinen, että sen puuttuminen tekee todella ahdistuneeksi ja onnettomaksi. Erityisesti, jos se saa toisen tai molemmat puolisot käyttäytymään tuhoavasti. 

Vähän off topic, mutta heikoilla on ihminen, joka tuntee elävänsä vain romanttisesta rakkaudesta....

Joo, siksi kirjoitinkin romanttisen rakkauden lainausmerkeissä. Olen ihan samaa mieltä siitä, että on aika kypsymätöntä, jos odottaa ja vaatii pitkaikaiselta liitolta ikuista romantiikkaa ja ilotulitusta eikä pysty ilman sellaista elämään. Tarkoitin romanttisella rakkaudella lähinnä sitä, että puolisoiden välillä on eroottista vetoa (joka toki voi joskus olla vähäisempää elämäntilanteesta riippuen) ja että he ylipäätään rakastavat toisiaan ja kokevat toisen omaksi rakkaaksi puolisokseen,jonka rinnalla haluaa ja aikoo seistä hyvinä ja huonoina hetkinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Olen miettinyt tätä paljon, sillä mies kun vaihtoi minut lennosta toiseen, niin hänellä oli samat perustelut. Miten siistämä rakkaudettomuus näkyy lapsille?

Meillä oli viimeiseen iltaan asti aamu- jailtapusut, istuimme sohvalla vierekkäin, keskustelimme ruokapöydässä, viikonloppuisin tehtiin perheenä kaikkea, puhuimme ihan kauniisti toisillemme, ei ollut mitenkään vihamielistä tms ilapiiriä.... no, seksiäkin oli, mutta ei lapsille tietenkään näkynyt.

Mitä siis lapsiemme parisuhdemallista jäi uupumaan?

Miehesi perustelee asiaa noin, koska ei pysty näkemään totuutta, eli sitä miten ero vahingoittaa lapsia. Tämäkin ketju on täynnä puolustelua, kiistetään ihan psykologian perusasiat, eli perheen hajoamisen vahingoittava vaikutus lapseen, ja perusteluna käytetään sitä, että on olemassa myös onnettomia ydinperheitä.

Kuitenkin pitkäaikaistutkimusten mukaan perheissä, joissa esim. vanhemmilla ei ole ollut keskinäistä romantiikkaa ja ovat nukkuneet eri huoneissa jne, ja pysyneet lasten takia yhdessä, LAPSET OVAT KOKENEET LAPSUUTENSA VARSIN ONNELLISIKSI, vaikka vanhempien kokemus kodin ilmapiiristä on eri! Eli suht täyspäisten, ei väkivaltaisten / laiminlyövien / alkoholisuituneiden vanhempien kannattaisi AINA pysyä mieluummin yhdessä perheenä LAPSEN NÄKÖKULMASTA.

Mutta tosiasia on se, että vain harva aikuinen pystyy oikeasti laittamaan lapsensa etusijalle, kun eturistiriita syntyy. Koska aikuisella on valta lapsen elämään ja sen mullistamiseen. Ei lapsella ole vaihtoehtoa.

Tällaisia kommentteja kuulee usein, ja toki tässä on pointtia. On varmaan ihan totta, että vanhempien välinen romanttinen yhteys ei sinänsä ole lapselle olennaista, eikä sen puuttuminen tee lapsuudesta onnetonta. MUTTA. Se, mitä nämä kommentoijat eivät tunnu ymmärtävän, on se, että yhteyden puuttuminen vanhempien väliltä (jonka mukana tulee usein myös sellaisia lieveilmiöitä kuten esim. tunnekylmyys, pahimmassa tapauksessa henkinen väkivalta ja pettäminen), voi tehdä vanhemmista todella, todella ahdistuneita ja onnettomia. Ja se kyllä vaikuttaa lapseen, jos äiti tai isä voi henkisesti todella huonosti. 

Eli joo, jos vanhemmat pystyvät olemaan kutakuinkin onnellisia kuolleessa liitossa niin varmasti se ydinperheen jatkuminen on lapsille parempi. Mutta jos eivät pysty niin se ei oikeasti tee lapselle hyvää. 

Samaa mieltä, ja eri mieltä.

Samaa mieltä molemmista ylläolevista kirjoituksista. Eri mieltä siitä, että romanttisen rakkauden puuttuminen johtaisi automaattisesti tunnekylmyyteen, henkiseen väkivaltaan tai pettämiseen. Elämä on valintoja, ja jälkimmäiset ovat valintoja.

Minä itse olen eronnut, kun mies löysi toisen. Minua ei niinkään loukannut se, että mies rakastui toiseen, vaan se eniten loukkasi se, että mies sanoi eron syyksi sen, että lasten on parempi elää onnellisessa parisuhteessa kuin tunnekylmässä sellaisessa.

Tunnekylmässä? Joka aamu ja ilta pusut, joka kerta pusu kun tuli tai lähti. Seksiä viikottain. Nukuttiin lusikassa, keskuteltiin, tehtiin yhdessä asioita. Ei riitojakaan. Joo, ehkä arkista elämä oli parinkymmenen vuoden jälkeen, mutta en minä sitä tunnekylmäksi sanoisi.

No, ehkä se oli pelkkää fasadia miehen puolelta (tämä siis loukkasi minua eniten), mutta jos minä en sitä huomannut, niin miten lapset olisivat tunnekylmyyden voineet huomata???

Minä uskon, että lasten on parasta elää ydinperheessä, jos siinä ei ole riitoja tms pahoinpitelyitä.

Ymmärsit minut vähän väärin; en tarkoittanut että romanttisen yhteyden puuttuminen johtaisi väistämättä henkiseen väkivaltaan tms. Pointtini oli juuri se, että jos ns. kuolleessa liitossa on asiat kuitenkin ihan kunnossa ja kaikki voivat pääsäntöisesti (riittävän) hyvin, voi lapsille olla parempi vaihtoehto että ydinperhe säilyy. Kommentoin lähinnä sitä, että monet lasten etua huutavat eivät oikein tunnu ymmärtävän, että liittoja ja ihmisiä on erilaisia. Kaikissa tapauksissa se lasten "edelle pistäminen" ei todellakaan ole lasten etu ja kaikki ihmiset eivät pysty elämään onnellisena platonisessa liitossa. Joskus se voi johtua itsekkydestä, mutta ei aina. Joillekin tarve "romanttiseen rakkauteen" on niin suuri ja todellinen, että sen puuttuminen tekee todella ahdistuneeksi ja onnettomaksi. Erityisesti, jos se saa toisen tai molemmat puolisot käyttäytymään tuhoavasti. 

Ja lisään vielä sinulle, joka kommentoit kirjoitustani, että ei teidän liittonne minustakaan kuulosta mitenkään "kuolleelta". Outoa, että miehesi on kokenut tunnekylmäksi liiton, jossa teillä kuitenkin on ilmeisesti ollut hellyyttä ja seksiä yms. Varmaan kamalaa kuulla toisen sanovan noin, jos itse on luullut kaiken olevan kutakuinkin ok. 

Ehkä se oli vain miehen tapa selitellä itselleen, miksi hän teki järkevän ratkaisun. Siinä rytäkässä rikottiin kaksi avioliittoa ja perhettä, ja ne neljä lasta laitettiin uusperheilemään puolen vuoden jälkeen erosta.

Enpä tiedä, kumpi loukkaa vähemmän: mies piti yllä kulissia rakastamisesta, vai se, että hän halusi tieten tahtoen loukata minua sanomalla liittoamme tunnekylmäksi.

Ikävä kyllä se on se realiteetti. Mies ja minä olemme olleet lähes kolme vuotta yhdessä ja vuoden ajan ollaan asuttu yhdessä. Hankimme siis uuden, yhteisen asunnon, en siis muuttanut miehen luo.

Yritän todellakin parhaani. Annan heidän olla keskenään, mutta syömme yhdessä ja esim pelaamme jotain. Tykkään leipoa ja monesti olen pyytänyt lasta mukaan. Siis vaikka koristelemaan kakkua.

Ostan lahjaksi aina jotain tosi mieluista, näen vaivaa lahjojen eteen. Ostan pieniä koulutarvikkeita ja hankin meidän luo hänelle pyörän lempivärissä.

Haluaisin niin, että hän olisi osa perhettä. Kohta en vaan jaksa kun mitään vastakaikua ei tule. En odota kiintymystä enkä vuolaita kiitoksia vaan tavallista jutustelua.

Ap[/quote]

Ap, uusperheet ovat vaikeita ja sille et voi mitään. Lapsi ei välttämättä koskaan pidä sinua erittäin läheisenä mutta hienoa, että sinä olet yrittänyt. Ehkä voisit lakata yrittämästä niin kovasti ja katsoa saako se muutosta aikaan. Nyt lapsi voi kokea tilanteen siten, että yrität viedä äidin paikkaa (meillä tämä oli aluksi juuri se, mitä lapsi sanoi - puolusti äitiä kovasti, jos koitin ehdottaa yhteistä tekemistä) ja ehkä ymmärtäisi paremmin asemasi vain talossa asuvana aikuisena, jos puuhailisit vain omiasi kun hän on paikalla. Ainakin meistä tuli enemmän ystäviä, kun vain pesin pyykkiä, luin kirjaa ja kävin lenkillä lapsen peuhatessa isänsä kanssa. En ikinä olisi ajatellutkaan ottavani äidin paikkaa lapsen elämässä, mutta hän jostain oli saanut tällaisen pelon ja minun oli parempi ottaa hieman etäisyyttä. Lapsi tosin on meillä 50% ajasta.

meillä sama

Minä olen itse kasvanut uusperheessä. Minun vanhempani erosivat jo ollessani 2-vuotias, joten en muista aikaa, jolloin olisimme vanhempieni kanssa eläneet perheenä. En osaa sanoa, kenen ajattelin kuuluvani perheeseeni pienenä lapsena. Asuin pääsaantöisesti äitini kanssa ja isällä kävin joka toinen viikonloppu ja ennen kouluikää oli aikoja, jolloin saatoin olla isällä joskus pari viikkoakin putkeen. Isä löysi nykyisen vaimonsa jo hyvin pian sen jälkeen, kun olivat äitini kanssa eronneet, joten isän vaimo on kuulunut elämääni oikeastaan aina. Pidin hänestä pienenä. Olin kuitenkin vasta neljän ja viiden, kun sain isän puolelle pikkuveljet. Toisen veljeni syntymän jälkeen omat vierailuni vähenivät, eli en saattanut enää olla isälläni kuin ne joka toisen viikonlopun. Minulla oli siihen mennessä ollut isän luona omat sängyt yms, mutta ei enää. Minua alettiin kohtelemaan vieraana. Isän kanssa olen nykyisin etäinen, mutta veljieni kanssa olen paljon tekemisissä. Isän vaimoa en ole koskaan pitänyt äitipuolena ja hän on itsekin todennut, että ei ole minun äitipuoleni. Minun lapselleni hän kutsuu itseään "x"-tädiksi.

Lapsuudenperheeksi koen kokoonpanomme äidin luona. Siellähän minä kasvoin ja silloinkin sen kokoonpanon koin perheekseni. Ensin olimme äidin kanssa kaksin, mutta ollessani 10-vuotias muutimme uusperheeksi minä, äitini, äidin miesystävä ja miesystävän poika. Saimme kaksi pikkusisarta. Isäpuoleni on minulle aina ollut enemmän isä kuin oma isäni ja pitänyt minua tyttärenään. Minä pidän hänen poikaansa veljenäni ja hän minua siskonaan. Meillä kaikkia pidettiin samanarvoisina, ei eritelty, että tämä on minun tai sinun lapsesi ja nämä yhteisiä. Isäpuoleni saattoi käydä minun vanhempainillassa ja äitinä veljeni vanhempanillassa. Riippuen siitä kummalla oli aikaa. Kaikkia kohdeltiin samoin. Mutta tähän saattoi tietysti vaikuttaa se, että sekä minä, että veljeni, vierailimme toisilla vanhemmillamme sen joka toinen viikonloppu. Eli isäpuoleni poika asui myös meillä, eikä äidillään. Isäpuoleni on tanssittanut minua häissäni, kutsuu itseään lapsieni ukiksi. En tiedä onko se kemioista kiinni, mutta meillä kaikki toimi. Sukulaisetkaan ei erittele, kuka on kenenkin lapsi.