Uusperheet: etälasten vierailuista

AV-kaksinaismoralismia: Nainen on äitinä pyhä ja aina oikeassa, äitipuolena nainen on paha ja ilkeä.

Eipä taida oikeassa elämässä näin mennä. Hankala ja ongelmalline ihminen on yleensä sitä läpi elämänsä ja kaikissa rooleissa, myös lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on totta, että henkilökemiat paljon, ja väitän, että ja etenkin lapsen luonne vaikuttaa eniten. Minun veljelläni on neljä lasta kahden eri naisen kanssa, vanhin jo omillaan, nuoremmat alaluokkalaisia. Nyt hän asuu kolmannen naisen kanssa, jolla on omia lapsia ja ovat saman ikäisiä vanhempien lasten kanssa.

Veljeni toinen lapsi on tyttö. Hän oli aina vauvasta asti helppo ja hyväntuulinen. Tykkäsi toisesta vaimosta, ja tämänhetkisestä vaimosta. On tosi hyvä kaveri tämän naisen lasten kanssa. Ei mitään ongelmia kenenkään kanssa. Jos pitää olla yksin, niin on yksin, jos pitää olla seurallinen, niin on sitäkin. Hän sopeutuisi mihin tahansa uusperheeseen.

Lapsi nro kolme on myös tyttö, ja toista maata. Hän on tosi määräilevä, ja sanelee miten asiat pitää olla. Ei tykkää isänsä uusperheestä, koska ei pääse itse vaikuttamaan. On iloinen vain silloin, kun kaikki menee niin kuin itse tahtoo. Tuollaisen elämä on aina vaikeampaa. Oli uusperhe tai ei.

Tämä on asia, joka usein unohdetaan sanoa ääneen. Ihan silläkin on merkitystä, millainen se lapsi on. Toki ihan pientä ei voi vastuuttaa käytöksestään, mutta kyllä normaali ja hyvin kasvatettu lapsi on yleensä sellainen, että sen kanssa pärjää. Jos pärjäämine on hyvin hankalaa niin saattaa sitä vikaa olla siinä lapsessakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on totta, että henkilökemiat paljon, ja väitän, että ja etenkin lapsen luonne vaikuttaa eniten. Minun veljelläni on neljä lasta kahden eri naisen kanssa, vanhin jo omillaan, nuoremmat alaluokkalaisia. Nyt hän asuu kolmannen naisen kanssa, jolla on omia lapsia ja ovat saman ikäisiä vanhempien lasten kanssa.

Veljeni toinen lapsi on tyttö. Hän oli aina vauvasta asti helppo ja hyväntuulinen. Tykkäsi toisesta vaimosta, ja tämänhetkisestä vaimosta. On tosi hyvä kaveri tämän naisen lasten kanssa. Ei mitään ongelmia kenenkään kanssa. Jos pitää olla yksin, niin on yksin, jos pitää olla seurallinen, niin on sitäkin. Hän sopeutuisi mihin tahansa uusperheeseen.

Lapsi nro kolme on myös tyttö, ja toista maata. Hän on tosi määräilevä, ja sanelee miten asiat pitää olla. Ei tykkää isänsä uusperheestä, koska ei pääse itse vaikuttamaan. On iloinen vain silloin, kun kaikki menee niin kuin itse tahtoo. Tuollaisen elämä on aina vaikeampaa. Oli uusperhe tai ei.

Tämä on asia, joka usein unohdetaan sanoa ääneen. Ihan silläkin on merkitystä, millainen se lapsi on. Toki ihan pientä ei voi vastuuttaa käytöksestään, mutta kyllä normaali ja hyvin kasvatettu lapsi on yleensä sellainen, että sen kanssa pärjää. Jos pärjäämine on hyvin hankalaa niin saattaa sitä vikaa olla siinä lapsessakin.

Ohiksena lisään tähän että niin kauan kuin lapsen ongelmia pidetään sellaisina jotka koraantuvat kun vanhemmat vain viitsivät kasvattaa lapsiaan paremmin, niin kauan lasten ja nuorten pahoinvointi kasvaa. Sitten kun aletaan yhteiskuntana ottamaan vastuu, eli tunnustetaan se että tämä nykyajan meno jossa itsekkyys, ja minun oma onneni on pääasia onkin huono juttu, niin sitten aletaan päästä sylttytehtaalle. Ketään ei voi kasvattaa tynnyrissä, eikä kukaan pysty siihen yksin. Nykyajalla ja sen vanhemmilla,väistämättä, ei ole mitään muuta annettavaa lapsilleen kuin jatkuva oman haun ja himon tyydytys, tavalla ja toisella. Ne lapset jotka kykenevät, opikelevat ja menevät töihin jotta saavat rahaa toteuttaa itseään laskuvarjohyppäämällä, ja ne jotka eivät kykene, vetävät huumeita samaan olotilaan päästäkseen. Linkit toisiin ihmisiin, itseä vanhempiin ja nuorempiin, on katki, eikä ole muuta kuin minun oma välitön tyydytykseni, johon voi käyttää ihan mitä ja ketä tahansa, riippumatta siitä mitä se toisille tekee. 

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet ei jatkoon.

Uusperheissä lapset joutuvat lähes aina kärsimään. Harva aikuinen pystyy toisen lapsia rakastamaan ja lapset aistivat kyllä negatiiviset tunteet tai välinpitämättömyyden. Eivätkä ne uusperheet yleensä mitään helppoja ole aikuisillekaan, vaikka heillä se sentään on ollut oma valinta, toisin kuin useimmilla lapsilla.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on totta, että henkilökemiat paljon, ja väitän, että ja etenkin lapsen luonne vaikuttaa eniten. Minun veljelläni on neljä lasta kahden eri naisen kanssa, vanhin jo omillaan, nuoremmat alaluokkalaisia. Nyt hän asuu kolmannen naisen kanssa, jolla on omia lapsia ja ovat saman ikäisiä vanhempien lasten kanssa.

Veljeni toinen lapsi on tyttö. Hän oli aina vauvasta asti helppo ja hyväntuulinen. Tykkäsi toisesta vaimosta, ja tämänhetkisestä vaimosta. On tosi hyvä kaveri tämän naisen lasten kanssa. Ei mitään ongelmia kenenkään kanssa. Jos pitää olla yksin, niin on yksin, jos pitää olla seurallinen, niin on sitäkin. Hän sopeutuisi mihin tahansa uusperheeseen.

Lapsi nro kolme on myös tyttö, ja toista maata. Hän on tosi määräilevä, ja sanelee miten asiat pitää olla. Ei tykkää isänsä uusperheestä, koska ei pääse itse vaikuttamaan. On iloinen vain silloin, kun kaikki menee niin kuin itse tahtoo. Tuollaisen elämä on aina vaikeampaa. Oli uusperhe tai ei.

Ja kaikkien lastenko pitäisi sopeutua tällaisiin jatkuvasti muuttuviin kuvioihin? Ei tuommoista menoa sulattaisi moni aikuinenkaan, saati sitten lapsi, jolle ei kaikkia asioita aikuisten eroista edes välttämättä kerrota tai lapsi ei pysty vielä niitä hahmottamaan. Kuvaamasi tilanne kuulostaa jo sen verran vaativalta, että enemmän olisin huolissani tuosta kaiken kiltisti hyväksyvästä lapsesta kuin tuosta kapinoivasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on totta, että henkilökemiat paljon, ja väitän, että ja etenkin lapsen luonne vaikuttaa eniten. Minun veljelläni on neljä lasta kahden eri naisen kanssa, vanhin jo omillaan, nuoremmat alaluokkalaisia. Nyt hän asuu kolmannen naisen kanssa, jolla on omia lapsia ja ovat saman ikäisiä vanhempien lasten kanssa.

Veljeni toinen lapsi on tyttö. Hän oli aina vauvasta asti helppo ja hyväntuulinen. Tykkäsi toisesta vaimosta, ja tämänhetkisestä vaimosta. On tosi hyvä kaveri tämän naisen lasten kanssa. Ei mitään ongelmia kenenkään kanssa. Jos pitää olla yksin, niin on yksin, jos pitää olla seurallinen, niin on sitäkin. Hän sopeutuisi mihin tahansa uusperheeseen.

Lapsi nro kolme on myös tyttö, ja toista maata. Hän on tosi määräilevä, ja sanelee miten asiat pitää olla. Ei tykkää isänsä uusperheestä, koska ei pääse itse vaikuttamaan. On iloinen vain silloin, kun kaikki menee niin kuin itse tahtoo. Tuollaisen elämä on aina vaikeampaa. Oli uusperhe tai ei.

Ja kaikkien lastenko pitäisi sopeutua tällaisiin jatkuvasti muuttuviin kuvioihin? Ei tuommoista menoa sulattaisi moni aikuinenkaan, saati sitten lapsi, jolle ei kaikkia asioita aikuisten eroista edes välttämättä kerrota tai lapsi ei pysty vielä niitä hahmottamaan. Kuvaamasi tilanne kuulostaa jo sen verran vaativalta, että enemmän olisin huolissani tuosta kaiken kiltisti hyväksyvästä lapsesta kuin tuosta kapinoivasta.

Tunnen tuon helpon lapsen erittäin hyvin, on nyt 15 v. Ei hän ns. Kiltti ole. Kiltti lapsi on kasvatettu/kasvanut kiltiksi, mutta tämän temperamentti on helppo. Hän on joustava sopeutuja, loistava tulemaan toimeen ihmsten kanssa. Sellainen, joka toivoo olevansa rikas ja juttelee niitä näitä.

Eikä tuo nuorempi tyttö varsinaisesti kapinoi mitään. Hän ei sano vastaan, mutta äidilleen sanoo minkä haluaa olevan toisin, Ja sitten äiti soittaa isälle ja päsmäröi tilannetta. Tyttö määräilee kaikkia ja kaikkea, satuttaa pikkuveljeään jollei tämä toimi kuten isosisko haluaa yms. Kun hän jotain haluaa, niin sen perään mennään. Ei se ole isän tai isän vaimon vika, vaan tuon tytön temperamentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet ei jatkoon.

Uusperheissä lapset joutuvat lähes aina kärsimään. Harva aikuinen pystyy toisen lapsia rakastamaan ja lapset aistivat kyllä negatiiviset tunteet tai välinpitämättömyyden. Eivätkä ne uusperheet yleensä mitään helppoja ole aikuisillekaan, vaikka heillä se sentään on ollut oma valinta, toisin kuin useimmilla lapsilla.

Ei toisen lapsia tarvitse rakastaa. Perusystävällisyys riittää.

Tapasin miehen lapset muutaman tapaamisen jälkeen ja kaikki on mennyt luontevasti. Lapset viihtyvät seurassani ja kysyvät isältään, milloin tulen heille.  Osaavat myös kiukutella minulle, kun en aina jaksa tai halua leikkiä tai kiinnostua, mutta näinhän se kuuluu ollakin. Paljon on miehen kanssa puhuttu yhteisistä linjoista eli aikuiset ovat samalla puolella. 

Kun lapset ovat paikalla, jää tietenkin yhteinen aikamme vähäisemmäksi. Se aika kuitenkin otetaan jossain välissä ja saadaan puhua päivittäiset ajatukset ja huomioida toistamme . Huomaamme kyllä sangen pian, jos jompaa kumpaa nyppii jokin pieni juttukin ja se on puhuttava ennen kuin vuorokausi vaihtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusperheet ei jatkoon.

Uusperheissä lapset joutuvat lähes aina kärsimään. Harva aikuinen pystyy toisen lapsia rakastamaan ja lapset aistivat kyllä negatiiviset tunteet tai välinpitämättömyyden. Eivätkä ne uusperheet yleensä mitään helppoja ole aikuisillekaan, vaikka heillä se sentään on ollut oma valinta, toisin kuin useimmilla lapsilla.

Joskus olen miettinyt sitä, kun pikkulapsiaika ydinperheessä ajaa vanhemmat erilleen, niin helpommin se käynee uusperheessä, kun lapsiin ei ole biologista sidettä, saati tunnetason yhteyttä samalla tavalla kuin omien kanssa.

Mulla positiivinen kokemus uusperheestä. Aloin seurustella miehen kanssa, jolla oli 10- ja 11-vuotiaat lapset. Lapset asuivat meillä joka toinen viikonloppu to-su ja lisäksi vietimme yhdessä koko meidän kesäloman eli 4-5 viikkoa sekä joulunpyhät, koska halusivat mielummin olla isällään kuin äidillään (osittain ainakin siksi, koska olen jouluihminen ja tykkään värkkäillä). Yhteisiä lapsia meillä ei ollut. Tietenkin oli joskus konflikteja, mutta ei koskaan mitään pahempaa ja annoin aikaa myös isälle tehdä juttuja lasten kanssa kolmistaan. Muuten sitten vietettiin lapsiviikonloppuina yhteistä arkea - tehtiin ruokaa, käytiin joskus leffassa, kyläilemässä jne.

Minun ja lasten isän suhde päättyi reilun 10 vuoden jälkeen. Lapset käyvät nykyään noin kerran kuussa meillä (minulla on uusi miesystävä) syömässä ja viettämässä aikaa. Ovat tosi läheisiä minulle ja minä heille. Tulevat myös aina jouluna käymään syömässä, aaton viettävät tietysti isällään. Olen tosi onnellinen, että olen saanut heidän elämääni. <3

Vierailija kirjoitti:

Mulla positiivinen kokemus uusperheestä. Aloin seurustella miehen kanssa, jolla oli 10- ja 11-vuotiaat lapset. Lapset asuivat meillä joka toinen viikonloppu to-su ja lisäksi vietimme yhdessä koko meidän kesäloman eli 4-5 viikkoa sekä joulunpyhät, koska halusivat mielummin olla isällään kuin äidillään (osittain ainakin siksi, koska olen jouluihminen ja tykkään värkkäillä). Yhteisiä lapsia meillä ei ollut. Tietenkin oli joskus konflikteja, mutta ei koskaan mitään pahempaa ja annoin aikaa myös isälle tehdä juttuja lasten kanssa kolmistaan. Muuten sitten vietettiin lapsiviikonloppuina yhteistä arkea - tehtiin ruokaa, käytiin joskus leffassa, kyläilemässä jne.

Minun ja lasten isän suhde päättyi reilun 10 vuoden jälkeen. Lapset käyvät nykyään noin kerran kuussa meillä (minulla on uusi miesystävä) syömässä ja viettämässä aikaa. Ovat tosi läheisiä minulle ja minä heille. Tulevat myös aina jouluna käymään syömässä, aaton viettävät tietysti isällään. Olen tosi onnellinen, että olen saanut heidän elämääni. <3

Ihanaa että teillä noin :)

Onko sinulla siis myös omia lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla positiivinen kokemus uusperheestä. Aloin seurustella miehen kanssa, jolla oli 10- ja 11-vuotiaat lapset. Lapset asuivat meillä joka toinen viikonloppu to-su ja lisäksi vietimme yhdessä koko meidän kesäloman eli 4-5 viikkoa sekä joulunpyhät, koska halusivat mielummin olla isällään kuin äidillään (osittain ainakin siksi, koska olen jouluihminen ja tykkään värkkäillä). Yhteisiä lapsia meillä ei ollut. Tietenkin oli joskus konflikteja, mutta ei koskaan mitään pahempaa ja annoin aikaa myös isälle tehdä juttuja lasten kanssa kolmistaan. Muuten sitten vietettiin lapsiviikonloppuina yhteistä arkea - tehtiin ruokaa, käytiin joskus leffassa, kyläilemässä jne.

Minun ja lasten isän suhde päättyi reilun 10 vuoden jälkeen. Lapset käyvät nykyään noin kerran kuussa meillä (minulla on uusi miesystävä) syömässä ja viettämässä aikaa. Ovat tosi läheisiä minulle ja minä heille. Tulevat myös aina jouluna käymään syömässä, aaton viettävät tietysti isällään. Olen tosi onnellinen, että olen saanut heidän elämääni. <3

Ihanaa että teillä noin :)

Onko sinulla siis myös omia lapsia?

Ei ole omia lapsia, olen aina ollut vapaaehtoisesti lapseton. Ilmeisesti olen kuitenkin ihan hyvin onnistunut äitipuolen roolissa, vaikka en omia lapsia olekaan halunnut. :)

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla positiivinen kokemus uusperheestä. Aloin seurustella miehen kanssa, jolla oli 10- ja 11-vuotiaat lapset. Lapset asuivat meillä joka toinen viikonloppu to-su ja lisäksi vietimme yhdessä koko meidän kesäloman eli 4-5 viikkoa sekä joulunpyhät, koska halusivat mielummin olla isällään kuin äidillään (osittain ainakin siksi, koska olen jouluihminen ja tykkään värkkäillä). Yhteisiä lapsia meillä ei ollut. Tietenkin oli joskus konflikteja, mutta ei koskaan mitään pahempaa ja annoin aikaa myös isälle tehdä juttuja lasten kanssa kolmistaan. Muuten sitten vietettiin lapsiviikonloppuina yhteistä arkea - tehtiin ruokaa, käytiin joskus leffassa, kyläilemässä jne.

Minun ja lasten isän suhde päättyi reilun 10 vuoden jälkeen. Lapset käyvät nykyään noin kerran kuussa meillä (minulla on uusi miesystävä) syömässä ja viettämässä aikaa. Ovat tosi läheisiä minulle ja minä heille. Tulevat myös aina jouluna käymään syömässä, aaton viettävät tietysti isällään. Olen tosi onnellinen, että olen saanut heidän elämääni. <3

Ihanaa että teillä noin :)

Onko sinulla siis myös omia lapsia?

Ei ole omia lapsia, olen aina ollut vapaaehtoisesti lapseton. Ilmeisesti olen kuitenkin ihan hyvin onnistunut äitipuolen roolissa, vaikka en omia lapsia olekaan halunnut. :)

Mu mielestä tosi ihanaa että olet kuitenkin saanut elämääsi lapset, vaikka et itse niitä biologisesti olekaan halunnut tehdä. Tiedän monta muutakin tarinaa missä puolison lapsille on riittänyt rakkautta, ehkä jopa juuri siksi, että niitä biologisia ei ole tullut, tai ei ole haluttu tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin. Moni ”kiltti tyttö” on ihan ydinperheen kasvatti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin. Moni ”kiltti tyttö” on ihan ydinperheen kasvatti.

Kyllä ihan terapiassakin olemme käsitelleet tätä, että omalla kohdallani juuri vanhempien ero on persoonallisuutta vahvasti muovannut tekijä ja elämäni suurin trauma. Myös tutkimuksista tiedetään, että vanhempien ero on aina lapselle traumaattista. Sinulta on aika ylimielistä kuitata elämäntarinani toteamalla, että "todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin".

Avioeron vaikutusta lapseen ei vain voi valkopestä pois, vaikka kuinka kokisi huonoa omatuntoa. Toki ero meidän perheessämme hoidettiin monella tavalla huonosti, kun aikuisillakaan ei ollut keinoja tai voimia käsitellä asiaa. Vauriot olisivat varmasti pienempiä jos ero olisi tehty fiksummin, mutta kyllä ero aina jälkensä lapsiin jättää, sitä ei varmasti kiistä kukaan psykiatrian alan asiantuntija.

Itse koen kuitenkin, että eroa edeltävä lapsuuteni oli pääosin onnellista. Eron aikana ja jälkeen ei.

-se, jota kommentoit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin. Moni ”kiltti tyttö” on ihan ydinperheen kasvatti.

Niin, ja ne "kiltit tytöt" kärsivät erossa kahta kauheammin. Eli ongelmien määrä vain moninkertaistuu vanhempien eron myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin. Moni ”kiltti tyttö” on ihan ydinperheen kasvatti.

Kyllä ihan terapiassakin olemme käsitelleet tätä, että omalla kohdallani juuri vanhempien ero on persoonallisuutta vahvasti muovannut tekijä ja elämäni suurin trauma. Myös tutkimuksista tiedetään, että vanhempien ero on aina lapselle traumaattista. Sinulta on aika ylimielistä kuitata elämäntarinani toteamalla, että "todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin".

Avioeron vaikutusta lapseen ei vain voi valkopestä pois, vaikka kuinka kokisi huonoa omatuntoa. Toki ero meidän perheessämme hoidettiin monella tavalla huonosti, kun aikuisillakaan ei ollut keinoja tai voimia käsitellä asiaa. Vauriot olisivat varmasti pienempiä jos ero olisi tehty fiksummin, mutta kyllä ero aina jälkensä lapsiin jättää, sitä ei varmasti kiistä kukaan psykiatrian alan asiantuntija.

Itse koen kuitenkin, että eroa edeltävä lapsuuteni oli pääosin onnellista. Eron aikana ja jälkeen ei.

-se, jota kommentoit

En tarkoittanut olla ylimielinen, vasn halusin korostaa, että jos on johonkin taipumusta, niin se tapahtuu vanhempien erosta huolimatta. Ehkä ei sinulla, mutta monilla asia on toisin.

Esim usein kuulee, että itselle on jäänyt arvottomuuden tunne, koska vanhempien ero, koska isä huomioi uutta puolisoa enemmän, koska sitä ja tätä.

Minä olen ydinperheestä, isälläni oli kotitoimisto jne. Ja silti minulla on isäni taholta suuri arvottomuuden tunne.

Miehen lapset tapaavat äitiään kerran vuodessa. Surullista, mutta tähän on tultu.

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Hienoa et saat nyt terapiaa. Se on ollut mulle, myös kiltille ja vaivattomalle sopeutujalle kullanarvoista. En tosin kokenut vanhempien eroa, he pysyivät yhdessä täyttäen elämäni riidoilla, peloilla, ahdistuksella. Ja ihmettelivät miten mulla vois mitään ongelmaa olla. Kun on ydinperhe ja kaikki