Uusperheet: etälasten vierailuista

Minun ja lasten isän suhde päättyi reilun 10 vuoden jälkeen. Lapset käyvät nykyään noin kerran kuussa meillä (minulla on uusi miesystävä) syömässä ja viettämässä aikaa. Ovat tosi läheisiä minulle ja minä heille. Tulevat myös aina jouluna käymään syömässä, aaton viettävät tietysti isällään. Olen tosi onnellinen, että olen saanut heidän elämääni. <3

Ihanaa että teillä noin :)

Onko sinulla siis myös omia lapsia?

Ei ole omia lapsia, olen aina ollut vapaaehtoisesti lapseton. Ilmeisesti olen kuitenkin ihan hyvin onnistunut äitipuolen roolissa, vaikka en omia lapsia olekaan halunnut. :)

OI TSIISUS SENTÄÄN! EI IKINÄ ENÄÄ! On Mission Impossible tuossa "äitipuolen roolissa" (ilmaisuhirviö) onnistuminen. EN usko sinua! Tai olet neitseestä syntynyt uusi Maria. Itse lapsettomana äitipuolena (siinäpä vasta nimitys 😢) koin pelkkää kateutta sekä lähi- että etävanhemman puolelta. Olin LIIAN hyvä heidän lapsilleen: molemmat kertoivat jälkikäteen kuinka mustasukkaisia olivat olleet, kun heidän lapsensa pitivät minusta, arvostivat minua jne. Tämä kaikki tosin anteeksipyyntöjen kera. Mutta. Joskus elämässä kaikki on liian myöhäistä. Siispä: EI, EI IKINÄ ENÄÄ - UUSPERHETTÄ! Hoitakaa suhteene niin, ettei tarvitse erota, pitäkää lapsistanne huolta ISINÄ ja ÄITEINÄ, jahka olette yhteen menneet ja lapsenne halunneet! Uusperhe on: So Last Season!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin. Moni ”kiltti tyttö” on ihan ydinperheen kasvatti.

Kyllä ihan terapiassakin olemme käsitelleet tätä, että omalla kohdallani juuri vanhempien ero on persoonallisuutta vahvasti muovannut tekijä ja elämäni suurin trauma. Myös tutkimuksista tiedetään, että vanhempien ero on aina lapselle traumaattista. Sinulta on aika ylimielistä kuitata elämäntarinani toteamalla, että "todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin".

Avioeron vaikutusta lapseen ei vain voi valkopestä pois, vaikka kuinka kokisi huonoa omatuntoa. Toki ero meidän perheessämme hoidettiin monella tavalla huonosti, kun aikuisillakaan ei ollut keinoja tai voimia käsitellä asiaa. Vauriot olisivat varmasti pienempiä jos ero olisi tehty fiksummin, mutta kyllä ero aina jälkensä lapsiin jättää, sitä ei varmasti kiistä kukaan psykiatrian alan asiantuntija.

Itse koen kuitenkin, että eroa edeltävä lapsuuteni oli pääosin onnellista. Eron aikana ja jälkeen ei.

-se, jota kommentoit

En tarkoittanut olla ylimielinen, vasn halusin korostaa, että jos on johonkin taipumusta, niin se tapahtuu vanhempien erosta huolimatta. Ehkä ei sinulla, mutta monilla asia on toisin.

Esim usein kuulee, että itselle on jäänyt arvottomuuden tunne, koska vanhempien ero, koska isä huomioi uutta puolisoa enemmän, koska sitä ja tätä.

Minä olen ydinperheestä, isälläni oli kotitoimisto jne. Ja silti minulla on isäni taholta suuri arvottomuuden tunne.

Ok, kiitos kun tarkensit. Voi hyvin olla totta, että tämänkaltaisia ongelmia olisi muutenkin. Kuitenkin eroon liittyy yksittäisiä traumaattisia tapahtumia, en viitsi avata sen enempää asiaa, mutta ne ovat muovanneet minua. Ymmärtääkseni vanhempien eron vaikutus lapseen on kuitenkin ihan yleisesti tunnettu tosiasia psykologian piirissä? Sinäkään et varmaan väitä, ettei ero vaikuttaisi lapseen? Ja jos lapsi on herkkä muutenkin, niin sitä voimakkaammin?

Mutta itse asiassa näen kyllä etujakin tuossa sinun ajattelutavassasi, jos korostaisi ajattelussa enemmän sitä että itsellä on vain taipumusta tiettyihin ongelmiin ja syyt ovat moninaisia, kuten toki ovatkin, niin ei tarvitse jäädä ikiajoiksi surkuttelemaan vanhempiensa eroa lapsuudessa. Tähän toki pyrinkin, että saan asian pois päiväjärjestyksestä. Minulla ei ole kuitenkaan toiminut se että olen lakaissut ikävät tapahtumat ja tunteet pitkään maton alle ja ajatellut, että "hyvinhän minä sopeuduin", nyt on tullut aika kun on kertakaikkiaan pakko kohdata ne asiat ja käsitellä ne tunteet jotka sillon syntyivät mutta joille ei ollut perheen kriisissä tilaa. (Eipä minulta kukaan tosin koskaan kysynytkään, miten voin. Ehkä se liittyy myös siihen aikaan, nykyään varmaan yleisesti tiedostetaan lasten huomioiminen erossa jne.) On jotenkin hämmentävää löytää itsensä yli 30-vuotiaana itkemässä sellaisia tunteita jotka syntyivät ollessa 9-10v...

Mutta kyllä kai se päivä tännekin risukasaan vielä paistaa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Hienoa et saat nyt terapiaa. Se on ollut mulle, myös kiltille ja vaivattomalle sopeutujalle kullanarvoista. En tosin kokenut vanhempien eroa, he pysyivät yhdessä täyttäen elämäni riidoilla, peloilla, ahdistuksella. Ja ihmettelivät miten mulla vois mitään ongelmaa olla. Kun on ydinperhe ja kaikki

Kiitos! Uskon, että terapia on minulle hyvä juttu, vaikka nyt aluksi onkin aika rankkaa.

Toivottavasti sinunkin tilanteesi helpottaa vielä. Tuollaisessa tilanteessa tuntuu kyllä varmasti tosi epäreilulta, jos vanhemmat vähättelevät sun pahaa oloa sillä perusteella, että oli ydinperhe. Eihän se tietenkään ole mikään onnen automaatio. Itsellä tilanne oli tosiaan ehkä sikäli eri, että oloni oli pääasiassa turvallinen ennen eroa. Toki oli ongelmia etenkin toisen vanhemman kanssa ajoittain, josta tuli ehkä se "kiltti tyttöyskin". Silti koen että mulla oli kotona turvallinen perusta. Erossa ja sen jälkeen sitten ongelmallinen vanhempi aiheutti vaan enemmän kaikkea ikävää. No, en avaa tähän mitään elämänkertaa nyt, mutta kuitenkin.

Toivon sinulle hyvää jatkoa.

-se sama

Vierailija kirjoitti:

Mun äitipuoli ei ikinä hyväksynyt minua. Isä ja äiti ihmettelivät, miksi en halunnut isälle mennä. No jos isän poissa ollessa (kävi kaupassa tmv, eli oli max. tunnin pois) äitipuoli heittäytyt vihamieliseksi ja puhumattomaksi, osaan minä jo eleistä kertoa, etten ole toivottu. Tänään soitin isälle isänpäivätoivotuksen, en ole käynyt sitten 16 ikävuoden jälkeen. Välillä solidaarisuuden vuoksi joudun näkee tota kotkaa, kun on valmistujaisia sun muita kissanristiäisiä. Nyt olen itse siinä tilanteessa, että oma lapseni kieltäytyy menemästä isänsä luo, syytä kysyessä sanoo uuden naisen olevan syy. Pahaa sanaa en isästä enkä uudesta rouvasta lapselle sano, mutta välillä saa purra hammasta, kun lapsi tulee hiljaisena kotiin ja kertoo äitipuolensa haukkuneen minut lyttyyn ja lapsen tarvitsevan hoitoa. Isänsä ei usko, joten pitää varmaan kohta antaa jäädä isiviikonloput kotiin. Minua ei haittaa, en mä lapsesta lomaa halua, mutta lapsi-isäsuhde olisi pojalle ainutlaatuista. Itse en miesystäviä kotiini tuo, jotenkin niin huonot kokemukset uusperheistä, että lapseni on paljon arvokkaampi, kuin yksikään mies.

Uusille rouville iskee jostain syystä aina joku ihme ex-vaimo ja ex-lapset syndrooma. Kyllä, kutsun "ex-lapset", sillä sille minusta tuntui isän luona. Isäni haluaisi pitää yhteyttä, mutta en suostu siihen taloon astumaan ja tapaankin isääni vain omassa kodissani tai jossain kahvilassa.[/quot]

Päätit kuitenkin kokemuksistasi huolimatta tehdä lapsia ja jatkaa erokierrettä! Ja taas syyllistät 'uusia rouvia'!? Kuinka monta kertaa tässä tapauksessa on menty naimisiin /erottu? Olisiko ollut parempi olla tekemättä omia lapsia, kun omat lapsuuden kokemukset ovat noin negatiivisia? En ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Oletko horoskoopilta neitsyt?

Kärsin samoista ongelmista. Itse taas aina toivonut aikuisena, että vanhemmat olisivat eronneet. En ole nähnyt päivää onnellista parisuhdetta tai tuntenut oloani turvalliseksi kasvaessa vanhempien ristiriitojen ja pettämisten keskellä. Aviokriisistä aviokriisiin. Kyräilyä, huutamista, mustamaalaamista, solvaamista ja sitten se 10%, hyviä muistoja lomareissuilta. Sitä en ymmärrä miten ero itsessään voi trauman aiheuttaa. Luulen että sen aiheuttaa pikemminkin vanhempien kyvyttömyys ajatella lapsia ja olla turvallisia vanhempia. Semmoset vanhemmat hoitaa myös erot huonosti. Ei se että kaksi toisiaan halveksuvaa ihmistä lähtee eri teille, voi todellakaan olla aina traumatisoiva tekijä vaan todella korjaavaa ja parantavaa myös.

On sviddu sekavaa kyllä tollanenkin elämä...

Varmaan yleistä vuokraghetoissa Vuosaaressa.

Kuka tollasta elämää kestää ?!

Ihmisillä varmaan noissa oloissa päät sekaisin ku Haminan kaupunki.

Ja aikuisilla viina tehnee kauppansa - jyvistä puhumattakaan...

"Uusperhe" .... no ei sentään saa voimaan yhtä pahoin kuin sana UUSIOPERHE

Minä taas olen traumatisoitunut omasta ydinperhelapsuudesta ja vanhempieni suhteesta siinä. Vaikuttaa minuun edelleen.

No, kun tätä av-palstaa lukee niin aika karseaa se elämä tuntuu olevan näissä ydinperheissäkin.

Itselläni on hieman vastaava kokemus, ei ihan noin raju, mutta isä petti ja ero tuli. Vietin joka toisen viikonlopun isän luona, mutta se oli aika turhaa, etäiseksi jää vanhempi tuolla tyylillä. Viikkoasumissysteemi tosin kuulostaa vielä kamalammalle - kuka aikuisenkaan haluaisi joka viikko vaihtaa paikkaa?? Törkeää, että tällaista edellytetään lapsilta. JA sitten kehdataan puhua, että "meidän pikkuMatti se on sopeutunut tosi hyvin" - Ymmärrättekö, että ei lapsesta näe niitä traumoja ennenkuin aikuisena? Lapsena se tekee niinkuin aikuiset käskevät ja aikuisena vasta sitten alkaa purkaa näitä tunteita isän vieraaksi jäämisestä tai juurettomuuden tunteista.

Ainoa toimiva systeemi on se, että puolisot asuvat hyvin lähekkäin ja lapsella koti toisessa mutta toiseen saa mennä myös vapaasti aina kun haluaa. Mutta tämä se ei kelpaa näille nykyajan erovanhemmille, jotka kokevat että on heidän oikeus pitää joka toinen viikko lapsivapaata aikaa. Pitää tietää kalenterin kanssa koska on lapsi vastuulla, jotta voi sitte elää sitä omaa elämää... JA ihan pahinta ovat ne jotka kokevat oikeudekseen muuttaa lapsen kanssa kauas toisen vanhemman asuinpaikkakunnalta. LASTA sitten ripotellaan ties millä välineellä kulkemaan vanhempien väliä niinkuin joku kultainen noutaja.

EROPERHEET MENKÄÄ ITSEENNE JA TEHKÄÄ ASIAT OIKEASTI NIINKUIN ON LAPSELLE PARASTA. Lähes kaikissa eroperheissä mitä itse tiedän tehdään juuri niinkuin vanhemmille on hyvä ja sitten sanotaan, että pikku-Pertti se on sopeutunut tosi hyvin, vaikka oikeasti kukaan ei tiedä mitä lapsi miettii.

Uusperhe-elämää läheltä nähneenä tulee tuntu, että aikuisten ehdoilla mennään ja vahvempi vanhempi pompottaa omien etujen mukaan. Lapsi on vanhemmillaan viikko-viikko-systeemillä ja molemmat vanhemmat käyvät myös lapsiviikolla omissa menoissaan käyttäen lapsenvahtia. Lapsi myös yökylässä sukulaisen luona, jotta vanhempi saa omaa aikaa.

Lapsi viedään hoitoon aamulla ennen klo 7 ja haetaan illalla klo 17 pois. Päälle lapsen harrastus x2/vko ja aikuisten omat menot.

Lapsen "vaihtopäivänä" (käyttävät itse tuota sanaa) äiti aikaistaa lapsen tuontia lapsen isälle ja isä taas pitkittää omaa vientiään äitin tarpeitten mukaan.

Lapsi itkee vaihtopäivänä ikävissään .

Lasta hyvitellään leluilla ja passataan ikätasoon nähden. Esim. pukeminen onnistuu jo kolmea vuotta nuoremmalta lapselta. Myös itsenäinen nukkuminen ei onnistu.

Lapsella on turvattomuutta ja toisaalta pyrkii miellyttämään vanhempiaan. On jäänyt kiinni valheista ja kiukku nousee heti, ellei toimita mielen mukaan.

Niin.  Missä on lapsen koti ja etu.

Eroperheenlapsi1 kirjoitti:

Itselläni on hieman vastaava kokemus, ei ihan noin raju, mutta isä petti ja ero tuli. Vietin joka toisen viikonlopun isän luona, mutta se oli aika turhaa, etäiseksi jää vanhempi tuolla tyylillä. Viikkoasumissysteemi tosin kuulostaa vielä kamalammalle - kuka aikuisenkaan haluaisi joka viikko vaihtaa paikkaa?? Törkeää, että tällaista edellytetään lapsilta. JA sitten kehdataan puhua, että "meidän pikkuMatti se on sopeutunut tosi hyvin" - Ymmärrättekö, että ei lapsesta näe niitä traumoja ennenkuin aikuisena? Lapsena se tekee niinkuin aikuiset käskevät ja aikuisena vasta sitten alkaa purkaa näitä tunteita isän vieraaksi jäämisestä tai juurettomuuden tunteista.

Ainoa toimiva systeemi on se, että puolisot asuvat hyvin lähekkäin ja lapsella koti toisessa mutta toiseen saa mennä myös vapaasti aina kun haluaa. Mutta tämä se ei kelpaa näille nykyajan erovanhemmille, jotka kokevat että on heidän oikeus pitää joka toinen viikko lapsivapaata aikaa. Pitää tietää kalenterin kanssa koska on lapsi vastuulla, jotta voi sitte elää sitä omaa elämää... JA ihan pahinta ovat ne jotka kokevat oikeudekseen muuttaa lapsen kanssa kauas toisen vanhemman asuinpaikkakunnalta. LASTA sitten ripotellaan ties millä välineellä kulkemaan vanhempien väliä niinkuin joku kultainen noutaja.

EROPERHEET MENKÄÄ ITSEENNE JA TEHKÄÄ ASIAT OIKEASTI NIINKUIN ON LAPSELLE PARASTA. Lähes kaikissa eroperheissä mitä itse tiedän tehdään juuri niinkuin vanhemmille on hyvä ja sitten sanotaan, että pikku-Pertti se on sopeutunut tosi hyvin, vaikka oikeasti kukaan ei tiedä mitä lapsi miettii.

Tuosta, että lapsen pitäisi itse saada mennä miten haluaa, mutta vanhemmat haluavat omaa aikaa:

Meidän lapset olivat vuoroviikkolapsia. Asuimme parin kilsan päässä toisistamme, ja koulu oli siinä puolessa välissä.

Minä olin sitä mieltä, että lapset saavat käydä luonani milloin haluavat. Ja koska minä olin heille se läheisempi, ja minä tein paljon etätöitä kotoa käsin, niin lapset tulivat usein minun luokseni koulun jälkeen. Isänsä raivosi siitä, ettei lapset saa tulla minulle, jos ei ole minun viikkoni...

No, sanoin, etten ikinä aio sanoa lapsilleni, etteivät saisi tulla kotiin koska tahansa.

Meillä on päädytty vähän erilaiseen ratkaisuun.

Lapset jäivät alkuperäiseen kotiimme ja me vanhemmat asumme heidän kanssa vuoroviikkosysteemillä. Molemmilla on myös pienempi vuokra-asunto jossa asutaan se viikko kun toinen on lasten kanssa.

Molemmilla on uusi seurustelukumppani, mutta häneen keskitytään lähinnä lapsivapailla viikoilla. Lasten etu on tärkein ja meistä se toteutuu parhaiten tällä systeemillä.

Elareita ei makseta. Meillä suunnilleen samat tulot. Kumpikin maksaa kuluja tarvittaessa ja vastaa juoksevat menot omalla viikollaan.

Lapset vaikuttaa ihan täyspäisiltä. 17v ja 10v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain kommenttina niihin "sopeutuviin" lapsiin.

Olen itse eroperheestä, ja todellakin sopeuduin ihan kaikkeen. Olin mukava ja kohtelias ja vaivaton lapsi ja nuori, vähän ujo. Mutta ei minulla olisi ollutkaan mitään mahdollisuutta näyttää todellisia tunteitani, kun aikuiset olivat niin sekaisin! Siis pahoja riitoja saimme lapset katsella. Isän puolisoon sain "kunnian" tutustua jo ennen vanhempieni eroa, kun tapailivat salaa. Mutta minä sopeuduin. Olin kohtelias. Olin vaivaton.

Mikä tilanne on nyt kun täytän 35? En pidä juuri yhteyttä isääni, en ollenkaan yhteyttä hänen vaimoonsa tai puolisisaruksiini. Minulla ei ole enää sitten eron ollut luontevaa suhdetta isän puolen sukuun. Toisinaan käy ilmi että ovat järkänneet jotain tapaamisia, en ole edes kuullut niistä. Äitini suku taas on umpimielistä ja juroa eikä sen takia pidä mitään yhteyksiä. Tavallaan menetin siis suvun vanhempien erotessa.

Tunnen oloni irralliseksi ja minulla on toisinaan vaikeuksia selviytyä arjesta. Pelkään parisuhteissa niiden loppumista. En uskalla hankkia omia lapsia, koska ajatus perheestä tuottaa ahdistusta. Vaikka tavallaan haluaisin. Olen tällä hetkellä kuntoutuspsykoterapiassa.

Ja minä olen se hyvin koulussa pärjännyt, hyvin kasvatettu ja joustava sopeutuva lapsi. En oikeastaan koskaan aiheuttanut hankaluuksia, muille. Tällä tahdon vain sanoa, että lapsen sopeutumisella on todellakin hintansa, ja se hinta saattaa näkyä vasta vuosien ja vuosikymmenien kuluttua. Voi kun aikuiset muistaisivat tämän ihmissuhdesäädöissään.

Todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin. Moni ”kiltti tyttö” on ihan ydinperheen kasvatti.

Kyllä ihan terapiassakin olemme käsitelleet tätä, että omalla kohdallani juuri vanhempien ero on persoonallisuutta vahvasti muovannut tekijä ja elämäni suurin trauma. Myös tutkimuksista tiedetään, että vanhempien ero on aina lapselle traumaattista. Sinulta on aika ylimielistä kuitata elämäntarinani toteamalla, että "todennäköisesti ongelma olisi ollut sama ydinperheessäkin".

Avioeron vaikutusta lapseen ei vain voi valkopestä pois, vaikka kuinka kokisi huonoa omatuntoa. Toki ero meidän perheessämme hoidettiin monella tavalla huonosti, kun aikuisillakaan ei ollut keinoja tai voimia käsitellä asiaa. Vauriot olisivat varmasti pienempiä jos ero olisi tehty fiksummin, mutta kyllä ero aina jälkensä lapsiin jättää, sitä ei varmasti kiistä kukaan psykiatrian alan asiantuntija.

Itse koen kuitenkin, että eroa edeltävä lapsuuteni oli pääosin onnellista. Eron aikana ja jälkeen ei.

-se, jota kommentoit

En tarkoittanut olla ylimielinen, vasn halusin korostaa, että jos on johonkin taipumusta, niin se tapahtuu vanhempien erosta huolimatta. Ehkä ei sinulla, mutta monilla asia on toisin.

Esim usein kuulee, että itselle on jäänyt arvottomuuden tunne, koska vanhempien ero, koska isä huomioi uutta puolisoa enemmän, koska sitä ja tätä.

Minä olen ydinperheestä, isälläni oli kotitoimisto jne. Ja silti minulla on isäni taholta suuri arvottomuuden tunne.

Ok, kiitos kun tarkensit. Voi hyvin olla totta, että tämänkaltaisia ongelmia olisi muutenkin. Kuitenkin eroon liittyy yksittäisiä traumaattisia tapahtumia, en viitsi avata sen enempää asiaa, mutta ne ovat muovanneet minua. Ymmärtääkseni vanhempien eron vaikutus lapseen on kuitenkin ihan yleisesti tunnettu tosiasia psykologian piirissä? Sinäkään et varmaan väitä, ettei ero vaikuttaisi lapseen? Ja jos lapsi on herkkä muutenkin, niin sitä voimakkaammin?

Mutta itse asiassa näen kyllä etujakin tuossa sinun ajattelutavassasi, jos korostaisi ajattelussa enemmän sitä että itsellä on vain taipumusta tiettyihin ongelmiin ja syyt ovat moninaisia, kuten toki ovatkin, niin ei tarvitse jäädä ikiajoiksi surkuttelemaan vanhempiensa eroa lapsuudessa. Tähän toki pyrinkin, että saan asian pois päiväjärjestyksestä. Minulla ei ole kuitenkaan toiminut se että olen lakaissut ikävät tapahtumat ja tunteet pitkään maton alle ja ajatellut, että "hyvinhän minä sopeuduin", nyt on tullut aika kun on kertakaikkiaan pakko kohdata ne asiat ja käsitellä ne tunteet jotka sillon syntyivät mutta joille ei ollut perheen kriisissä tilaa. (Eipä minulta kukaan tosin koskaan kysynytkään, miten voin. Ehkä se liittyy myös siihen aikaan, nykyään varmaan yleisesti tiedostetaan lasten huomioiminen erossa jne.) On jotenkin hämmentävää löytää itsensä yli 30-vuotiaana itkemässä sellaisia tunteita jotka syntyivät ollessa 9-10v...

Mutta kyllä kai se päivä tännekin risukasaan vielä paistaa :)

Yhden pitkittäistutkimuksen mukaan, vanhempien eron suurin vaikutus liittyy siihen, ettei lapsi aikuistuttuaan usko/pysty pysyviin parisuhteisiin. Mutta kuten aina tutkimuksissa, niin kyse on tilastollisesta ilmiöstä.

Se lapsen temperamentti vaikuttaa paljon, miten eron kokee, samoin ikä, jolloin ero tapahtuu. Kun minä erosin, niin psykologi sanoi, että jos jotain hyvää miettiin, niin se on lapsen ikä, 8 v ja 10 v. Että ovat saaneet hyvän ydinperhepikkulapsuuden, mutta ei ät ole vielä teinejä.

Meillä myös uusperhe, yhdessä oltu 7 vuotta. Miehen lapset olivat 4v ja 6v kun muutimme yhteen, miehen ja lasten äidin erosta oli reilu vuosi. Minulla oli siihen aikaan lapset 1v ja 3v.

Aluksi meillä meni hyvinkin kivuttomasti (lapset olivat joka toinen viikko meillä 4 päivää), mutta pikkuhiljaa lasten äiti alkoi ahdistella niin minua kuin miestä haukkumaviestein ja ennusti meidän pian hänen ansiostaan eroavan. Haukkui minua ympäriinsä ja yritti udella asioistani milloin keneltäkin. Lasten käytös minua kohtaan alkoi muuttua, ja oireilivat muutenkin kun äitinsä käyttäytyi todella epätasapainoisesti.

Jossain vaiheessa alkoivat äidilleen kertoa minusta valheita ja muutenkin puhuivat negatiiviseen sävyyn, vaikka kohtelin heitä aivan samalla tavalla kuin ennenkin (minulle tärkeää oli yrittää saada heille tervetullut olo kun olivat isänsä luona, ja että olisin yksi turvallinen ja luotettava aikuinen lisää heidän elämässä). Tilanne meni jopa niin pitkälle, että vanhemman lapsen aloittaessa koulun, kävivät koulupsykologilla haukkumassa minua ja syyttivät mm. lapsen oppimisvaikeuksista sitä, että minä olin niin kamala.

Silloin mentiin mielestäni niin pitkälle, että otin asian lasten kanssa puheeksi ja kysyin, että olinko tosiaan tehnyt ja sanonut niitä asioita, joita heidän äitinsä väitti heidän sanoneen. Lapset itkuisina sitten selittivät, että joka kerta kun menevät kotiin, äiti alkaa kysellä minusta ja isästä kaikkea, ja kun he sanovat meistä jotain pahaa, äiti halii ja antaa karkkia ja tekee heidän kanssa jotain kivaa. Olivat sitten alkaneet keksiä jotain, koska jos mitään kerrottavaa ei ollut, saattoi kysely jatkua koko illan. Tiesivät myös kertoa, että sitten äiti istuu illalla monta tuntia laittamassa viestejä isille ja "tappelemassa". Meni n.vuosi kun olin itsekin sitten tosi varovainen aina lasten ollessa meillä, vetäydyin yleensä omiin oloihin ja koitin keksiä tekemistä omien lasten kanssa, jotta minusta ei voitaisi keksiä mitään tai väännellä puheitani.

Kun lasten äiti tapasi uuden miehen ja menivät kihloihin, alkoivat myös lapset rentoutua ja avautua meillä selvästi. Äiti lopetti meidän haukkumisen lapsille eikä vaatinut enää tilityksiä lasten palatessa kotiin. Nykyään meilläkin on miehen kanssa yhteinen lapsi, jota sisarukset rakastavat täysin varauksetta ja kutsuvat myös minun lapsiani sisaruksikseen. Jutellaan lähes kaikesta ja olen tosi onnellinen, että vaikka olin aikoinaan viittä vaille lähtemässä suhteesta vaikeuksien takia, minä jäin ja sain nähdä tämän päivän tulevan. Nykyään ollaan tosi tiivis porukka ja vietetään mielellään aikaa yhdessä, vaikka teini-ikä osalla kolkutteleekin :)

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Joopa joo. Mä taas pelkäsin eniten että vanhemmat eroavat ja joudun isä- ja äitipuolikierteeseen sekä kiertämään ympäri kyliä asumassa milloin kenenkin luona. Luojan kiitos etteivät eronneet ja suhdekin alkoi taas kukoistaa kun jäivät kahdestaan... Niin se vaan on että lapset rasittaa suhdetta eniten ja jos sitä ei kestä, ei kestä uusperhettäkään.

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Olen miettinyt tätä paljon, sillä mies kun vaihtoi minut lennosta toiseen, niin hänellä oli samat perustelut. Miten siistämä rakkaudettomuus näkyy lapsille?

Meillä oli viimeiseen iltaan asti aamu- jailtapusut, istuimme sohvalla vierekkäin, keskustelimme ruokapöydässä, viikonloppuisin tehtiin perheenä kaikkea, puhuimme ihan kauniisti toisillemme, ei ollut mitenkään vihamielistä tms ilapiiriä.... no, seksiäkin oli, mutta ei lapsille tietenkään näkynyt.

Mitä siis lapsiemme parisuhdemallista jäi uupumaan?

Kun on lukenut ketjun läpi ei voi muutakuin kummastella kuinka kummallisia valintoja ihmiset tekee, vapaaehtoisesti,  "rakkauden" nimissä, monesti uusperheessä eikä näissä sivuperheissä  kenelläkään hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudettomassa ydinperheessä kasvaneena oisin milloin tahansa valinnut uuden perheen, jossa olisi rakkautta ollut. Jos vanhemmat ovat kulissien takia yhdessä siirtävät he myös huonon parisuhdemallin lapsillensa.

Olen miettinyt tätä paljon, sillä mies kun vaihtoi minut lennosta toiseen, niin hänellä oli samat perustelut. Miten siistämä rakkaudettomuus näkyy lapsille?

Meillä oli viimeiseen iltaan asti aamu- jailtapusut, istuimme sohvalla vierekkäin, keskustelimme ruokapöydässä, viikonloppuisin tehtiin perheenä kaikkea, puhuimme ihan kauniisti toisillemme, ei ollut mitenkään vihamielistä tms ilapiiriä.... no, seksiäkin oli, mutta ei lapsille tietenkään näkynyt.

Mitä siis lapsiemme parisuhdemallista jäi uupumaan?

Miehesi perustelee asiaa noin, koska ei pysty näkemään totuutta, eli sitä miten ero vahingoittaa lapsia. Tämäkin ketju on täynnä puolustelua, kiistetään ihan psykologian perusasiat, eli perheen hajoamisen vahingoittava vaikutus lapseen, ja perusteluna käytetään sitä, että on olemassa myös onnettomia ydinperheitä.

Kuitenkin pitkäaikaistutkimusten mukaan perheissä, joissa esim. vanhemmilla ei ole ollut keskinäistä romantiikkaa ja ovat nukkuneet eri huoneissa jne, ja pysyneet lasten takia yhdessä, LAPSET OVAT KOKENEET LAPSUUTENSA VARSIN ONNELLISIKSI, vaikka vanhempien kokemus kodin ilmapiiristä on eri! Eli suht täyspäisten, ei väkivaltaisten / laiminlyövien / alkoholisuituneiden vanhempien kannattaisi AINA pysyä mieluummin yhdessä perheenä LAPSEN NÄKÖKULMASTA.

Mutta tosiasia on se, että vain harva aikuinen pystyy oikeasti laittamaan lapsensa etusijalle, kun eturistiriita syntyy. Koska aikuisella on valta lapsen elämään ja sen mullistamiseen. Ei lapsella ole vaihtoehtoa.