Uusperheet: etälasten vierailuista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin puolisoni lapsista ainakin toinen on psyykkisesti oireileva. Mutta oli sitä jo kauan ennen minua. Joten eipä taida uusperheellä olla mitään roolia siinäkään psyykkisessä oireilussa. Toki ulkopuolisten on helppo tuomita.

Johtuvatko alapeukut siitä pettymyksestä, että lapsi oireili psyykkisesti jo ydinperheessä? Sitäkö on vaikea hyväksyä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Ihmettelen vaan kuka tahtoo moninkertaistaa erityislastensa ongelmat ja perustavat uusperheen?

Ei normaali ihminen ja vanhempi halua. Vikaa on aikuisissa ja vanhemmissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Siinä olisi alan ihmiselle väikkärin aihe. Selvittää kuin paljon lapset oireilivat ennen uusperhettä ja missä iässä/vaiheessa ongelmat alkoivat. Ei tarvitsis väitellä juupas eipäs ja oliko muna vai kana ensin. Kyllä tuon voi selvittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Ihmettelen vaan kuka tahtoo moninkertaistaa erityislastensa ongelmat ja perustavat uusperheen?

Ei normaali ihminen ja vanhempi halua. Vikaa on aikuisissa ja vanhemmissaan.

Tuo on vaikea kysymys. Erityislapsi kuormittaa ja lisää riskiä eroon. Jos ero tapahtuu niin pitääkö vanhemman uhrata loppu elämä siihen, että koska on saanut erityislapsen, ei ole oikeutettu uuteen suhteeseen tai hankkimaan lisää lapsia? Mihin ikään asti pitää uhrautua? Esim aspergerit saattavat kuormittaa vanhempiaan vielä aikuisenakin. Pitääkö kaikkien luopua omasta elämästään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Siinä olisi alan ihmiselle väikkärin aihe. Selvittää kuin paljon lapset oireilivat ennen uusperhettä ja missä iässä/vaiheessa ongelmat alkoivat. Ei tarvitsis väitellä juupas eipäs ja oliko muna vai kana ensin. Kyllä tuon voi selvittää.

Tutkiahan näitä pitäisi. Ihmiset ovat niin oman näkemyksensä vankeja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Siinä olisi alan ihmiselle väikkärin aihe. Selvittää kuin paljon lapset oireilivat ennen uusperhettä ja missä iässä/vaiheessa ongelmat alkoivat. Ei tarvitsis väitellä juupas eipäs ja oliko muna vai kana ensin. Kyllä tuon voi selvittää.

Se on jo selvitettykin, että erityislasten vanhemmat ovat erittäin eroherkkiä. Tilanne on niin kuormittava. Lisäksi jo tiedetään, että psyykkisesti sairaat lapset oirehtivat muutostilanteissa, joten heidän oireilu pahenee sekä erotilanteessa että uuden perheen myötä. Vaikka siis ero tai uusi perhe ei oireita aiheuta, mutta kun psyykkisesti oirehtivat lapset ovat hyvin herkkiä oirehtimaan kaikissa tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Siinä olisi alan ihmiselle väikkärin aihe. Selvittää kuin paljon lapset oireilivat ennen uusperhettä ja missä iässä/vaiheessa ongelmat alkoivat. Ei tarvitsis väitellä juupas eipäs ja oliko muna vai kana ensin. Kyllä tuon voi selvittää.

Se on jo selvitettykin, että erityislasten vanhemmat ovat erittäin eroherkkiä. Tilanne on niin kuormittava. Lisäksi jo tiedetään, että psyykkisesti sairaat lapset oirehtivat muutostilanteissa, joten heidän oireilu pahenee sekä erotilanteessa että uuden perheen myötä. Vaikka siis ero tai uusi perhe ei oireita aiheuta, mutta kun psyykkisesti oirehtivat lapset ovat hyvin herkkiä oirehtimaan kaikissa tilanteissa.

Miksi sitten vanhempi kasaa lapselleen yhä enemmän ongelmia perustamalla uusperheen? Vastuutonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Siinä olisi alan ihmiselle väikkärin aihe. Selvittää kuin paljon lapset oireilivat ennen uusperhettä ja missä iässä/vaiheessa ongelmat alkoivat. Ei tarvitsis väitellä juupas eipäs ja oliko muna vai kana ensin. Kyllä tuon voi selvittää.

Se on jo selvitettykin, että erityislasten vanhemmat ovat erittäin eroherkkiä. Tilanne on niin kuormittava. Lisäksi jo tiedetään, että psyykkisesti sairaat lapset oirehtivat muutostilanteissa, joten heidän oireilu pahenee sekä erotilanteessa että uuden perheen myötä. Vaikka siis ero tai uusi perhe ei oireita aiheuta, mutta kun psyykkisesti oirehtivat lapset ovat hyvin herkkiä oirehtimaan kaikissa tilanteissa.

Miksi sitten vanhempi kasaa lapselleen yhä enemmän ongelmia perustamalla uusperheen? Vastuutonta.

Kysymys lienee, että täytyykö vanhemman olla yksin loppuelämä, kun on saanut erityislapsen? Ehkä niitä ei ainakaan lisää kannata tehdä, jos perinnöllistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en noteeraa miehen etälasta mitenkään. Käymme lomailemassa perheen kanssa kolmesti vuodessa. Etälasta emme ota mukaan, koska minä en halua pilata lomaani ja myös mieheni on sitä mieltä että äitinsä viekööt kun elatusmaksuja saa.

Kun hän on meillä, huolehdin omat lapseni. Jos hän jättää syömättä, harjaamatta hampaat, peseytymättä, en välitä hiukkaakaan. Hoitakoot kasvatusvastuussa olevat. Ei kuulu minulle. Onneksi hän on jo ymmärtänyt olevansa ilmaa minulle, eikä puhu enää minulle.

Huomenna vietämme isänpäivää. Lapsemme antavat isälleen lahjaksi taulun, jossa he kaikki isän rakkaimmat on =yhteiset lapsemme. Etälapsi sanoi että unohti kortin kouluun eli hän on ainoa jolla ei aamulla mitään roolia.

Sinä olet oikeasti paska ja ilkeä äitipuoli. Olet vielä äiti! Voin kuvitella kuinka pahalta miehesi lapselta tuntuu kun häntä kohdellaan kuin ilmaa isänsä kodissa. Nyt sen sijaan, että lapsi jää ilman "roolia" olisit voinut vaan lohduttaa ja sanoa, että kaikki on hyvin ja seuraava kertaa voi siten ottaa kortin mukaan.

Toivon sydämestäni, että omat rakkaat lapsesi joskus vielä joutuvat samakaltaiseen pirulliseen-noitaan äitipuoleen kuin sinä.

Mulle jäi niin paha mieli sen lapsen puolesta. :([/quot

Minä olin aikanaan hyljeksitty uusperheen lapsi. Kuin ilmaa isäpuolelleni, joka selvästi inhosi minua. Kunhän sairastui vuosi sitten syöpään, eivät edes omat lapsensa olleet kiinnostuneita. Enkä minä mennyt hautajaisiinkaan. Omat lapset kävivät velvollisuudesta. Tuolla äitipuolella taitaa olla sama kohtalo edessä. Säälittää tämä hänen etälapsensa todella. Noh, kaikki löytää edestään. Viimeistään vanhana.

Vierailija kirjoitti:

Me aloimme miehen kanssa seurustelemaan kun miehen lapset olivat 5v ja 7v. Nyt he ovat 12v ja 14v, joten jokunen vuosi on tässä vierähtänyt. Erosta oli pari kolme vuotta seurustelun alkaessa. Itselläni on myös lapsi, joka oli seurustelun alkaessa 5v ja nyt 12v. Miehen lapset olivat viikko-viikko systeemillä, nykyään vanhin lähinnä tulee ja menee miten haluaa, minun lapseni käy isällään joka toinen viikonloppu. Itseni kohdalla ratkaisevan muutoksen pään sisällä ja perheen sisäisissä jännitteissä aiheutti se, että tajusin, ettei minun tarvitse rakastaa puolisoni lapsia kuin omiani. Minun velvollisuuteni on toki pitää huolta miehenkin lapsista ja olla välittävä aikuinen, mutta toiseksi äidiksi minun ei todellakaan tarvitse ruveta. Meni monta vuotta ennenkuin ymmärsin tämän, tosin lasten kasvamisellakin on toki tässä asiassa oma osansa. Ja ennenkuin kukaan alkaa maalailemaan päässään mitään paha äitipuoli-kuvia, niin ihan turhaan, olisin esimerkiksi halunnut jo alusta alkaen, että lapset asuisivat koko ajan meillä, esim. lapsen äidin kanssa on tietynlaisia kasvatuksellisia eroavaisuuksia, jotka näkyvät sitten täällä päin. En ole mikään viikko-viikko asumisen fani, minusta se lähinnä palvelee aikuisten tarpeita nähdä lasta/saada omaa aikaa tasapuolisesti, eikä niinkään lapsen omia tarpeita, poikkeuksiakin toki on. Ja juu, jos lapselta kysyy, niin tuskin voi koskaan saada täysin rehellistä vastausta onko asumisjärjestely hyvä, koska lapsi ei vanhempiensa mieltä halua pahoittaa missään mielessä. Jos lapsi ei vuodenkaan jälkeen moikkaa kuin pyydettäessä, niin jotain on vialla. Joko lapselle puhutaan toisessa paikassa jotain pahaa toisen vanhemman puolisosta ja lapsi on hämmentynyt, eikä tiedä miten suhtautua puolisoon, tai puoliso ei todellakaan osaa olla luontaisesti lapsen kanssa, koska noin hitaasti lämpiävä ei kukaan lapsi ole. Mieleen tuli ainoastaan erikoiset hiukset/lävistykset/tatuoinnit, riippuen toki lapsen iästä, jotka saattavat lapsen pään sisällä saada hurjia ajatuksia, joista pitäisi puhua. Mistä lapsi tykkää? Aloittaa jostain lapselle mieluisasta tekemisestä, sanotaan nyt vaikka askartelu. Vaikka lapsi ei suostuisi tulemaan aluksi mukaan, niin aikuinen vaan askartelee vaikka yksin ja näyttää lapselle tuloksia, yleensä jossain vaiheessa lapsi innostuu ja unohtaa vierastamisen. Meillä miehen poika tykkäsi minusta heti, mutta 5v tyttö selvästi takertui isäänsä minun ollessa paikalla, ei vierastaakseen, vaan ns. omiakseen. Sanoin suoraan tytölle, että vaikka minä tykkään isästä ja isä minusta, ei isä koskaan rakasta tyttöä yhtään vähempää kuin ennen, enkä minä ole viemässä isäänsä pois ja että meillä kaikilla voisi olla kivaa yhdessä. Siihen samaan sekunttiin loppui omiminen ja nykyään meillä on superhyvät välit, orastavasta teini-iästä huolimatta. Suoraan asioista puhuminen kannattaa, yrittäkääpä muistella, mitä kaikkea itsellä päässä liikkui lapsena, ei niitä kaikkia juttuja ääneen sanota. On aikuisen tehtävä poistaa lapsen ennakkoluulot tälläisessä tilanteessa.

Meillä oli myös isään takertumista ja äidin kehumista minulle. Loppui kuin seinään, kun sanoin lapselle, etten ole tulossa sinun ja isän väliin ja äitisi saa aina olla sinulle tärkein ihminen. Että minä olen vain isän puoliso, yksi välittävä aikuinen lisää.

Mua aina hämmästyttää miten monet ihmiset eivät osaa puhua lapsille suoraan.

Mun äitipuoli ei ikinä hyväksynyt minua. Isä ja äiti ihmettelivät, miksi en halunnut isälle mennä. No jos isän poissa ollessa (kävi kaupassa tmv, eli oli max. tunnin pois) äitipuoli heittäytyt vihamieliseksi ja puhumattomaksi, osaan minä jo eleistä kertoa, etten ole toivottu. Tänään soitin isälle isänpäivätoivotuksen, en ole käynyt sitten 16 ikävuoden jälkeen. Välillä solidaarisuuden vuoksi joudun näkee tota kotkaa, kun on valmistujaisia sun muita kissanristiäisiä. Nyt olen itse siinä tilanteessa, että oma lapseni kieltäytyy menemästä isänsä luo, syytä kysyessä sanoo uuden naisen olevan syy. Pahaa sanaa en isästä enkä uudesta rouvasta lapselle sano, mutta välillä saa purra hammasta, kun lapsi tulee hiljaisena kotiin ja kertoo äitipuolensa haukkuneen minut lyttyyn ja lapsen tarvitsevan hoitoa. Isänsä ei usko, joten pitää varmaan kohta antaa jäädä isiviikonloput kotiin. Minua ei haittaa, en mä lapsesta lomaa halua, mutta lapsi-isäsuhde olisi pojalle ainutlaatuista. Itse en miesystäviä kotiini tuo, jotenkin niin huonot kokemukset uusperheistä, että lapseni on paljon arvokkaampi, kuin yksikään mies.

Uusille rouville iskee jostain syystä aina joku ihme ex-vaimo ja ex-lapset syndrooma. Kyllä, kutsun "ex-lapset", sillä sille minusta tuntui isän luona. Isäni haluaisi pitää yhteyttä, mutta en suostu siihen taloon astumaan ja tapaankin isääni vain omassa kodissani tai jossain kahvilassa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi se on Ap hullun holmaa että lapset ovat etusijalla??

Hullun hommaa se on. Exvaimothan monesti ovat mielissään kun isän luona ei lapsilla olekaan hyvä olla, ja mielellään laitetaan uuden vaimon syyksi, vaikka itse saatetaan haukkua ja pelotella lasta uudella vaimolla. Olisi kiva itse elää kivassa parisuhteessa, vetää elarit tappiin isältä, ja sitten saisi ielä määrätä ettei isällä saisi olla mitään muuta elämä kuin se yhteinen lapsi. Toki pitää muuttaa pois loppuelämän parisuhteesta vain siksi että eksvaimo niin haluaisi, kyllä kyllä. Kannattaa tukea sitä lapsen ja isän kodin elämää, koska jos vain pelottetelle lapsia ja mollaatte isän kotona olevaa uutta vaimoa, niin teette OMILLE lapsillenne hallaa. Vankilaan joutaisi tuommoiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

ei vaan se perhe, joka oli olemassa aikaisemmin eli isän ja lapsen perhe on ensisijainen. Uusi puoliso voi korkeintaan tulla tämän perheen jäseneksi ajan mittaan omalla tavallaan.

Ei. Vaan meillä on täällä yhteisessä kodissamme parisuhde, joka on myös lasten koti kun täällä vierailevat. Miehelläni ei ole enää mitään "entistä" perhettä, vaan pelkästään lapset, jotka eivät ole mitään entisiä, vaan kuuluvat meidän yhteiseen perheeseen omilla persoonillaan. Miehen eksällä on oma uusi parisuhde, ja se on heidän perheensä, johon nämä samat lapset kuuluvat myös. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Ihmettelen vaan kuka tahtoo moninkertaistaa erityislastensa ongelmat ja perustavat uusperheen?

Ei normaali ihminen ja vanhempi halua. Vikaa on aikuisissa ja vanhemmissaan.

Tuo on vaikea kysymys. Erityislapsi kuormittaa ja lisää riskiä eroon. Jos ero tapahtuu niin pitääkö vanhemman uhrata loppu elämä siihen, että koska on saanut erityislapsen, ei ole oikeutettu uuteen suhteeseen tai hankkimaan lisää lapsia? Mihin ikään asti pitää uhrautua? Esim aspergerit saattavat kuormittaa vanhempiaan vielä aikuisenakin. Pitääkö kaikkien luopua omasta elämästään?

Itse asiassa pitäisi. Jos on jo kerran mokannut, miksi lisätä mokaamisen määrää? Ne seuraavat kersat on yhtä lailla erityislapsia. Miksi huonoilla geeneillä varustetun aikuisen pitäisi jatkuvasti lisääntyä? Eikö itse ymmärrä osaansa ongelmissa.

Minun uusi puolisoni loukkaantui syvästi ja pahoitti mielensä, kun tutustumisvaiheessa totesin, että en lähtisi perheeseen, jossa erityislapsi. En vielä tiennyt, että hänen lapsensa oli sellainen. Nyt olen ymmärtänyt, että ei aikuista ihmistä voi tuomita yksinäisyyteen, koska häntä on jo lätkäisty erityislapsella. Eikä se lapsi siitä parane, että vanhempi jää viettämään onnettoman ja yksinäisen loppuelämän, koska ero ja erityislapsi. Erityislapset reagoivat kaikkeen, mutta ei koko maailma voi sen takia pysähtyä ja luopua kaikesta muusta. Kääntäen, jos oma lapsesi saa joskus erityislapsen niin haluatko, että hän jättää oman elämänsä sen takia välistä. Sen kyllä päätin, että miehen haluaisin pitää, mutta lapsia en hänen kanssaan tee, koska perinnöllinen nepsy -ongelma on kyseessä. Elämä ei ole kiiltokuvaa, mutta hyvää silti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittää eroperheiden lapset.

Harva tapaus eroista on sellainen, että lapset hyötyisi siitä.

Tuo on totta. Tuore tutkimus kertoo, että kahden biologisen vanhemman perheissä ( ydinperhe) on 13 % lapsista psyykkisiä ongelmia, yksinhuoltajaperheissä 21% ja uusperheiden lapsista 31%.

Karua totta lasten psyykkisistä ongelmista eron jälkeen.

Uusperhe unelmako? Ei todellakaan.

Mutta siis iso osa haastavien lasten vanhemmista eroaa (ja vastaavasti 'helppojen' lasten vanhemmista pysyy yhdessä), joten sitä kautta jo uusioperheisiin päätyy lähtökohtaisesti enemmän oireilevia lapsia.

Ihmettelen vaan kuka tahtoo moninkertaistaa erityislastensa ongelmat ja perustavat uusperheen?

Ei normaali ihminen ja vanhempi halua. Vikaa on aikuisissa ja vanhemmissaan.

Tuo on vaikea kysymys. Erityislapsi kuormittaa ja lisää riskiä eroon. Jos ero tapahtuu niin pitääkö vanhemman uhrata loppu elämä siihen, että koska on saanut erityislapsen, ei ole oikeutettu uuteen suhteeseen tai hankkimaan lisää lapsia? Mihin ikään asti pitää uhrautua? Esim aspergerit saattavat kuormittaa vanhempiaan vielä aikuisenakin. Pitääkö kaikkien luopua omasta elämästään?

Itse asiassa pitäisi. Jos on jo kerran mokannut, miksi lisätä mokaamisen määrää? Ne seuraavat kersat on yhtä lailla erityislapsia. Miksi huonoilla geeneillä varustetun aikuisen pitäisi jatkuvasti lisääntyä? Eikö itse ymmärrä osaansa ongelmissa.

No joo, ehkä lisääntyminen kannattaa harkita, jos nepsyä pukkaa toisensa perään. Mutta ei se epäonnistumista ole, jos saa erityislapsen, kun tilaa ei ole itse aiheuttanut. Ja kuten sanottu, ne erityislapset nyt oireilee koko ajan, oli uutta perhettä tahi ei. Eli ei sellaisen takia tarvitse yksin jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin ketjussa vedetään hienosti marttyyriviittaa harteille heti, kun joku kehtaa puolustaa lasta.

Kukaan ei ole sanonut, etteikö isä/äiti saisi olla uudessa parisuhteessa, saati että olisi vaadittu heitä "uhraamaan onnellisuutensa" (haloo oikeasti, kuka tuollaisia edes puhuu?!).

Tässä on vain ja ainoastaan peräänkuulutettu myös lapsen oikeuksia. Se, että lapsikin otetaan päätöksissä huomioon, ei todellakaan tarkoita, että lapsella on kaikki valta ja vastuu. Se tarkoittaa ihan vaan sitä, että aikuinen osaa olla aikuinen, eikä tee kaikkia päätöksiä "mutku mä haluuuun!" -pohjalta.

Vaihtoehtoina ei ole vain välitön kotileikki vs ikuinen yksinäisyys. Isä voi seurustella lapsivapailla. Isä voi tutustuttaa lapset rauhassa uuteen kumppaniin ja tapailla sitten myös lapsiviikonloppuina. Isä voi käydä yökylässä lasten kanssa, ja uusi kumppani samoin. Ja kun aikaan on kulunut tarpeeksi ja KAIKKI ovat siihen valmiita, voidaan harkita myös yhdessä asumista. Huomaatteko? Kenenkään ei tarvi olla yksin, mutta kenenkään ei myöskään ole pakko asua tuntemattoman ihmisen kodissa saadakseen tavata omaa perheenjäsentään!

Ap:kin tapauksessa ongelmana on se, että äitipuoli saa isän kokonaan itselleen noin 26vrk/kk, ja lapsi ei yhtään. Yhdessä he jakavat isän noin 4vrk/kk. Moni huomaa tuossa selkeän epäkohdan, mutta yllättävää kyllä, eivät kaikki. Täällä on yritetty kysyä, että olisiko ihan oikeasti niin vaikea antaa lapsen tavata omaa isäänsä ihan rauhassa edes ne muutaman päivän kuukaudessa, mutta kuten ketjusta näkee, se on äitipuolille aivan pöyristyttävä pyyntö eikä tule kuuloonkaan, koska muuten lapsi on rajaton ja pilalle hemmoteltu tyranni joka kontrolloi koko perhettä, johon lapsi btw ei kuulu eikä tule kuulumaankaan jos ei alistu kaikkeen, mitä äitipuoli keksii vaatia.

Äidin kodissa varmaankin sen sijaan  voi asua uusi mies heti 24/7, eikä mitenkään käy että äiti tapailee uutta miestä vain sen 4vrk/kk. Ylläri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Periaatteessa joka toinen vkl, mutta vähintään joka kolmas kerta tulee muutoksia: lapsilla on synttäreitä tms, tai isällä työmenoja. Sopimus on kuitenkin sama.

Lapset sanovat tulevansa isän luo yökylään. Minua he selvästi vierastavat. Jos heillä on isälle asiaa, ja minä olen isän vieressä, niin eivät meinaa uskaltaa tulla.

Meillä sama juttu. Yritän tehdä lapsen olon mukavaksi, mutta hän suorastaan jäätyy seurassani. Tätä on kestänyt vuoden päivät. Tapaamiset ovat lyhyitä eikä lomia ole juurikaan. Mietin vaan, että yritänkö turhaan. Tuleeko lapsesta ikinä osa perhettä, kun vuodessa on edetty ainoastaan siihen, että käskettynä tervehtii minua.

Ap

Oikea kysymys on, tuleeko sinusta koskaan osa perhettä. Lapsellahan on jo perhe ja selvästi hän kokee - syystä tai toisesta - että sinä et kuulu hänen perheeseensä. Lapsella on oikeus tunteisiinsa eikä häntä voi pakottaa pitämään vanhemman uudesta kumppanista. Näin se vaan menee.

Onhan ap:lla perhe: mies. Eli voi sen ajatella niinkin, tuleeko lapsesta osa ap:n ja miehen perhettä. Ihan sama logiikka kuin mitä lapsi kokee.

ei vaan se perhe, joka oli olemassa aikaisemmin eli isän ja lapsen perhe on ensisijainen. Uusi puoliso voi korkeintaan tulla tämän perheen jäseneksi ajan mittaan omalla tavallaan.

Ei. Vaan meillä on täällä yhteisessä kodissamme parisuhde, joka on myös lasten koti kun täällä vierailevat. Miehelläni ei ole enää mitään "entistä" perhettä, vaan pelkästään lapset, jotka eivät ole mitään entisiä, vaan kuuluvat meidän yhteiseen perheeseen omilla persoonillaan. Miehen eksällä on oma uusi parisuhde, ja se on heidän perheensä, johon nämä samat lapset kuuluvat myös. 

Näinpä. Se vanha ydinperhe on eronnut. Ei sitä enää ole. Ja jotkut syyt siihen ovat johtaneet. Uusioperhe tulee vasta ydinperheen hajottua.

Vierailija kirjoitti:

Ap, olet varmasti tehnyt parhaasi. Mielestäni kyse ei ole sinusta.. tai siitä, että lapsi ei pitäisi sinusta.

Kyse on enemmän lapsen ja isänsä suhteesta. Ehkä voisi tosiaan kokeilla antaa sille tilaa. Ehkä lapsesta ei ole luontevaa tulla isänsä luokse? Kun asuu suurimmaksi osaksi muualla, voi olla vaikeaa ylläpitää läheistä ja luontevaa suhdetta.

Lapsi voi miettiä pienessä mielessänsä mitä vain, esim. että tulee häiritsemään teidän kahdenkeskistä aikaanne. Tai lapsi voi kokea painetta sopeutumiseen, eikä siksi osaa olla luonteva.

Kärsivällisyyttä ap, uskon että tilanne voi ajan kanssa parantua!

Ja voi myös olla että lapsen äiti vaikeuttaa soppaa omalla toiminnallaan.. Niin monesti on nähty.