Miksi mt-ongelmat ovat monelle ehdoton turn off?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi läheltä seurattu mania riitti minulle. Uusintaa en mistään sellaisesta halua enää koskaan kokea. Miksi juuri kaksisuuntaista sairastavat jättävät niin usein lääkkeensä syömättä? Pitävätkö he niin kovasti siitä maniastaan, että ehdoin tahdoin etsivät sitä riskialttiilla käytöksellä? Eivätkö he käsitä sitä, että altistavat muut tuosta vaan mielisairautensa tuhovoimalle, jos he jättävät lääkkeensä väliin, käyttävät päihteitä tai valvovat liikaa? Maanikko on paitsi sairaudentunnoton, myös erittäin raskasta seuraa, eikä normaali ihminen sellaisessa kunnossa olevaa kovin pitkään jaksa.

Kuten joku jo sanoikin: koska mania on ihanaa ja käsitys realiteeteista katoaa. Joku kaksisuuntaista "kantava" julkisuuden henkilö joskus kertoi haastattelussa, että hänelle lääkkeiden syöminen on välillä tuskallista, koska hän muistaa, millaista maniassa on. Hän kaipaa niitä huippuja ja kokee, ettei elämä ilman niitä ole elämää lainkaan. Pitkän avioliittonsa pelastaakseen hän on kuitenkin pitänyt lääkityksestä pääasiallisesti kiinni. Kuulostaa vähän samalta, kuin kuiville räpiköinyt huumeriippuvainen, joka ei koskaan voi unohtaa, miten taivaalliselta aineissa tuntuu.

Minusta mania ei ollut lainkaan ihanaa, ainakaan kun tajusi, mitä on tapahtunut. En haluaisi kokea sitä uudestaan. Olen liian kiintynyt siihen, että kykenen hallitsemaan itseäni ja tekojani. Siksi lääkkeet tulevat pysymään koko elämäni ajan.

Olen luokiteltu mielenterveysongelmaiseksi ja pois työelämästä. Sitähän voisi siis ensin ajatella, että olen täysin kelvoton puoliso, joka aiheuttaa lisää harmaita hiuksia, mutta jota ei uskalla jättää. Kuitenkin mieleltään terve puolisoni kokee, että pidän asiat niin hyvin järjestyksessä, että hänenkin arki helpottuu. Hoidan muistettavat asiat, kodin ja muut asiat, jotka eivät ole työpaikalla tapahtuvia. Työttömyyden uhatessa katselin hänelle jo valmiiksi työpaikkailmoituksia sillä välin, kun oli töissä. Koen sen minun tehtäväkseni, koska vain hän käy töissä. Lisäksi saan itselleni sitä tunnetta, että olen hyödyksi jollekin ja voin tehdä jotakin. En kestäisi itsekään sitä tilannetta, että makaisin sängyssä sotkuisessa kodissa siinä vaiheessa, kun puolisoni tulee väsyneenä töistä kotiin. Muutenkin suhteemme on hyvä ja puolisoni kokee, että olen tukenut häntä, jos hänelle tulee huonompi tilanne.

Se ei ole aina niin, että mielenterveysongelmainen on yksi hoidettava lisää. Sairastuneen täytyy ottaa vastuu omasta elämästään, eikä laittaa puolisoa tai muitakaan läheisiä terapeutin rooliin. Puoliso on puoliso, ei terapeutti/hoitaja/lääkäri. Käyn terapiassa ja siellä terapeutti on kertonut, että samassa tilanteessa olevat jäävät usein uhrin asemaan ja odottavat, että joku muu pystyy tekemään ratkaisevan käänteen heidän elämässään. 

Kaksisuuntainen on tosiaan valitettavasti täysi turn off, ihan sama, vaikka kuinka sanoisivat että on hoitotasapainossa. Sen tasapainon kun voi aika herkästi menettää usein eri tavoin. Jotain toimivaa lääkettä ei yhtäkkiä enää saakaan tai siihen ei ole enää varaa (näitä on nähty, onneksi harvoin), maniaan kaivataan ja siihen hankkiudutaan joko tahallaan tai puolitahallaan tai sitten lääkeet jätetään jossain vaiheessa jostain muusta syystä ottamatta. Ihan turha selittää sillä, että kun ei maniassa ymmärrä tekojaan. No maniassa ehkä ei, mutta siinä vaiheessa kun tehdään ensimmäinen päätös että jätänpä tänään lääkkeen ottamatta, ei olla vielä missään maniassa. Ja tässä välissä sairaudentunnottomuuskin on huono selitys. Aivan takuulla kaikille diagnoosin saaneelle kerrotaan, että kyse on estolääkityksestä, jota ei kuulu lopettaa vaikka oireet katoaisivat. Selityksiä sairauden hoidon laiminlyönnille tuntuu löytyvän, se on itsessään epäilyttävää. Tyypillistä tuntuu myös olevan, että jotain oireita jää lääkityksestä huolimatta, esim. masennus. Ja siitähän ei sitten parane niin kuin normaalista masennuksesta.

Otan osaa kuitenkin. Rankimpia kroonisia sairauksia mitä tiedän.

Joillakin ihmisillä skitsofrenia pysyy täysin aisoissa, lääkityksen avulla, liitännäissairauksia  on mm. masennukseen taipumusta, niin lievä kuin vaikea. Jotkut kuulee ääniä vaikka lääkitys, skitsofreniaakin kun on erilaista. Toiset kuulee ääniä jotka käskee, toiset näkee näkyjä. Yhden skitsofrenikon kanssa keskustelin ja sanoi, että ennen lääkitystä äänet käskivät toimimaan tietyllä tapaa, lääkitys hänen kohdalla kuitenkin auttoi ja äänet hävisi. Ajattele vaikka, että sun pitäisi pestä lattia, niin sun tarttee tehä se tietyllä tapaa, ja tietyn monta kertaa muuten sää ahdistut.

Kaksisuuntasessa se, että vaikka lääkitys, niin muutamasta kaverista huomannut, ettei sitä sairautta täysin lääkkeillä hoideta, eli on niitä ylä- ja alamäkiä välillä mennään manian puolelle, välillä tasasta. Sen kyllä huomaa ystävänä, kun toinen ei ihan kunnossa ole. Jopa riidanhaluinen tällöin, sellaista olen parempi kuin kaikki muut, kykenen ihan mihin vain. Tällöin myös valehtelu tulee kuvioihin, toisaalta toinen uskoo niihin omiin sepityksiinsä, niin voiko siinä sitten syyttää valehtelusta.

Aika paljon riippuu ihmisestä, sinällään en sanoisi, ettenkö voisi vaikka seurustella mielenterveys ihmisen kanssa, riippuu niin paljosta. Jos toinen on sydämellinen niin ei se estä, tärkeintä on, ehkä nähdä millanen toinen on suuttuessa, jos sillon hallitsee itensä ei ongelmaa. Yhden miehen kohdalla huomasin, että hän suuttuessaan muuttui tosi pelottavaksi ja jotenkin poissaolevaksi, siitä syystä en hänen kanssaan voisi olla. Hänellä oli traumoja joista ei ikinä ollut keskustellut päässyt yli. Fakta on se, että ympärillämme on tosi paljon ihmisiä, joilla on mielenterveysongelmia, toisilla se on diagnosoitu toisilla ei. Ja kuka tahansa voi sairastua mieleltään, jos kävisitte katsomassa vaikkapa päiväosastoilla, niin saattaisitte yllättyä oikeasti, kukaan ei ole turvassa, ja tosiaan kuka tahansa voi sairastua. Siksi itse en tuomitsisi ihmisiä mikäli on mielenterveyden kanssa ongelmia, ystävänä on pysynyt muutamat, koska ollaan tavattu jo ennen sairastumista ja nää tyypit on oikeesti tosi sydämellisii.

Äidilläni on skitsofrenia. Joutunut katsomaan ja sietämään kaikenlaista. Haluan todellakin että puoliso on tervepäinen, mt-potilaan kanssa eläminen on yhtä helvettiä.

Seurustelin hetken aikaa mt- ongelmaisen kanssa. Ei se ongelma vaan sen hyödyntäminen joka asiassa, ei voinut tehdä sitä ja tätä sen vuoksi, minun olisi pitänyt joustaa, suorastaan venyä jokaisessa jutussa joka eteen tuli. Esimerkiksi asumisjärjestelyt, minun olisi pitänyt muuttaa lähes sadan kilometrin päähän työpaikastani vaikka olisin ollut perheen ainoa työssäkäyvä, vain siksi kun hänellä oli tämä aika pieni ja mitätön ongelma.

Minulle siis kaikenlaiset ongelmat ovat ehdoton turn off.

Itsellä on bibo2 ja ei se bibo ole sellainen, joka periytyy suoraan. Periytyä voi 0-20% lapsille, MUTTA bibogeenit ei välttämättä aktivoidu ollenkaa koko aikana. Kaksisuuntaisessa joku elämäntilanne laukaisee sairauden. Turha alkaa liikaa pelkäämää.

Tämähän on kuin n-atsimeininkiä täällä, ilmeisesti ette tunne yhtäkää henk.koht biboa tms. Ihanku vain täydellisillä yksilöillä olisi oikeus lisääntyä. Biboäitejä vahdataa tosi tarkkaa ja saa paremmin tukea lastenhoidollisii yms asioihin ja kunnon hoidossa ei mitää ongelmaa.

Sairaus ei määritä kenenkää ihmisyyttä, se on vain yksi osa-alue siinä missä muutkin.

Jonain päivänä te itse voitte olla sairastuneen roolissa.

Thank you Lord when You give me the world best man♥️

Miksi kukaan haluaisi suhteeseen ongelmia ihan tarkoituksella? Eri asia jos puoliso sairastuu johonkin mt-ongelmaan, silloin ei tietenkään jätetä, mutta jos ongelmat näkyy päällepäin jo ennen kuin suhdetta edes on, silloin on parempi lähteä toiseen suuntaan.

Omasta näkökulmasta riippuu paljon mt-ongelmasta ja sen laajuudesta. Ex oli bipo, joten sen vuoksi en enää halua toista samanongelmaista elämääni, oli rankkoja vuosia enkä jaksaisi samaa enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset pelkäävät sitä, että joutuvat tutustumaan myös niihin omiin ei-niin-kivoihin puoliinsa silloin, jos ovat yhdessä mielenterveyskuntoutujan kanssa. Se pelottaa, että huomaa eron sairaan ja terveen välillä saattavan olla kuin veteen piirretty viiva.

Mutta perinnöllisyys on fakta kuten autismissakin. Jokaisella on vapaus edes pyrkiä valitsemaan ”terveet” geenit.

Aika usein esitetään sitäkin ajatusta, että mielenterveyden ongelmat ovat terve reaktio sairaisiin olosuhteisiin. Harvoinhan nimittäin mielenterveysongelmia selitetään pelkästään genetiikasta johtuvina, vaan useimmiten perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksen tuloksena.

Geneetikot ja aivotutkijat käyttävät yleensä sellaista määritelmää, että enintään 40% ihmisestä selittyy perimällä, mutta vähintään 60% ympäristötekijöillä. On olemassa äärettömän hyviä ja tunnollisia perheellisiä ihmisiä, joilla on täydelliset psykopaatin aivot. Heillä oli kuitenkin turvallinen perhetausta, joten heistä kehittyi kunnon ihmisiä, ei sarjakuristajia.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni ainakin pelottaisi, että toista joutuu kannattelemaan, eikä hänestä olisi tukipilariksi elämän kriiseissä. Ja jos on tyytymätön suhteeseen ja haluaisi erota, niin ympäristö tuomitsisi sairaan jättämisen.

Sinä haluat, että sinua tuetaan, muttet halua tukea toista? Minkä se tekee sinusta?

Mielenterveys voi järkkyä ihan missä kohtaa elämää tahansa. Sinullakin vaikka huomenna. Elämässä ei ole takuita mistään.

Mun kohdalla se on ainakin itseni suojelua. Miksi ihmeessä haluaisin lisähaasteita ja rasitteita elämääni ja suhteeseeni toisen mielenterveysongelmien tai neurologisen puolen ongelmien kautta?

Tiedän kyllä sen, että esim. masennukseen voi sairastua puoliso suhteen aikana, ja se tilanne pitää sitten vain ottaa vastaan. Mutta kiitos ei heille, joilla valmiiksi jo jokin on. Varsinkin bipot ja vastaavat voivat etsiä puolisonsa muualta.

No, täällä onkin tullut jo paljon hyviä ajatuksia. Itse olen yhdessä ihmisen kanssa, joka on ollut kerran elämänsä aikansa suljetulla osastolla lukuisten itsemurhayritysten takia. Sain tietää tästä vasta seurustelun alettua, mutta en anna asian vaikuttaa mielipiteeseeni, sillä se on jo historiaa. Kun tarpeeksi vaan rakastaa jotain ihmistä, niin tämmöiset asiat eivät haittaa. Mutta joo, en mäkään ensisijaisesti alkaisi etsimään mielenterveysongelmaista ihmistä, jos muitakin on tarjolla.

Teidän ennakkoluulojanne pitäisi todellakin tuulettaa. Väitän, että hoidettuja mielenterveysongelmia pahempaa on typeryys ja aiheettomat pelot, jotka ruokkivat toisiaan. Niiden kanssa te joudutte elämään hautaan saakka, ellette kykene oppimaan ja kehittymään.

On miljoona pahempaa asiaa kuin kerran saatu diagnoosi, jos ihminen on kiva. Ne mt-diagnoosithan eivät ole verikokeilla ja geenitesteillä varmistettuja vaan perustuvat sen hetkisiin oireisiin ja rasti ruutuun -lomakkeiden pisteisiin.

Aivotutkimus etenee. Häiriöitä opitaan hoitamaan. Tyhmyyttä vain ei voida hoitaa, kun älli pitäisi periä vanhemmilta.

Ei se koske pelkästään mielenterveysongelmia. Ylipäätään kaikin tavoin terve ihminen on helppo kokea puoleensa vetävänä. Varmaan ihan biologiaa. Ihminen hakee alitajuisesti hyviä geenejä lisääntymistä ajatellen.

Minä ihmettelen näitä kiivaita puolustuspuheita joissa haukutaan suoraan tai epäsuorasti lapselliseksi/tyhmäksi/tietämättömäksi ne jotka eivät halua seurustella vaikeista mt-ongelmista kärsivän kanssa. Ymmärrän kyllä että yksinäisyys on kenelle tahansa ahdistavaa, mutta ihmisillä on oikeus valita kumppaninsa parhaaksi katsomillaan kriteereillä ja näin sen tulee ollakin. Ei ketään voi pakottaa tai syyllistää sellaisen ihmisen kumppaniksi jonka kanssa ei halua olla. Kaikissa meissä on piirteitä, jotka ovat jonkun toisen silmissä turn off. Ei siitä ole mitään valitusoikeutta eikä pidäkään olla.

Minusta on ihan ok että ei halua seurustella mt-ongelmaisen kanssa, mutta monet normaalit ja terveetkin ihmiset käyvät jossain vaiheessa ainakin jossain siellä rajalla - usein ehkä stressin, surun tai traumaattisen tapahtuman seurauksena. Että täysin päästä tervettä ihmistä, joka pysyy sellaisena on vaikea löytää. Myös lapsena huonosti kohdellut ja pahoinpidellyt ihmiset putoavat pois deittilistasta ja ehkä myös koulussa kiusatut. Monilla heistä kun on ollut masennusta, ahdistusta ja pelkoja, jotka ovat voineet kulminoitua häiriöksi asti.

Hektisessä nykyajassa psyykkinen ongelma voi aiheuttaa paljon enemmän hankaluuksia kuin fuusinen ongelma. Näissä keskusteluissa on kyllä täysin typerää niputtaa samaan kastiin kaikki mahdolliset mielenterveysongelmat. Tyhmäkin varmasti tajuaa että on täysin eri asia onko imisellä tilapäinen masennus vai suljetulla osastolla hoidettava psykoosi. Eri asteisia lievähköjä masennuksia, uupumusta ja lieviä ahdistushäiriöitä on niin paljon, että niitä voi olla vaikea välttää. Suurin osa meistä joutuu itsekkin joistain noista jossain vaiheessa elämäänsä kärsimään. Persoonallisuushäiriöt, skitsofreniat ja kaksisuuntaiset mielialahäiriöt jne ovat sitten ihan eritasoisia ongelmia.

Itse tunnen jopa viisi (kolme enää elossa) kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivää. Yhdelläkään ei hoitotasapaino ole ollut kovin pitkäaikainen. Ainoastaan yksi viidestä on sellainen jonka kanssa voisin mitekään kuvitella että joku voisi olla parisuhteessa. Hänenkin kanssaan arki olisi järjettömän rankkaa ja toinen olisi vetovastuussa lähes kaikesta. Kahden kanssa elämä on oikeasti vaarallista kun harhat lyövät vähän enemmän päälle. Kaksi on tästä väliltä. 

Perhettä en missään  nimessä koskaan perustaisi pahoista mielenterveysongelmista kärsivän kanssa. Varsinkaan naisen, koska raskaus hormoni heittelyineen on ns. normaali ihmisellekkin järjettömän rankka ja osaa lääkkeistä ei voi edes syödä raskausaikana niin siitä on aika turha puhua hyvästä hoitotasapainosta.

Mä uskon että useimmat mt-ongeomaisetkin valitsevat mielellään terveen kumppanin. Jos ovat itselleen rehellisiä niin ymmärtävät itsekin miksi terveys kiehtoo enemmän kuin sairaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi läheltä seurattu mania riitti minulle. Uusintaa en mistään sellaisesta halua enää koskaan kokea. Miksi juuri kaksisuuntaista sairastavat jättävät niin usein lääkkeensä syömättä? Pitävätkö he niin kovasti siitä maniastaan, että ehdoin tahdoin etsivät sitä riskialttiilla käytöksellä? Eivätkö he käsitä sitä, että altistavat muut tuosta vaan mielisairautensa tuhovoimalle, jos he jättävät lääkkeensä väliin, käyttävät päihteitä tai valvovat liikaa? Maanikko on paitsi sairaudentunnoton, myös erittäin raskasta seuraa, eikä normaali ihminen sellaisessa kunnossa olevaa kovin pitkään jaksa.

Hypomania on maailman eufoorisin tunne - siksi.

Pettämiset ja hölmöily tulee kaupantekijäisinä.

Ehkä just noiden kaupantekijäisten vuoksi ihmiset ei halua omaksi kumppanikseen tällaista henkilöä. Yhtä vähän kuin narkomaania tai alkoholistia. Miksi haluaisi seurustella sellaisen kanssa jonka jo valmiiksi tietää aiheuttavan hankaluuksia ja murheita?