Miksi mt-ongelmat ovat monelle ehdoton turn off?

Yhdellä kaverillani on diagnosoitu skitsofrenia. Yksi ja ainoa psykoosijakso on ollut nuoruudessa yli 15 vuotta sitten. Oireilusta on niin kauan ja tilanne on vakaa, joten minua tuollainen historia ei haittaisi. Suhteeseen alkaessa hänellä on mielestäni silti velvollisuus kertoa kumppanille.

Toinen tuttava saa psykooseja useammin. Niiden välissä on tainnut parhaimmillaan olla kolme-neljäkin vuotta, mutta jatkuvasta lääkityksestä huolimatta ne aina uusiutuvat ja hän päätyy osastolle. Tällaisessa tilanteessa pitäisin jo törkeänä vääryytenä jättää kertomatta sairaudesta alettaessa vakavampaan suhteeseen, koska lähes varmasti psykoosi olisi edessä ennemmin tai myöhemmin, ja se pistää kyllä kaiken elämän sekaisin niin sairastuneella itsellään kuin kumppanillakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka haluaa "valmiiksi" hullun riesakseen??

Tässähän se tulikin heti ensimmäisessä vastauksessa. Henkisesti terveitä on niin paljon, että ei 

tulisi mieleenkään ottaa tieten tahtoen mt-ongelmaista kumppania riesakseen. Sori nyt kauheasti.

Tunnen paljon ihmisiä, joilla ei ole mt-diagnooseja. Eivät he silti yleensä kovin tasapainoisen oloisia ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itseäni ainakin pelottaisi, että toista joutuu kannattelemaan, eikä hänestä olisi tukipilariksi elämän kriiseissä. Ja jos on tyytymätön suhteeseen ja haluaisi erota, niin ympäristö tuomitsisi sairaan jättämisen.

Sinä haluat, että sinua tuetaan, muttet halua tukea toista? Minkä se tekee sinusta?

Mielenterveys voi järkkyä ihan missä kohtaa elämää tahansa. Sinullakin vaikka huomenna. Elämässä ei ole takuita mistään.

Ne elämän kriisit voivat olla muitakin kuin omia kriisejä. Jos esimerkiksi lapsille tapahtuu jotain, niin todellakin toivoisin, että itseni lisäksi myös kumppani olisi lapsia tukemassa.

Vierailija kirjoitti:

Tämähän on kuin n-atsimeininkiä täällä, ilmeisesti ette tunne yhtäkää henk.koht biboa tms. Ihanku vain täydellisillä yksilöillä olisi oikeus lisääntyä. Biboäitejä vahdataa tosi tarkkaa ja saa paremmin tukea lastenhoidollisii yms asioihin ja kunnon hoidossa ei mitää ongelmaa.

Valitettavasti tunnen oltuani parisuhteessa yhden kanssa, eikä kiitos enää koskaan.

Bipo ja vanhemmuus on kyllä surkea yhtälö. Rankkaa lapsille ja puolisolle. Olettaen että se puoliso pysyy eikä vaihdu jatkuvasti.

Kun tutustuu ja ihastuu rauhallisessa vaiheessa olevaan "hulluun", ei voi mitenkään kuvitella, mitä sieltä todellisuudessa on tulossa. Minulla on rajatilapersoonallisuus, joka ei näyttäydy käytännössä lainkaan muualla kuin kotiympäristössä ja parisuhteessa, ja parisuhteessakin näkyvän oirehtimisen alkamiseen kuluu vähintään kuukausia. Vaikka kuinka koettaisi varoittaa toista ja kertoa, mistä on kysymys, he vähättelevät asiaa ja sanovat, että liioittelen. Eivät he voi uskoa sellaista, mitä eivät vielä näe.

Mielestäni rehellinen kertominen on tärkeää. Se, miten asiaan reagoi, on sitten kuulijan vastuulla.

Paras ystäväni oli nuorena vaikeasti masentunut. Asuimme kämppiksinä ja nukkumaan mennessäni piilotin veitset, jottei hän viiltelisi itseään. Seurasin myös mukana öisin ulkona, jottei hän menisi jokeen. Hän selvisi, mutta se oli erittäin raskasta.

Kun miesystäväni myöhemmin kertoi masennustaustastaan, olin vähällä panna poikki. Ajattelin, etten enää jaksaisi. Pysyimme kuitenkin yhdessä. Hän on saanut pari kertaa saikkua jaksamisvaikeuksien takia, hyvin pitkän pätkän esikoisen synnyttyä, ja silloin oli vaikeaa. Hän ei kuitenkaan ole koskaan ollut itsetuhoinen ja kotona tehnyt jossain määrin osansa, loppuunpalaminen liittyi työelämään. Helpompaa kuin ystäväni kanssa, mutta ymmärrän kyllä, miksi mt-ongelmat karkottavat kumppaneita. Pelkään myös esikoiseni puolesta, joka on herkkä kuten isänsä.

Vierailija kirjoitti:

mutta esimerkiksi kun pyysin siivoamaan, ei mitään tapahtunut. Hän käytti syynä aina masennustaan. Ehkä hän ei oikeasti jaksanut, mutta ei ollut kovin mukava tilanne. Olin hirveän varovainen kokoajan.

Mielestäni kannattaisi hoitaa itsensä kuntoon ennen suhdetta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa muitakaan. En tiedä, miten suhtautuisn muiden ongelmien kanssa kuin masennuksen..

Hän ei silloin todellakaan jaksanut tai pystynyt tekemään elettäkään siivotakseen. Masentuneelle jo pienikin asia vain on ylivoimainen, tietää kyllä että pitäisi tehdä mutta ei onnistu siinä. Ymmärrettävää on että esim. terve puoliso saattaa tästä ärsyyntyä, eikä välttämättä ymmärrä tällaista. Mutta pitää tiedostaa tämä että masentunut ei tosiaan KYKENE, ei hän ole laiska tai "muuten vaan" saamaton. 

Tuo jälkimmäinen taas ei pidä paikkaansa, jos pitäisi niin tuomitsit juuri vähintään 99% ihmiskunnasta kyvyttömiksi rakastamaan. (Harva kun aidosti itseään rakastaa niin varauksetta.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset pelkäävät sitä, että joutuvat tutustumaan myös niihin omiin ei-niin-kivoihin puoliinsa silloin, jos ovat yhdessä mielenterveyskuntoutujan kanssa. Se pelottaa, että huomaa eron sairaan ja terveen välillä saattavan olla kuin veteen piirretty viiva.

Mutta perinnöllisyys on fakta kuten autismissakin. Jokaisella on vapaus edes pyrkiä valitsemaan ”terveet” geenit.

Jaa, minä en valinnut kumppania minkään geenien perusteella vaan sellaisen jota rakastin. 

Mielenterveysongelmaisella voi olla maailman ihanin luonne, mutta ilmeisesti hän on sitten joidenkin mielestä kelvoton kumppani vain koska geenit.

Joo toki ymmärrän että lapsilleen jokainen haluaisi vain parasta (tai no, ainakin jokainen ns. normaali), mutta... jotenkin kylmäävä ajatus että kumppani valitaan geenien perusteella, eikä esim. luonteen.

Mielenterveysongelmainen ei ole "mielenterveysongelmainen", hän on ihminen jolla on ongelma. Ymmärrän että se on omaisillekin raskasta, niin on raskasta myös olla syöpäpotilaan tms. omainen. Mutta jätetäänkö syöpäpotilas sen takia? Tai dementoitunut mummeli vaipoissaan? Ei. Mielenterveysongelmista kärsivän kyllä voi jättää? En haluaisi syyllistää vaan herättää ajatuksia. 

Ehkä itselläni on pelko siitä, että silloin kun itse tarvitsen tukea en saakaan sitä? En oikein tiedä.

Olen siis parisuhteessa ja meillä on molemmilla masennusta, itselläni oireilee myös ahdistuneisuushäiriö ja olen erityisherkkä, eli pienetkin asiat saattavat aiheuttaa mitä ihmeellisimpiä tunteita. Alussa oli haastavaa totuttaa kahta tällaista persoonaa toisiinsa, mutta nykyään tämä toimii voimavarana ja ihan aitona ymmärryksenä siitä mitä toinen tuntee.

Vierailija kirjoitti:

Koska suurin osa mt-ongelmaisista käyttää sitä häikelämättä hyödyksi. Mitään ei saa elämässä aikaiseksi, mihinkään ei pysty kun on mt-ongelma. Vie älyn, toimintakyvyn, ystävällisyyden kaiken. "Emmä pysty, yhyy"

No nyt tuli sellaista soopaa että huh huh. Et ilmeisesti paljon tiedä mt-ongelmista... enkä tiedä miten hedelmällistä on kehottaa sua ottamaan asioista selvää, kun yleensä sun kaltaiset ei viitsi vaivautua muuhun kuin omien ennakkoluulojensa esittämiseen. Anteeksi että sanon suoraan, mutta monesti on näin. (Myönnetään että väärässä olemisen mahdollisuus on toki olemassa ja sitä toivonkin...)

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olisi hyvässä hoitotasapainossa niin ei koskaan tiedä milloin se tasapaino järkkyy. Pahimmassa tapauksessa joutuu tekemään aivan kaiken yksin kun toinen makoilee sängynpohjalla itsesäälissä.

Ja vaikka olisi terve, niin voi sairastua. Tadaa.

Se on SAIRAUS, ei itsesääliä. Anteeksi vain.

### kirjoitti:

Itse en ainakaan vedä yhtäläisyysmerkkejä mielenterveysongelmaisen ja hullun välille, tai koe mt-ongelmaisia jotenkin pelottavina. En ikinä ryhtyisi suhteeseen mt-ongelmaisen kanssa, koska he ovat niin helkkarin raskaita! Aina vaan minä, minä, minä ja mun ongelmat. Täytyy kuunnella, täytyy ymmärtää, täytyy tehdä kaikki toisen puolesta, koska masennus, ahdistus, mikä tahansa. Siihen tukemiseen ja ymmärtämiseen väsyy hyvin nopeasti, ja rakkaasta ihmisestä tulee raskas taakka. Jos menet ja eroat toisen mt-ongelman takia, niin olet paha ihminen. Parempi on siis olla ryhtymättä suhteeseen alun perinkään, vaikka kuinka olisi muka hoitotasapaino ja lääkitys kohdallansa. Ei tarvitse olla kuin pieni pomppu elon tiellä, niin jopa taas ahdistaa ja masentaa ja ei pysty. Ja jos ei masenna just nyt, niin tunnustellaan, että masentaiskos nyt? Entäs nyt? No nyt taitaa jo masentaa...

Vinkki: älä ryhdy suhteeseen. Jonain päivänä se terve kumppani voi sairastua... 

Vierailija kirjoitti:

On sääli, että mielenterveyden ongelmia yleensä hoidetaan vain kunkin yksilön henkilökohtaisina ongelmina, vaikka koko perhe oireilisi samalla tavalla.

Näinpä, itse en aikanaan saanut omaisena MITÄÄN tukea jaksamiseen... lähinnä tylyä kohtelua ja sain kokea olevani tiellä, siis ammattilaisten toimesta. Kun nykyäänhän kaikki vaan eroaa?

Seurannut myös sivusta kun suvun miehet olleet aina ylilevottomia tappelupukareita ja nuorella polvella sitten myös päihteet mukana ja erot puolisoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ottaa ongelmainen jos löytyy tervekin? 

-itsekin mt-tapaus

Näin juuri. Miksi alkaisi suhteeseen mielenterveysongelmaisen kanssa, jos voi valita sellaisenkin jolla ongelmia ei ole? Mielenterveysongelmainen väistämättä vetää läheisetkin ongelmiinsa ja tekee heidän elämänsäkin hyvin raskaaksi. Miksi siis tieten tahtoen ottaa tällainen ongelma itselleen jos voi valita toisin?

...en sittenkään sano mitään, huokaus.

Vierailija kirjoitti:

Naiset, jotka eivät ole kokeneet kutsumusta hoiva viettiin MT-ongelmaisten hoitajaksi, kokevat saavansa huono uran "seksistiseen CV:hen".

Kun taas miehet pelkäävät, että nainen laiminlyö ehkäisyn ja salaa reittää kondoomit.

Luottamus ja kunnia ovat ne tärkeimmät seikat, miksi seksi on monelle ei MT-ongelmaisten suhteen.

...hä?

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan haluaisi suhteeseen ongelmia ihan tarkoituksella? Eri asia jos puoliso sairastuu johonkin mt-ongelmaan, silloin ei tietenkään jätetä, mutta jos ongelmat näkyy päällepäin jo ennen kuin suhdetta edes on, silloin on parempi lähteä toiseen suuntaan.

Eli olkoon vaikka kuinka ihana luonne, niin kiertoon vaan koska mielenterveysongelma? Entä jos sairaus olisi ns. fyysinen? 

Ja ei, KUKAAN ei halua ongelmia, mutta ongelmatonta elämää löytyy vain... no, ei mistään. Olin vastata hautausmaalta (siellä ei ole kyllä ongelmia, ei tosin elämääkään).

Vierailija kirjoitti:

Mun kohdalla se on ainakin itseni suojelua. Miksi ihmeessä haluaisin lisähaasteita ja rasitteita elämääni ja suhteeseeni toisen mielenterveysongelmien tai neurologisen puolen ongelmien kautta?

Tiedän kyllä sen, että esim. masennukseen voi sairastua puoliso suhteen aikana, ja se tilanne pitää sitten vain ottaa vastaan. Mutta kiitos ei heille, joilla valmiiksi jo jokin on. Varsinkin bipot ja vastaavat voivat etsiä puolisonsa muualta.

Ja sinä voisit hakea hoitoa ennakkoluuloihisi. Niistäkin voi päästä terapian avulla, mutta myös ihan vaan elämällä avoimin mielin silmät auki.

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmettelen näitä kiivaita puolustuspuheita joissa haukutaan suoraan tai epäsuorasti lapselliseksi/tyhmäksi/tietämättömäksi ne jotka eivät halua seurustella vaikeista mt-ongelmista kärsivän kanssa. Ymmärrän kyllä että yksinäisyys on kenelle tahansa ahdistavaa, mutta ihmisillä on oikeus valita kumppaninsa parhaaksi katsomillaan kriteereillä ja näin sen tulee ollakin. Ei ketään voi pakottaa tai syyllistää sellaisen ihmisen kumppaniksi jonka kanssa ei halua olla. Kaikissa meissä on piirteitä, jotka ovat jonkun toisen silmissä turn off. Ei siitä ole mitään valitusoikeutta eikä pidäkään olla.

Ennemmin mielenterveysongelmainen, kuin pinnallinen ja itsekäs puoliso. Kyllä, on kärjistys, mutta jos noin niinkuin olisi vain tasan nuo vaihtoehdot.

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen kysymys on järjetön.

Tämä.