Miksi mt-ongelmat ovat monelle ehdoton turn off?

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa se, että missä vaiheessa tapailua/seurustelua te mt-ongelmaisia karttavat pyydätte suhteen toiselta osapuolelta kaikki potilastiedot luettavaksi? Eihän siellä edes välttämättä lue mitään vanhoista diagnooseista, ei edes minulla :D

t:jo useamman 10 vuotta oireettomana pysynyt skitsofreenikko ja vieläpä ilman lääkkeitä :)

Tuttu mies meni aikanaan naimisiin vastaavan tapauksen kanssa, ei tiennyt sairaudesta. Sitten kun oli kaksi pientä lasta, äiti sekosi ja teki itsemurhan. Sen jälkeen vasta suku paljasti miehelle, että tällainen sairaus oli jo ollut. Nyt mies miettii pelko pyllyssä, koska aikuiset lapset sairastuu ja sanoi, ettei olisi koskaan mennyt naimisiin naisen kanssa eikä etenkään tehnyt lapsia, jos olisi tiennyt.

Tulipas paha mieli kuinka moni jättäisi bipon kanssa seurustelun väliin :( Mulla ollut elämäni aikana yksi mania (tuli kyllä sekoiltua ja paljon tuolloin, sen myönnän mutta tuo oli parasta aikaa elämässäni sillä muuten olen aikalailla koko ajan masentunut). Lääkityksen aloittamisen jälkeen en ole enää kokenut maniaa. Masentunut olen silti lähes koko ajan, lääkkeitä vaihdettu useaan otteeseen ja terapiassa käyn. Olen muuten ihan tavallinen tyyppi, käyn töissä, matkustelen, nään kavereita mutta olen normaalia ihmistä surullisempi tapaus. Tosin senkin peitän aina muiden ihmisten seurassa, kukaan ei uskoisi että olen masentunut.

Itse en ainakaan vedä yhtäläisyysmerkkejä mielenterveysongelmaisen ja hullun välille, tai koe mt-ongelmaisia jotenkin pelottavina. En ikinä ryhtyisi suhteeseen mt-ongelmaisen kanssa, koska he ovat niin helkkarin raskaita! Aina vaan minä, minä, minä ja mun ongelmat. Täytyy kuunnella, täytyy ymmärtää, täytyy tehdä kaikki toisen puolesta, koska masennus, ahdistus, mikä tahansa. Siihen tukemiseen ja ymmärtämiseen väsyy hyvin nopeasti, ja rakkaasta ihmisestä tulee raskas taakka. Jos menet ja eroat toisen mt-ongelman takia, niin olet paha ihminen. Parempi on siis olla ryhtymättä suhteeseen alun perinkään, vaikka kuinka olisi muka hoitotasapaino ja lääkitys kohdallansa. Ei tarvitse olla kuin pieni pomppu elon tiellä, niin jopa taas ahdistaa ja masentaa ja ei pysty. Ja jos ei masenna just nyt, niin tunnustellaan, että masentaiskos nyt? Entäs nyt? No nyt taitaa jo masentaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olisi hyvässä hoitotasapainossa niin ei koskaan tiedä milloin se tasapaino järkkyy. Pahimmassa tapauksessa joutuu tekemään aivan kaiken yksin kun toinen makoilee sängynpohjalla itsesäälissä.

Ja miten tämä eroaa siitä, että ongelmat paljastuvat vasta suhteen aikana, kun jotain yllättävää tapahtuu?

Ei mitenkään, mutta "terveellä" puolisolla todennäköisyys tuollaiseen pienempi kuin sellaisella, jolla on ollut aikaisemminkin

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa se, että missä vaiheessa tapailua/seurustelua te mt-ongelmaisia karttavat pyydätte suhteen toiselta osapuolelta kaikki potilastiedot luettavaksi? Eihän siellä edes välttämättä lue mitään vanhoista diagnooseista, ei edes minulla :D

t:jo useamman 10 vuotta oireettomana pysynyt skitsofreenikko ja vieläpä ilman lääkkeitä :)

Muuten olen samaa mieltä kanssasi, mutta en kehuskelisi lääkkeiden syömättä jättämisellä. Siitä voi tulla pahoja seuraamuksia, vaikka oireettomana pysyisikin pitkiä aikoija.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka haluaa "valmiiksi" hullun riesakseen??

Just tällainen puhetapa, "hulluista" ja "riesoista" puhuminen, ylläpitää mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja häpeää. Sen seurauksena ihmiset ei uskalla avautua ja hakea apua, ja ongelmat pamahtaa kahta kauheammin päälle. Myös ihmissuhteissa. 

Kenenkään tehtävä ei ole parantaa toista, mutta kannattaa muistaa se, että kenen tahansa meistä mieli voi jonain päivänä järkkyä. Ja jos se omalle kohdalle sattuu, toivoo myötätuntoa ympäröiviltä ihmisiltä.

On sääli, että mielenterveyden ongelmia yleensä hoidetaan vain kunkin yksilön henkilökohtaisina ongelmina, vaikka koko perhe oireilisi samalla tavalla. Joku hakee ja saa ongelmiinsa apua, toinen tyytyy leimautumisen pelossa sinnittelemään huonovointisena koko elämänsä ajan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ottaa ongelmainen jos löytyy tervekin? 

-itsekin mt-tapaus

Näin juuri. Miksi alkaisi suhteeseen mielenterveysongelmaisen kanssa, jos voi valita sellaisenkin jolla ongelmia ei ole? Mielenterveysongelmainen väistämättä vetää läheisetkin ongelmiinsa ja tekee heidän elämänsäkin hyvin raskaaksi. Miksi siis tieten tahtoen ottaa tällainen ongelma itselleen jos voi valita toisin?

Vierailija kirjoitti:

Koska suurin osa mt-ongelmaisista käyttää sitä häikelämättä hyödyksi. Mitään ei saa elämässä aikaiseksi, mihinkään ei pysty kun on mt-ongelma. Vie älyn, toimintakyvyn, ystävällisyyden kaiken. "Emmä pysty, yhyy"

Et selvästikään tiedä mielenterveysongelmista mitään. 

Olen itse tehnyt vuosia vapaaehtoistyötä erilaisista mt-ongelmista kärsivien parissa, ja itsellänikin on takana kymmenen vuoden hoitosuhde. 

Pääsääntöisesti tapaamani ihmiset ovat olleet älykkäitä, pystyviä, kunnianhimoisia, mutta vain aivan hirvittävän vaativia itseään kohtaan. Eivät pysty näkemään itsessään hyvää, vaikka muut pystyisivätkin. 

Esimerkiksi työuupumuksesta kärsivät nimenomaan tunnolliset perfektionistit. Ja jos se uupumus nyt vaikka muuttuisikin masennukseksi tai kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, niin sama ihminen siellä alla edelleen on.

Mt-ongelmista kärsivä ei yhtäkkiä muutu tyhmäksi, vaan hänen perspektiivinsä kapeutuu, kun elimistö menee suojelumoodiin ja vähäiset energiat pitää keskittää selviytymiseen. Usein tämä näkyy ulospäin esim. pakonomaisina rutiineina, epärealistisina, toistuvina pakkoajatuksina, itsesyytöksinä jne. Sairastunut kyllä tietää usein itsekin, ettei se ole todellisuutta, mutta sairastunut mieli on ovela. Älykkyys ja ystävällisyys eivät katoa mihinkään, mutta voimat eivät monella sairaalla riitä siihen, että pystyisi olemaan sosiaalinen tai ratkomaan ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olisi hyvässä hoitotasapainossa niin ei koskaan tiedä milloin se tasapaino järkkyy. Pahimmassa tapauksessa joutuu tekemään aivan kaiken yksin kun toinen makoilee sängynpohjalla itsesäälissä.

Ja miten tämä eroaa siitä, että ongelmat paljastuvat vasta suhteen aikana, kun jotain yllättävää tapahtuu?

Ei mitenkään, mutta "terveellä" puolisolla todennäköisyys tuollaiseen pienempi kuin sellaisella, jolla on ollut aikaisemminkin

Ei välttämättä. Yleensä hoidon tarkoituksena on opetella tunnistamaan omaa oireilua ennen kuin se menee taas liian pitkälle, käsittelemään vaikeita tunteita jne. Kaikki tähtää siis siihen, että todennäköisyys esimerkiksi masentua uudelleen olisi hyvin pieni (toki yllättäviå juttuja voi käydä kenelle vain).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi läheltä seurattu mania riitti minulle. Uusintaa en mistään sellaisesta halua enää koskaan kokea. Miksi juuri kaksisuuntaista sairastavat jättävät niin usein lääkkeensä syömättä? Pitävätkö he niin kovasti siitä maniastaan, että ehdoin tahdoin etsivät sitä riskialttiilla käytöksellä? Eivätkö he käsitä sitä, että altistavat muut tuosta vaan mielisairautensa tuhovoimalle, jos he jättävät lääkkeensä väliin, käyttävät päihteitä tai valvovat liikaa? Maanikko on paitsi sairaudentunnoton, myös erittäin raskasta seuraa, eikä normaali ihminen sellaisessa kunnossa olevaa kovin pitkään jaksa.

Vastasit itse kysymykseesi :) Eli sairaudentunnottomuuden takia moni jättää lääkkeet syömättä. Tai sitten ne lääkkeen aiheuttaa pahoja sivuvaikutuksia. 

Siirtyminen normaalista olotilasta täyteen maniaan ei kuitenkaan tapahdu sekunneissa. Aluksi on unettomuutta, ärtyisyyttä, aggressioita ja pinna kireällä, mutta onko tuossa vaiheessa jo peli menetetty? eikö muka mikään muu kuin osastojakso ja neuroleptikoomaan väkisin vaivuttaminen voi estää seuraavaa vaihetta uusine herkkuineen (eli niitä pettämisiä, päihteitä, seksuaalista hurjastelua, uhkapeluuta kaikella siihen asti saavutetulla jonkinlaisen ylettömän ja hurjatempoisen narsismin vallassa).

Ne ovat uhka niille, ketkä tiedostavat toisten ongelmat tai eivät tiedosta muulla kuin vainoharhoilla mt-ongelmaisista.

### kirjoitti:

Itse en ainakaan vedä yhtäläisyysmerkkejä mielenterveysongelmaisen ja hullun välille, tai koe mt-ongelmaisia jotenkin pelottavina. En ikinä ryhtyisi suhteeseen mt-ongelmaisen kanssa, koska he ovat niin helkkarin raskaita! Aina vaan minä, minä, minä ja mun ongelmat. Täytyy kuunnella, täytyy ymmärtää, täytyy tehdä kaikki toisen puolesta, koska masennus, ahdistus, mikä tahansa. Siihen tukemiseen ja ymmärtämiseen väsyy hyvin nopeasti, ja rakkaasta ihmisestä tulee raskas taakka. Jos menet ja eroat toisen mt-ongelman takia, niin olet paha ihminen. Parempi on siis olla ryhtymättä suhteeseen alun perinkään, vaikka kuinka olisi muka hoitotasapaino ja lääkitys kohdallansa. Ei tarvitse olla kuin pieni pomppu elon tiellä, niin jopa taas ahdistaa ja masentaa ja ei pysty. Ja jos ei masenna just nyt, niin tunnustellaan, että masentaiskos nyt? Entäs nyt? No nyt taitaa jo masentaa...

50/49 jatkaa vielä... 

Samaa mieltä tuosta hullu-sanan viljelystä, mutta kannattaa myös varoa yleistämästä, että mt-ongelmista kärsivät olisivat kaikki rasittavia minäminä-tyyppejä. Ehkä kohdallesi on sattunut sellainen tapaus, mutta jälleen kerran yleistäminen on mt-ongelmien stigmatisointia. Yli puoli miljoonaa suomalaista esimerkiksi syö mielialalääkkeitä, eli ohitat jatkuvasti kadulla ihmisiä, joilla on mt-ongelmia joista et ikinä tiedä mitään. 

Ajauduin kerran esimerkiksi keskusteluun yhden työkaverini kanssa. Hän on aivan ihana, lahjakas, kunnianhimoinen, iloinen ihminen. Hän avautui  minulle yllättäen, että hänellä on keskivaikea masennus. En olisi mitenkään ikinä voinut uskoa päältä päin!

Toinen pitkäaikainen ystäväni on bipolaarinen ja hän on todella huomioiva ja jopa liikaakin varoo rasittamasta muita ongelmillaan. 

Myönnän että olin joskus masennusaikoina raskasta seuraa miehelleni, ja sanoinkin hänelle, että sun ei ole pakko lähteä tähän, jos et halua. No hän halusi olla siinä, toivuin, ja nykyään olen huomattavan paljon vähemmän rasittava. :) On ihanaa, että hän antoi minulle mahdollisuuden.

Totta kai on tosi raskasta seurata vieressä, jos toinen vain velloo sairaudessaan eikä tee asialleen mitään. Siinä vaiheessa on tosi vaikea olla suhteessa. Mutta hyvä muistaa, että myös meitä hoitoon sitoutuneita, sairaudentuntoisia ja paranemismyönteisiä mt-kuntoutujia on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ottaa ongelmainen jos löytyy tervekin? 

-itsekin mt-tapaus

Tämä vaikuttaa masentuneen puheelta. Itsekriittisyys on yleensä silloin huipussaan. Välttämättä asiat eivät silti ole niin huonosti, kuin miten masentunut niiden kokee olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa se, että missä vaiheessa tapailua/seurustelua te mt-ongelmaisia karttavat pyydätte suhteen toiselta osapuolelta kaikki potilastiedot luettavaksi? Eihän siellä edes välttämättä lue mitään vanhoista diagnooseista, ei edes minulla :D

t:jo useamman 10 vuotta oireettomana pysynyt skitsofreenikko ja vieläpä ilman lääkkeitä :)

Muuten olen samaa mieltä kanssasi, mutta en kehuskelisi lääkkeiden syömättä jättämisellä. Siitä voi tulla pahoja seuraamuksia, vaikka oireettomana pysyisikin pitkiä aikoija.

Arvasin, että joku tulee nillittämään, koska en syö lääkkeitä. Sitä päätöstähän minä ei yksin tehnyt, vaan lääkärin kanssa tuumimme, että lääkitys voidaan lopettaa. Ja näin myös tehtiin. Ongelmia ei ole vielä tullut. Sitä odotellessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa se, että missä vaiheessa tapailua/seurustelua te mt-ongelmaisia karttavat pyydätte suhteen toiselta osapuolelta kaikki potilastiedot luettavaksi? Eihän siellä edes välttämättä lue mitään vanhoista diagnooseista, ei edes minulla :D

t:jo useamman 10 vuotta oireettomana pysynyt skitsofreenikko ja vieläpä ilman lääkkeitä :)

Muuten olen samaa mieltä kanssasi, mutta en kehuskelisi lääkkeiden syömättä jättämisellä. Siitä voi tulla pahoja seuraamuksia, vaikka oireettomana pysyisikin pitkiä aikoija.

Arvasin, että joku tulee nillittämään, koska en syö lääkkeitä. Sitä päätöstähän minä ei yksin tehnyt, vaan lääkärin kanssa tuumimme, että lääkitys voidaan lopettaa. Ja näin myös tehtiin. Ongelmia ei ole vielä tullut. Sitä odotellessa.

Okei, pahoittelut nillittämisestä, jos kerran lääkärin kanssa on asiasta yhdessä sovittu.

Ongelma on myös se kun nykyään pitää pk -syistä  termi mt -ongelmaiset käsittää KAIKKI  esim. lievästä  imasennuksesta paranoidiseen skitsofreniaan.   Eli ns, hullut suljetulla osastolla on samaa mt -ongelmajoukkoa kuin vaikka ihminen joka miettii silloin tällöin pitäskö tapaa itsensä mutta ei sano sitä kellekään.

Naiset, jotka eivät ole kokeneet kutsumusta hoiva viettiin MT-ongelmaisten hoitajaksi, kokevat saavansa huono uran "seksistiseen CV:hen".

Kun taas miehet pelkäävät, että nainen laiminlyö ehkäisyn ja salaa reittää kondoomit.

Luottamus ja kunnia ovat ne tärkeimmät seikat, miksi seksi on monelle ei MT-ongelmaisten suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Yksi läheltä seurattu mania riitti minulle. Uusintaa en mistään sellaisesta halua enää koskaan kokea. Miksi juuri kaksisuuntaista sairastavat jättävät niin usein lääkkeensä syömättä? Pitävätkö he niin kovasti siitä maniastaan, että ehdoin tahdoin etsivät sitä riskialttiilla käytöksellä? Eivätkö he käsitä sitä, että altistavat muut tuosta vaan mielisairautensa tuhovoimalle, jos he jättävät lääkkeensä väliin, käyttävät päihteitä tai valvovat liikaa? Maanikko on paitsi sairaudentunnoton, myös erittäin raskasta seuraa, eikä normaali ihminen sellaisessa kunnossa olevaa kovin pitkään jaksa.

Kuten joku jo sanoikin: koska mania on ihanaa ja käsitys realiteeteista katoaa. Joku kaksisuuntaista "kantava" julkisuuden henkilö joskus kertoi haastattelussa, että hänelle lääkkeiden syöminen on välillä tuskallista, koska hän muistaa, millaista maniassa on. Hän kaipaa niitä huippuja ja kokee, ettei elämä ilman niitä ole elämää lainkaan. Pitkän avioliittonsa pelastaakseen hän on kuitenkin pitänyt lääkityksestä pääasiallisesti kiinni. Kuulostaa vähän samalta, kuin kuiville räpiköinyt huumeriippuvainen, joka ei koskaan voi unohtaa, miten taivaalliselta aineissa tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Mielisairaat ovat loisia, narkkareita ja hyvin vaarallisia. Pelkkää draamaa ja harhoja. Kuka sellaisen kanssa haluaisi olla? Huutista MT-apologisteille!

>4 downvotea

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa :)

Entäs kun molemmilla puolisoilla on bibo, niin siinä menee omat ja toisten rahat taivaan tuuliin, kun sattuu mania yhtäaikaisesti ja sitten itketään kuorossa.