Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

Vierailija kirjoitti:

Tästä on nyt lähemmäs kymmenen vuotta. En ole nähnyt anoppia sen jälkeen, enkä ole puhunut hänen kanssaan sanaakaan. Sen verran on jo hän vanhentunut, ettei enää ajele tuota 400 km itse. Mies siellä käy kerran vuodessa, mutta tuon tempauksen jälkeen meni lähes kaksi vuotta että olivat hekään mitenkään tekemisissä. Anoppikin niin ylpeä ettei edes yrittänyt ottaa yhteyttä. Nyt anoppi on kertonut miehelle että on pahoillaan ja haluaa pyytää minulta anteeksi. Ajattelin kyllä kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Kuuntelen jos tulisi vaikka vilpitön anteeksipyyntö, liekö toinen jalka haudassa hoksannut tehneensä itsekin syntiä noilla lausunnoillaan.. Tämän keskustelun jälkeen on jotenkin rohkeampi mieli mennä häntä tapaamaan. Sanoin jo miehellenikin, että ainut asia, mitä anopilta vaadin on se, että hän ajattelisi minua tasaveroisena aikuisena eikä mitenkään alisteisessa asemassa häneen verrattuna. Yhteyttä en aio häneen enää pitää, mutta jos vanha ihminen haluaa pyytää anteeksi, sen tilaisuuden hänelle suon. Jos huomaan, että anteeksipyyntö ei ole vilpitön, sanon asiasta hänelle. 

Mulla on onneksi se etu, että mies on nyt ja aina ja silloinkin järkähtämättä mun puolella. Siitä ei ole onneksi tarvinnut koskaan kiistellä tai olla eri mieltä. Mies on edelleen sitä mieltä, että hän on minut valinnut itse ja jos täytyy valita minun ja jonkun toisen ihmisen välillä, hän valitsee aina minut.

Mä en antaisi tuon jälkeen mahdollisuutta anteeksipyyntöön, ellei toinen (kirjaimellisesti) ryömii luokseni.

Mun anoppi on "pyytänyt anteeksi", ivallinen ilme naamalla narisi sanan anteeksi. Kerroin, että en hyväksy anteeksipyyntöä ihmiseltä, joka ei tiedä edes mitä kyseinen sana tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä on nyt lähemmäs kymmenen vuotta. En ole nähnyt anoppia sen jälkeen, enkä ole puhunut hänen kanssaan sanaakaan. Sen verran on jo hän vanhentunut, ettei enää ajele tuota 400 km itse. Mies siellä käy kerran vuodessa, mutta tuon tempauksen jälkeen meni lähes kaksi vuotta että olivat hekään mitenkään tekemisissä. Anoppikin niin ylpeä ettei edes yrittänyt ottaa yhteyttä. Nyt anoppi on kertonut miehelle että on pahoillaan ja haluaa pyytää minulta anteeksi. Ajattelin kyllä kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Kuuntelen jos tulisi vaikka vilpitön anteeksipyyntö, liekö toinen jalka haudassa hoksannut tehneensä itsekin syntiä noilla lausunnoillaan.. Tämän keskustelun jälkeen on jotenkin rohkeampi mieli mennä häntä tapaamaan. Sanoin jo miehellenikin, että ainut asia, mitä anopilta vaadin on se, että hän ajattelisi minua tasaveroisena aikuisena eikä mitenkään alisteisessa asemassa häneen verrattuna. Yhteyttä en aio häneen enää pitää, mutta jos vanha ihminen haluaa pyytää anteeksi, sen tilaisuuden hänelle suon. Jos huomaan, että anteeksipyyntö ei ole vilpitön, sanon asiasta hänelle. 

Mulla on onneksi se etu, että mies on nyt ja aina ja silloinkin järkähtämättä mun puolella. Siitä ei ole onneksi tarvinnut koskaan kiistellä tai olla eri mieltä. Mies on edelleen sitä mieltä, että hän on minut valinnut itse ja jos täytyy valita minun ja jonkun toisen ihmisen välillä, hän valitsee aina minut.

Mä en antaisi tuon jälkeen mahdollisuutta anteeksipyyntöön, ellei toinen (kirjaimellisesti) ryömii luokseni.

Mun anoppi on "pyytänyt anteeksi", ivallinen ilme naamalla narisi sanan anteeksi. Kerroin, että en hyväksy anteeksipyyntöä ihmiseltä, joka ei tiedä edes mitä kyseinen sana tarkoittaa.

Kuten sanoin, kuuntelen onko hän vilpitön ja ellei ole, annan asiasta palautteen ja kerron etten sellaista anteeksipyyntöä hyväksy. Ajattelin lähinnä, että jos vanha ihminen haluaa tilaisuuden pyytää anteeksi niin voin sen hänelle suoda. Tokikaan elämääni en häntä enää päästä siltikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ap kommentoinut yhtään mitään tähän ketjuun, oliko provo?

En rupea koluamaan sataakahtakymmentä sivua, jos täällä on vastaus ap:lta, voisitteko laittaa sen tänne lainauksena tai kertoa sivun?

Kiitos

Ap on vastaillut useamman kerran. Lyhyesti: mies on alun tapahtumien jälkeen yrittänyt käydä keskustelua vanhempiensa kanssa ja sen jälkeen tehnyt heihin pesäeroa. Isovanhemmat ovat loukanneet ap:ta ja miestä muutamin eri tavoin mutta yrittäneet sitten käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut (=ei pahoittelua, ei halua keskustella tapahtuneista jutuista) ja pommittaneet viesteillä lapsen tapaamisen suhteen (yrittivät esim. kirjallista tapaamissopimusta), nyt on radiohiljaisuus menossa ap:n perheen ja isovanhempien välillä. Vähään aikaan ei ole tullut päivitystä.

No niin, nyt päästiin testaamaan tuon yhden vastaajan "terroristin kanssa ei neuvotella" -tyyliä.

Ollaan hankkimassa tavaraa x. Anoppi nyökytteli asian kuultuaan ja paljon myöhemmin kyseli mieheltä, että ollaankohan otettu huomioon ominaisuus a ja alkoi epäillä, olisiko ominaisuus b kuitenkin parempi muissa samantyylisissä tavaroissa ja vähän pohditutti myös ominaisuus c. Aiemmin oltaisiin kerrottu, kuinka ollaan pohdittu asiaa pitkään, luettu useista eri lähteistä ja vertailtu kaikin puolin ja todella perehdytty asiaan. Eli siis oltaisiin selitelty. Nyt mies vastasi vaan, että kiitos, mutta ollaan päädytty hankkimaan tavara x. Tuntuu jostain syystä kamalan epäkohteliaalta, vaikka kyseessä onkin asia, josta oikeasti tiedetään enemmän ja joka ei edes hänelle kuulu. Mä oon heikko ihminen. :D

Vierailija kirjoitti:

No niin, nyt päästiin testaamaan tuon yhden vastaajan "terroristin kanssa ei neuvotella" -tyyliä.

Ollaan hankkimassa tavaraa x. Anoppi nyökytteli asian kuultuaan ja paljon myöhemmin kyseli mieheltä, että ollaankohan otettu huomioon ominaisuus a ja alkoi epäillä, olisiko ominaisuus b kuitenkin parempi muissa samantyylisissä tavaroissa ja vähän pohditutti myös ominaisuus c. Aiemmin oltaisiin kerrottu, kuinka ollaan pohdittu asiaa pitkään, luettu useista eri lähteistä ja vertailtu kaikin puolin ja todella perehdytty asiaan. Eli siis oltaisiin selitelty. Nyt mies vastasi vaan, että kiitos, mutta ollaan päädytty hankkimaan tavara x. Tuntuu jostain syystä kamalan epäkohteliaalta, vaikka kyseessä onkin asia, josta oikeasti tiedetään enemmän ja joka ei edes hänelle kuulu. Mä oon heikko ihminen. :D

Kyllä se anoppi tässä oli se epäkohtelias, kun lähti kyseenalaistamaan teidän päätöstä. Sinä ja mies varsinkin toimitte ihan oikein.

Varmasti tuon ajatusmallin sisäistäminen kestää hetken, mutta ensimmäinen iso loikka on jo tehty! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me kuulemma "tahalleen" tehdään sitä ja tätä "pahaa" lapselle, esimerkkinä valitaan takuulla etäiseksi jäävät kummit, rajoitetaan sokeria, pestään hampaat vaikkei lasta aina huvittaisi, valitaan nykysuositusten mukaiset kengät, puetaan säänmukaisesti ja kauheista kauheinta, hankitaan lemmikkejä. Niin ja imetin liian pitkään ja vieroitin tutista liian aikaisin. Näitä riittää. :D

Välillä näille on pakko nauraa, ettei itkettäisi.

Meillä anoppi ei tajunnut, että meidän kuopuksella ei ole tuttia, koska ei sitä yksinkertaisesti itse huolinut. Sylkäisi tutin aina yökäten pois, kokeiltiin varmasti kaikki kaupasta saatavat mallit. Sokeriin olisi kuulemma pitänyt kastaa, niin sitten kelpaa. Ei dippailtu tuttia sokeriin, tätä piti kuukausi kaupalla vääntää. Pari kertaa anoppi oli kaapilla tutin kanssa, etsi sokeria.  Lapset saavat muutenkin meillä sokeria rajatusti. Tämähän tarkoittaa sitä, että mä en salli lapsille mitään hyvää. Nyt lapset on isompia  (4 ja 5), ja esim karkkipäivänä ovat todella tyytyväisiä saadessaan yhden Suffelin. Tämä toki on anopin mielestä liian vähän!

Mun anoppi pitää mua ihan bimbona. Oli oikeasti hämmästynyt, kun keväällä lapseni pyörivät mutaisessa pihassa, ja heillä oli kurakamppeet ja kumisaappaat! Luuli varmaan, etten tajua :D

Siis mä en ihan oikeesti pysty ymmärtämään tätä sokerin tuputtamista! Meillä lapset saa rajotetusti herkkuja, ei oo mitään varsinaista karkkipäivää mut ehkä kerran kuussa saa muutaman karkin tai jäätelöä tms. Meillä lapset muutenkin mielummin syö esim hedelmiä kun makeaa ja tää on jotenkin anopille ihan käsittämättömän vaikea ymmärtää.

Muistan kun esikoinen oli 1v eikä siis ollu saanut mitään makeaa siihen mennessä. Suurinta herkkua oli ja on edelleen mustikat ja vesimeloni. No lähdettiin anopin ja yhden tuttavaperheen kanssa reissuun (heillä samanikänen lapsi) ni anoppi alotti jo monta kuukautta ennen reissua saarnan "kyllähän *Marian* pitää saada sitten reissussa jäätelöä ettei vaan tule paha mieli" Kun kysyin että mistäs sille nyt niin paha mieli tulee kun ei edes tiedä mitä jäätelö on niin vastaus oli että "Kyllähän se nyt tietää että jää paitsi herkusta kun *jennika* vieressä saa suklaata ja jäätelöä ja toinen joutuu tyytymään pelkkään vesimeloniin! Harmihan siitä tulee" Hieman ehkä huulipyöreenä jäin tuijottaa et mitähän ihmettä :D Edelleenkään esikoinen ei syö juurikaan jäätelöä mutta se "pelkkä vesimeloni" on suurinta herkkua...

Meillä lapset myös syö kyllä mielellään leivonnaisia, kun niitä on tarjolla. Harvoin saavat, lähinnä jouluna, synttäreinä ja joskus. Viime viikonloppuna oli 4vuotissynttärit. Lapset jättivät kakusta puolet, keksi kelpasi isoveljelle. Mutta niitäkin riitti yksi, tämän jälkeen ilmoitti, että vatsa täynnä. Synttärisankari parkkeerasi viinirypälekulhon viereen. Anoppi yritti sokerisempia herkkuja tarjoilla, mutta toinen mussutti niitä rypäleitä. Ovat toki sokerisia nekin, mutta maistuivat paremmin lapselle kuin keksit. Oli kuulemma ihan käsittämätöntä.

Anoppia nähtiin kesällä muutaman kerran, ja ihan joka kerta oli ensimmäinen kysymys: onko *mun nimi* antanut teille jätskiä. Mikä v*ttu siinä on niin vaikeaa sanoa mua äidiksi, kun puhuu mun lapsille? Ja onko lämpimässä kesässä jäätelö tärkeintä? Muut tuttavat lapsia haastatellessa kyselivät, ovatko käyneet reissussa tai uimassa, kun on niin lämmintä? 

Ja ne pillimehut. Olen varmasti maailman surkein äiti, kun lapsille pakataan eväsretkelle korkeintaan yksi pillimehu (yleensä ei yhtään), janoonsa saa sitten vettä. Anoppi vinoillut joskus tästä, että rahastako on kiinni, ettei lapsille mehua juoteta. Ei, vaan lapsilla on sokeriaineenvaihdunnaltaan surkeat geenit (diabeetikkovanhemmat) ja hampaatkaan ei tykkää mehusta. Limuja mun lapset eivät juo ollenkaan, ihan kauheaa...

Meillä kans anoppi yrittää joka kerta tarjota lapselle suklaata ja keksejä mut lapsi tyytyväisenä vetää mustikoita ja kieltäytyy makeasta :D Kerran suutuin kunnolla anopille kun hän kovaan ääneen paasas miehelle kuinka mä oon ilkeä ihminen ja kiellän lapsilta herkut (ei oo totta, vaan mies on tässä paljon tiukempi kun minä) että pitäähän lapsen tottua herkkuihin. Sit laukas mulle että oon itsekäs kun syön itsekin karkkia (en muuten syö koska diabetesriski) ja oon "tollanen hirvee läski!" (normaalipainoinen) Anopin mukaan mä syön hirveesti karkkia ja jäätelöä ja oon järkyttävä läski niin pitäis antaa lapsellekin karkkia. Totesin vaan että näillä geeneillä ei kauheesti leikitä sokerin kanssa. Myöhemmin kun käytiin keskustelua tästä mun nimittelystä anopin kanssa niin sain vastaukseks "En varmasti ole sua sanonu lihavaks. Sä vaan kuvittelet!"

Mikähän toi juttu on, että lapsen pitää tottua joihinkin tiettyihin juttuihin.

Meillä mummon mielestä lapsen pitää tottua yhteen tiettyyn puuroon vaikka me emme koskaan sellaista syö.

Lisäksi pitää antaa lapselle kiisseleitä, että tottuu niitä syömään. Kun kysyin miksi lapsen pitäisi tottua syömään juuri noita ruokia mitä me emme koskaan syö eikä oikein koskaan ole tarjollakaan missään, niin mitään vastausta ei saanut.

No sepä! Neuvolassa kun tuskailin tätä anopin hössötystä niin terkkari sano hyvin että kyllähän tässä elämän aikana kerkee syömään sokeria enemmän ku tarpeeks. Iteki ihmettelen tota et miks lapsi pitää totuttaa johonkin mitä kotona ei muutenkaan tehdä. Oli se sitten ruokaan liittyvä tai mihin tahansa muuhun.

Menee hieman aiheen vierestä ja en tiedä ymmärsinkö kommenttisi oikein, mutta kai nyt on aika monia syitä totuttaa lasta asioihin myös sen oman kodin ja elinpiirin ulkopuolella. Ja tällä en tarkoita sokeria tai muuta vastaavaa, vaan esimerkiksi ruoassa monipuolisesti erilaisia kasviksia ym. Eli siis ihan vaan saada lapsi ymmärtämään, että asioita (ruokia, tapoja, kulttuureja ym.) on monenlaisia.

Ehkä tarkoitit vain jotain lapselle haitallisia, mutta ”tavallisina” pidettyjä juttuja kuten kakkua, kiisseleitä ym.? Hyötyä noista ei varmaan muuta ole kuin hetkellinen hyvänolontunne ja juuri sille tarjoajalle joku oma nautintonsa.

Lueppa kommentti uudelleen ja mieti mitähän mahdoin tarkoittaa...

”Iteki ihmettelen tota et miks lapsi pitää totuttaa johonkin mitä kotona ei muutenkaan tehdä. Oli se sitten ruokaan liittyvä tai mihin tahansa muuhun.”

Ei kyllä aukea yhtään sen enempää, vaikka miten monta kertaa saman kirjoituksen luen. Ilmeisesti kuitenkin asia on sinulle ja 16 yläpeukuttajalle niin selvä, että keskustelua ei tarvita. Minä ihan hyvässä hengessä yritin kysyä asiaa, kun en ymmärtänyt, mitä tarkoitit.

Vaikka tämä keskustelupalsta onkin, en voi tietenkään pakottaa ketään keskustelemaan, joten jätän asian osaltani tähän. Toivottavasti muissa elämän kohtaamisissasi muistat, että muut ihmiset eivät näe pääsi sisään.

Mä en vaan viitsi vaivautua vääntämään ratakiskosta asiaa sellaselle joka tahallaan ei halua ymmärtää.

Mäkään en ihan vilpittömästi tajunnut...

-eri

Mä voin yrittää selittää.

On vaikea ymmärtää miksi lapsi pitäisi totuttaa asioihin joita kotona ei tehdä.

Esimerkiksi jos kotona ei syödä punaista lihaa, miksi lapsen pitäisi tottua sitä syömään.

Jos kotona ei syödä sokeria, miksi lapsi pitäisi totuttaa syömään sokeria, jos kotona ei lueta ruokarukousta tai iltarukousta miksi lapsen pitäisi tottua lukemaan rukous.

Jos perhe ei koskaan telttaile, miksi lapsi pitäisi totuttaa telttailuun. Jos asuu paikkakunnalla jossa ei ole metroa miksi lapsi pitäisi erikseen viedä metroon totuttelemaan. Jos perhe ei omista autoa miksi lapsi pitäisi totuttaa automatkailuun.

Ja tässä ketjussa on käsitelty asioita liittyen lähinnä anoppeihin, joten tässä on pohdittu anoppien ihmeellisiä päähänpinttymiä siitä mihin juuri se anopin lapsenlapsi pitäisi totuttaa.

T. Mun lapsen pitäisi tottua kiisseleihin

Kiitos myös asiasta alunperin kyselleeltä, auttoi minuakin ymmärtämään! Iän huomioon ottamista en ollutkaan miettinyt: pientä lasta ei tarvitse totuttaa asioihin, joita hän ei voi ymmärtää. Ja ehkä totuttaminen itsessään on jo melko voimakas sana: ehkä kokemusten antaminen olisi parempi? (viittaan tällä esim. metrossa matkustamiseen, johon ei varmaankaan tarvitse muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvan lastaan totuttaa, mutta vähän vanhemmalle lapselle se voi olla hyvä kokemus). Ja jos puhutaan pelkästään anoppien totuttamisvaatimuksista, niin nämä näkemykset menevät sitten jo asian ulkopuolelle joka tapauksessa. Luin varmaan aiemmin kommentoineen viestin liian sanatarkasti.

Jotta tämäkin viesti ei olisi täysin asian vierestä, niin kerron oman kokemukseni anopistani. Anopillani on diagnosoituja mielenterveysongelmia, kuten myös ongelmia alkoholin kanssa. Mieheni lapsuuteen on liittynyt turvattomuutta, vanhempien väkivaltaista riitelyä ym. Kaikki tämä on saanut aikaan sen, että mieheni on hyvin tiukka äitinsä kanssa eikä siedä häneltä huonoa käytöstä. Minulla ei siis oikeastaan ole kokemuksia rajattomasta henkilöstä, vaikka luulen sellaisen jonkun asteisena anoppini sisällä asuvan.

Lisäksi mieheni veljelle ja hänen vaimolleen syntyi ensimmäinen lapsi vähän aikaa sitten. He ovat asettaneet selkeät rajat sille, milloin ja miten isoäiti voi lastenlastaan tavata. Olen saanut sen vaikutelman, että anoppi on oikeasti kiinnostunut lapsenlapsestaan myös muuten kuin vain omien tarpeidensa tyydyttäjänä, mikä täällä lukemiini tarinoihin verrattuna on jo itsessään positiivinen asia. Saa nähdä, miten tilanne kehittyy pidemmän päälle. Pahantahtoinen hän ei minua kohtaan ole koskaan onneksi ollut.

Tsemppiä kaikille rajattomien ihmisten kanssa kamppaileville! Vaikka vertaistukea en itse ole tarvinnut, koen tällaisen ketjun todella mielenkiintoisena matkana ihmisten elämiin. Toivottavasti osaisin itse toimia paremmin tarinoitanne luettua, jos joudun kohtaamisiin rajattomuuden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

No niin, nyt päästiin testaamaan tuon yhden vastaajan "terroristin kanssa ei neuvotella" -tyyliä.

Ollaan hankkimassa tavaraa x. Anoppi nyökytteli asian kuultuaan ja paljon myöhemmin kyseli mieheltä, että ollaankohan otettu huomioon ominaisuus a ja alkoi epäillä, olisiko ominaisuus b kuitenkin parempi muissa samantyylisissä tavaroissa ja vähän pohditutti myös ominaisuus c. Aiemmin oltaisiin kerrottu, kuinka ollaan pohdittu asiaa pitkään, luettu useista eri lähteistä ja vertailtu kaikin puolin ja todella perehdytty asiaan. Eli siis oltaisiin selitelty. Nyt mies vastasi vaan, että kiitos, mutta ollaan päädytty hankkimaan tavara x. Tuntuu jostain syystä kamalan epäkohteliaalta, vaikka kyseessä onkin asia, josta oikeasti tiedetään enemmän ja joka ei edes hänelle kuulu. Mä oon heikko ihminen. :D

Tää on niin tuttua :D. Oli kyseessä sitten vessaharja tai auto niin kaikki kysellään yksityiskohtaisesti ja meidän pitäisi perustella miksi nii typerään hankintaan on päädytty. Mikään ei kelpaa. Koskaan. Ja sitten jos jättää perustelematta saa välikäsien kautta kuulla miten epäkohtelias on (juoruaa minkä kerkiää koko suvun läpi). Lasten kehitystä seurataan suurennuslasin avulla ja koko ajan kerrotaan miten se ja se sukulaisvauva osasi 3kk iässä jo pitää hissipuheen ja tehdä firman tilinpäätöksen. Mä en kestä.

Kaikkitietävän anoppini letkautuksia parilta viime viikolta: lapsen flunssa johtuu siitä että meillä on syöty omalla kasvimaalla kasvatettuja porkkanoita, ne ovat kuulemma niin bakteeri- ja viruspitoisia. Lisäksi niistä tulee kihomatoja. Olen ajattelematon, kun en anna kaupan porkkanoita. Aiemmin vein anoppilaan omia varhaisperunoitamme. Hän halusi välttämättä keittää ne ja jätti raa'aksi, tarjoten maireasti hymyillen koko suvulle, "tässä on nyt Jennan perunoita!". Ihmiset nieleskelivät kehuen makua eikä edes mies voinut sanoa, että mikset keittänyt niitä kypsiksi. Käydessään meillä seuraavan kerran anoppi toi meille jumalattoman säkin perunoita vaikka hyvin tietää että olemme niiden suhteen omavaraisia pitkän aikaa. Hänen on pakko päästä näpäyttämään minua kaikessa. Muuton jälkeen anoppi kuiskasi, ettei minun kannata purkaa kaikkia muuttolaatikoitani, voi olla että tarvitsen niitä pian uudelleen. Taustatietona, että hänen oma tyttärensä muuttaa miesten luo ja eroaa jatkuvasti. Epäterveintä on se, ettei edes poikansa puutu asiaan vaan antaa sen jatkua. Mies suuttuu minulle ja syyttää vainoharhaiseksi jos otan asioita puheeksi. Äitihän tahtoo vain hyvää.

Mies kävi pitkän keskustelun äitinsä kanssa mm. eroista keskustelutyylissä ja minkä takia koemme tietyt kommentit vähättelevinä. Lopputulemana oli se, että meidän vaan nyt pitäisi tietää, että arvosteleva puhe on osoitus siitä, että anoppi välittää meistä ja on sitä mieltä, että me ollaan fiksuja ja osaavia ihmisiä. Ja me ollaan vaan liian herkkiä ja ylianalysoivia, kun koetaan harmittavana meidän asioihin jatkuva puuttumisen ja kaikkien päätösten kyseenalaistaminen. En muista ihan kaikkea, mutta jotakin myös siitä, että meille ei ilmeisesti voi sanoa mitään, kun tahalleen käsitetään kaikki väärin ja otetaan itseemme, vaikka tarkoitus on hyvä ja haluaa vaan auttaa.

Yksinkertaisia esimerkkejä: jos sanoo ruuasta, että tarvitsisi kyllä lisää suolaa, niin tästä pitää osata päätellä, että kyseessä on aivan tosi herkullinen ruoka. Tai jos sanoo, että kannattaakohan sitä autoa vaihtaa, niin pitää osata päätellä, että tällä tarkoittaa sitä, että onpa hyvä, että ollaan tutkittu asiaa tarkoin ja tehty järkevä päätös. Ja se, että kommentoi meidän pilaavan lapsemme/tekevän hänen elämästään kurjaa, on vain tapa keskustella ja vaihtaa mielipiteitä.

Ja sitten vielä sanoi, että eikö kannattaisi keskittyä niihin positiivisiin juttuihin ja tarkastella asioita kokonaisuutena, eikä vaan tarttua yksittäisiin pikkujuttuihin. Mutta kun niitä positiivisia ajatuksia ei ole oikeasti ikinä sanottu ääneen. Vaikka yhtenä päivänäkin hän ihan AJATTELI, että onpa mieheni opettanut fiksun jutun lapselle. Ääneen kuitenkin sanoi tyyliin: "tartteeko sitä tuonikäisen vielä osata". Mitttääää, mä en vaan ymmärrä! Selittäkää joku!

Mies on nyt ekaa kertaa ikinä tosi ahdistunut, koska kokee, ettei äidillään ole yhtään mitään yritystä ymmärtää hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Ja että kaikki on vaan mieheni ja minun syytä. Itse olen surullinen mieheni puolesta. Miten tästä voi jatkaa?

Vierailija kirjoitti:

Mies kävi pitkän keskustelun äitinsä kanssa mm. eroista keskustelutyylissä ja minkä takia koemme tietyt kommentit vähättelevinä. Lopputulemana oli se, että meidän vaan nyt pitäisi tietää, että arvosteleva puhe on osoitus siitä, että anoppi välittää meistä ja on sitä mieltä, että me ollaan fiksuja ja osaavia ihmisiä. Ja me ollaan vaan liian herkkiä ja ylianalysoivia, kun koetaan harmittavana meidän asioihin jatkuva puuttumisen ja kaikkien päätösten kyseenalaistaminen. En muista ihan kaikkea, mutta jotakin myös siitä, että meille ei ilmeisesti voi sanoa mitään, kun tahalleen käsitetään kaikki väärin ja otetaan itseemme, vaikka tarkoitus on hyvä ja haluaa vaan auttaa.

Yksinkertaisia esimerkkejä: jos sanoo ruuasta, että tarvitsisi kyllä lisää suolaa, niin tästä pitää osata päätellä, että kyseessä on aivan tosi herkullinen ruoka. Tai jos sanoo, että kannattaakohan sitä autoa vaihtaa, niin pitää osata päätellä, että tällä tarkoittaa sitä, että onpa hyvä, että ollaan tutkittu asiaa tarkoin ja tehty järkevä päätös. Ja se, että kommentoi meidän pilaavan lapsemme/tekevän hänen elämästään kurjaa, on vain tapa keskustella ja vaihtaa mielipiteitä.

Ja sitten vielä sanoi, että eikö kannattaisi keskittyä niihin positiivisiin juttuihin ja tarkastella asioita kokonaisuutena, eikä vaan tarttua yksittäisiin pikkujuttuihin. Mutta kun niitä positiivisia ajatuksia ei ole oikeasti ikinä sanottu ääneen. Vaikka yhtenä päivänäkin hän ihan AJATTELI, että onpa mieheni opettanut fiksun jutun lapselle. Ääneen kuitenkin sanoi tyyliin: "tartteeko sitä tuonikäisen vielä osata". Mitttääää, mä en vaan ymmärrä! Selittäkää joku!

Mies on nyt ekaa kertaa ikinä tosi ahdistunut, koska kokee, ettei äidillään ole yhtään mitään yritystä ymmärtää hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Ja että kaikki on vaan mieheni ja minun syytä. Itse olen surullinen mieheni puolesta. Miten tästä voi jatkaa?

Meillä on tasan sama ongelma. Sitten on vaan lakattava puhumasta asioista mummolle. Ei tuommoista jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Mies kävi pitkän keskustelun äitinsä kanssa mm. eroista keskustelutyylissä ja minkä takia koemme tietyt kommentit vähättelevinä. Lopputulemana oli se, että meidän vaan nyt pitäisi tietää, että arvosteleva puhe on osoitus siitä, että anoppi välittää meistä ja on sitä mieltä, että me ollaan fiksuja ja osaavia ihmisiä. Ja me ollaan vaan liian herkkiä ja ylianalysoivia, kun koetaan harmittavana meidän asioihin jatkuva puuttumisen ja kaikkien päätösten kyseenalaistaminen. En muista ihan kaikkea, mutta jotakin myös siitä, että meille ei ilmeisesti voi sanoa mitään, kun tahalleen käsitetään kaikki väärin ja otetaan itseemme, vaikka tarkoitus on hyvä ja haluaa vaan auttaa.

Yksinkertaisia esimerkkejä: jos sanoo ruuasta, että tarvitsisi kyllä lisää suolaa, niin tästä pitää osata päätellä, että kyseessä on aivan tosi herkullinen ruoka. Tai jos sanoo, että kannattaakohan sitä autoa vaihtaa, niin pitää osata päätellä, että tällä tarkoittaa sitä, että onpa hyvä, että ollaan tutkittu asiaa tarkoin ja tehty järkevä päätös. Ja se, että kommentoi meidän pilaavan lapsemme/tekevän hänen elämästään kurjaa, on vain tapa keskustella ja vaihtaa mielipiteitä.

Ja sitten vielä sanoi, että eikö kannattaisi keskittyä niihin positiivisiin juttuihin ja tarkastella asioita kokonaisuutena, eikä vaan tarttua yksittäisiin pikkujuttuihin. Mutta kun niitä positiivisia ajatuksia ei ole oikeasti ikinä sanottu ääneen. Vaikka yhtenä päivänäkin hän ihan AJATTELI, että onpa mieheni opettanut fiksun jutun lapselle. Ääneen kuitenkin sanoi tyyliin: "tartteeko sitä tuonikäisen vielä osata". Mitttääää, mä en vaan ymmärrä! Selittäkää joku!

Mies on nyt ekaa kertaa ikinä tosi ahdistunut, koska kokee, ettei äidillään ole yhtään mitään yritystä ymmärtää hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Ja että kaikki on vaan mieheni ja minun syytä. Itse olen surullinen mieheni puolesta. Miten tästä voi jatkaa?

Alkakaa puhua anopille samaam sävyyn, menisikö sitten viesti perille. Ai sulla on uudet verhot, ei nuo kyllä ole sen paremmat kuin entisetkään. Kiitos leipomuksista, jäikö maku matkalle.

Joo no, jos me sanotaan jotain samaan sävyyn, niin siitä voi kyllä loukkaantua, koska meille ei mikään kelpaa ja ollaan liian kriittisiä. Ei hitto, ei tässä ole mitään järkeä, kun mä tän auki kirjoitan. :D

Päätettiin nyt rajoittaa kommunikaatiota. Anoppi kun ihan suoraan ja vilpittömästi sanoi, ettei meidän tunteilla (mielen pahoittamisella, loukkaantumisella jne.) ole hänelle mitään väliä, koska hänen tarkoituksensa kuitenkin on hyvä. Jos asenne on tämä, niin en jaksa itsekään enää välittää siitä, jos anoppi pahoittaa mielensä, kun ei jakseta kertoa kuulumisia tai vastailla kohteliaasti noihin arvosteleviin kommentteihin. Lasta saa edelleen nähdä, ihan niin kauan kuin katsotaan sen tuovan lapselle hyvää. Vaikka ehti mummo senkin marttyyrikortin vetää esiin, että kannattaako hänen edes lasta nähdä, kun ei osaa tehdä meidän mielestä mitään oikein. Argh!

Sori, mutta vähän ärsyttää.

Ap kerro miten teillä sujuu?

Mä kyllä sanoisin suoraan että ei oo mitään asiaa lapsen elämään jos ei kunniota vanhempia. Mulla on myös anoppi joka sekaantunut meidän elämään aina, kun HÄN vaan tarkoittaa hyvää!! Olen myös tehnyt virheen luullessani että joskus se hyvän tarkoittaminen loppuu. Ei lopu. Pari vuotta sitten päätin että mulle ei tuu enää paha mieli siitä että elän omaa elämääni! Mieskin joka ei äidilleen osaa sanoa/rajata käytöstä on tässä ohessa oppinut että vaimo ei enää siedä sitä. En myöskään enää oleta että hän sanoisi vastaan vaan hoidan sen itse jos jotain tulee. Leuka pystyyn siskot!

Mullon ikävä ap:tä :) nyt anoppi ei oo nähny mössykkää kohta kahteen viikkoon? Vai puskiko kylään appiukon kanssa palauttamaan tilanteen normiraiteille miehen ollessa työreissussa.

Ymmärrän ap et joidenkin kommentit inhottaa, se on tää av johon kaikki pääsee purkamaan pahaa oloaan :( sain itsekin oman osani sivalluksista silloin kun mulla oli kriisi anoppini kanssa 2-v. sitten ja avauduin täällä menemään. Sain vaikka mitä haukkuja. Kerroin mm. että kyläillään miehen kanssa pääosin vain itse omilla sukulaisilla, yhdessä sukuloidaan vain juhlissa. Kommenttivyörymän mukaan oltiin/ollaan lapsellisia kun ei yksikkönä kyläillä. Ja muutenkin mun kriisi oli av raadille pelkkää 30-v teinidraamaa, ei mitään aikuisten oikeita ongelmia. Niin ja provokin se oli muutaman "tietäjän" mukaan taatusti.

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä sanoisin suoraan että ei oo mitään asiaa lapsen elämään jos ei kunniota vanhempia. Mulla on myös anoppi joka sekaantunut meidän elämään aina, kun HÄN vaan tarkoittaa hyvää!! Olen myös tehnyt virheen luullessani että joskus se hyvän tarkoittaminen loppuu. Ei lopu. Pari vuotta sitten päätin että mulle ei tuu enää paha mieli siitä että elän omaa elämääni! Mieskin joka ei äidilleen osaa sanoa/rajata käytöstä on tässä ohessa oppinut että vaimo ei enää siedä sitä. En myöskään enää oleta että hän sanoisi vastaan vaan hoidan sen itse jos jotain tulee. Leuka pystyyn siskot!

Mä olen samaa mieltä. Halveksunta mun perhettä kohtaan on johtanut siihen, että anopille ei lapsia jätetä. Anoppi ei kunnioita poikaansa pätkääkään, mua vielä vähemmän. Ja ihan reippaasti anoppi haukkuu mua, miestäni ja mun kaikkia sukulaisia taaperoiden kuullen. Mä en hauku lapsilleni anoppia, vältän anopista puhumista. Parempi, kun mies kasvaisi aikuiseksi ja uskaltaisi katkaista välit manipuloivaan ja ilkeään äitiinsä. Äitiinsä, joka ei ikinä ole tyytyväinen, vaikka poikansa kuinka tanssisi äitinsä pillin mukaan. Mutta kun on ensimmäisestä hengen vedostaan ehdollistettu äitinsä oikkujen toteuttamiseen, niin aikaa vaatii prosessi.

Mullakin kiinnostaisi tietää, mitä ap:lle kuuluu?

Onkohan se muuten joku kokemus "vanhemman ja viisaamman oikeudesta", että saa yksipuolisesti sanoa ihan mitä tahansa? Siis että pitää aikuista lasta ja lapsen puolisoa edelleen lapsina? Ja kumma, ettei millään tajua sen pyytämättä auttamisen ja neuvomisen vaikuttavan epäluottamukselta ja työntävän vaan meitä kauemmaksi. Vaikka ollaan monta kertaa yritetty asiasta sanoa, mutta se on ollut ihan pään hakkaamista seinään. Sen suhteen luovutettiin ja alettiin miettiä keinoja, millä itse jaksetaan parhaiten.

Tämän ketjun inspiroimana meillä on tällä hetkellä käytössä yhden lauseen taktiikka, eli joka kerta neuvoon, arvosteluun tai tuppautuvaan uteluun vastataan: "kiitos, mutta kysyn kyllä, jos tarvitsen neuvoa/mielipidettä/apua" ja sitten aiheen vaihto. Pyytämättä tuodut tavarat joko palautetaan takaisin tai laitetaan kiertoon kyselemättä ja ilman huonoa omaatuntoa. Samoin kontaktia on rajattu, eli on sovittu tietty päivä, jolloin soitellaan (etäisyyden vuoksi kyläilyjä on harvemmin, n. 1-2 kk välein), silloinkin pääasiassa mies hoitaa keskustelut. Tällä hetkellä tämä tuntuu toimivalta ja mun olo paremmalta kuin vuosiin, että kiitos ketjuun vastanneille. :)

Vierailija kirjoitti:

Joo no, jos me sanotaan jotain samaan sävyyn, niin siitä voi kyllä loukkaantua, koska meille ei mikään kelpaa ja ollaan liian kriittisiä. Ei hitto, ei tässä ole mitään järkeä, kun mä tän auki kirjoitan. :D

Päätettiin nyt rajoittaa kommunikaatiota. Anoppi kun ihan suoraan ja vilpittömästi sanoi, ettei meidän tunteilla (mielen pahoittamisella, loukkaantumisella jne.) ole hänelle mitään väliä, koska hänen tarkoituksensa kuitenkin on hyvä. Jos asenne on tämä, niin en jaksa itsekään enää välittää siitä, jos anoppi pahoittaa mielensä, kun ei jakseta kertoa kuulumisia tai vastailla kohteliaasti noihin arvosteleviin kommentteihin. Lasta saa edelleen nähdä, ihan niin kauan kuin katsotaan sen tuovan lapselle hyvää. Vaikka ehti mummo senkin marttyyrikortin vetää esiin, että kannattaako hänen edes lasta nähdä, kun ei osaa tehdä meidän mielestä mitään oikein. Argh!

Sori, mutta vähän ärsyttää.

Mun anoppi ei noin suoraan ole sanonut ettei välitä meidän tunteista. Mutta meilläkin tarkoittaa hyvää (hahahaha) ja loukkaantuu, kun hänet aina ymmärretään väärin. Ja ihan vitsillä hän ne keittiön verhot haukkui. Ja totuuden saa aina sanoa. Eli tiivistettynä, vika on minussa ja miehessä, kun ei ymmärretä meidän omaa hyvää. kaiken muun lisäksi ollaan huumorintajuttomia.

Ja tuo marttyyrikortti. Jep. Me ei luottamuspulan vuoksi jätetä lapsia anopille. Ja voi mikä itku tulee siitä, kun lapset on ollut mun vanhempien luona yökylässä. Ymmärrän että harmittaa, mutta ei tajua anoppi, että syyllinen tuijottaa häntä peilistä. Ja toki kaikki aika mitä lapset viettää mun äidin kanssa on automaattisesti pois anopilta. En ymmärrä logiikkaa, mutta jotenkin tämäkin on fakta.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin kiinnostaisi tietää, mitä ap:lle kuuluu?

Onkohan se muuten joku kokemus "vanhemman ja viisaamman oikeudesta", että saa yksipuolisesti sanoa ihan mitä tahansa? Siis että pitää aikuista lasta ja lapsen puolisoa edelleen lapsina? Ja kumma, ettei millään tajua sen pyytämättä auttamisen ja neuvomisen vaikuttavan epäluottamukselta ja työntävän vaan meitä kauemmaksi. Vaikka ollaan monta kertaa yritetty asiasta sanoa, mutta se on ollut ihan pään hakkaamista seinään. Sen suhteen luovutettiin ja alettiin miettiä keinoja, millä itse jaksetaan parhaiten.

Tämän ketjun inspiroimana meillä on tällä hetkellä käytössä yhden lauseen taktiikka, eli joka kerta neuvoon, arvosteluun tai tuppautuvaan uteluun vastataan: "kiitos, mutta kysyn kyllä, jos tarvitsen neuvoa/mielipidettä/apua" ja sitten aiheen vaihto. Pyytämättä tuodut tavarat joko palautetaan takaisin tai laitetaan kiertoon kyselemättä ja ilman huonoa omaatuntoa. Samoin kontaktia on rajattu, eli on sovittu tietty päivä, jolloin soitellaan (etäisyyden vuoksi kyläilyjä on harvemmin, n. 1-2 kk välein), silloinkin pääasiassa mies hoitaa keskustelut. Tällä hetkellä tämä tuntuu toimivalta ja mun olo paremmalta kuin vuosiin, että kiitos ketjuun vastanneille. :)

Mun anoppi ainakin on narsisti. Ei siihen muuta tarvita. Ilmeisesti kokee velvollisuudekseen informoida lapsiaan jokaisesta virheestä, jotka he tekevät. (Ja todellakin kritisoi asioita, jotka ei hänelle kuulu, esim keittiön kaappien järjestys.) Tätä laajennettu koskemaan myös puolisoita. Sit itketään, kun hänen hyvää tarkoittavia opastuksia elämässä jne ei arvosteta. Tuohon kun lisätään juoruinen uteliaisuus ja ilkeys, niin johan saa vääntää. Kaikesta. Vaihtoehtona taipua narskun taitoon ja ahdistua ihmisriekaleeksi. Kompromissimahdollisuutta ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Mullon ikävä ap:tä :) nyt anoppi ei oo nähny mössykkää kohta kahteen viikkoon? Vai puskiko kylään appiukon kanssa palauttamaan tilanteen normiraiteille miehen ollessa työreissussa.

Ymmärrän ap et joidenkin kommentit inhottaa, se on tää av johon kaikki pääsee purkamaan pahaa oloaan :( sain itsekin oman osani sivalluksista silloin kun mulla oli kriisi anoppini kanssa 2-v. sitten ja avauduin täällä menemään. Sain vaikka mitä haukkuja. Kerroin mm. että kyläillään miehen kanssa pääosin vain itse omilla sukulaisilla, yhdessä sukuloidaan vain juhlissa. Kommenttivyörymän mukaan oltiin/ollaan lapsellisia kun ei yksikkönä kyläillä. Ja muutenkin mun kriisi oli av raadille pelkkää 30-v teinidraamaa, ei mitään aikuisten oikeita ongelmia. Niin ja provokin se oli muutaman "tietäjän" mukaan taatusti.

Tämä ketju on kyllä av:n kultaa. Yleensä kun tämän tyyppisiin ongelmiin googlettaa apua, vastaukset ovat luokkaa: olisit iloinen, että joku muukin rakastaa lastasi. Voin vaan kuvitella, mitä sinäkin olet saanut lukea.

Minun ongelmani on käly, joka käyttäytyy lapseni seurassa kuin olisi hänen äiti. On aina kovasti halunnut itse lapsia, mutta ei niitä saanut. Käly jopa lähetti parille sukulaisille joulukortit, joissa oli kuva hänestä ja meidän lapsestamme. Muutenkin lähettelee kuvia lapsestamme muille kuin olisi äidin roolissa, ja kaikkea näitä mitä tässäkin ketjussa mainittu. Esimerkiksi vauva olisi pitänyt jättää hoitoon ensi tapaamisella, olisi halunnut ostaa vauvalle pinnasänkyä ja muuta "isoa" hankintaa. Vaatteita osteli meille kassikaupalla jo kun olin raskaana. Ensimmäiset pari vuotta annoin hössöttää ja huseerata, mutta sitten tapahtui liian monta outoa juttua putkeen ja otettiin etäisyyttä ihan reilusti. Lapsemme on nyt 5v. ja ei erityisen läheinen tätinsä kanssa.

Vaikeinta näissä on minun mielestäni sosiaalinen paine. Meitäkin pidetään ilkeinä ja kylminä, kun emme anna lasta hoitoon tädilleen, joka niin rakastaa ja puhuu lapsesta kaikille, jotka vain viitsivät kuunnella. En minä vaan halua jättää ainoata lastamme kahden kesken sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa tulla tärkeämmäksi lapselle kuin omat vanhemmat. Jotenkin ymmärtäisin jos käly olisi 18v., mutta kun ollaan jo lähes nelikymppisiä. Pitäisi tietää jo paremmin.