Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies kävi pitkän keskustelun äitinsä kanssa mm. eroista keskustelutyylissä ja minkä takia koemme tietyt kommentit vähättelevinä. Lopputulemana oli se, että meidän vaan nyt pitäisi tietää, että arvosteleva puhe on osoitus siitä, että anoppi välittää meistä ja on sitä mieltä, että me ollaan fiksuja ja osaavia ihmisiä. Ja me ollaan vaan liian herkkiä ja ylianalysoivia, kun koetaan harmittavana meidän asioihin jatkuva puuttumisen ja kaikkien päätösten kyseenalaistaminen. En muista ihan kaikkea, mutta jotakin myös siitä, että meille ei ilmeisesti voi sanoa mitään, kun tahalleen käsitetään kaikki väärin ja otetaan itseemme, vaikka tarkoitus on hyvä ja haluaa vaan auttaa.

Yksinkertaisia esimerkkejä: jos sanoo ruuasta, että tarvitsisi kyllä lisää suolaa, niin tästä pitää osata päätellä, että kyseessä on aivan tosi herkullinen ruoka. Tai jos sanoo, että kannattaakohan sitä autoa vaihtaa, niin pitää osata päätellä, että tällä tarkoittaa sitä, että onpa hyvä, että ollaan tutkittu asiaa tarkoin ja tehty järkevä päätös. Ja se, että kommentoi meidän pilaavan lapsemme/tekevän hänen elämästään kurjaa, on vain tapa keskustella ja vaihtaa mielipiteitä.

Ja sitten vielä sanoi, että eikö kannattaisi keskittyä niihin positiivisiin juttuihin ja tarkastella asioita kokonaisuutena, eikä vaan tarttua yksittäisiin pikkujuttuihin. Mutta kun niitä positiivisia ajatuksia ei ole oikeasti ikinä sanottu ääneen. Vaikka yhtenä päivänäkin hän ihan AJATTELI, että onpa mieheni opettanut fiksun jutun lapselle. Ääneen kuitenkin sanoi tyyliin: "tartteeko sitä tuonikäisen vielä osata". Mitttääää, mä en vaan ymmärrä! Selittäkää joku!

Mies on nyt ekaa kertaa ikinä tosi ahdistunut, koska kokee, ettei äidillään ole yhtään mitään yritystä ymmärtää hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Ja että kaikki on vaan mieheni ja minun syytä. Itse olen surullinen mieheni puolesta. Miten tästä voi jatkaa?

Alkakaa puhua anopille samaam sävyyn, menisikö sitten viesti perille. Ai sulla on uudet verhot, ei nuo kyllä ole sen paremmat kuin entisetkään. Kiitos leipomuksista, jäikö maku matkalle.

Ei mene perille. Kokeiltu on.

Ap!! Mitä kuuluu? Älä jätä meitä pimentoon kun 125 sivullista ollaan sua tsempattu :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullon ikävä ap:tä :) nyt anoppi ei oo nähny mössykkää kohta kahteen viikkoon? Vai puskiko kylään appiukon kanssa palauttamaan tilanteen normiraiteille miehen ollessa työreissussa.

Ymmärrän ap et joidenkin kommentit inhottaa, se on tää av johon kaikki pääsee purkamaan pahaa oloaan :( sain itsekin oman osani sivalluksista silloin kun mulla oli kriisi anoppini kanssa 2-v. sitten ja avauduin täällä menemään. Sain vaikka mitä haukkuja. Kerroin mm. että kyläillään miehen kanssa pääosin vain itse omilla sukulaisilla, yhdessä sukuloidaan vain juhlissa. Kommenttivyörymän mukaan oltiin/ollaan lapsellisia kun ei yksikkönä kyläillä. Ja muutenkin mun kriisi oli av raadille pelkkää 30-v teinidraamaa, ei mitään aikuisten oikeita ongelmia. Niin ja provokin se oli muutaman "tietäjän" mukaan taatusti.

Tämä ketju on kyllä av:n kultaa. Yleensä kun tämän tyyppisiin ongelmiin googlettaa apua, vastaukset ovat luokkaa: olisit iloinen, että joku muukin rakastaa lastasi. Voin vaan kuvitella, mitä sinäkin olet saanut lukea.

Minun ongelmani on käly, joka käyttäytyy lapseni seurassa kuin olisi hänen äiti. On aina kovasti halunnut itse lapsia, mutta ei niitä saanut. Käly jopa lähetti parille sukulaisille joulukortit, joissa oli kuva hänestä ja meidän lapsestamme. Muutenkin lähettelee kuvia lapsestamme muille kuin olisi äidin roolissa, ja kaikkea näitä mitä tässäkin ketjussa mainittu. Esimerkiksi vauva olisi pitänyt jättää hoitoon ensi tapaamisella, olisi halunnut ostaa vauvalle pinnasänkyä ja muuta "isoa" hankintaa. Vaatteita osteli meille kassikaupalla jo kun olin raskaana. Ensimmäiset pari vuotta annoin hössöttää ja huseerata, mutta sitten tapahtui liian monta outoa juttua putkeen ja otettiin etäisyyttä ihan reilusti. Lapsemme on nyt 5v. ja ei erityisen läheinen tätinsä kanssa.

Vaikeinta näissä on minun mielestäni sosiaalinen paine. Meitäkin pidetään ilkeinä ja kylminä, kun emme anna lasta hoitoon tädilleen, joka niin rakastaa ja puhuu lapsesta kaikille, jotka vain viitsivät kuunnella. En minä vaan halua jättää ainoata lastamme kahden kesken sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa tulla tärkeämmäksi lapselle kuin omat vanhemmat. Jotenkin ymmärtäisin jos käly olisi 18v., mutta kun ollaan jo lähes nelikymppisiä. Pitäisi tietää jo paremmin.

Minulla ihan samanlaisia kokemuksia lapsettomasta siskosta. Palstalla aina saa vain neuvoksi että ”ole onnellinen kun lapsesta välitetään”.

Entä jos se välittäminen on outoa ja ahdistaa?

Meillä kävi juuri viikonloppuna mieheni isoäiti ja kyllä taas muisti, miten eroa on kuin yöllä ja päivällä hänen ja anopin suhteen. Miehen isoäiti kunnioittaa minua äitinä, kysyy minulta jos haluaa antaa lapselle jotakin/tehdä jotakin hänen kanssaan, antaa lapsen olla rauhassa, eikä änkeä tämän iholle, kun lapsi ei pidä siitä jne. 

Anoppi taas änkeää heti lapsen kimppuun, kun ovesta pääsee sisään, jos en ole valmiudessa estämään tätä, koska lapsi ahdistuu kun ei pääse pois tuollaisesta tilanteesta. Lyttää minua äitinä "hienovaraisesti"; "Kyllä vielä jäi nälkä, täytyy antaa lisää ruokaa", "Kyllä voi antaa karkkia", "Vaippa on liian kireällä", "Vaatteet on kyllä aika ohuet" jne. Enköhän ole kolmessa vuodessa oppinut lastani tulkitsemaan ja hänestä huolehtimaan. Ja hän yritti antaa kuukauden ikäiselle vauvalle täytekakkua ja suuttui verisesti, kun kielsin ja vahdin, ettei anna.

Tuossa oli vain pieni katkelma kaikesta, mutta sitten anoppi ihmettelee, miksei ole paremmat välit, miksen anna lasta hoitoon jne. En kyllä anna lasta vielä kellekään hoitoon, mutta kuitenkin.

Sitten yksi iso solmukohta on kuvien ottaminen. Pitkän aikaa oli niin, etten antanut kenenkään ottaa lapsesta kuvia, koska anoppi oli laittanut niitä Facebookiin ilman lupaa (lapsemme ei ole lainkaan somessa meidän puolestamme ja turvallisuussyistä lapsesta ei saa puhua ihan kenelle vain), näytteli lapsesta kuvia ihan vieraillekin ihmisille töissä ja kaiken huipuksi kuulimme, että oli antanut kuvia lapsesta ties kenelle.

Meni yli puoli vuotta, että kukaan ei saanut ottaa lapsesta kuvia ja tästä tietysti itkettiin. Sitten annoin miehen isoäidille luvan ottaa kuvia, jos hän ei anna niitä kenellekään tai laita niitä mihinkään, vaan pitää itsellään. Sukulaisille voi tietysti näyttää, muttei antaa kuvia. Tämä siksi, että sukulaiset eivät välitä kiellosta, eivätkä ymmärrä, miksei saisi antaa kuvia ja näytellä kenelle vain. Hän on noudattanut tätä ainoaa ehtoa, joten saa ottaa kuvia lapsesta, mutta anoppi ei. Kun kuuli, että isomummu saa ottaa kuvia, nappasi vain kameran esille kun tuli käymään ja meinasi ottaa kuvia. Kun kielsin, alkoi kauhea vollotus, miksi hän ei saa ottaa. Joka ikinen kerta kun ollaan puheissa, inttää miksei saa näyttää ja antaa kuvia ja laittaa Facebookiin. Ihmekään, etten anna ottaa kuvia, kun ei aio kunnioittaa sitä, mitä sanon. Vaikkei minulla olisi mitään syytä noille ehdoille, tulisi hänen silti niitä kunnioittaa. Nyt sitten anoppi sai päähänsä kiristää, että saisi ottaa kuvia. Hän on velkaa miehelle, kun myi tämän puolesta jonkin miehen tavaran omalle kaverilleen, niin meni nopeammin kaupaksi. Sanoi sitten, ettei anna sitä rahaa miehelle, jos ei saa ottaa kuvia. 

Onneksi mieheni on aina puolustanut minua äidilleen ja on tukenani myös kuvausasiassa ja samaa mieltä siitä. Äitinsä aina soittaa ennen vierailua miehelle, että tämä antaisi luvan ottaa kuvia, kun hän ei minulta viitsi kysyä, kun kuitenkin kiellän ja sitten hänelle tulee paha mieli. Mies kieltää aina ja selittää samat syyt kuin aina. Anoppi ei ole nyt pariin vuoteen saanut ottaa kuvia, kun ei usko. Ja vaikka alkaisi puhumaan, että ei anna tai näytä kuvia, miksi uskoisin häntä? Hän on niin paljon antanut aihetta epäluottamukselle, mutta isomummu päinvastoin. Hän ei käsitä tätä sitten millään. Eikä sitäkään, miksi mies on nyt niin vihainen äidilleen, kun alkoi kiristämään, kun hän vain pari kuvaa haluaisi ottaa ja on epätoivoinen. Käyttäytyisi sitten kuten normaalit ihmiset.

Argh alkaa menee jo hermo anoppiin. Joku aika sitten tuli viestiä kuinka hän niin kovasti haluais viettää lapsen kanssa iltapäivän kahdestaan. Veis puistoon ja syömään. Tässä ei sikäli ois mitään ongelmaa jos anoppi muistais meidän lapsen hengenvaaralliset allergiat ja osais ottaa ne huomioon. Nyt yritän kuumeisesti miettiä miten sanoisin nätisi et muuten kävis mutkun ei käy...

Vierailija kirjoitti:

Argh alkaa menee jo hermo anoppiin. Joku aika sitten tuli viestiä kuinka hän niin kovasti haluais viettää lapsen kanssa iltapäivän kahdestaan. Veis puistoon ja syömään. Tässä ei sikäli ois mitään ongelmaa jos anoppi muistais meidän lapsen hengenvaaralliset allergiat ja osais ottaa ne huomioon. Nyt yritän kuumeisesti miettiä miten sanoisin nätisi et muuten kävis mutkun ei käy...

Tuossa sä sen sanot jo. Turha kaunistella jos on noin kiistattomasta ja vakavasta asiasta kyse.

"Valitettavasti Mirkku-Petteri ei voi tulla sun kanssa kaksin koska et muista/ymmärrä/usko (valitse sopivin) hänen allergioidensa vakavuutta."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kävi juuri viikonloppuna mieheni isoäiti ja kyllä taas muisti, miten eroa on kuin yöllä ja päivällä hänen ja anopin suhteen. Miehen isoäiti kunnioittaa minua äitinä, kysyy minulta jos haluaa antaa lapselle jotakin/tehdä jotakin hänen kanssaan, antaa lapsen olla rauhassa, eikä änkeä tämän iholle, kun lapsi ei pidä siitä jne. 

Anoppi taas änkeää heti lapsen kimppuun, kun ovesta pääsee sisään, jos en ole valmiudessa estämään tätä, koska lapsi ahdistuu kun ei pääse pois tuollaisesta tilanteesta. Lyttää minua äitinä "hienovaraisesti"; "Kyllä vielä jäi nälkä, täytyy antaa lisää ruokaa", "Kyllä voi antaa karkkia", "Vaippa on liian kireällä", "Vaatteet on kyllä aika ohuet" jne. Enköhän ole kolmessa vuodessa oppinut lastani tulkitsemaan ja hänestä huolehtimaan. Ja hän yritti antaa kuukauden ikäiselle vauvalle täytekakkua ja suuttui verisesti, kun kielsin ja vahdin, ettei anna.

Tuossa oli vain pieni katkelma kaikesta, mutta sitten anoppi ihmettelee, miksei ole paremmat välit, miksen anna lasta hoitoon jne. En kyllä anna lasta vielä kellekään hoitoon, mutta kuitenkin.

Sitten yksi iso solmukohta on kuvien ottaminen. Pitkän aikaa oli niin, etten antanut kenenkään ottaa lapsesta kuvia, koska anoppi oli laittanut niitä Facebookiin ilman lupaa (lapsemme ei ole lainkaan somessa meidän puolestamme ja turvallisuussyistä lapsesta ei saa puhua ihan kenelle vain), näytteli lapsesta kuvia ihan vieraillekin ihmisille töissä ja kaiken huipuksi kuulimme, että oli antanut kuvia lapsesta ties kenelle.

Meni yli puoli vuotta, että kukaan ei saanut ottaa lapsesta kuvia ja tästä tietysti itkettiin. Sitten annoin miehen isoäidille luvan ottaa kuvia, jos hän ei anna niitä kenellekään tai laita niitä mihinkään, vaan pitää itsellään. Sukulaisille voi tietysti näyttää, muttei antaa kuvia. Tämä siksi, että sukulaiset eivät välitä kiellosta, eivätkä ymmärrä, miksei saisi antaa kuvia ja näytellä kenelle vain. Hän on noudattanut tätä ainoaa ehtoa, joten saa ottaa kuvia lapsesta, mutta anoppi ei. Kun kuuli, että isomummu saa ottaa kuvia, nappasi vain kameran esille kun tuli käymään ja meinasi ottaa kuvia. Kun kielsin, alkoi kauhea vollotus, miksi hän ei saa ottaa. Joka ikinen kerta kun ollaan puheissa, inttää miksei saa näyttää ja antaa kuvia ja laittaa Facebookiin. Ihmekään, etten anna ottaa kuvia, kun ei aio kunnioittaa sitä, mitä sanon. Vaikkei minulla olisi mitään syytä noille ehdoille, tulisi hänen silti niitä kunnioittaa. Nyt sitten anoppi sai päähänsä kiristää, että saisi ottaa kuvia. Hän on velkaa miehelle, kun myi tämän puolesta jonkin miehen tavaran omalle kaverilleen, niin meni nopeammin kaupaksi. Sanoi sitten, ettei anna sitä rahaa miehelle, jos ei saa ottaa kuvia. 

Onneksi mieheni on aina puolustanut minua äidilleen ja on tukenani myös kuvausasiassa ja samaa mieltä siitä. Äitinsä aina soittaa ennen vierailua miehelle, että tämä antaisi luvan ottaa kuvia, kun hän ei minulta viitsi kysyä, kun kuitenkin kiellän ja sitten hänelle tulee paha mieli. Mies kieltää aina ja selittää samat syyt kuin aina. Anoppi ei ole nyt pariin vuoteen saanut ottaa kuvia, kun ei usko. Ja vaikka alkaisi puhumaan, että ei anna tai näytä kuvia, miksi uskoisin häntä? Hän on niin paljon antanut aihetta epäluottamukselle, mutta isomummu päinvastoin. Hän ei käsitä tätä sitten millään. Eikä sitäkään, miksi mies on nyt niin vihainen äidilleen, kun alkoi kiristämään, kun hän vain pari kuvaa haluaisi ottaa ja on epätoivoinen. Käyttäytyisi sitten kuten normaalit ihmiset.

Ah, minäpä tunnistinkin sinut. En tiedä huomaatko nyt kun kirjoitit asian ylös, että siinä on jotain vähän outoa että lapsestanne (vai käyttäisinkö kuitenkin monikkoa?) ei saa puhua kenellekään muille kuin sukulaisille? Kuvien someen ja muualle jakelemisen kiellon ymmärrän, mutta se että kenelläkään ei saa olla kuvia lapsestanne ja että olette pyytäneet kaikkia tuhoamaan kaikki kuvat lapsestanne TAI toimittamaan ne teille, on aiheuttanut aika suurta huolta sinun mielesi voinnista ja jaksamisestasi kaikkien sukulaisten kesken. Tai se pelko, että teitä kuunnellaan ja katsellaan kotona..

Tuossahan sanottiin, että turvallisuussyistä. Niitä voi olla monia ihan mahdollisia, esim. lähestymiskielto jollain, vanhemman ammatti jne.

Mutta ylipäätään toisten lasten kuvia ei anneta tutuille tai vähemmän tutuille. Pitäisi olla aika päivänselvä asia aikuisille. Omassa albumissa voi pitää itse otettuja tai vanhempien antamia kuvia - mutta ei niitä anneta tai lähetetä kenellekään kolmannelle osapuolelle.

Todellako ihmisten käytöstavat ja yksityisyyden rajat on tätä luokkaa?

Hassua on, miten joku järkevä pyyntö (esim. tuo ylempi lapsen yksityisyyden suojaaminen) koetaan kovin kohtuuttomana, mutta sitten on ihan normaalia ja sopivaa kiristää jollain velkarahoilla.

Meillä isovanhemmat ovat olleet valmiita jopa katkaisemaan välit maailman rakkaimpaan lapsenlapseensa, kun me kehdattiin pyytää, ettei _lapsen kuullen_ vähäteltäisi meidän perheen sääntöjä tai muutenkaan käytettäisi ikävää kieltä meistä vanhemmista. Kyllä me vanhemmat oltiin niiiiin kohtuuttomia hirveine vaatimuksinemme. :D Heidän on ilmeisestu helpompi olla näkemättä lasta ollenkaan kuin olla kritisoimatta meitä vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Argh alkaa menee jo hermo anoppiin. Joku aika sitten tuli viestiä kuinka hän niin kovasti haluais viettää lapsen kanssa iltapäivän kahdestaan. Veis puistoon ja syömään. Tässä ei sikäli ois mitään ongelmaa jos anoppi muistais meidän lapsen hengenvaaralliset allergiat ja osais ottaa ne huomioon. Nyt yritän kuumeisesti miettiä miten sanoisin nätisi et muuten kävis mutkun ei käy...

Toi on jo ihan kauniisti sanottu. Ajattele jos sanoisit saman omalle äidillesi tai kaverillesi.

Ihan hyvin voisi sanoa, että "olisi muuten kiva ajatus, mutta Helmin allergiat on sinulle niin hankalat muistaa etten uskalla päästää." Tuohon voisi halutessaan lisätä, että "voidaan kyllä kaikki mennä yhdessä joku päivä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh alkaa menee jo hermo anoppiin. Joku aika sitten tuli viestiä kuinka hän niin kovasti haluais viettää lapsen kanssa iltapäivän kahdestaan. Veis puistoon ja syömään. Tässä ei sikäli ois mitään ongelmaa jos anoppi muistais meidän lapsen hengenvaaralliset allergiat ja osais ottaa ne huomioon. Nyt yritän kuumeisesti miettiä miten sanoisin nätisi et muuten kävis mutkun ei käy...

Toi on jo ihan kauniisti sanottu. Ajattele jos sanoisit saman omalle äidillesi tai kaverillesi.

Ihan hyvin voisi sanoa, että "olisi muuten kiva ajatus, mutta Helmin allergiat on sinulle niin hankalat muistaa etten uskalla päästää." Tuohon voisi halutessaan lisätä, että "voidaan kyllä kaikki mennä yhdessä joku päivä".

No siis jos järjellä ajattelee niin se on nätisti sanottu. Mutta anopille kun ollaan näistä niin monen monta kertaa sanottu niin vastaus on ollu luokkaa "kannattaahan sitä kokeilla jos on menny allergia ohi". Ei oo yks eikä kaks kertaa kun tällanen kokeilu on johtanu meillä sairaalaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh alkaa menee jo hermo anoppiin. Joku aika sitten tuli viestiä kuinka hän niin kovasti haluais viettää lapsen kanssa iltapäivän kahdestaan. Veis puistoon ja syömään. Tässä ei sikäli ois mitään ongelmaa jos anoppi muistais meidän lapsen hengenvaaralliset allergiat ja osais ottaa ne huomioon. Nyt yritän kuumeisesti miettiä miten sanoisin nätisi et muuten kävis mutkun ei käy...

Toi on jo ihan kauniisti sanottu. Ajattele jos sanoisit saman omalle äidillesi tai kaverillesi.

Ihan hyvin voisi sanoa, että "olisi muuten kiva ajatus, mutta Helmin allergiat on sinulle niin hankalat muistaa etten uskalla päästää." Tuohon voisi halutessaan lisätä, että "voidaan kyllä kaikki mennä yhdessä joku päivä".

No siis jos järjellä ajattelee niin se on nätisti sanottu. Mutta anopille kun ollaan näistä niin monen monta kertaa sanottu niin vastaus on ollu luokkaa "kannattaahan sitä kokeilla jos on menny allergia ohi". Ei oo yks eikä kaks kertaa kun tällanen kokeilu on johtanu meillä sairaalaan.

Jos vielä näin käy ja sairaalakeikka tulee, niin rikosilmoitushan teidän pitää tehdä. Tuo on pahoinpitely.

Älä nyt herranisä mitään kohteliaisuutta mieti, kun joku tekee noin puolustuskyvyttömälle lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh alkaa menee jo hermo anoppiin. Joku aika sitten tuli viestiä kuinka hän niin kovasti haluais viettää lapsen kanssa iltapäivän kahdestaan. Veis puistoon ja syömään. Tässä ei sikäli ois mitään ongelmaa jos anoppi muistais meidän lapsen hengenvaaralliset allergiat ja osais ottaa ne huomioon. Nyt yritän kuumeisesti miettiä miten sanoisin nätisi et muuten kävis mutkun ei käy...

Toi on jo ihan kauniisti sanottu. Ajattele jos sanoisit saman omalle äidillesi tai kaverillesi.

Ihan hyvin voisi sanoa, että "olisi muuten kiva ajatus, mutta Helmin allergiat on sinulle niin hankalat muistaa etten uskalla päästää." Tuohon voisi halutessaan lisätä, että "voidaan kyllä kaikki mennä yhdessä joku päivä".

No siis jos järjellä ajattelee niin se on nätisti sanottu. Mutta anopille kun ollaan näistä niin monen monta kertaa sanottu niin vastaus on ollu luokkaa "kannattaahan sitä kokeilla jos on menny allergia ohi". Ei oo yks eikä kaks kertaa kun tällanen kokeilu on johtanu meillä sairaalaan.

No toihan on sitten ihan tosi hyvä vastaus, paitsi "muistaa" sanan tilalle "ymmärtää".

Ja jos jotain lisähuomautuksia tulee niin ei niihin tarvitse reagoida.

Näin ulkopuolelta katsoen toi tilanne näyttäytyy ihan selkeältä ja yksinkertaiselta, mutta ymmärän kyllä täysin miten tuntuu siltä, että olisi jotenkin velvollinen selittelemään tai pehmentämään "ei"-vastausta.

Mutta kun pitää vain mielessä, että ei on ei vaikka sen kuorrurttaisi sokerilla, neuvotteluvaraa ei ole kun lapsen turvallisuus on kyseessä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh alkaa menee jo hermo anoppiin. Joku aika sitten tuli viestiä kuinka hän niin kovasti haluais viettää lapsen kanssa iltapäivän kahdestaan. Veis puistoon ja syömään. Tässä ei sikäli ois mitään ongelmaa jos anoppi muistais meidän lapsen hengenvaaralliset allergiat ja osais ottaa ne huomioon. Nyt yritän kuumeisesti miettiä miten sanoisin nätisi et muuten kävis mutkun ei käy...

Toi on jo ihan kauniisti sanottu. Ajattele jos sanoisit saman omalle äidillesi tai kaverillesi.

Ihan hyvin voisi sanoa, että "olisi muuten kiva ajatus, mutta Helmin allergiat on sinulle niin hankalat muistaa etten uskalla päästää." Tuohon voisi halutessaan lisätä, että "voidaan kyllä kaikki mennä yhdessä joku päivä".

No siis jos järjellä ajattelee niin se on nätisti sanottu. Mutta anopille kun ollaan näistä niin monen monta kertaa sanottu niin vastaus on ollu luokkaa "kannattaahan sitä kokeilla jos on menny allergia ohi". Ei oo yks eikä kaks kertaa kun tällanen kokeilu on johtanu meillä sairaalaan.

No toihan on sitten ihan tosi hyvä vastaus, paitsi "muistaa" sanan tilalle "ymmärtää".

Ja jos jotain lisähuomautuksia tulee niin ei niihin tarvitse reagoida.

Näin ulkopuolelta katsoen toi tilanne näyttäytyy ihan selkeältä ja yksinkertaiselta, mutta ymmärän kyllä täysin miten tuntuu siltä, että olisi jotenkin velvollinen selittelemään tai pehmentämään "ei"-vastausta.

Mutta kun pitää vain mielessä, että ei on ei vaikka sen kuorrurttaisi sokerilla, neuvotteluvaraa ei ole kun lapsen turvallisuus on kyseessä :)

Niinhän se on ettei neuvotteluvaraa ole kun on lapsen turvallisuudesta kyse. Ei vaan jaksais enää anopin marttyyrikohtauksia kun sanoo tiukasti niin sit tulee näitä "mitenhän sen nyt nätisti sanois"- tilanteita. :)

Ymmärrän tarpeen pehmitellä, mutta mieluummin suuttunut anoppi kuin sairaalaan joutunut lapsi! Meillä allergiselle lapselle tulee vatsakipuja, ei siis mitään anafylaktista, mutta en kyllä jättäisi lasta anopin tai kenenkään muun kanssa valvomatta, jos menisi allergeenia antamaan (tahalleen). Ja jos jonkun typerän valtataistelun takia (tai minkä ikinä) laittaisi lapsen mihinkään vaaraan, niin minusta olisi kohteliaisuus kaukana!

Vierailija kirjoitti:

Meillä kävi juuri viikonloppuna mieheni isoäiti ja kyllä taas muisti, miten eroa on kuin yöllä ja päivällä hänen ja anopin suhteen. Miehen isoäiti kunnioittaa minua äitinä, kysyy minulta jos haluaa antaa lapselle jotakin/tehdä jotakin hänen kanssaan, antaa lapsen olla rauhassa, eikä änkeä tämän iholle, kun lapsi ei pidä siitä jne. 

Anoppi taas änkeää heti lapsen kimppuun, kun ovesta pääsee sisään, jos en ole valmiudessa estämään tätä, koska lapsi ahdistuu kun ei pääse pois tuollaisesta tilanteesta. Lyttää minua äitinä "hienovaraisesti"; "Kyllä vielä jäi nälkä, täytyy antaa lisää ruokaa", "Kyllä voi antaa karkkia", "Vaippa on liian kireällä", "Vaatteet on kyllä aika ohuet" jne. Enköhän ole kolmessa vuodessa oppinut lastani tulkitsemaan ja hänestä huolehtimaan. Ja hän yritti antaa kuukauden ikäiselle vauvalle täytekakkua ja suuttui verisesti, kun kielsin ja vahdin, ettei anna.

Tuossa oli vain pieni katkelma kaikesta, mutta sitten anoppi ihmettelee, miksei ole paremmat välit, miksen anna lasta hoitoon jne. En kyllä anna lasta vielä kellekään hoitoon, mutta kuitenkin.

Sitten yksi iso solmukohta on kuvien ottaminen. Pitkän aikaa oli niin, etten antanut kenenkään ottaa lapsesta kuvia, koska anoppi oli laittanut niitä Facebookiin ilman lupaa (lapsemme ei ole lainkaan somessa meidän puolestamme ja turvallisuussyistä lapsesta ei saa puhua ihan kenelle vain), näytteli lapsesta kuvia ihan vieraillekin ihmisille töissä ja kaiken huipuksi kuulimme, että oli antanut kuvia lapsesta ties kenelle.

Meni yli puoli vuotta, että kukaan ei saanut ottaa lapsesta kuvia ja tästä tietysti itkettiin. Sitten annoin miehen isoäidille luvan ottaa kuvia, jos hän ei anna niitä kenellekään tai laita niitä mihinkään, vaan pitää itsellään. Sukulaisille voi tietysti näyttää, muttei antaa kuvia. Tämä siksi, että sukulaiset eivät välitä kiellosta, eivätkä ymmärrä, miksei saisi antaa kuvia ja näytellä kenelle vain. Hän on noudattanut tätä ainoaa ehtoa, joten saa ottaa kuvia lapsesta, mutta anoppi ei. Kun kuuli, että isomummu saa ottaa kuvia, nappasi vain kameran esille kun tuli käymään ja meinasi ottaa kuvia. Kun kielsin, alkoi kauhea vollotus, miksi hän ei saa ottaa. Joka ikinen kerta kun ollaan puheissa, inttää miksei saa näyttää ja antaa kuvia ja laittaa Facebookiin. Ihmekään, etten anna ottaa kuvia, kun ei aio kunnioittaa sitä, mitä sanon. Vaikkei minulla olisi mitään syytä noille ehdoille, tulisi hänen silti niitä kunnioittaa. Nyt sitten anoppi sai päähänsä kiristää, että saisi ottaa kuvia. Hän on velkaa miehelle, kun myi tämän puolesta jonkin miehen tavaran omalle kaverilleen, niin meni nopeammin kaupaksi. Sanoi sitten, ettei anna sitä rahaa miehelle, jos ei saa ottaa kuvia. 

Onneksi mieheni on aina puolustanut minua äidilleen ja on tukenani myös kuvausasiassa ja samaa mieltä siitä. Äitinsä aina soittaa ennen vierailua miehelle, että tämä antaisi luvan ottaa kuvia, kun hän ei minulta viitsi kysyä, kun kuitenkin kiellän ja sitten hänelle tulee paha mieli. Mies kieltää aina ja selittää samat syyt kuin aina. Anoppi ei ole nyt pariin vuoteen saanut ottaa kuvia, kun ei usko. Ja vaikka alkaisi puhumaan, että ei anna tai näytä kuvia, miksi uskoisin häntä? Hän on niin paljon antanut aihetta epäluottamukselle, mutta isomummu päinvastoin. Hän ei käsitä tätä sitten millään. Eikä sitäkään, miksi mies on nyt niin vihainen äidilleen, kun alkoi kiristämään, kun hän vain pari kuvaa haluaisi ottaa ja on epätoivoinen. Käyttäytyisi sitten kuten normaalit ihmiset.

En mä kyllä oikein ymmärrä tuota teidänkään hysteriaa lapsen kuvista. Ihanko oikeasti kuvittelet että siitä on lapselle jotain vahinkoa että anoppi näyttää tämän kuvaa työpaikallaan? Ketä satunnaista edes kiinnostaa jonkun mummon näyttämä kuva, sitä vilkaistaan eikä enää muisteta viiden minuutin kuluttua. 

Jos on mummot hysteerisia niin niin on myös jotkut vanhemmat. Tästä kuva-asiasta tehdään aivan valtavan mittaluokan asia. Ennen ne kuvat oli kirjahyllyssä eikä ketään haitaanut tai kiinnostanut. Nyt pitää pimittää lapsen kuvia ja selittää, että se on turvallisuusasia. Joopa joo. Pitääkö kaikesta tehdä suuri numero. Oikeesti, ei ketään kiinnosta se sun lapses.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kävi juuri viikonloppuna mieheni isoäiti ja kyllä taas muisti, miten eroa on kuin yöllä ja päivällä hänen ja anopin suhteen. Miehen isoäiti kunnioittaa minua äitinä, kysyy minulta jos haluaa antaa lapselle jotakin/tehdä jotakin hänen kanssaan, antaa lapsen olla rauhassa, eikä änkeä tämän iholle, kun lapsi ei pidä siitä jne. 

Anoppi taas änkeää heti lapsen kimppuun, kun ovesta pääsee sisään, jos en ole valmiudessa estämään tätä, koska lapsi ahdistuu kun ei pääse pois tuollaisesta tilanteesta. Lyttää minua äitinä "hienovaraisesti"; "Kyllä vielä jäi nälkä, täytyy antaa lisää ruokaa", "Kyllä voi antaa karkkia", "Vaippa on liian kireällä", "Vaatteet on kyllä aika ohuet" jne. Enköhän ole kolmessa vuodessa oppinut lastani tulkitsemaan ja hänestä huolehtimaan. Ja hän yritti antaa kuukauden ikäiselle vauvalle täytekakkua ja suuttui verisesti, kun kielsin ja vahdin, ettei anna.

Tuossa oli vain pieni katkelma kaikesta, mutta sitten anoppi ihmettelee, miksei ole paremmat välit, miksen anna lasta hoitoon jne. En kyllä anna lasta vielä kellekään hoitoon, mutta kuitenkin.

Sitten yksi iso solmukohta on kuvien ottaminen. Pitkän aikaa oli niin, etten antanut kenenkään ottaa lapsesta kuvia, koska anoppi oli laittanut niitä Facebookiin ilman lupaa (lapsemme ei ole lainkaan somessa meidän puolestamme ja turvallisuussyistä lapsesta ei saa puhua ihan kenelle vain), näytteli lapsesta kuvia ihan vieraillekin ihmisille töissä ja kaiken huipuksi kuulimme, että oli antanut kuvia lapsesta ties kenelle.

Meni yli puoli vuotta, että kukaan ei saanut ottaa lapsesta kuvia ja tästä tietysti itkettiin. Sitten annoin miehen isoäidille luvan ottaa kuvia, jos hän ei anna niitä kenellekään tai laita niitä mihinkään, vaan pitää itsellään. Sukulaisille voi tietysti näyttää, muttei antaa kuvia. Tämä siksi, että sukulaiset eivät välitä kiellosta, eivätkä ymmärrä, miksei saisi antaa kuvia ja näytellä kenelle vain. Hän on noudattanut tätä ainoaa ehtoa, joten saa ottaa kuvia lapsesta, mutta anoppi ei. Kun kuuli, että isomummu saa ottaa kuvia, nappasi vain kameran esille kun tuli käymään ja meinasi ottaa kuvia. Kun kielsin, alkoi kauhea vollotus, miksi hän ei saa ottaa. Joka ikinen kerta kun ollaan puheissa, inttää miksei saa näyttää ja antaa kuvia ja laittaa Facebookiin. Ihmekään, etten anna ottaa kuvia, kun ei aio kunnioittaa sitä, mitä sanon. Vaikkei minulla olisi mitään syytä noille ehdoille, tulisi hänen silti niitä kunnioittaa. Nyt sitten anoppi sai päähänsä kiristää, että saisi ottaa kuvia. Hän on velkaa miehelle, kun myi tämän puolesta jonkin miehen tavaran omalle kaverilleen, niin meni nopeammin kaupaksi. Sanoi sitten, ettei anna sitä rahaa miehelle, jos ei saa ottaa kuvia. 

Onneksi mieheni on aina puolustanut minua äidilleen ja on tukenani myös kuvausasiassa ja samaa mieltä siitä. Äitinsä aina soittaa ennen vierailua miehelle, että tämä antaisi luvan ottaa kuvia, kun hän ei minulta viitsi kysyä, kun kuitenkin kiellän ja sitten hänelle tulee paha mieli. Mies kieltää aina ja selittää samat syyt kuin aina. Anoppi ei ole nyt pariin vuoteen saanut ottaa kuvia, kun ei usko. Ja vaikka alkaisi puhumaan, että ei anna tai näytä kuvia, miksi uskoisin häntä? Hän on niin paljon antanut aihetta epäluottamukselle, mutta isomummu päinvastoin. Hän ei käsitä tätä sitten millään. Eikä sitäkään, miksi mies on nyt niin vihainen äidilleen, kun alkoi kiristämään, kun hän vain pari kuvaa haluaisi ottaa ja on epätoivoinen. Käyttäytyisi sitten kuten normaalit ihmiset.

En mä kyllä oikein ymmärrä tuota teidänkään hysteriaa lapsen kuvista. Ihanko oikeasti kuvittelet että siitä on lapselle jotain vahinkoa että anoppi näyttää tämän kuvaa työpaikallaan? Ketä satunnaista edes kiinnostaa jonkun mummon näyttämä kuva, sitä vilkaistaan eikä enää muisteta viiden minuutin kuluttua. 

Jos on mummot hysteerisia niin niin on myös jotkut vanhemmat. Tästä kuva-asiasta tehdään aivan valtavan mittaluokan asia. Ennen ne kuvat oli kirjahyllyssä eikä ketään haitaanut tai kiinnostanut. Nyt pitää pimittää lapsen kuvia ja selittää, että se on turvallisuusasia. Joopa joo. Pitääkö kaikesta tehdä suuri numero. Oikeesti, ei ketään kiinnosta se sun lapses.

No eihän se tuossa pointti olekaan. Jos äiti sanoo että ei kuvia niin ei kuvia. Ja jos joku on taipuvainen laatimaan omia sääntöjään sitä ehdottomampi pitää olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kävi juuri viikonloppuna mieheni isoäiti ja kyllä taas muisti, miten eroa on kuin yöllä ja päivällä hänen ja anopin suhteen. Miehen isoäiti kunnioittaa minua äitinä, kysyy minulta jos haluaa antaa lapselle jotakin/tehdä jotakin hänen kanssaan, antaa lapsen olla rauhassa, eikä änkeä tämän iholle, kun lapsi ei pidä siitä jne. 

Anoppi taas änkeää heti lapsen kimppuun, kun ovesta pääsee sisään, jos en ole valmiudessa estämään tätä, koska lapsi ahdistuu kun ei pääse pois tuollaisesta tilanteesta. Lyttää minua äitinä "hienovaraisesti"; "Kyllä vielä jäi nälkä, täytyy antaa lisää ruokaa", "Kyllä voi antaa karkkia", "Vaippa on liian kireällä", "Vaatteet on kyllä aika ohuet" jne. Enköhän ole kolmessa vuodessa oppinut lastani tulkitsemaan ja hänestä huolehtimaan. Ja hän yritti antaa kuukauden ikäiselle vauvalle täytekakkua ja suuttui verisesti, kun kielsin ja vahdin, ettei anna.

Tuossa oli vain pieni katkelma kaikesta, mutta sitten anoppi ihmettelee, miksei ole paremmat välit, miksen anna lasta hoitoon jne. En kyllä anna lasta vielä kellekään hoitoon, mutta kuitenkin.

Sitten yksi iso solmukohta on kuvien ottaminen. Pitkän aikaa oli niin, etten antanut kenenkään ottaa lapsesta kuvia, koska anoppi oli laittanut niitä Facebookiin ilman lupaa (lapsemme ei ole lainkaan somessa meidän puolestamme ja turvallisuussyistä lapsesta ei saa puhua ihan kenelle vain), näytteli lapsesta kuvia ihan vieraillekin ihmisille töissä ja kaiken huipuksi kuulimme, että oli antanut kuvia lapsesta ties kenelle.

Meni yli puoli vuotta, että kukaan ei saanut ottaa lapsesta kuvia ja tästä tietysti itkettiin. Sitten annoin miehen isoäidille luvan ottaa kuvia, jos hän ei anna niitä kenellekään tai laita niitä mihinkään, vaan pitää itsellään. Sukulaisille voi tietysti näyttää, muttei antaa kuvia. Tämä siksi, että sukulaiset eivät välitä kiellosta, eivätkä ymmärrä, miksei saisi antaa kuvia ja näytellä kenelle vain. Hän on noudattanut tätä ainoaa ehtoa, joten saa ottaa kuvia lapsesta, mutta anoppi ei. Kun kuuli, että isomummu saa ottaa kuvia, nappasi vain kameran esille kun tuli käymään ja meinasi ottaa kuvia. Kun kielsin, alkoi kauhea vollotus, miksi hän ei saa ottaa. Joka ikinen kerta kun ollaan puheissa, inttää miksei saa näyttää ja antaa kuvia ja laittaa Facebookiin. Ihmekään, etten anna ottaa kuvia, kun ei aio kunnioittaa sitä, mitä sanon. Vaikkei minulla olisi mitään syytä noille ehdoille, tulisi hänen silti niitä kunnioittaa. Nyt sitten anoppi sai päähänsä kiristää, että saisi ottaa kuvia. Hän on velkaa miehelle, kun myi tämän puolesta jonkin miehen tavaran omalle kaverilleen, niin meni nopeammin kaupaksi. Sanoi sitten, ettei anna sitä rahaa miehelle, jos ei saa ottaa kuvia. 

Onneksi mieheni on aina puolustanut minua äidilleen ja on tukenani myös kuvausasiassa ja samaa mieltä siitä. Äitinsä aina soittaa ennen vierailua miehelle, että tämä antaisi luvan ottaa kuvia, kun hän ei minulta viitsi kysyä, kun kuitenkin kiellän ja sitten hänelle tulee paha mieli. Mies kieltää aina ja selittää samat syyt kuin aina. Anoppi ei ole nyt pariin vuoteen saanut ottaa kuvia, kun ei usko. Ja vaikka alkaisi puhumaan, että ei anna tai näytä kuvia, miksi uskoisin häntä? Hän on niin paljon antanut aihetta epäluottamukselle, mutta isomummu päinvastoin. Hän ei käsitä tätä sitten millään. Eikä sitäkään, miksi mies on nyt niin vihainen äidilleen, kun alkoi kiristämään, kun hän vain pari kuvaa haluaisi ottaa ja on epätoivoinen. Käyttäytyisi sitten kuten normaalit ihmiset.

Ah, minäpä tunnistinkin sinut. En tiedä huomaatko nyt kun kirjoitit asian ylös, että siinä on jotain vähän outoa että lapsestanne (vai käyttäisinkö kuitenkin monikkoa?) ei saa puhua kenellekään muille kuin sukulaisille? Kuvien someen ja muualle jakelemisen kiellon ymmärrän, mutta se että kenelläkään ei saa olla kuvia lapsestanne ja että olette pyytäneet kaikkia tuhoamaan kaikki kuvat lapsestanne TAI toimittamaan ne teille, on aiheuttanut aika suurta huolta sinun mielesi voinnista ja jaksamisestasi kaikkien sukulaisten kesken. Tai se pelko, että teitä kuunnellaan ja katsellaan kotona..

En ole henkilö, jonka luulet tunnistaneesi, enpä ainakaan usko. Emme usko mieheni kanssa, että meitä tarkkaillaan/kuunnellaan, mutta kuten sanoin, turvallisuussyistä lapsesta ei saa antaa kuvia muille. Ja vielä vähemmän näytellä niitä täysin tuntemattomille ihmisille, mikä tarve siihenkin on?

Emmekä ole myöskään pyytäneet toimittamaan lapsen kuvia meille, vaan kuten kirjoitin, niitä saa tällä hetkellä vain isomummu pitää itsellään albumissa, koska häneen voi luottaa tässä asiassa. Muilla ei kuvia saa olla, koska eivät käsitä tämän kiellon tärkeyttä ja asettavat lapsen vaaraan toiminnallaan. Kuten joku sanoi, syitä voi olla useita, kun puhutaan turvallisuussyistä tällaisen asian yhteydessä, enkä sitä sen enempää avaa täällä. Pelottavaa, että tällaisia ihmisiä on näin paljon, jotka antavat piut paut vanhempien ohjeille ja säännöille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Argh alkaa menee jo hermo anoppiin. Joku aika sitten tuli viestiä kuinka hän niin kovasti haluais viettää lapsen kanssa iltapäivän kahdestaan. Veis puistoon ja syömään. Tässä ei sikäli ois mitään ongelmaa jos anoppi muistais meidän lapsen hengenvaaralliset allergiat ja osais ottaa ne huomioon. Nyt yritän kuumeisesti miettiä miten sanoisin nätisi et muuten kävis mutkun ei käy...

Toi on jo ihan kauniisti sanottu. Ajattele jos sanoisit saman omalle äidillesi tai kaverillesi.

Ihan hyvin voisi sanoa, että "olisi muuten kiva ajatus, mutta Helmin allergiat on sinulle niin hankalat muistaa etten uskalla päästää." Tuohon voisi halutessaan lisätä, että "voidaan kyllä kaikki mennä yhdessä joku päivä".

No siis jos järjellä ajattelee niin se on nätisti sanottu. Mutta anopille kun ollaan näistä niin monen monta kertaa sanottu niin vastaus on ollu luokkaa "kannattaahan sitä kokeilla jos on menny allergia ohi". Ei oo yks eikä kaks kertaa kun tällanen kokeilu on johtanu meillä sairaalaan.

No toihan on sitten ihan tosi hyvä vastaus, paitsi "muistaa" sanan tilalle "ymmärtää".

Ja jos jotain lisähuomautuksia tulee niin ei niihin tarvitse reagoida.

Näin ulkopuolelta katsoen toi tilanne näyttäytyy ihan selkeältä ja yksinkertaiselta, mutta ymmärän kyllä täysin miten tuntuu siltä, että olisi jotenkin velvollinen selittelemään tai pehmentämään "ei"-vastausta.

Mutta kun pitää vain mielessä, että ei on ei vaikka sen kuorrurttaisi sokerilla, neuvotteluvaraa ei ole kun lapsen turvallisuus on kyseessä :)

Niinhän se on ettei neuvotteluvaraa ole kun on lapsen turvallisuudesta kyse. Ei vaan jaksais enää anopin marttyyrikohtauksia kun sanoo tiukasti niin sit tulee näitä "mitenhän sen nyt nätisti sanois"- tilanteita. :)

Ongelma ratkennut... Sanoin että laitan lapselle allergioiden takia eväät mukaan että pääsevät puistoilemaan niin anoppi vastas "Menee näköjään liian hankalaksi niin antaa olla." Eväiden mukaan laittamisessa ei oo mulle mitään ongelmaa mutta tokihan siitä voi vetää herneen nenään..

Meillä lapsen täti ja setä ovat pari kuvaa meidän lapsista laittaneet facebookiin (ilman vanhempien lupaa), itse en yhtään sellaista, josta lapsen voisi tunnistaa. Mies ei edes ole facebookissa, eikä muussakaan somekanavassa. En kuitenkaan ole nostanut mekkalaa postatuista kuvista, vaikka en niiden julkaisusta tykkääkään. Mutta tuo, että mummu ei saa näyttää kuvia työpaikallakaan, niin menee jo ehkä vähän hysterian puolelle. Ne mummelin työkaveritko ovat uhka lapselle, jos mummu on vastahakoisille työkavereille lapsen kuvan vilauttanut?

Älä nyt hyvä ihminen ainakaan viranomaisille (neuvola) mene puhumaan mistään ongelmista lastenhoitoon liitten. Pahimmassa tapauksessa ilmoittavat vielä sossuille ja voit sanoa vauvallesi hei hei.