Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku analysoida tätä. Kirjoitinkin jo aikaisemmin, minulla on mt-ongelmainen alkoholistiäiti, joka myöskin toimi niin rajattomasti että oli pakko laittaa välit poikki.

Yksi epidosi oli tällainen: Odotin ensimmäistä lastani. Suvussa on yksi vakava sairaus, joka johtaa todennäköisesti kuolemaan. Asiaa tutkittiin, tehtiin ylimääräisiä ultria jne. Voitte kuvitella kuinka stressaavaa se oli, kun täyttä varmuutta terveydestä ei voinut saada ennen syntymää. Silloin ei ollut vielä geenitestiä ko. sairauteen. No, vauva syntyi terveenä. Meni jonkun aikaa kunnes äitini soitti ja rupesi paasaamaan kuinka kiitollinen hän on että vauva on elossa, SINÄ et voi kuvitellakaan kuinka pahalta tuntui odottaa ja odottaa, että selviäisikö vauva. Tämmöstä ja vähän muutakin settiä tuli jonkun aikaa. Olin aivan tyrmistynyt. Toki tiedän, että äitini on kokenut tuon saman stressin ja huolen, mutta oikeasti, kuinka kukaan voi sanoa äidille eli minulle, etten voi tietää miltä se epävarmuus, huoli ja tuska tuntui??? Miten? Miksi? Vauvani kasvoi minun sisällä, hän on minun lapseni, joten totta helvetissä tiedän miltä se tuntui. Sanoin nämä asiat äidille järkytykseni lomassa. Hän ei käsittänyt ollenkaan mistä puhuin. Onneksi ei olla enää tekemisissä... Tuo pisti kyllä miettimään. 

Samaa sarjaa:

Vanhempani erosivat 25v sitten, eivätkä ole olleet juuri ollenkaan sen jälkeen tekemisissä. Isäni sairastui syöpään. Sain äidiltäni (johon olin katkaissut välit pari vuotta aiemmin) meilin, jossa hän sääli itseään kuinka on niin vaikeaa kun "Pertti"kin nyt sairastui ja on se niin kamalaa.

Ei sanaakaan siitä, kuinka kyseessä oli MINUN isäni joka sairastui, ei sanaakaan kuinka se MINULLE ehkä oli vaikeaa. Hän ei edes käynyt katsomassa exäänsä, minä kävin, ja katsoin vierestä vajaan vuoden sitä kuolemaan johtanutta kamppailua, 400km päästä matkustaen aina kun pääsin. Mutta voi, kun äidillä oli niin rankkaa kun 25 vuoden takainen ex sairastui, enkä edes minä häntä ollut lohduttamassa. Hyvin tuli selväksi, kuinka hän ei aidosti pidä minua ihmisenä, persoonana ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Meitä on kaksi miniää, rajaton anoppi ja minä siinä mokasin liialla kiltteydellä.

Toinen miniä, paljon minua vanhempi, on aina pitänyt hyvin kylmät ja etäiset välit anoppiin. Tyyliin näkee jouluna ja syntymäpäivinä, lapset käy mummolassa itsenäisesti.

Itse yritin olla herttainen, anoppi sai tulla meille pitkäksi aikaa majailemaan kun esikoinen oli vauva( asuttiin silloin kaukana), kutsuttiin heitä aktiivisesti juhlapyhinä. Alun maireuden jälkeen anoppi näytti oikean luontonsa: haukkui minun sukuni, analysoi miten vaikea ja lapsellinen ihminen olen kun olen sellaisesta taustasta. Lapsille arvosteli kotiamme ja ruokiamme ja päsmäröi kaikessa. Vaati runsaasti lasten tapaamisia ja jos ei heti saanut niitä läpi, vänkäsi, meni selän takana mieheltä pyytelemään ja syyllisti. Joka viikonloppu olisi pitänyt varata hänelle. Oma perhe- elämämme alkoi kaventua vaativan tuppautujan takia. Oli aina vihainen kun vaatimuksiin ei suostuttu.

Nyt kadun miksi poltin siipeni enkä ollut viisas niinkuin toinen miniä joka osasi pitää etäisyyttä. Siis toki niin että välit on olemassa, etenkin lapsilla. Totaaliin välirikkoon pitää olla tosi painavat syyt.Mutta ei tuollaista ihmistä olisi pitänyt päästää omaan lapsiperhe- elämään rellestämään, kiusaamaan ja vaatimaan. On oikeus omaan rauhaan ja omaan elämään! Vanhan sitruunan jäkätykset vie iloa nuoren perheen elämästä.

Anoppi inhoaa nykyään minua paljon enemmän kuin toista etäistä miniää. Vaikka tarkoitukseni oli luoda häneen hyvät suhteet, pieleen meni. Omalle tytölleni neuvon tulevan anopin kanssa että pidä aluksi loitolla, tarkkaile. Koska jos heti päästät suden tupaan, sitä on vaikea häätää ilman pahoja kärhämiä.

Mun anopin lempi lausahdus on "älä ole noin lapsellinen/oletpa sinä lapsellinen".

Tämän kuulen aina seuraavissa tilanteissa:

1. Anoppi tulee kotiini haukkumaan minua ja pyydän häntä poistumaan.

2. Anoppi tonkii kaappeja ja pyydän häntä lopettamaan.

3. Olemme eri mieltä asiasta (myös miestä sanoo lapselliseksi jos mies on erimieltä äitinsä kanssa).

4. Jos kiellän antamasta vauvalle jotain mitä ei niin pienelle suositella syötäväksi.

5. Kun vaihdoin työpaikkaa ja aloitin eri alalle kouluttautumisen.

6. Kun en suostunut antamaan lapsia hoitoon 5 minuutin varoitusajalla anopille, kun olimme matkalla tapaamaan minun vanhempia toiselle paikkakunnalle.

Niiiiiiiiin ärsyttävää.

Anoppi on itse lapsellinen kun ei osaa keskustella asioista niinkuin aikuinen ihminen ja käyttäytyy rajattomasti.

Kehtaa vielä kiukutella kuin uhmaikäinen, jos joku ei mene oman pään mukaan.

Välit on poikki ja pysyy.

Ei ole ikävä, edes miehelläni ei ole äitiään ikävä.

Vierailija kirjoitti:

Itsepä olet miehesti ja vauvanteon valinnut..miksi valitat? Eroa jos et ole tyytyväinen tai keksi ratkaisu tilanteeseesi. Vituttaa perheelliset ja valittavat naiset, itse olette muksun päättäneet ko.miehen kanssa vääntää.

Onko sinulla ehdotusta, mitä vielä voisin tehdä tälle tilanteelle? Mikäli olet lukenut ketjun niin tiedät että peli on vihelletty poikki. Nyt kaikki on vain jälkimaininkia. Jos taas kommentoit noin paskantärkeään tyyliin lukematta ketjua, olet vain pönttö huutelija.

Aika hyvä tuo HS:n artikkeli. Ehkä turhankin korrekti, ottaen huomioon ongelman laajuuden ja vakavuuden. Kommenteissa ensimmäisenä ongelmana oli yllättäen "takakireät nuoret äidit". Sellaisiakin tapauksia varmasti on mutta uskoisin ongelman olevan pääsääntöisesti toisaalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://www.hs.fi/elama/art-2000005816542.html

Toivottavasti pääsette lukemaan. Oikein hyvä juttu. Ei tunnistettavia tarinoita täältä. Harmi että on vaan tilaajille mutta usein tulee päivän aikana ISään.

Perhesuhteiden asiantuntijan Minna Oulasmaan monta hyvää huomioita.

Kiitos tiedosta juuri tuota tunnistettavuutta olisinkin kysellyt kun itse en nää artikkelia.

Täällä aika vapaasti voi puhua mutta anoppi kyllä lukee hssää ihan päivittäin :)

Otin 2 viikkoo ilmaseks ton, et pääsee lukee. Onkohan mitkään noista kokemuksista täältä, en tunnistanu yhtään. Ja melko korrektisti kirjotettu. Mut hyvä ton asiantuntijan kommentti, et ongelma on todella yleinen ja lähes koskaan anoppi ei tajua olevansa yli-innokas. Jos jotkuu vaik tunnistais ittensä :)

No toivottavasti mun anoppi lukee sen ja valaistuu omasta käytöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on kaksi miniää, rajaton anoppi ja minä siinä mokasin liialla kiltteydellä.

Toinen miniä, paljon minua vanhempi, on aina pitänyt hyvin kylmät ja etäiset välit anoppiin. Tyyliin näkee jouluna ja syntymäpäivinä, lapset käy mummolassa itsenäisesti.

Itse yritin olla herttainen, anoppi sai tulla meille pitkäksi aikaa majailemaan kun esikoinen oli vauva( asuttiin silloin kaukana), kutsuttiin heitä aktiivisesti juhlapyhinä. Alun maireuden jälkeen anoppi näytti oikean luontonsa: haukkui minun sukuni, analysoi miten vaikea ja lapsellinen ihminen olen kun olen sellaisesta taustasta. Lapsille arvosteli kotiamme ja ruokiamme ja päsmäröi kaikessa. Vaati runsaasti lasten tapaamisia ja jos ei heti saanut niitä läpi, vänkäsi, meni selän takana mieheltä pyytelemään ja syyllisti. Joka viikonloppu olisi pitänyt varata hänelle. Oma perhe- elämämme alkoi kaventua vaativan tuppautujan takia. Oli aina vihainen kun vaatimuksiin ei suostuttu.

Nyt kadun miksi poltin siipeni enkä ollut viisas niinkuin toinen miniä joka osasi pitää etäisyyttä. Siis toki niin että välit on olemassa, etenkin lapsilla. Totaaliin välirikkoon pitää olla tosi painavat syyt.Mutta ei tuollaista ihmistä olisi pitänyt päästää omaan lapsiperhe- elämään rellestämään, kiusaamaan ja vaatimaan. On oikeus omaan rauhaan ja omaan elämään! Vanhan sitruunan jäkätykset vie iloa nuoren perheen elämästä.

Anoppi inhoaa nykyään minua paljon enemmän kuin toista etäistä miniää. Vaikka tarkoitukseni oli luoda häneen hyvät suhteet, pieleen meni. Omalle tytölleni neuvon tulevan anopin kanssa että pidä aluksi loitolla, tarkkaile. Koska jos heti päästät suden tupaan, sitä on vaikea häätää ilman pahoja kärhämiä.

Mun anopin lempi lausahdus on "älä ole noin lapsellinen/oletpa sinä lapsellinen".

Tämän kuulen aina seuraavissa tilanteissa:

1. Anoppi tulee kotiini haukkumaan minua ja pyydän häntä poistumaan.

2. Anoppi tonkii kaappeja ja pyydän häntä lopettamaan.

3. Olemme eri mieltä asiasta (myös miestä sanoo lapselliseksi jos mies on erimieltä äitinsä kanssa).

4. Jos kiellän antamasta vauvalle jotain mitä ei niin pienelle suositella syötäväksi.

5. Kun vaihdoin työpaikkaa ja aloitin eri alalle kouluttautumisen.

6. Kun en suostunut antamaan lapsia hoitoon 5 minuutin varoitusajalla anopille, kun olimme matkalla tapaamaan minun vanhempia toiselle paikkakunnalle.

Niiiiiiiiin ärsyttävää.

Anoppi on itse lapsellinen kun ei osaa keskustella asioista niinkuin aikuinen ihminen ja käyttäytyy rajattomasti.

Kehtaa vielä kiukutella kuin uhmaikäinen, jos joku ei mene oman pään mukaan.

Välit on poikki ja pysyy.

Ei ole ikävä, edes miehelläni ei ole äitiään ikävä.

Mun anoppi hoki tuota aina kun rajoja yritettiin asettaa.

Siis ei miehelle, vain minulle. Niinkuin olisin ollut ainoa joka ne rajat haluaa vaikka mies oli siinä mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on kaksi miniää, rajaton anoppi ja minä siinä mokasin liialla kiltteydellä.

Toinen miniä, paljon minua vanhempi, on aina pitänyt hyvin kylmät ja etäiset välit anoppiin. Tyyliin näkee jouluna ja syntymäpäivinä, lapset käy mummolassa itsenäisesti.

Itse yritin olla herttainen, anoppi sai tulla meille pitkäksi aikaa majailemaan kun esikoinen oli vauva( asuttiin silloin kaukana), kutsuttiin heitä aktiivisesti juhlapyhinä. Alun maireuden jälkeen anoppi näytti oikean luontonsa: haukkui minun sukuni, analysoi miten vaikea ja lapsellinen ihminen olen kun olen sellaisesta taustasta. Lapsille arvosteli kotiamme ja ruokiamme ja päsmäröi kaikessa. Vaati runsaasti lasten tapaamisia ja jos ei heti saanut niitä läpi, vänkäsi, meni selän takana mieheltä pyytelemään ja syyllisti. Joka viikonloppu olisi pitänyt varata hänelle. Oma perhe- elämämme alkoi kaventua vaativan tuppautujan takia. Oli aina vihainen kun vaatimuksiin ei suostuttu.

Nyt kadun miksi poltin siipeni enkä ollut viisas niinkuin toinen miniä joka osasi pitää etäisyyttä. Siis toki niin että välit on olemassa, etenkin lapsilla. Totaaliin välirikkoon pitää olla tosi painavat syyt.Mutta ei tuollaista ihmistä olisi pitänyt päästää omaan lapsiperhe- elämään rellestämään, kiusaamaan ja vaatimaan. On oikeus omaan rauhaan ja omaan elämään! Vanhan sitruunan jäkätykset vie iloa nuoren perheen elämästä.

Anoppi inhoaa nykyään minua paljon enemmän kuin toista etäistä miniää. Vaikka tarkoitukseni oli luoda häneen hyvät suhteet, pieleen meni. Omalle tytölleni neuvon tulevan anopin kanssa että pidä aluksi loitolla, tarkkaile. Koska jos heti päästät suden tupaan, sitä on vaikea häätää ilman pahoja kärhämiä.

Mun anopin lempi lausahdus on "älä ole noin lapsellinen/oletpa sinä lapsellinen".

Tämän kuulen aina seuraavissa tilanteissa:

1. Anoppi tulee kotiini haukkumaan minua ja pyydän häntä poistumaan.

2. Anoppi tonkii kaappeja ja pyydän häntä lopettamaan.

3. Olemme eri mieltä asiasta (myös miestä sanoo lapselliseksi jos mies on erimieltä äitinsä kanssa).

4. Jos kiellän antamasta vauvalle jotain mitä ei niin pienelle suositella syötäväksi.

5. Kun vaihdoin työpaikkaa ja aloitin eri alalle kouluttautumisen.

6. Kun en suostunut antamaan lapsia hoitoon 5 minuutin varoitusajalla anopille, kun olimme matkalla tapaamaan minun vanhempia toiselle paikkakunnalle.

Niiiiiiiiin ärsyttävää.

Anoppi on itse lapsellinen kun ei osaa keskustella asioista niinkuin aikuinen ihminen ja käyttäytyy rajattomasti.

Kehtaa vielä kiukutella kuin uhmaikäinen, jos joku ei mene oman pään mukaan.

Välit on poikki ja pysyy.

Ei ole ikävä, edes miehelläni ei ole äitiään ikävä.

Mun anoppi hoki tuota aina kun rajoja yritettiin asettaa.

Siis ei miehelle, vain minulle. Niinkuin olisin ollut ainoa joka ne rajat haluaa vaikka mies oli siinä mukana.

No se sananlasku menee: ”vävy ainamieluinen, miniä ei milloinkaan”. Ja niin ne anopit ajattelee.

Mun anoppi syyttää huonoista jäisistä välristä minua, miniää, vaikka ne välit oli jo 10v ennen minun tuloa kuvioon jäiset ja etäiset anopin ja pojan välillä. Johtuen juuri anopin narsismista.

Tää miniän syyttäminen omista virheistä on tosi kätevää! Ei tarvi ottaa vastuuta sanoistaan tai teoistaan ja voi jatkaa samaa rataa riehuen!

Kiinnostavuudestaan huolimatta ,nyt ollaan kyllä jo lähellä toistoa,mun täytynee lopettaa tämän keskustelun seuraaminen.Myönnän olen koukussa,mutta huomaan lukemisen aiheuttavan minussa v *tutusta,masentumista,epätoivoa ja ennenkaikkea tämä tappanut uskoni ihmisiin,perheeseen , normaaleihin ihmissuhteisiin.Lisäksi olen alkanut pelätä miten selviän jos minun pitää tulevaisuudessa kävellä munankuorilla ,en ole kovin hyvä siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://www.hs.fi/elama/art-2000005816542.html

Toivottavasti pääsette lukemaan. Oikein hyvä juttu. Ei tunnistettavia tarinoita täältä. Harmi että on vaan tilaajille mutta usein tulee päivän aikana ISään.

Perhesuhteiden asiantuntijan Minna Oulasmaan monta hyvää huomioita.

Kiitos tiedosta juuri tuota tunnistettavuutta olisinkin kysellyt kun itse en nää artikkelia.

Täällä aika vapaasti voi puhua mutta anoppi kyllä lukee hssää ihan päivittäin :)

Selkeästi tuon jutun materiaalina ei ole käytetty tätä ketjua. Jutussa kerrottiin että Hesarissa oli viime viikolla kysely aiheesta ja tämän kyselyn vastauksista on osia julkaistu jutussa.

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku analysoida tätä. Kirjoitinkin jo aikaisemmin, minulla on mt-ongelmainen alkoholistiäiti, joka myöskin toimi niin rajattomasti että oli pakko laittaa välit poikki.

Yksi epidosi oli tällainen: Odotin ensimmäistä lastani. Suvussa on yksi vakava sairaus, joka johtaa todennäköisesti kuolemaan. Asiaa tutkittiin, tehtiin ylimääräisiä ultria jne. Voitte kuvitella kuinka stressaavaa se oli, kun täyttä varmuutta terveydestä ei voinut saada ennen syntymää. Silloin ei ollut vielä geenitestiä ko. sairauteen. No, vauva syntyi terveenä. Meni jonkun aikaa kunnes äitini soitti ja rupesi paasaamaan kuinka kiitollinen hän on että vauva on elossa, SINÄ et voi kuvitellakaan kuinka pahalta tuntui odottaa ja odottaa, että selviäisikö vauva. Tämmöstä ja vähän muutakin settiä tuli jonkun aikaa. Olin aivan tyrmistynyt. Toki tiedän, että äitini on kokenut tuon saman stressin ja huolen, mutta oikeasti, kuinka kukaan voi sanoa äidille eli minulle, etten voi tietää miltä se epävarmuus, huoli ja tuska tuntui??? Miten? Miksi? Vauvani kasvoi minun sisällä, hän on minun lapseni, joten totta helvetissä tiedän miltä se tuntui. Sanoin nämä asiat äidille järkytykseni lomassa. Hän ei käsittänyt ollenkaan mistä puhuin. Onneksi ei olla enää tekemisissä... Tuo pisti kyllä miettimään. 

Sinä et ole oma persoonasi, vaan äidistä versonut jatke, kuin oksa. Äidin tunne-elämä on todellista ja vakavastiotettavaa, sinun ei, koska sinä et tavallaan ole "kukaan". Sinun lapsesi on alkujaan äidistäsi versonut jatke yhtälailla, äidilläsi on suorat ja itsestäänselvät oikeudet häneen. Varsin kajahtunutta mutta tunnistettavaa ajattelua. (Voin olla myös täysin väärässä mikä on itsestäänselvää mutta halusin silti mainita sen etten vaikuta besserwisseriltä)

Hyvää keskustelua täällä on käyty.

Ihan vähän pistää silmään asenne, että tässä ketjussa saa ainoastaan haukkua anoppeja ja kehua miniöitä.

Rikkaampaa olisi varmaan jos voitaisiin keskustella monelta kantilta, enkä usko, että kaikki miniätkään ovat virheettömiä. Kyllä aika moni nuoren naisen itsevarmuudella voi pahentaa tilannetta, erityisesti sen oman miehensä kohdalla.

Kärsimystä näissä tilanteissa riittää, ja se on ikävää. En minä hulluja anoppejakaan tässä puolusta.

Jotenkin tuntuu vaan, että ei ole kovin rakentavaa, jos kostonhimo on päällimäinen tunne ja viha sanelee ratkaisut.

Ihmisiä tietysti kaikki vain ollaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://www.hs.fi/elama/art-2000005816542.html

Toivottavasti pääsette lukemaan. Oikein hyvä juttu. Ei tunnistettavia tarinoita täältä. Harmi että on vaan tilaajille mutta usein tulee päivän aikana ISään.

Perhesuhteiden asiantuntijan Minna Oulasmaan monta hyvää huomioita.

Kiitos tiedosta juuri tuota tunnistettavuutta olisinkin kysellyt kun itse en nää artikkelia.

Täällä aika vapaasti voi puhua mutta anoppi kyllä lukee hssää ihan päivittäin :)

Selkeästi tuon jutun materiaalina ei ole käytetty tätä ketjua. Jutussa kerrottiin että Hesarissa oli viime viikolla kysely aiheesta ja tämän kyselyn vastauksista on osia julkaistu jutussa.

Juu, olihan minunkin pakko ottaa tuo kahden viikon tutustumistilaus tohon hesariin :) todella toivon, että anoppi lukee ajatuksella tuon artikkelin. Vaikkei jutussa ole tätä ketjua käytettykään niin kivasti samoja teemoja käsitellään.

Pari juttua oli ihan samoja kuin omassa elämässäni, vaikken niistä ole mihinkään koskaan kirjoittanutkaan, edes tänne.

Vierailija kirjoitti:

Hyvää keskustelua täällä on käyty.

Ihan vähän pistää silmään asenne, että tässä ketjussa saa ainoastaan haukkua anoppeja ja kehua miniöitä.

Rikkaampaa olisi varmaan jos voitaisiin keskustella monelta kantilta, enkä usko, että kaikki miniätkään ovat virheettömiä. Kyllä aika moni nuoren naisen itsevarmuudella voi pahentaa tilannetta, erityisesti sen oman miehensä kohdalla.

Kärsimystä näissä tilanteissa riittää, ja se on ikävää. En minä hulluja anoppejakaan tässä puolusta.

Jotenkin tuntuu vaan, että ei ole kovin rakentavaa, jos kostonhimo on päällimäinen tunne ja viha sanelee ratkaisut.

Ihmisiä tietysti kaikki vain ollaan.

Ja tää Pollyanna se vain jaksaa ja jaksaa.

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku analysoida tätä. Kirjoitinkin jo aikaisemmin, minulla on mt-ongelmainen alkoholistiäiti, joka myöskin toimi niin rajattomasti että oli pakko laittaa välit poikki.

Yksi epidosi oli tällainen: Odotin ensimmäistä lastani. Suvussa on yksi vakava sairaus, joka johtaa todennäköisesti kuolemaan. Asiaa tutkittiin, tehtiin ylimääräisiä ultria jne. Voitte kuvitella kuinka stressaavaa se oli, kun täyttä varmuutta terveydestä ei voinut saada ennen syntymää. Silloin ei ollut vielä geenitestiä ko. sairauteen. No, vauva syntyi terveenä. Meni jonkun aikaa kunnes äitini soitti ja rupesi paasaamaan kuinka kiitollinen hän on että vauva on elossa, SINÄ et voi kuvitellakaan kuinka pahalta tuntui odottaa ja odottaa, että selviäisikö vauva. Tämmöstä ja vähän muutakin settiä tuli jonkun aikaa. Olin aivan tyrmistynyt. Toki tiedän, että äitini on kokenut tuon saman stressin ja huolen, mutta oikeasti, kuinka kukaan voi sanoa äidille eli minulle, etten voi tietää miltä se epävarmuus, huoli ja tuska tuntui??? Miten? Miksi? Vauvani kasvoi minun sisällä, hän on minun lapseni, joten totta helvetissä tiedän miltä se tuntui. Sanoin nämä asiat äidille järkytykseni lomassa. Hän ei käsittänyt ollenkaan mistä puhuin. Onneksi ei olla enää tekemisissä... Tuo pisti kyllä miettimään. 

Sinä et ole oma persoonasi, vaan äidistä versonut jatke, kuin oksa. Äidin tunne-elämä on todellista ja vakavastiotettavaa, sinun ei, koska sinä et tavallaan ole "kukaan". Sinun lapsesi on alkujaan äidistäsi versonut jatke yhtälailla, äidilläsi on suorat ja itsestäänselvät oikeudet häneen. Varsin kajahtunutta mutta tunnistettavaa ajattelua. (Voin olla myös täysin väärässä mikä on itsestäänselvää mutta halusin silti mainita sen etten vaikuta besserwisseriltä)

Jotain tuollaista varmaan, mutta mistä ihmeestä moinen johtuu :/ Olen koko ikäni joutunut hänen oikkujensa mukaan elämään, varomaan sanomisia ja tekemisiä, niillä olisi voinut olla traagiset seuraukset. Kerran lapsena teinkin jotain "repäisevää" joka oli omaksi parhaakseni ja hän yritti itsemurhaa. Erittäin vaikea ja monimutkainen oli meidän suhteemme. Ymmärrän, että hänellä oli kurja lapsuus ja elämä, no niin oli minullakin enkä voinut enää antaa hänen kohdella minua ja perhettäni huonosti. Senkin huomasin, ettei hän toivo minulle mitään hyvää. Todella katkera ja kateellinen on siitä, että minulla on kunnollinen mies, kaksi lasta, siis normaali perhe. 

Vierailija kirjoitti:

hjälp kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisko joku analysoida tätä. Kirjoitinkin jo aikaisemmin, minulla on mt-ongelmainen alkoholistiäiti, joka myöskin toimi niin rajattomasti että oli pakko laittaa välit poikki.

Yksi epidosi oli tällainen: Odotin ensimmäistä lastani. Suvussa on yksi vakava sairaus, joka johtaa todennäköisesti kuolemaan. Asiaa tutkittiin, tehtiin ylimääräisiä ultria jne. Voitte kuvitella kuinka stressaavaa se oli, kun täyttä varmuutta terveydestä ei voinut saada ennen syntymää. Silloin ei ollut vielä geenitestiä ko. sairauteen. No, vauva syntyi terveenä. Meni jonkun aikaa kunnes äitini soitti ja rupesi paasaamaan kuinka kiitollinen hän on että vauva on elossa, SINÄ et voi kuvitellakaan kuinka pahalta tuntui odottaa ja odottaa, että selviäisikö vauva. Tämmöstä ja vähän muutakin settiä tuli jonkun aikaa. Olin aivan tyrmistynyt. Toki tiedän, että äitini on kokenut tuon saman stressin ja huolen, mutta oikeasti, kuinka kukaan voi sanoa äidille eli minulle, etten voi tietää miltä se epävarmuus, huoli ja tuska tuntui??? Miten? Miksi? Vauvani kasvoi minun sisällä, hän on minun lapseni, joten totta helvetissä tiedän miltä se tuntui. Sanoin nämä asiat äidille järkytykseni lomassa. Hän ei käsittänyt ollenkaan mistä puhuin. Onneksi ei olla enää tekemisissä... Tuo pisti kyllä miettimään. 

Sinä et ole oma persoonasi, vaan äidistä versonut jatke, kuin oksa. Äidin tunne-elämä on todellista ja vakavastiotettavaa, sinun ei, koska sinä et tavallaan ole "kukaan". Sinun lapsesi on alkujaan äidistäsi versonut jatke yhtälailla, äidilläsi on suorat ja itsestäänselvät oikeudet häneen. Varsin kajahtunutta mutta tunnistettavaa ajattelua. (Voin olla myös täysin väärässä mikä on itsestäänselvää mutta halusin silti mainita sen etten vaikuta besserwisseriltä)

Jotain tuollaista varmaan, mutta mistä ihmeestä moinen johtuu :/ Olen koko ikäni joutunut hänen oikkujensa mukaan elämään, varomaan sanomisia ja tekemisiä, niillä olisi voinut olla traagiset seuraukset. Kerran lapsena teinkin jotain "repäisevää" joka oli omaksi parhaakseni ja hän yritti itsemurhaa. Erittäin vaikea ja monimutkainen oli meidän suhteemme. Ymmärrän, että hänellä oli kurja lapsuus ja elämä, no niin oli minullakin enkä voinut enää antaa hänen kohdella minua ja perhettäni huonosti. Senkin huomasin, ettei hän toivo minulle mitään hyvää. Todella katkera ja kateellinen on siitä, että minulla on kunnollinen mies, kaksi lasta, siis normaali perhe. 

Narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä on kaksi miniää, rajaton anoppi ja minä siinä mokasin liialla kiltteydellä.

Toinen miniä, paljon minua vanhempi, on aina pitänyt hyvin kylmät ja etäiset välit anoppiin. Tyyliin näkee jouluna ja syntymäpäivinä, lapset käy mummolassa itsenäisesti.

Itse yritin olla herttainen, anoppi sai tulla meille pitkäksi aikaa majailemaan kun esikoinen oli vauva( asuttiin silloin kaukana), kutsuttiin heitä aktiivisesti juhlapyhinä. Alun maireuden jälkeen anoppi näytti oikean luontonsa: haukkui minun sukuni, analysoi miten vaikea ja lapsellinen ihminen olen kun olen sellaisesta taustasta. Lapsille arvosteli kotiamme ja ruokiamme ja päsmäröi kaikessa. Vaati runsaasti lasten tapaamisia ja jos ei heti saanut niitä läpi, vänkäsi, meni selän takana mieheltä pyytelemään ja syyllisti. Joka viikonloppu olisi pitänyt varata hänelle. Oma perhe- elämämme alkoi kaventua vaativan tuppautujan takia. Oli aina vihainen kun vaatimuksiin ei suostuttu.

Nyt kadun miksi poltin siipeni enkä ollut viisas niinkuin toinen miniä joka osasi pitää etäisyyttä. Siis toki niin että välit on olemassa, etenkin lapsilla. Totaaliin välirikkoon pitää olla tosi painavat syyt.Mutta ei tuollaista ihmistä olisi pitänyt päästää omaan lapsiperhe- elämään rellestämään, kiusaamaan ja vaatimaan. On oikeus omaan rauhaan ja omaan elämään! Vanhan sitruunan jäkätykset vie iloa nuoren perheen elämästä.

Anoppi inhoaa nykyään minua paljon enemmän kuin toista etäistä miniää. Vaikka tarkoitukseni oli luoda häneen hyvät suhteet, pieleen meni. Omalle tytölleni neuvon tulevan anopin kanssa että pidä aluksi loitolla, tarkkaile. Koska jos heti päästät suden tupaan, sitä on vaikea häätää ilman pahoja kärhämiä.

Mun anopin lempi lausahdus on "älä ole noin lapsellinen/oletpa sinä lapsellinen".

Tämän kuulen aina seuraavissa tilanteissa:

1. Anoppi tulee kotiini haukkumaan minua ja pyydän häntä poistumaan.

2. Anoppi tonkii kaappeja ja pyydän häntä lopettamaan.

3. Olemme eri mieltä asiasta (myös miestä sanoo lapselliseksi jos mies on erimieltä äitinsä kanssa).

4. Jos kiellän antamasta vauvalle jotain mitä ei niin pienelle suositella syötäväksi.

5. Kun vaihdoin työpaikkaa ja aloitin eri alalle kouluttautumisen.

6. Kun en suostunut antamaan lapsia hoitoon 5 minuutin varoitusajalla anopille, kun olimme matkalla tapaamaan minun vanhempia toiselle paikkakunnalle.

Niiiiiiiiin ärsyttävää.

Anoppi on itse lapsellinen kun ei osaa keskustella asioista niinkuin aikuinen ihminen ja käyttäytyy rajattomasti.

Kehtaa vielä kiukutella kuin uhmaikäinen, jos joku ei mene oman pään mukaan.

Välit on poikki ja pysyy.

Ei ole ikävä, edes miehelläni ei ole äitiään ikävä.

Mun anoppi hoki tuota aina kun rajoja yritettiin asettaa.

Siis ei miehelle, vain minulle. Niinkuin olisin ollut ainoa joka ne rajat haluaa vaikka mies oli siinä mukana.

Minun anoppi ei myöskään suostunut uskomaan, että poika haluaisi rajoittaa äitinsä tunkeutumista.

Ennen kuin olimme tavanneet niin mies oli jo luovuttanut äitinsä suhteen ja anoppi kulki poikansa asunnossa miten halusi.

Kävi siis siellä siivoamassa ja käski poikansa joka päivä kotiin kahville ja syömään.

Teki eväät ja kiikutti ne poikansa asuntoon jääkaappiin.

Minusta olikin outoa, ensimmäistä kertaa kun olin miehen luona, että siellä oli niin siistiä.

Ei likapyykkiä, ei roiskeita, roskis oli tyhjä, ei pölyä tms.

No totuus valkeni minulle ikävällä tavalla, aloimme katsella yhteistä asuntoa (asuimme eri paikkakunnilla) enkä siis tiennyt, että anoppi asui käytännössä naapurissa (samalla tiellä kuin pojan sen hetkinen asunto).

Työllistyin sille paikkakunnalle ja muutin miehen yksiöön.

Menimme sinä samaisena viikonloppuna juhlimaan kun olimme löytäneet sopivan asunnon meille ja olimme viikonlopun hotellissa 300kilometrin päässä.

Kun palasimme miehen asunnolle, ensimmäisenä ihmettelin, että kenkäni olivat siirtyneet kenkätelineeseen. Sivuutin sen ajattelemalla, että mies oli ne sinne laittanut.

Sitten kun laitoin olohuoneeseen valot ja näin, että matto on suoristettu ja sohvalle oli ilmestynyt viikattua puhdasta pyykkiä. Olin hämilläni.

Keittiöön mennessä huomasin, että pari mukia oli kadonnut tiskialtaasta ja ilmestynyt puhtaana kaappiin ja tiskikone oli tyhjennetty.

Kysyin mieheltä, että eikö me jätetty likaset astiat tiskikoneeseen, että miten ihmeessä ne ovat kaapissa (luulin jo, että mielenterveyteni on mennyt).

Sitten kuulin, että käytännössä anoppi hiiviskelee asunnossa kun emme ole paikalla (ajatus karmi selkärankaani).

Kun muutimme, olisi anoppi halunnut sinne vara-avaimen.

Mies kieltäytyi, se oli anopin mielestä minun vikani.

Anoppi ilmestyi aina oudosti paikalle kun riitelimme (??????) Ja tuli puolustamaan poikaansa.

Minusta kehkeytyi tuossa aikamoinen anopin sylkykuppi, halveksunnan kohde ja kynnysmatto.

Olin näkymätön anopille, millään tekemälläni, mielipiteelläni tai haluamisellani ei ollut mitään väliä.

Anoppi alkoi tunkeutua asuntoon (kun ei sitä avaintakaan saanut) kun olin yksin kotona.

Mies veteli rajoja (anoppi ei uskonut), minä vetelin rajoja (anoppi oletti, että olin aikaisemmin laittanut pojan äitiään vastaan näissä raja hommissa sitte), yhdessä vedeltiin rajoja. Mutta ei. Mikään ei auttanut.

Anoppi oli mukava vain appiukon ollessa paikalla, selän takana kamalaakin kamalampi.

Mies joutui katkaisemaan välit äitiinsä kun enää muu ei auttanut.

Tämä anopin tunkeutuminen söi hyvällä vauhdilla meidän suhdetta ja sen tulevaisuutta.

Anoppi oli kerennyt kaikille jo kertomaan, että "he varmaan eroavat. Ei minun "yrjö" varmasti halua tuollaista akkaa, joka rajoittaa pojan äidin kyläilyä".

Poika katkaisi välit, nyt anoppi selittelee "yrjö on tullut hulluksi sen akan manipuloinnista, ei tuollaista heikkoa yksilöä kaivata tähän perheeseen!"

Anoppi aina piti minua epävakaana (itkin kaksi kertaa kun anoppi haukkui minua), hulluna, uskoi että kiusaan hänen poikaansa.

Edelleen yhdessä ollaan (ilman kolmatta pyörää) ja nyt takana jo 2 vuotta ilman anoppia.

En itse uskoisi varmasti tätä ketjua jos lukisin tämän ennenkuin tapasin oman nykyisen anoppini.

Mutta olisinpa lukenut tämän ennen kuin tapasin anoppini, täällä on paljon neuvoja ja tiedän, että olisin näillä tiedoilla pärjännyt paljon paremmin, harmikseni kuljin kivisen tien kun nousin anopin kengän alta kasvattamaan uuden selkärangan.

T. Anopin kynsistä selvinnyt

P.s.

Minullakin meni pitkään (välien katkaisun jälkeen) saada oma itsetunto takaisin, löytää se oma ihmisarvo.

Eikä meillä ollut/ole edes lapsia.

Tulevaisuuden suunnitelmissa lapsia kyllä on ja toivon, ettei anoppi nosta päätään enää ylös silloin.

Vierailija kirjoitti:

Hyvää keskustelua täällä on käyty.

Ihan vähän pistää silmään asenne, että tässä ketjussa saa ainoastaan haukkua anoppeja ja kehua miniöitä.

Rikkaampaa olisi varmaan jos voitaisiin keskustella monelta kantilta, enkä usko, että kaikki miniätkään ovat virheettömiä. Kyllä aika moni nuoren naisen itsevarmuudella voi pahentaa tilannetta, erityisesti sen oman miehensä kohdalla.

Kärsimystä näissä tilanteissa riittää, ja se on ikävää. En minä hulluja anoppejakaan tässä puolusta.

Jotenkin tuntuu vaan, että ei ole kovin rakentavaa, jos kostonhimo on päällimäinen tunne ja viha sanelee ratkaisut.

Ihmisiä tietysti kaikki vain ollaan.

Onhan täällä palstalla ollut aloituksia rajattomista miniöistä tai lapsistakin, jotka vaikka vaativat jatkuvaa lastenhoitoa isovanhemmilta, mutta se on ihan eri aihe.

Millään keskustelulla ei lapsenlapset muutu isovanhempien lapsiksi tai appivanhempien valta lapsensa perheeseen ei keskustelemalla kasva.

Se on varmaan usein se anopin virhe kuvitella, että miniän pitää neuvotella ja tehdä kompromissejä siitä miten paljon anoppi saa määrätä lapsensa perheessä. Kun oikeasti ei tarvitse, ei ketään sukulaista tarvitse päästää perheeseen vaikka kuinka se haluaisi ja lupaisi olla ihan kiltisti.

Ei tuo nyt niin vakavaa kuiteskaan ole. Miehesi ei halua olla kylvämässä eripuraa ja se ei myöskään nää asiaa niin dramaattisena että osaa ottaa lungisti:)

Ei teil oo mtn hätää:) Anna nyt appivanhempien myös iloita asiasta,he voivat olla asialla ihan puhtaasta ilosta.

Olen seurannut ketjua jo jonkun aikaa, mutten ole kommentoinut aikaisemmin. tsempit kaikille rajattomien isovanhempien kanssa painiville.

Omassa anopissani on rajattoman ihmisen piirteitä, mutta ihan noin pahaksi tilanne ei päässyt. Asuimme lähes appivanhempiemme naapurissa ja anoppi lappoi kylässä esikoisemme synnyttyä lähes päivittäin. En halua kertoa tarkemmin tunnistamisen pelossa, mutta muutimme pois kaupungista ja tilanne helpotti ja välit säilyivät ja ovat jopa lämmenneet.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo nyt niin vakavaa kuiteskaan ole. Miehesi ei halua olla kylvämässä eripuraa ja se ei myöskään nää asiaa niin dramaattisena että osaa ottaa lungisti:)

Ei teil oo mtn hätää:) Anna nyt appivanhempien myös iloita asiasta,he voivat olla asialla ihan puhtaasta ilosta.

Oletko käyttänyt tänään päihteitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvää keskustelua täällä on käyty.

Ihan vähän pistää silmään asenne, että tässä ketjussa saa ainoastaan haukkua anoppeja ja kehua miniöitä.

Rikkaampaa olisi varmaan jos voitaisiin keskustella monelta kantilta, enkä usko, että kaikki miniätkään ovat virheettömiä. Kyllä aika moni nuoren naisen itsevarmuudella voi pahentaa tilannetta, erityisesti sen oman miehensä kohdalla.

Kärsimystä näissä tilanteissa riittää, ja se on ikävää. En minä hulluja anoppejakaan tässä puolusta.

Jotenkin tuntuu vaan, että ei ole kovin rakentavaa, jos kostonhimo on päällimäinen tunne ja viha sanelee ratkaisut.

Ihmisiä tietysti kaikki vain ollaan.

Onhan täällä palstalla ollut aloituksia rajattomista miniöistä tai lapsistakin, jotka vaikka vaativat jatkuvaa lastenhoitoa isovanhemmilta, mutta se on ihan eri aihe.

Millään keskustelulla ei lapsenlapset muutu isovanhempien lapsiksi tai appivanhempien valta lapsensa perheeseen ei keskustelemalla kasva.

Se on varmaan usein se anopin virhe kuvitella, että miniän pitää neuvotella ja tehdä kompromissejä siitä miten paljon anoppi saa määrätä lapsensa perheessä. Kun oikeasti ei tarvitse, ei ketään sukulaista tarvitse päästää perheeseen vaikka kuinka se haluaisi ja lupaisi olla ihan kiltisti.

Tosiaan skaala on varmasti aika laaja, niin toiminta- kuin myös sietoskaala.

Itsellä ei ole vielä ns. tilanne päällä; nuoret aikuiset tyttäreni eivät ole vielä saaneet lapsia, vävyjä on olemassa tosin. Nuoret parit elävät kumpainenkin hyvin itsellistä elämää, ovat eläneet jo vuosia. Toki on tapailtu, juhlia vietetty yhdessä, pidetään sekä tyttöjen että vävyjen kanssa yhteyttä viikottain wapin avulla ja soitellen. Mutta yhteisille lomille heillä ei ole ollut halua lähteä (ymmärrän sen, kun on työt ja lomapäiviä vähän, mieluummin lomia viettävät puolisojen ja kavereiden kesken), usein on muuta, ei sovi.

Luonnollisesti olen ajan lisääntyessä tehnyt uraa, minulla on harrastuksia, ystäviä, tekemistä. En istu kotona kädet ristissä odotellen koska tyttäret minua tarvitsevat. Samoin on tehnyt mieheni, tyttöjen isä. Matkustellaan yhdessä, eletään elämää. Tämä on (tällä hetkellä) kaikille osapuolille ok asia.

Jännittää vähän mitä sitten tapahtuu, jos alkaa tulla lapsenlapsia. Totta kai haluan tutustua lapsenlapsiini, haluan ennen kaikkea tukea tyttärieni nuorta äitiyttä (ja myöhempääkin). Mutta miten saan ajan riittämään? En välttämättä halua luopua kaikesta siitä mitä nyt teen.

Tunnustan, että tähän vaikuttaa juuri mummiksi tulleen ystävättäreni tilanne ja voivotukset. Hänellä nyt muutama lapsenlapsi on ja kas, yllättäen niin itsenäiset ja erilliset lapset ovat alkaneet tupsahtaa vanhempiensa kotiin ihan ilmoittamatta ja koska vaan. Hoitopalveluja tarvitaan ja loukkaannutaan jos isovanhemmilla on muuta menoa. Ystävälliseen epäämiseen (sorry, nyt ei onnistu, on muuta) jopa kysytään, että mitä muuta!!! Että yhtäkkiä täytyy alkaa selvitellä tekemisiään lapsilleen. (Olen kehottanut ystävätärtä sanomaan että suunniteltiin juuri papan kanssa harrastaa villiä sm-seksiä.)

Oma äitini oli aika tunkeutuva, eikä anoppi ollut hirveästi parempi; ennen kuolemaansa anopin vauhti tietysti vielä vähän kiihtyi, kun tiesi olevansa sairas ja loppunsa lähellä ja tarvitsikin paljon apua. Äiti on narsistisesti vaurioitunut, mikä on näkynyt mm. tuossa, että minä olen "tyttö" ja kaikkeen mitä kertoisin on äidilläni parempi tarina vastattavana, minun elämääni tavallaan ei ole. On ollut pakko oppia vähän pitämään äitiin etäisyyttä. Että sellaista ihan ns. hyvää mallia ei minullakaan tähän mahdolliseen tulevaan tilanteeseeni kyllä ole. 

Mietityttää. Miten sitten ollaan ei rajaton mutta sopivasti rajaava isovanhempi.