Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(

Muita ajatuksia herättäneitä asioita tässä ketjussa: Väite, että riitaan tarvitaan aina kaksi. Ei todellakaan tarvita narsistin kanssa. Ymmärrän myös, että jos joku sanoo, että tanssii kun hankala ihminen kuolee. Itsekin olen varmasti ennemmin huojentunut kuin surullinen, kun äidistäni aika jättää. Tosiaan, tässä ketjussa puhutaan hankalista henkilöistä. Ei normaaleista, eikä tämä ketju tarkoita, että kaikki anopit on pahoja. Silti on hyväksyttävä, että osa on. Meitä on moneen junaan. On varmasti hankalia miniöitä, hankalia aikuisia lapsia jne..

Itsekin äitinä olen kiitollinen jos joku ottaa vauvani syliin, en silti hyväksyisi, jos minua yritettäisiin eristää. Meillä on vähäiset tukiverkot ja kyllä sitä joskus on tullut haaveiltua, että olisi ihanaa kun joskus joku tulisi kotiin ja sylittelisi vauvaa, pukluttaisi tai vaihtaisi vaipan ja itse saisi kotihommia tehtyä. Ensimmäisen kohdalla asian kanssa kipuilin enemmän, kun anoppi oli jo kymmenen vuotta kysellyt lapsenlapsien perään, joten sitä oletti, että olisivat enemmän sitten auttaneet. Auttavat jonkinverran ja olen siitä kyllä kiitollinen. Silti on rasittavaa lukea lehdistä, kuinka niissä ratkaisu lapsiperhearkeen on, että joku tulee kotiin auttamaan. Meillä ei ole sellaista mahdollisuutta. Toisen kohdalla olen sitten jo alusta asti koittanut keksiä ratkaisuja, kuinka asioista selvitään perheen kesken.

Niille mummoille, jotka pelkäävät, että kukaan miniä ei halua antaa lasta syliin, niin siihen en usko. Kyllä vauvaa saa kannatella arjessa paljonkin. Monihan täällä haaveilee juuri siitä yhteisöllisyydestä. Vinkkinä isovanhemmille, moni olisi enempi tyytyväinen, kun saisi kotiin apua. Pienet asiatkin on isoja vauvaperhearjessa. Esim. vauvan vahtiminen, kun saunassa käy. Meillä anoppi olettaa, että käymme siellä ja valittaa, kun käymme harvoin. Se vaan on haasteellista kahden lapsen kanssa, kun vauvan rytmit ei ole vielä säännölliset. Molemmat tarvii päiväunet ja usein ne on eriaikaan. En haluaisi lasten unia katkoa siksi, että mummo näkee lapsia. Mummon olisi itse helpompi ajaa meille kylään. Se mikä tässä keskustelussa on noussut esiin on, että on tärkeää kunnioittaa vauvan äitiä ja noudattaa hänen ohjeita ja tukea siinä äitiydessä. Aina ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta pääasia, että lapsi voi hyvin.

Tsemppiä AP:eelle! Vaikka tällähetkellä miehesi on katkaissut välit vanhempiinsa, niin uskon, että hänellä on vielä suuri työ itsetunnon ja itsetuntemuksen kanssa. Asia tulee vaikuttamaan vielä pitkään, vaikka sen ei haluaisi vaikuttavan.

Luin taannoin jonkun perhesuhteidrn ongelmat tms kirjan jossa sanottiin että juuri missään muualla kuin suomessa, ei ole niin konfliktinpelkoista kansaa. Täällä pelätään ja vältetään riitaa, niellään loukkaukset ja törkeydet, sallitaan ihmisten tunkea kotiin määräämään, ihan mitä vaan kunhan ei tulis riitaa.

Sen sijasn eteläeurooppalaisissa suvuissa riidellään koko ajan ja kovaa. Ei jää hampaankoloon niinkuin meillä.

Vierailija kirjoitti:

Mediassa toitotetaan sukupolvien harmonisesta yhteiselosta ja siitä miten paljon perheet saa apua isovanhemmilta.

En ole varmaan yhtään sisustuslehteä lukenut, missä talossa ei olisi vaikka mitä peritty sukulaisilta ja missä ei isoäiti olisi kutonut mattoja jne.

Melkein joka numerossa on myös paritalo, jossa toista päätä asuu perhe ja toista päätä isovanhemmat.

Ai? Ja et usko ,että harmonia on mahdollista koska se ei ole onnistunut sinun kohdallasi.

En lue mainitsemiasi lehtiä joten en niistä kiiltokuvista en tiedä.

Vaikka tämä on ketju häiriintyneistä akoista ja jokusesta ukostakin niin edelleen : on myös toimivia suhteita.

Tällä en vähättele näiden mt-potilaiden uhreja.Tässä vaiheessa tätä keskustelua hieman nyppii tämä mustavalkoisuus.

Tämä viestiketju toi kyllä valtavasti (ikäviä) muistoja pintaan! Itselläni on "hirviö"appi,  anoppi on myötäilijä. Appi on jotenkin suuruudenhullu tyyppi, luuli että hän on se joka päättää perheen asiat, kasvattaa lapset, määrää poikansa perheen asiat, antaa viisaat neuvot joita sitten totellaan jne. Saattoi ilmestyä kotiimme kutsumatta, ja arvosteli kaikkea tekemäämme. Mikään ei koskaan kelvannut, kaikki oli aina väärin tehty. Oli todella alentuva, ja jos joskus joutui apua pienten lasten kanssa pyytämään, valitti ja huokaili miten raskasta oli hoitaa jne... kuitenkin olisi pitänyt istua mummolassa useita kertoja viikossa ilmeisesti palvovasti tuijottamassa ja appiukon viisaita juttuja ihailevasti kuuntelemassa. Jos komensin kotona lastamme, niin saattoi "puhua ylitseni" ja mitätöidä lapselle antamani käskyt. Hymyili päälle omahyväisesti, että huomasinko varmasti miten hän oli näyttänyt miten tilanne pitää hoitaa. Että otappa nyt kokematon miniä mallia hänestä, kun hän tämän homman osaa... 

4 vuotta jaksoin, ja sitten naksahti. Olin joutunut pyytämään lääkärikäyntini ajaksi appivanhemmat kotiini lapsia vahtimaan, ja appiukko erehtyi narisevalla äänellä sanomaan: "Kai se on pakko hyysätä, kun on hyysäämään ruvennut". Se jotenkin oli viimeinen niitti pitkään jatkuneeseen tilanteeseen. Mietin asiaa, ja kun palasin kotiin, sanoin että olin pahoittanut mieleni, että jos ainoiden lastenlasten hoivaaminen on heille niin vastenmielistä, tai eivät koe jaksavansa, niin ei tarvitse hoitaa. Pärjäämme kyllä. Että voimme käydä kylässä muuten. 

Siitä alkoi sellainen show, etten olisi voinut kuvitella. Minulle huudettiin, miten HÄN kyllä tuntee poikansa paremmin kuin minä, miten HÄN on poikansa oikea perhe en minä, miten en ole miniänä tällä käytöksellä enää pitkään, miten HÄN on aina ajatellut muiden parasta ja uhrautunut muiden eteen, miten HÄN vain neuvoo kun näkee tilanteen olevan hyviä neuvoja vaille, miten MINÄ olen ilkeä ja en anna heidän olla lapsille oikeasti läsnä blaa-blaa-blaa. Ihan uskomattomia juttuja. Lopetin sen jälkeen mummolassa käynnit hetkeksi kokonaan, mies sai käydä lasten kanssa kyllä, siihen en puuttunut. Appi suuttui siitä, etten enää tullut. Oli lyönyt nyrkkiä pöytään miehelle, että "Marjukan" pitää tulla myös tänne! Minä MÄÄRÄÄN että "Marjukka" tulee tänne myös! En mennyt. Minua ei p***le enää pompotella.

Tästä on nyt vuosia aikaa ja välimme ovat etäisen kohteliaat. Käyn muutamia kertoja vuodessa mummolassa muun perheen kanssa, mutta aika usein menevät ilman minua. Jokakerta mieheltä kysytään ivallisesti, missä olen. Asia siis appiukkoa vieläkin kaihertaa, kun ei pysty minua määräämään. Muutaman kerran olen kokeillut, kun ovat vihjailleet ettei lapsia ole pitkään aikaan nähty, ja antanut lapset vaikkapa hetkeksi ilman vanhempia kylään, mutta appi luulee heti että nyt hän on taas vallankahvassa ja aloittaa "perheen-pää"-häröilynsä. Silloin vedän taas käsijarrusta ja emme pyydä hoitoapua pitkään aikaan. Hoitoapua onkin näihin vuosiin mahtunut vain muutamia kertoja, kun appiukko ei vaan ymmärrä paikkaansa.

Kumpaakaan appivanhempaa ei kiinnosta oikeasti lasten kuulumiset tai heidän kanssaan leikkiminen jne, jos olemme koko perheen voimin kylässä (pitkän rankutuksen jälkeen), appivanhemmat tuijottaa telkkaria ja eivät edes huomaa lapsia. Kerran ujohko kuopus yritti kertoa jotain hänelle tärkeää asiaa, niin anoppi työnsi lapsen pois edestään, koska halusi nähdä telkkarissa olevan mainoksen paremmin...

Että tsemppiä ap, mä ymmärrän sua niiiiin hyvin! Ja vaikka tilanne olisi nyt raskas ja tukala, niin jaksa vaan sitkeästi. Se oman perheen rauha ja seesteisyys ilman ylimääräisiä pomottajia palkitsee!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mediassa toitotetaan sukupolvien harmonisesta yhteiselosta ja siitä miten paljon perheet saa apua isovanhemmilta.

En ole varmaan yhtään sisustuslehteä lukenut, missä talossa ei olisi vaikka mitä peritty sukulaisilta ja missä ei isoäiti olisi kutonut mattoja jne.

Melkein joka numerossa on myös paritalo, jossa toista päätä asuu perhe ja toista päätä isovanhemmat.

Ai? Ja et usko ,että harmonia on mahdollista koska se ei ole onnistunut sinun kohdallasi.

En lue mainitsemiasi lehtiä joten en niistä kiiltokuvista en tiedä.

Vaikka tämä on ketju häiriintyneistä akoista ja jokusesta ukostakin niin edelleen : on myös toimivia suhteita.

Tällä en vähättele näiden mt-potilaiden uhreja.Tässä vaiheessa tätä keskustelua hieman nyppii tämä mustavalkoisuus.

ÖH. JUU, NIINHÄN KIRJOITIN. NOT

Tää on vertaistukiketju. Googleta mikä se on.

Ja jos et edes lue ko lehtiä, ei kai sinun kannata sitten keskuatella niistä,

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän vaikeaa on pistää vastaan! Se on se tilanne, kun toisen käyttäytyminen on päällisin puolin tosi mukavaa ja kivaa, ja kaikkensa tekee auttaakseen meitä ja itselle tulee vaan epäkiitollinen olo, kun apu ei kelpaa. Sitä alkaa oikeasti epäilemään itseään! Vasta kun luin täältä monia samoja kokemuksia ja kirjoitin omiakin, niin alkoi tuntua todella absurdilta, että auttamisen nimissä minun mielipiteitäni ja tapojani vähätellään (jopa lapsen edessä) ja jos yritän sanoa, millaista apua toivoisin (tai en mitään), niin "mikään ei kelpaa".

Ja oikeasti, nolottaa kertoakin, mutta yhden kerran sukulaisia oli tulossa meille kylään. Olimme siivonneet miehen kanssa ja olin leiponut pientä tarjottavaa. Isoäiti sitten alkoi ihan pokkana siivota ja leipoa, kun nämä kyläilevät sukulaiset "on niin tarkkoja siisteydestä ja vähän nirsoja tarjoilujen suhteen". Jäätiin miehen kanssa ihan sanattomiksi, kiva tapa sanoa, että meidän jälki ei ole tarpeeksi hyvää. Siinä hän vielä siivouksen ja leipomisen päätteeksi kattoi pöydän ja vieraiden tultua otti heidät vastaan, kiitteli tuliaisista ja kaikin puolin emännöi. Siis meidän kotona! Olin siihen mennessä asunut 10 vuotta omillani, ja ihan pätevästi osannut aiemmin vieraita kahvitella. Hävettävästi jäädyin ja lamaannuin totaalisesti siinä, koska en vaan voinut uskoa sitä tilannetta todeksi. En ole koskaan tuntenut itseäni niin ulkopuoliseksi omassa kodissani. Ja kun tästä sanottiin, niin tämäkin totta kai isovanhempien mielestä on ihan normaalia toimintaa ja tietysti käsittämätöntä mielenpahoitusta meidän puolelta. Näistä meidän "turhista loukkaantumisista" saisi vaikka kirjan kirjoitettua. :D

Mun anopin bravuuri on alkaa kaikissa lastenjuhlissa siivoamaan, jos ei saa lapsilta(!) tarpeeksi huomiota.

Siis anoppini kuuluu tähän rajattomat isovanhemmat kategoriaan, on yritetty omia vauvoja ja lapsia, kutsuttu itseä äidiksi lapsille, yritetty olla antamatta vauvaa takaisin äidille, pyydetty hoitoon viikon ikäistä, pyydetty yökylään ennen kuin vauva osaa edes istua jne.

Muutoin anoppi ei meillä kyllä siivoa, sillä ollaan tehty selväksi ettei meidän tiskirätit kuulu kuin talon väen käteen, mutta aina kun on runsaasti ihmisiä ympärillä hän haluaa, että lapset pyörivät hänen ympärillään (myös hänen sukulaiset käy, mutta loukkaantuminen tulee siitä jos lapset ovat jonkun minun puolen sukulaisen kanssa). Jos näin ei tapahdu hän yrittää mennä keittiöön oikein näkyvästi tiskaamaan tyyliin "täällä minä mummo poloinen raadan". Kymmenen vuotta olen katsonut kuviota, ja huomannut että parhaiten toimii kun sanon muiden kuullen "Ai onko täällä sinun mielestäsi liian sotkuista. Kyllä tämä meille kelpaa, joten lopetahan nyt. Sitten kun ei kelpaa, niin palkataan siivooja"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa yhdessä linkissä miniää verrattiin "portin vartijaksi".

Nuo linkit on antanut uutta näkökulmaa asioihin.

Miksei anopit heti alussa yritä luoda hyvää suhdetta miniään? (Tai varmaan osa tekeekin).

Mutta osassa jutuissa mitä tätä keskustelua olen lukenut niin miniä on ollut aina vain pelinappula, jolla kontrolloidaan poikaa, p*skmpäri, minne ammennetaan se oma pahaolo, kynnysmatto (mikä tämäki on? Oletetaanko, että ollaan niin läheisiä, että toisen kotiin voi vaan tulla ja sanoa mitä sylki suuhun tuo? Vai savustetaanko tällä miehen puoliso ulos kuvioista?)

Onneksi ite tietää nyt, miten olla hyvä anoppi, jos joskus miniän saan.

Voihan tässä lähtee spekuloimaan vaikka mihin suuntaan, mitä anopit teoillaan ja sanoillaan oikeasti tarkoittavat, mutta ainut oikea totuus tulee sen anopin suusta.

Harmi, ettei kovin monikaan anoppi varmasti aio kertoa ikinä miksi käyttäytyy näin ja näin.

Mun rajaton äiti käyttää kaikkiin törkeisiin loukkauksiin oikeutuksena tuota ”kun sylki suuhun tuo”. Haukkuu mut lihavaksi (oon normipainoinen), miehen tyhjäntoimittajaksi (tekn.toht. kuulemma huuhaa-ammatti), lapsemme on rumia, talomme hirveä, uusi auto vääränmerkkinen jne. Aina täräyttää loukkauksen ensin, esim hyi helkkari miten lihavalta näytät, häpeäisit edes! Sit jos pahoyan mieleni niin haukkuu ja raivoaa että minä nyt vaan sanon mitä sylki suuhun tuo, sinä idiootti loukkaanut turhasta.

V*ttu. Äitini osaa vieraille ja etäisille ihmisille olla kohtelias kyllä. Omille läheisille sitten haukutaan ja raivotaan ilman mitään estoja.

Mutta kun ”sylki suuhun tuo”! Sillä vissiin oma vastuu sanomisista poistuu kokonaan.

Minulla, rajattoman äidin tyttärellä meni pitkään ennen kuin ymmärsin että sanomisillani on jotain väliä, että joku oikeasti kuuntelee mitä sanon, saattaa uskoakin.

Äitini oli saanut taottua niin syvälle päähäni, että minulla ei ole arvoa ja että sanomiseni ovat täysin merkityksettömiä.

Jossain vaiheessa aloin ihmettelemään, että miksi ihmiset reagoivat juttuihini, eihän niitä kenenkään tarvitse kuunnella eikä ottaa vakavasti.

Tämän ansiosta ymmärsin että minuakin kuunnellaan ja aloin korjaamaan puhettani ystävällisemmäksi ja asiallisemmaksi.

Olen kiitollinen niille ihmisille, jotka opettivat että minunkin puhettani kuunnellaan eikä se ole merkityksetöntä. He auttoivat minua kasvamaan ihmisenä ja löytämään rajojani.

Nämä ihmiset olivat kämppiksiäni opiskeluaikana. Ilman sitä soluasumiskokemusta olisin varmaan aika kamala ihminen, sillä en olisi saanut kokea sitä, että puheillani ja teoillani on merkitystä. Sain kasvaa oikeaksi ihmiseksi vain sen ansiosta että jouduin hyvin läheiseen kanssakäymiseen vieraiden ihmisten kanssa. Aiemmin en ollut edes kokenut olevani oikea ihminen.

Olen ymmärtänyt, että rajattomuuskin ja tuommoinen ilkeä puhe kulkevat suvussa. Näyttävät meidän suvussa ainakin kulkevan.

Minusta tuntuu, että äitini ei ole koskaan ymmärtänyt sitä, että hänen puheillaan ja käytöksellään on merkitystä ja että ne vaikuttavat muihin ihmisiin.

Äitini itse asiassa tekee kaikkea sitä mistä omassa äidissään valitti ja niitä asioita joilla äitinsä pahoitti hänen mielensä.

Ja samaa ongelmaa näyttää olevan äidin sisarusten ja serkkujen perheissä.

Eräskin serkku on muuttanut monta kertaa toisella paikkakunnalle. Ja äitinsä on aina muuttanut alle kilometrin päähän tämän serkun uudesta asunnosta.

Tuosta vauvan sylittelystä, niin itse annan mielelläni aina kaikille muille vauvan syliin, paitsi mummoille. Syyt ovat tässä:

-Toinen mummo vie aina - siis aina - vauvan pois näköpiiristä ja alkaa käyttäytymään passiivis-aggressiivisesti kun otan vauvan takaisin. Ihan kuin minä äiti olisin pilannut heidän hetken!

-Toinen mummo kuiskuttelee vauvalle "äidin kulta" "äidin rakas" (kyllä kanssakärsijät, hän viittaa itseensä), painaa rintaa vasten oikein näkyvästi hehkuen ÄIDIN rakkautta. On ihan tyrmistynyt kun otan vauvan itselleni, että mitä nyt, miksi viet MINUN vauvan.

Siis ihan oikeasti riemuitsen kun käly, siskoni tai joku ystäväni tulee kylään. Saan antaa vauvan syliin ja olla samalla edelleen äiti!

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vauvan sylittelystä, niin itse annan mielelläni aina kaikille muille vauvan syliin, paitsi mummoille. Syyt ovat tässä:

-Toinen mummo vie aina - siis aina - vauvan pois näköpiiristä ja alkaa käyttäytymään passiivis-aggressiivisesti kun otan vauvan takaisin. Ihan kuin minä äiti olisin pilannut heidän hetken!

-Toinen mummo kuiskuttelee vauvalle "äidin kulta" "äidin rakas" (kyllä kanssakärsijät, hän viittaa itseensä), painaa rintaa vasten oikein näkyvästi hehkuen ÄIDIN rakkautta. On ihan tyrmistynyt kun otan vauvan itselleni, että mitä nyt, miksi viet MINUN vauvan.

Siis ihan oikeasti riemuitsen kun käly, siskoni tai joku ystäväni tulee kylään. Saan antaa vauvan syliin ja olla samalla edelleen äiti!

Minulla on rasittava anoppi ja rasittava äiti, mutta ei noin paha sentään. Ihmettelen kyllä todella kovin, että miten sekaisin mummon pää voi olla, että kutsuu itseään lapsenlapsensa äidiksi. Terve ja normaalijärjellä varustettu ei näin tekisi. Todella sairas kuvio, kuulostaa siltä, että mummolla on pahasti realiteettitaju vipannut (dementiaikäisiä nämä mummot ei taida vielä olla). Tsemppiä sinulle. Itse vaatisin tuollaisessa tilanteessa mummoa tilille sanoistaan, kysyisin hyvin tiukkaan sävyyn kovalla äänellä, että "miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi??" ja jos en saisi vastausta tai saisin jonkun epämääräisen vastauksen, niin sanoisin vain uudelleen, että "joudun nyt toistamaan kysymykseni, ja pyydän, että vastaat siihen. Miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi?". Ja jatkaisin tenttaamista niin kauan, että menisi viesti perille.

Tuo että mummo kutsuu itseään lapsen äidiksi on jotenkin tosi friikkiä mun mielestä. Oma mummo (isän äiti) kutsui itseään meille lapsille ja varsinkin nuorelle pikkuveljelle "vara-äidiksi" ja sanoi kuinka hän kyllä hoitaa ja on "äiti" jos miniänsä ei ole (on kyllä). Monesti uhkasi äitiäni myös lasuilla ja huostaanotoilla, ei tosin ikinä tainnut oikeasti tehdä mitään, vaahtosi vaan. Nyt ainoistaan pikkuveljeni on alaikäinen ja tilanne tuntuu onneksi rauhoittuneen.

Vierailija kirjoitti:

Tuo että mummo kutsuu itseään lapsen äidiksi on jotenkin tosi friikkiä mun mielestä. Oma mummo (isän äiti) kutsui itseään meille lapsille ja varsinkin nuorelle pikkuveljelle "vara-äidiksi" ja sanoi kuinka hän kyllä hoitaa ja on "äiti" jos miniänsä ei ole (on kyllä). Monesti uhkasi äitiäni myös lasuilla ja huostaanotoilla, ei tosin ikinä tainnut oikeasti tehdä mitään, vaahtosi vaan. Nyt ainoistaan pikkuveljeni on alaikäinen ja tilanne tuntuu onneksi rauhoittuneen.

No on kyllä todella friikkiä. Minun mielestä friikkiä oli jo se, että anoppini alkoi kutsumaan itseään isoäidiksi ja mummuksi ennen kuin mistään lapsenlapsista oli tietoakaan. Mutta tuo että mummo kutsuu äidiksi itseään lapsenlapsille on jo pelottava.

Minä sanoin että mua ahdistaa se takertuminen ja tunkeminen ja liian lähelle muuttaminen ja se että lapsia ahdistellaan yhteydenotoilla.

Sain vastaukseksi, että ”ei sinua ahdista, luulet vain”.

Vierailija kirjoitti:

Minä sanoin että mua ahdistaa se takertuminen ja tunkeminen ja liian lähelle muuttaminen ja se että lapsia ahdistellaan yhteydenotoilla.

Sain vastaukseksi, että ”ei sinua ahdista, luulet vain”.

Sun pitää tottua pelaamaan tuota samaa peliä, jos haluat voittaa etkä katkoa välejä. 

Tuohon ”ei sinua ahdista, luulet vain” -kommenttiin vastaat takaisin, että "kumpi meistä kahdesta tietää paremmin minun tunteet?". Tuolla teet näkyväksi joko sen, että toinen on puolihullu tai täysihullu (joko hän tajuaa itse puolihulluutensa tai sitten osoittaa täysihulluutensa, jos väittää pokkana suoraan, että tietää sinun tunteet paremmin kuin sinä itse.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vauvan sylittelystä, niin itse annan mielelläni aina kaikille muille vauvan syliin, paitsi mummoille. Syyt ovat tässä:

-Toinen mummo vie aina - siis aina - vauvan pois näköpiiristä ja alkaa käyttäytymään passiivis-aggressiivisesti kun otan vauvan takaisin. Ihan kuin minä äiti olisin pilannut heidän hetken!

-Toinen mummo kuiskuttelee vauvalle "äidin kulta" "äidin rakas" (kyllä kanssakärsijät, hän viittaa itseensä), painaa rintaa vasten oikein näkyvästi hehkuen ÄIDIN rakkautta. On ihan tyrmistynyt kun otan vauvan itselleni, että mitä nyt, miksi viet MINUN vauvan.

Siis ihan oikeasti riemuitsen kun käly, siskoni tai joku ystäväni tulee kylään. Saan antaa vauvan syliin ja olla samalla edelleen äiti!

Minulla on sellainen tapa, että pitäessäni sylissä jonkun vauvaa, kerron vauvalle missä hänen äitinsä on. "Katso, tuossa äiti, heilutetaan äidille, heeei".

Yleensä vauvat pitävät siitä kun heille kertoo ja näyttää, että äiti on tuossa ihan lähellä.

Silloin se vieraskin syli tuntuu turvalliselta.

Olen huomannut monen muun toimivan samoin. Vauvalle jutellaan ja kerrotaan missä äiti on.

Eivät ihmiset normaalisti ala omimaan vauvaa eivätkä alkaa heille äideiksi.

Eivät, vaikka olisivat innoissaan siitä että saavat pitää vauvaa sylissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sanoin että mua ahdistaa se takertuminen ja tunkeminen ja liian lähelle muuttaminen ja se että lapsia ahdistellaan yhteydenotoilla.

Sain vastaukseksi, että ”ei sinua ahdista, luulet vain”.

Sun pitää tottua pelaamaan tuota samaa peliä, jos haluat voittaa etkä katkoa välejä. 

Tuohon ”ei sinua ahdista, luulet vain” -kommenttiin vastaat takaisin, että "kumpi meistä kahdesta tietää paremmin minun tunteet?". Tuolla teet näkyväksi joko sen, että toinen on puolihullu tai täysihullu (joko hän tajuaa itse puolihulluutensa tai sitten osoittaa täysihulluutensa, jos väittää pokkana suoraan, että tietää sinun tunteet paremmin kuin sinä itse.

Ei se kannata. Jos sitä jatkaa, seuraavaksi alkaa saarna siitä, miten olin hankala ja itsekäs jo lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vauvan sylittelystä, niin itse annan mielelläni aina kaikille muille vauvan syliin, paitsi mummoille. Syyt ovat tässä:

-Toinen mummo vie aina - siis aina - vauvan pois näköpiiristä ja alkaa käyttäytymään passiivis-aggressiivisesti kun otan vauvan takaisin. Ihan kuin minä äiti olisin pilannut heidän hetken!

-Toinen mummo kuiskuttelee vauvalle "äidin kulta" "äidin rakas" (kyllä kanssakärsijät, hän viittaa itseensä), painaa rintaa vasten oikein näkyvästi hehkuen ÄIDIN rakkautta. On ihan tyrmistynyt kun otan vauvan itselleni, että mitä nyt, miksi viet MINUN vauvan.

Siis ihan oikeasti riemuitsen kun käly, siskoni tai joku ystäväni tulee kylään. Saan antaa vauvan syliin ja olla samalla edelleen äiti!

Minulla on rasittava anoppi ja rasittava äiti, mutta ei noin paha sentään. Ihmettelen kyllä todella kovin, että miten sekaisin mummon pää voi olla, että kutsuu itseään lapsenlapsensa äidiksi. Terve ja normaalijärjellä varustettu ei näin tekisi. Todella sairas kuvio, kuulostaa siltä, että mummolla on pahasti realiteettitaju vipannut (dementiaikäisiä nämä mummot ei taida vielä olla). Tsemppiä sinulle. Itse vaatisin tuollaisessa tilanteessa mummoa tilille sanoistaan, kysyisin hyvin tiukkaan sävyyn kovalla äänellä, että "miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi??" ja jos en saisi vastausta tai saisin jonkun epämääräisen vastauksen, niin sanoisin vain uudelleen, että "joudun nyt toistamaan kysymykseni, ja pyydän, että vastaat siihen. Miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi?". Ja jatkaisin tenttaamista niin kauan, että menisi viesti perille.

Meillä äitini kutsuu itseään lasteni äidiksi ja lapsiani kutsuu toisinaan minun ja sisarusteni nimillä (myös tyttöjen nimillä vaikka kaikki lapseni ovat poikia).

Minua äitini kutsuu tytöksi.

🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vauvan sylittelystä, niin itse annan mielelläni aina kaikille muille vauvan syliin, paitsi mummoille. Syyt ovat tässä:

-Toinen mummo vie aina - siis aina - vauvan pois näköpiiristä ja alkaa käyttäytymään passiivis-aggressiivisesti kun otan vauvan takaisin. Ihan kuin minä äiti olisin pilannut heidän hetken!

-Toinen mummo kuiskuttelee vauvalle "äidin kulta" "äidin rakas" (kyllä kanssakärsijät, hän viittaa itseensä), painaa rintaa vasten oikein näkyvästi hehkuen ÄIDIN rakkautta. On ihan tyrmistynyt kun otan vauvan itselleni, että mitä nyt, miksi viet MINUN vauvan.

Siis ihan oikeasti riemuitsen kun käly, siskoni tai joku ystäväni tulee kylään. Saan antaa vauvan syliin ja olla samalla edelleen äiti!

Minulla on rasittava anoppi ja rasittava äiti, mutta ei noin paha sentään. Ihmettelen kyllä todella kovin, että miten sekaisin mummon pää voi olla, että kutsuu itseään lapsenlapsensa äidiksi. Terve ja normaalijärjellä varustettu ei näin tekisi. Todella sairas kuvio, kuulostaa siltä, että mummolla on pahasti realiteettitaju vipannut (dementiaikäisiä nämä mummot ei taida vielä olla). Tsemppiä sinulle. Itse vaatisin tuollaisessa tilanteessa mummoa tilille sanoistaan, kysyisin hyvin tiukkaan sävyyn kovalla äänellä, että "miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi??" ja jos en saisi vastausta tai saisin jonkun epämääräisen vastauksen, niin sanoisin vain uudelleen, että "joudun nyt toistamaan kysymykseni, ja pyydän, että vastaat siihen. Miksi kutsut itseäsi lapsenlapsesi äidiksi?". Ja jatkaisin tenttaamista niin kauan, että menisi viesti perille.

Joo olen tehnyt tämän ja mies myös. Vastauksena on hyvin epämääräistä naurua, kuinka jotenkin vahingossa, heh heh.

Siis vahingossa kutsuu itseään äidiksi toisen lapselle. Mä ymmärrän kyllä kun kerran seurasin tilannetta, jossa ystävä sanoi toisen ystävän lapselle "äiti auttaa", mutta korjasi perään itsensä "Marjaksi". Siis sehän johtuu ihan vaan siitä, että sanoo omille lapsilleen tuon saman sata kertaa päivässä ja elimistö ja aivot toimivat kahvipannulla päivässä. Mutta meidän mummolla on kyse jostain ihan muusta, hän todella hakee lapsestamme sitä tunnetta, mitä äiti tuntee lastaan kohtaan. Ja juuri se itselläni inhottaakin. Tässä ketjussa joku väitti, että osa miniöistä ei kestä sitä kun muutkin kuin äiti rakastaa lastaan. Minä en kestä, kun lapsen mummo rakastaa lastani kuin äiti! Siinä on jotain.. etovaa?! En osaa paremmin selittää, mutta todella vastenmielistä.

Kyseessä on meille esikoinen ja asia on vaikea, sillä vaikka kuinka päättää olla jämäkkä, niin toisen huonon käytöksen julkituominen on vaivaannuttavaa.

Mä vaan mietin, että uskallanko ikinä edes jättää lasta hoitoon hänelle..

-Se jota lainasit

Nyt on taas edessä viikko koirien ja vauvan kanssa, mies lähti töihin. Pidän ovea lukossa ja estot ovat edelleen päällä puhelimessa. Olen oikeastaan aika zen-olotilassa - ei ole ketään, jonka oikkuihin ja haluamisiin minun pitää valmistautua. Puhelimen katsomista ei tarvitse jännittää. Voin miettiä menemisiä ja tulemisia täysin omaehtoisesti, istua vaikka metsässä koko päivän vauvan kanssa jos niin haluan. Aiemmin olisin saanut aamulla normaalin "tarkistusviestin" - miten mussukkainen nukkui? Mitä touhuaa? :) Mummo laittaa kalakeiton tänään kerroppa *vauvan nimi* että tulee moikkaamaan mummukkaa (viisi pusuhymiötä)" Vastaisin tähän "hei, nukkuihan tuo. Tänään emme pääse, kerron terveisiä *vauvan nimi* :)" Menisi puoli minuuttia ja tulisi viesti "Miten niin ette pääse minä voin hakea töitten jälkeen ja ukki tuo teidät illalla takaisin :) Sopii ukille mie jo varmistin. Mummolla niin ikävä mussukkaista heti aamulla herätessä tuntui tyhjältä syli :(!" Ja niin edelleen. 

Mies oli saanut niskaansa aikamoisen paskavyöryn eilen. Olivat arvostelleet kuulemma niin älyttömiä asioita minussa että hän oli alkanut nauramaan, (anoppi sanoi mm. että häntä niin otti rinnasta kun huomasi heti alkuun etten minä keskity lukemaan vauvan viestejä ja nostin syliin kovakouraisesti, vauva raukka:( - En ole ikinä koskenut vauvaani kovakätisesti ja kaikki kyllä tietävät että olen huolellinen ja hyvä äiti, jos ei muuten niin ainakin ensikertalaiseksi ) sanoi anopille että sinähän olet tunnetusti maailman paras äiti. Anoppi oli alkanut itkeä hulluna ja appiukko oli sanonut että mies on tossun alla. Oli hokenut tätä. Mies otti sopimuspaperit jotka olivat pöydällä, niiden päällä oli kynä (....) ja kävi heittämässä ne pannuun. Kun teki lähtöä, anoppi meni seisomaan ulko-oven eteen. Jankutti että haluaisi mennä sienestämään niin että vauva on kantoliinassa ja vielä pitää puhua ja jäädä yöksi että saadaan rauhassa mietittyä. Pääsi lopulta tulemaan ja laittoi sen viestin minkä tännekin kirjoitin. Tämä on miehen kuvaus tapahtumista eli en tiedä kuinka raju riita on oikeasti käyty ja kuinka pahoin esim. minua on haukuttu. Mies oli levoton ja sulkeutunut käynnin jälkeen. Minä yritin olla normaalisti enkä todellakaan ruvennut hiillostamaan. Sanoi myöhään illalla yhtäkkiä "on niillä sellanen luulo että *vauvan nimi* on niinku heidänkin. Mutta kyllä mie nyt sanoin. Kylään ei piä mennä ja tänne et päästä. Jos ei kelpaa meiän säännöt niin on kelpaamatta mie en kuiten kattele enää". 

Jotkut tsemppasivat miestäni ja kehuivat hänen kasvattaneen pallit yhdessä rytinässä. Oikea tulkinta, siltä minustakin on tuntunut. Eilisilta ja tämä päivä ovat olleet täynnä ihan uudenlaista, yhteenhitsautunutta, mutkatonta perhe-fiilistä.

Olen erittäin tyytyväinen päätökseeni aloittaa tämä ketju. En osannut odottaa lähimainkaan tällaista vastaanottoa! <3 Tämä on näköjään auttanut MONIA! Aivan mahtavaa!! :) Ja mikä tunne huomata etten ole missään vaiheessa ollut oikeasti yksin tällaisten ongelmien kanssa, meistä kukaan ei ole ollut.

Meidän yhteiset lapsemme ovat saaneet olla appivanhemmilta rauhassa, mutta toisin oli miehen vanhimman tyttären kanssa. Paljon juuri tässä ketjussa kuvailtua käytöstä, heidän sanansa oli laki, muista viis jne. No, anoppi sitten eräskin päivä vaati miestä tuomaan tytön heidän luokseen, koska heillä on OIKEUKSIA lapsenlapseensa. Ainoa vaan, että tuo tytär on jo täysi-ikäinen ja opiskelee ja asuu omillaan. Ei kaikkia ihmisiä vaan voi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vauvan sylittelystä, niin itse annan mielelläni aina kaikille muille vauvan syliin, paitsi mummoille. Syyt ovat tässä:

-Toinen mummo vie aina - siis aina - vauvan pois näköpiiristä ja alkaa käyttäytymään passiivis-aggressiivisesti kun otan vauvan takaisin. Ihan kuin minä äiti olisin pilannut heidän hetken!

-Toinen mummo kuiskuttelee vauvalle "äidin kulta" "äidin rakas" (kyllä kanssakärsijät, hän viittaa itseensä), painaa rintaa vasten oikein näkyvästi hehkuen ÄIDIN rakkautta. On ihan tyrmistynyt kun otan vauvan itselleni, että mitä nyt, miksi viet MINUN vauvan.

Siis ihan oikeasti riemuitsen kun käly, siskoni tai joku ystäväni tulee kylään. Saan antaa vauvan syliin ja olla samalla edelleen äiti!

Kuvasit todella osuvasti, se on JUURI tuota. Sama täällä, minusta on ihanaa katsoa kun vauva on vaikka kummisetänsä sylissä! Sellaisia tilaisuuksia he eivät vain yleensä saa koska anoppi syöksyy repimään vauvan itselleen.