Lue keskustelun säännöt.
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
Sen tietää että jos anoppi haukkuu sinulle muita miniöitä, niin hän haukkuu muille myös sinua. Haukkuva ja sättivä ihminen tekee sitä kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä anoppi hoitaa mieheni sisarusten lapsia viikottain, ottaa yökylään, ostaa lahjoja, järjestää synttärit, soittaa 10 krt päivässä, auttaa ja hyysää.
Meidän perhettä ei auta ikinä eikä pidä yhteyttä, ei osta lahjoja lapsille eikä tule kylään, kertaakaan ei ole hoitanut, ei soita koskaan.
Huh, jos näistä kahdesta pitäisi valita (10 puhelua anopilta päivässä vrt. ei yhtään), niin tiedän kyllä kumman valitsisin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ihan hirvittävästi. Mun lapsella on parin viikon päästä synttärit. Mä tykkään järjestää juhlia, leipoa jne. Vieraatkin on kivoja. Siis kaikki ne vieraat, jotka olen kutsunut. Mies sit käynyt kutsumassa äitinsäkin, se kun kuuluu hyviin tapoihin kutsua mummu lapsenlapsen synttäreille.
Hyviin tapoihin kuulunee myös haukkua miniä synttäreillä. Tämä ohjelmanumero on ollut meillä ohjelmassa esikoisen 1-vuotissynttäreistä lähtien. Anopille täytyy kyllä antaa pointsit luovuudesta, joka kerta on keksinyt uuden tavan miten nöyryyttää minua.
Anoppi osaa valita tilanteen niin, että mies ei ole kuuloetäisyydellä.Mua harmittaa mun lasten puolesta, että heidän äitiään ahdistaa synttärijärjestelyt. Ja miehen ylikiltteys, kun se sulkasatoinen huuhkaja piti kutsua. Ei juuri olla tekemisissä muuten, mutta mies ei halua (velvollisuudentunnosta) katkaista äitiinsä, vaikka äitinsä on kamala meidän koko perheelle.
Kun anoppi aloittaa vaivihkaisen haukkumisensa, korota heti ääntäsi "ai mitä sanoit, anteeksi, en ihan kuullut" niin että huomio kiinnittyy teihin. Laita tuommoisen huuhkajan kiusanteolle stoppi. Sinua ei omassa kodissasi kukaan nöyryytä. Mieti, mikä on pahin mahdollinen seuraus sille että puolustaudut? Anoppi lähtee ovet paukkuen? Sehän pelastaisi synttärit :)
Mulla on tähän liittyen väkivaltainen fantasia. Anoppi aloittaa synttärishownsa, ja mulla napsahtaa. Otan anoppia niskasta kiinni ja heitän ovesta pihalle vesisateeseen. Ennen pihalle heittoa kuitenkin halkaisen anopin naaman oven karmiin.
Jälkikäteen vain harmittaa anopista jäänyt sotku.
Siis ei tarvitse soittaa poliisia, en tietenkään koske anoppiin.
Toisinaan lehdissä on pikku-uutisia siitä kuinka joku aikuinen mies on tappanut tätinsä tai polttanut vanhempiensa talon. Yksi tällainen uutinen oli joitakin vuosia joulun jälkeen. Riitaa ei ollut ollut taustalla ja joulunkin olivat viettäneet yhdessä, aikuinen poika oli vaan pyhien päätteeksi yhtäkkiä polttanut vanhempiensa talon.
Minulla tulee niistä uutisista mieleen oma äitini ja veljeni. Aina kun tapaan heidät samaan aikaan, saan ihmetellä suuresti veljeni sietokykyä. Ohjetta ja arvostelua sataa päälle siihen tahtiin että ihan hirvittää.
Eikä se lopu vaikka hänelle siitä millä tavalla sanoo.
Nämä tilanteet tulevat aina mieleen kun näkee niitä uutisia 😐
Sitä alkaa miettimään että niissä uutisissa on varmaan kyse jostain samankaltaisesta. Aikuisella pojalla on vaan sitten sietokyky loppunut lopullisesti. Ja sitten sitä miettii että kuinka kauan veljellä hermot kestää.Äitini arvostelee ja neuvoo minuakin, mutta ei yhtä paljon kuin veljeäni. Veljeni on osannut minua paremmin alkaa elämään omannäköistään elämää ja äiti hädissään yrittää saada veljeni elämäntyylin muuttumaan.
Minä saan enemmän hyväksyntää osakseni, mutta ahdistavaa sekin on. En minä halua, että kukaan ulkopuolinen hyväksyy tapani elää. Ei se asia kuulu ulkopuolisille enkä tarvitse elämälleni kenenkään lupaa.
Paljon saan minäkin kuulla moitteita veljeni elämäntavasta, ja monet kerrat on äitini haukkunut minut pystyyn kun en ole alkanut "neuvomaan" veljeä äidin ohjeiden mukaan.
Olen hirveä välinpitämätön itsekäs ihminen, joka ei yhtään välitä veljestään. Jos välittäisi, niin neuvoisi ja opastaisi niinkuin äiti käskee.Tämä veli on joitakin vuosia minua vanhempi ja olemme jo keski-ikäisiä.
Pahin tilanne oli minulle silloin kun vielä opiskeltiin eikä veljellä ollut puhelinta. Sain useita puheluita päivittäin. Joskus niitä saattoi tulla kymmeniä yhtenä ryppäänä.
Puhelut käsittelevät yleensä sitä kuinka veljeni tekee kaiken väärin ja pilaa koko suvun maineen. Sitten haukuttiin minua kuinka olen tyhmä ja aiheutan meille kaikille vaikeuksia kun en neuvo veljeä. "Sinua se kuuntelee" oli peruste sille että minun pitäisi neuvoa.
Ihan varmasti olisi kuunteleminen lakannut jos olisin alkanut neuvomaan ja manipuloimaan äitini käsikassarana.Se oli sitä aikaa kun oli vielä lankapuhelimia, eikä niistä nähnyt kuka soittaa.
Kavereiden takia siihen puhelimeen vastailin kun olin kotona. En halunnut missata heidän puheluita.Nykyään äiti pystyy soittamaan veljelleni, mikä on rauhoittanut tilannetta osaltani. Varsinkin nyt kun veli on mennyt naimisiin, ja vaimonsa pakottaa vastaamaan äidin puheluihin, olen saanut olla paremmin rauhassa. Voi olla että vaimollekin pian valkenee miksi veli ei halua hirveästi olla äidin kanssa tekemisissä. Nyt hän vielä yrittää luoda yhteyksiä anoppiinsa.
Ja minulle äiti haukkuu ja arvostelee miniäänsä. Neuvoo minua, että "meidän pitää sietää sitä akkaa veljesi takia".Toivottavasti tämä sairas kuvio ei tuhoa heidän avioliittoa. Se vaimo on oikeasti Ihan kiva ja asiallinen ihminen. Toivon kovasti että heidän liittonsa olisi onnellinen. Äidistä huolimatta.
Se äitini käyttämä ilmaisu "meistä" on pelottava. Äiti kun ei ole vielä huomannut, että minä olen ihan oma persoona, oikea erillinen ihminen, jolla on oma elämä ja omat mielipiteet. Hänelle "me" tarkoittaa häntä itseään ja hän näkee minut osaksi itseään. Siksi monikkomuoto.
Etkö voisi jutella avoimesti tästä tilanteesta veljesi vaimon ja veljesi kanssa? Ennenkuin äitis saa korjaamatonta tuhoa aikaan veljesi parisuhteessa...
En usko, että tuollaisen ihmisen kanssa on järkevää jutella hänen todella loukkaavasta käytöksestään. Tuskin tuo äiti tajuaa käytöksensä törkeyttä vaikka hänelle sanoisikin asiasta.
Joo, en niin ajatellutkaan, mutta olisi ehkä hyvä "uhrit" voisivat olla keskenään avoimia tilanteesta, ja että veljen naisystävä ymmärtäisi missä mennään. Yhdessä voivat olla vahvempia, eikä äidin "hajoita ja hallitse -taktiikka" enää toimi.
Ihmiset, edes sisarukset eivät ole lojaaleja eivätkä auta toisiaan vaikka näkisivät suurta eriarvoisuutta. Meillä anoppi hoitaa mieheni sisarusten lapsia viikottain, ottaa yökylään, ostaa lahjoja, järjestää synttärit, soittaa 10 krt päivässä, auttaa ja hyysää.
Meidän perhettä ei auta ikinä eikä pidä yhteyttä, ei osta lahjoja lapsille eikä tule kylään, kertaakaan ei ole hoitanut, ei soita koskaan. Ilmoitti miehelle suoraan, että hän auttaa vain tytärtään koska tyttären lapset rakkaita ja ”oman tuntuisia”. Miniän lapsista ei välitä lainkaan, koska miniän lapset ei ole rakkaita ja ne ovat niin”vieraan tuntuisia”. Anopin poika on siis isä, ja ei varmaan ne pojan lapset ole läheisiä kun anoppi ei niitä tapaa. Muutenkin ärsyttää että anoppi koko ajan puhuu että miniän lapset, ”Pirjon” lapset, ihan kuin mies ei olisi isä ollenkan.Kun mies yritti puhua sisarukselleen siitä miten pahalta meistä tuntuu kun mummo on 365 pv vuodessa toisen perheen luona auttaen ja tukien, toisen perheen luona 0 pv vuodessa eikä yhteyttä edes pidä, niin arvatkaa miten kävi?
Tämä kaiken saanut raivostui, sanoi että en anna omasta avusta teille yhtään, mummon ei tarvi teillä käydä jatkossakaan koska HÄN tarvitsee mummon heille, ja että niin se vasn on että mummo saa rakkaalle lapselle antaa kaiken ajan ja ei-rakkaan jättää ilman.Se siitä sitten, sisarusten solidaarisuudesta. Ilman mummoa mennään edelleen.
Tuossa selkeästi tytär ei ole päästänyt äidistään irti, eikä päin vastoin.
Mitä te edes noin puolueellisella ja empatiakyvyttömällä mummulla tekisitte? Miksi kukaan haluaisi tuollaisen elämäänsä? Ja kuka oikeasti haluaisi äidiltä tai anopilta 10 puhelua päivässä? En minä ainakaan.
Vierailija kirjoitti:
Sen tietää että jos anoppi haukkuu sinulle muita miniöitä, niin hän haukkuu muille myös sinua. Haukkuva ja sättivä ihminen tekee sitä kaikille.
Juuri näin. Mun anoppi on näiyä, jotka sättimisen lisäksi kertovat luottamuksellisesti ja vain minulle ikäviä "salaisuuksia" ihmisistä. Jostain syystä itse ei tule kerrottua mitään henkilökohtaista anopille. Tästä kerran avautui, kun hänelle ei ole kerrottu asiaa x. Hän kun on tottunut, että asiat käsitellään avoimemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ihan hirvittävästi. Mun lapsella on parin viikon päästä synttärit. Mä tykkään järjestää juhlia, leipoa jne. Vieraatkin on kivoja. Siis kaikki ne vieraat, jotka olen kutsunut. Mies sit käynyt kutsumassa äitinsäkin, se kun kuuluu hyviin tapoihin kutsua mummu lapsenlapsen synttäreille.
Hyviin tapoihin kuulunee myös haukkua miniä synttäreillä. Tämä ohjelmanumero on ollut meillä ohjelmassa esikoisen 1-vuotissynttäreistä lähtien. Anopille täytyy kyllä antaa pointsit luovuudesta, joka kerta on keksinyt uuden tavan miten nöyryyttää minua.
Anoppi osaa valita tilanteen niin, että mies ei ole kuuloetäisyydellä.Mua harmittaa mun lasten puolesta, että heidän äitiään ahdistaa synttärijärjestelyt. Ja miehen ylikiltteys, kun se sulkasatoinen huuhkaja piti kutsua. Ei juuri olla tekemisissä muuten, mutta mies ei halua (velvollisuudentunnosta) katkaista äitiinsä, vaikka äitinsä on kamala meidän koko perheelle.
Kun anoppi aloittaa vaivihkaisen haukkumisensa, korota heti ääntäsi "ai mitä sanoit, anteeksi, en ihan kuullut" niin että huomio kiinnittyy teihin. Laita tuommoisen huuhkajan kiusanteolle stoppi. Sinua ei omassa kodissasi kukaan nöyryytä. Mieti, mikä on pahin mahdollinen seuraus sille että puolustaudut? Anoppi lähtee ovet paukkuen? Sehän pelastaisi synttärit :)
Mulla on tähän liittyen väkivaltainen fantasia. Anoppi aloittaa synttärishownsa, ja mulla napsahtaa. Otan anoppia niskasta kiinni ja heitän ovesta pihalle vesisateeseen. Ennen pihalle heittoa kuitenkin halkaisen anopin naaman oven karmiin.
Jälkikäteen vain harmittaa anopista jäänyt sotku.
Siis ei tarvitse soittaa poliisia, en tietenkään koske anoppiin.
Toisinaan lehdissä on pikku-uutisia siitä kuinka joku aikuinen mies on tappanut tätinsä tai polttanut vanhempiensa talon. Yksi tällainen uutinen oli joitakin vuosia joulun jälkeen. Riitaa ei ollut ollut taustalla ja joulunkin olivat viettäneet yhdessä, aikuinen poika oli vaan pyhien päätteeksi yhtäkkiä polttanut vanhempiensa talon.
Minulla tulee niistä uutisista mieleen oma äitini ja veljeni. Aina kun tapaan heidät samaan aikaan, saan ihmetellä suuresti veljeni sietokykyä. Ohjetta ja arvostelua sataa päälle siihen tahtiin että ihan hirvittää.
Eikä se lopu vaikka hänelle siitä millä tavalla sanoo.
Nämä tilanteet tulevat aina mieleen kun näkee niitä uutisia 😐
Sitä alkaa miettimään että niissä uutisissa on varmaan kyse jostain samankaltaisesta. Aikuisella pojalla on vaan sitten sietokyky loppunut lopullisesti. Ja sitten sitä miettii että kuinka kauan veljellä hermot kestää.Äitini arvostelee ja neuvoo minuakin, mutta ei yhtä paljon kuin veljeäni. Veljeni on osannut minua paremmin alkaa elämään omannäköistään elämää ja äiti hädissään yrittää saada veljeni elämäntyylin muuttumaan.
Minä saan enemmän hyväksyntää osakseni, mutta ahdistavaa sekin on. En minä halua, että kukaan ulkopuolinen hyväksyy tapani elää. Ei se asia kuulu ulkopuolisille enkä tarvitse elämälleni kenenkään lupaa.
Paljon saan minäkin kuulla moitteita veljeni elämäntavasta, ja monet kerrat on äitini haukkunut minut pystyyn kun en ole alkanut "neuvomaan" veljeä äidin ohjeiden mukaan.
Olen hirveä välinpitämätön itsekäs ihminen, joka ei yhtään välitä veljestään. Jos välittäisi, niin neuvoisi ja opastaisi niinkuin äiti käskee.Tämä veli on joitakin vuosia minua vanhempi ja olemme jo keski-ikäisiä.
Pahin tilanne oli minulle silloin kun vielä opiskeltiin eikä veljellä ollut puhelinta. Sain useita puheluita päivittäin. Joskus niitä saattoi tulla kymmeniä yhtenä ryppäänä.
Puhelut käsittelevät yleensä sitä kuinka veljeni tekee kaiken väärin ja pilaa koko suvun maineen. Sitten haukuttiin minua kuinka olen tyhmä ja aiheutan meille kaikille vaikeuksia kun en neuvo veljeä. "Sinua se kuuntelee" oli peruste sille että minun pitäisi neuvoa.
Ihan varmasti olisi kuunteleminen lakannut jos olisin alkanut neuvomaan ja manipuloimaan äitini käsikassarana.Se oli sitä aikaa kun oli vielä lankapuhelimia, eikä niistä nähnyt kuka soittaa.
Kavereiden takia siihen puhelimeen vastailin kun olin kotona. En halunnut missata heidän puheluita.Nykyään äiti pystyy soittamaan veljelleni, mikä on rauhoittanut tilannetta osaltani. Varsinkin nyt kun veli on mennyt naimisiin, ja vaimonsa pakottaa vastaamaan äidin puheluihin, olen saanut olla paremmin rauhassa. Voi olla että vaimollekin pian valkenee miksi veli ei halua hirveästi olla äidin kanssa tekemisissä. Nyt hän vielä yrittää luoda yhteyksiä anoppiinsa.
Ja minulle äiti haukkuu ja arvostelee miniäänsä. Neuvoo minua, että "meidän pitää sietää sitä akkaa veljesi takia".Toivottavasti tämä sairas kuvio ei tuhoa heidän avioliittoa. Se vaimo on oikeasti Ihan kiva ja asiallinen ihminen. Toivon kovasti että heidän liittonsa olisi onnellinen. Äidistä huolimatta.
Se äitini käyttämä ilmaisu "meistä" on pelottava. Äiti kun ei ole vielä huomannut, että minä olen ihan oma persoona, oikea erillinen ihminen, jolla on oma elämä ja omat mielipiteet. Hänelle "me" tarkoittaa häntä itseään ja hän näkee minut osaksi itseään. Siksi monikkomuoto.
Etkö voisi jutella avoimesti tästä tilanteesta veljesi vaimon ja veljesi kanssa? Ennenkuin äitis saa korjaamatonta tuhoa aikaan veljesi parisuhteessa...
En usko, että tuollaisen ihmisen kanssa on järkevää jutella hänen todella loukkaavasta käytöksestään. Tuskin tuo äiti tajuaa käytöksensä törkeyttä vaikka hänelle sanoisikin asiasta.
Joo, en niin ajatellutkaan, mutta olisi ehkä hyvä "uhrit" voisivat olla keskenään avoimia tilanteesta, ja että veljen naisystävä ymmärtäisi missä mennään. Yhdessä voivat olla vahvempia, eikä äidin "hajoita ja hallitse -taktiikka" enää toimi.
Ihmiset, edes sisarukset eivät ole lojaaleja eivätkä auta toisiaan vaikka näkisivät suurta eriarvoisuutta. Meillä anoppi hoitaa mieheni sisarusten lapsia viikottain, ottaa yökylään, ostaa lahjoja, järjestää synttärit, soittaa 10 krt päivässä, auttaa ja hyysää.
Meidän perhettä ei auta ikinä eikä pidä yhteyttä, ei osta lahjoja lapsille eikä tule kylään, kertaakaan ei ole hoitanut, ei soita koskaan. Ilmoitti miehelle suoraan, että hän auttaa vain tytärtään koska tyttären lapset rakkaita ja ”oman tuntuisia”. Miniän lapsista ei välitä lainkaan, koska miniän lapset ei ole rakkaita ja ne ovat niin”vieraan tuntuisia”. Anopin poika on siis isä, ja ei varmaan ne pojan lapset ole läheisiä kun anoppi ei niitä tapaa. Muutenkin ärsyttää että anoppi koko ajan puhuu että miniän lapset, ”Pirjon” lapset, ihan kuin mies ei olisi isä ollenkan.Kun mies yritti puhua sisarukselleen siitä miten pahalta meistä tuntuu kun mummo on 365 pv vuodessa toisen perheen luona auttaen ja tukien, toisen perheen luona 0 pv vuodessa eikä yhteyttä edes pidä, niin arvatkaa miten kävi?
Tämä kaiken saanut raivostui, sanoi että en anna omasta avusta teille yhtään, mummon ei tarvi teillä käydä jatkossakaan koska HÄN tarvitsee mummon heille, ja että niin se vasn on että mummo saa rakkaalle lapselle antaa kaiken ajan ja ei-rakkaan jättää ilman.Se siitä sitten, sisarusten solidaarisuudesta. Ilman mummoa mennään edelleen.
Tää on surullinen tosi asia, että monesti äiti kokee tyttärensä lapset läheisempinä (äiti monesti aikuis iällä tyttären kanssa läheisempi), kuin poikansa jälkikasvun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ihan hirvittävästi. Mun lapsella on parin viikon päästä synttärit. Mä tykkään järjestää juhlia, leipoa jne. Vieraatkin on kivoja. Siis kaikki ne vieraat, jotka olen kutsunut. Mies sit käynyt kutsumassa äitinsäkin, se kun kuuluu hyviin tapoihin kutsua mummu lapsenlapsen synttäreille.
Hyviin tapoihin kuulunee myös haukkua miniä synttäreillä. Tämä ohjelmanumero on ollut meillä ohjelmassa esikoisen 1-vuotissynttäreistä lähtien. Anopille täytyy kyllä antaa pointsit luovuudesta, joka kerta on keksinyt uuden tavan miten nöyryyttää minua.
Anoppi osaa valita tilanteen niin, että mies ei ole kuuloetäisyydellä.Mua harmittaa mun lasten puolesta, että heidän äitiään ahdistaa synttärijärjestelyt. Ja miehen ylikiltteys, kun se sulkasatoinen huuhkaja piti kutsua. Ei juuri olla tekemisissä muuten, mutta mies ei halua (velvollisuudentunnosta) katkaista äitiinsä, vaikka äitinsä on kamala meidän koko perheelle.
Kun anoppi aloittaa vaivihkaisen haukkumisensa, korota heti ääntäsi "ai mitä sanoit, anteeksi, en ihan kuullut" niin että huomio kiinnittyy teihin. Laita tuommoisen huuhkajan kiusanteolle stoppi. Sinua ei omassa kodissasi kukaan nöyryytä. Mieti, mikä on pahin mahdollinen seuraus sille että puolustaudut? Anoppi lähtee ovet paukkuen? Sehän pelastaisi synttärit :)
Mulla on tähän liittyen väkivaltainen fantasia. Anoppi aloittaa synttärishownsa, ja mulla napsahtaa. Otan anoppia niskasta kiinni ja heitän ovesta pihalle vesisateeseen. Ennen pihalle heittoa kuitenkin halkaisen anopin naaman oven karmiin.
Jälkikäteen vain harmittaa anopista jäänyt sotku.
Siis ei tarvitse soittaa poliisia, en tietenkään koske anoppiin.
Toisinaan lehdissä on pikku-uutisia siitä kuinka joku aikuinen mies on tappanut tätinsä tai polttanut vanhempiensa talon. Yksi tällainen uutinen oli joitakin vuosia joulun jälkeen. Riitaa ei ollut ollut taustalla ja joulunkin olivat viettäneet yhdessä, aikuinen poika oli vaan pyhien päätteeksi yhtäkkiä polttanut vanhempiensa talon.
Minulla tulee niistä uutisista mieleen oma äitini ja veljeni. Aina kun tapaan heidät samaan aikaan, saan ihmetellä suuresti veljeni sietokykyä. Ohjetta ja arvostelua sataa päälle siihen tahtiin että ihan hirvittää.
Eikä se lopu vaikka hänelle siitä millä tavalla sanoo.
Nämä tilanteet tulevat aina mieleen kun näkee niitä uutisia 😐
Sitä alkaa miettimään että niissä uutisissa on varmaan kyse jostain samankaltaisesta. Aikuisella pojalla on vaan sitten sietokyky loppunut lopullisesti. Ja sitten sitä miettii että kuinka kauan veljellä hermot kestää.Äitini arvostelee ja neuvoo minuakin, mutta ei yhtä paljon kuin veljeäni. Veljeni on osannut minua paremmin alkaa elämään omannäköistään elämää ja äiti hädissään yrittää saada veljeni elämäntyylin muuttumaan.
Minä saan enemmän hyväksyntää osakseni, mutta ahdistavaa sekin on. En minä halua, että kukaan ulkopuolinen hyväksyy tapani elää. Ei se asia kuulu ulkopuolisille enkä tarvitse elämälleni kenenkään lupaa.
Paljon saan minäkin kuulla moitteita veljeni elämäntavasta, ja monet kerrat on äitini haukkunut minut pystyyn kun en ole alkanut "neuvomaan" veljeä äidin ohjeiden mukaan.
Olen hirveä välinpitämätön itsekäs ihminen, joka ei yhtään välitä veljestään. Jos välittäisi, niin neuvoisi ja opastaisi niinkuin äiti käskee.Tämä veli on joitakin vuosia minua vanhempi ja olemme jo keski-ikäisiä.
Pahin tilanne oli minulle silloin kun vielä opiskeltiin eikä veljellä ollut puhelinta. Sain useita puheluita päivittäin. Joskus niitä saattoi tulla kymmeniä yhtenä ryppäänä.
Puhelut käsittelevät yleensä sitä kuinka veljeni tekee kaiken väärin ja pilaa koko suvun maineen. Sitten haukuttiin minua kuinka olen tyhmä ja aiheutan meille kaikille vaikeuksia kun en neuvo veljeä. "Sinua se kuuntelee" oli peruste sille että minun pitäisi neuvoa.
Ihan varmasti olisi kuunteleminen lakannut jos olisin alkanut neuvomaan ja manipuloimaan äitini käsikassarana.Se oli sitä aikaa kun oli vielä lankapuhelimia, eikä niistä nähnyt kuka soittaa.
Kavereiden takia siihen puhelimeen vastailin kun olin kotona. En halunnut missata heidän puheluita.Nykyään äiti pystyy soittamaan veljelleni, mikä on rauhoittanut tilannetta osaltani. Varsinkin nyt kun veli on mennyt naimisiin, ja vaimonsa pakottaa vastaamaan äidin puheluihin, olen saanut olla paremmin rauhassa. Voi olla että vaimollekin pian valkenee miksi veli ei halua hirveästi olla äidin kanssa tekemisissä. Nyt hän vielä yrittää luoda yhteyksiä anoppiinsa.
Ja minulle äiti haukkuu ja arvostelee miniäänsä. Neuvoo minua, että "meidän pitää sietää sitä akkaa veljesi takia".Toivottavasti tämä sairas kuvio ei tuhoa heidän avioliittoa. Se vaimo on oikeasti Ihan kiva ja asiallinen ihminen. Toivon kovasti että heidän liittonsa olisi onnellinen. Äidistä huolimatta.
Se äitini käyttämä ilmaisu "meistä" on pelottava. Äiti kun ei ole vielä huomannut, että minä olen ihan oma persoona, oikea erillinen ihminen, jolla on oma elämä ja omat mielipiteet. Hänelle "me" tarkoittaa häntä itseään ja hän näkee minut osaksi itseään. Siksi monikkomuoto.
Etkö voisi jutella avoimesti tästä tilanteesta veljesi vaimon ja veljesi kanssa? Ennenkuin äitis saa korjaamatonta tuhoa aikaan veljesi parisuhteessa...
En usko, että tuollaisen ihmisen kanssa on järkevää jutella hänen todella loukkaavasta käytöksestään. Tuskin tuo äiti tajuaa käytöksensä törkeyttä vaikka hänelle sanoisikin asiasta.
Joo, en niin ajatellutkaan, mutta olisi ehkä hyvä "uhrit" voisivat olla keskenään avoimia tilanteesta, ja että veljen naisystävä ymmärtäisi missä mennään. Yhdessä voivat olla vahvempia, eikä äidin "hajoita ja hallitse -taktiikka" enää toimi.
Ihmiset, edes sisarukset eivät ole lojaaleja eivätkä auta toisiaan vaikka näkisivät suurta eriarvoisuutta. Meillä anoppi hoitaa mieheni sisarusten lapsia viikottain, ottaa yökylään, ostaa lahjoja, järjestää synttärit, soittaa 10 krt päivässä, auttaa ja hyysää.
Meidän perhettä ei auta ikinä eikä pidä yhteyttä, ei osta lahjoja lapsille eikä tule kylään, kertaakaan ei ole hoitanut, ei soita koskaan. Ilmoitti miehelle suoraan, että hän auttaa vain tytärtään koska tyttären lapset rakkaita ja ”oman tuntuisia”. Miniän lapsista ei välitä lainkaan, koska miniän lapset ei ole rakkaita ja ne ovat niin”vieraan tuntuisia”. Anopin poika on siis isä, ja ei varmaan ne pojan lapset ole läheisiä kun anoppi ei niitä tapaa. Muutenkin ärsyttää että anoppi koko ajan puhuu että miniän lapset, ”Pirjon” lapset, ihan kuin mies ei olisi isä ollenkan.Kun mies yritti puhua sisarukselleen siitä miten pahalta meistä tuntuu kun mummo on 365 pv vuodessa toisen perheen luona auttaen ja tukien, toisen perheen luona 0 pv vuodessa eikä yhteyttä edes pidä, niin arvatkaa miten kävi?
Tämä kaiken saanut raivostui, sanoi että en anna omasta avusta teille yhtään, mummon ei tarvi teillä käydä jatkossakaan koska HÄN tarvitsee mummon heille, ja että niin se vasn on että mummo saa rakkaalle lapselle antaa kaiken ajan ja ei-rakkaan jättää ilman.Se siitä sitten, sisarusten solidaarisuudesta. Ilman mummoa mennään edelleen.
Tää on surullinen tosi asia, että monesti äiti kokee tyttärensä lapset läheisempinä (äiti monesti aikuis iällä tyttären kanssa läheisempi), kuin poikansa jälkikasvun.
Tämä voisi olla yksisyy "anopin sekoamiseen" kun poika tekee jälkikasvua.
Ehkä pelkää, että niistä tulee läheisempiä toisen mummun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ihan hirvittävästi. Mun lapsella on parin viikon päästä synttärit. Mä tykkään järjestää juhlia, leipoa jne. Vieraatkin on kivoja. Siis kaikki ne vieraat, jotka olen kutsunut. Mies sit käynyt kutsumassa äitinsäkin, se kun kuuluu hyviin tapoihin kutsua mummu lapsenlapsen synttäreille.
Hyviin tapoihin kuulunee myös haukkua miniä synttäreillä. Tämä ohjelmanumero on ollut meillä ohjelmassa esikoisen 1-vuotissynttäreistä lähtien. Anopille täytyy kyllä antaa pointsit luovuudesta, joka kerta on keksinyt uuden tavan miten nöyryyttää minua.
Anoppi osaa valita tilanteen niin, että mies ei ole kuuloetäisyydellä.Mua harmittaa mun lasten puolesta, että heidän äitiään ahdistaa synttärijärjestelyt. Ja miehen ylikiltteys, kun se sulkasatoinen huuhkaja piti kutsua. Ei juuri olla tekemisissä muuten, mutta mies ei halua (velvollisuudentunnosta) katkaista äitiinsä, vaikka äitinsä on kamala meidän koko perheelle.
Kun anoppi aloittaa vaivihkaisen haukkumisensa, korota heti ääntäsi "ai mitä sanoit, anteeksi, en ihan kuullut" niin että huomio kiinnittyy teihin. Laita tuommoisen huuhkajan kiusanteolle stoppi. Sinua ei omassa kodissasi kukaan nöyryytä. Mieti, mikä on pahin mahdollinen seuraus sille että puolustaudut? Anoppi lähtee ovet paukkuen? Sehän pelastaisi synttärit :)
Mulla on tähän liittyen väkivaltainen fantasia. Anoppi aloittaa synttärishownsa, ja mulla napsahtaa. Otan anoppia niskasta kiinni ja heitän ovesta pihalle vesisateeseen. Ennen pihalle heittoa kuitenkin halkaisen anopin naaman oven karmiin.
Jälkikäteen vain harmittaa anopista jäänyt sotku.
Siis ei tarvitse soittaa poliisia, en tietenkään koske anoppiin.
Toisinaan lehdissä on pikku-uutisia siitä kuinka joku aikuinen mies on tappanut tätinsä tai polttanut vanhempiensa talon. Yksi tällainen uutinen oli joitakin vuosia joulun jälkeen. Riitaa ei ollut ollut taustalla ja joulunkin olivat viettäneet yhdessä, aikuinen poika oli vaan pyhien päätteeksi yhtäkkiä polttanut vanhempiensa talon.
Minulla tulee niistä uutisista mieleen oma äitini ja veljeni. Aina kun tapaan heidät samaan aikaan, saan ihmetellä suuresti veljeni sietokykyä. Ohjetta ja arvostelua sataa päälle siihen tahtiin että ihan hirvittää.
Eikä se lopu vaikka hänelle siitä millä tavalla sanoo.
Nämä tilanteet tulevat aina mieleen kun näkee niitä uutisia 😐
Sitä alkaa miettimään että niissä uutisissa on varmaan kyse jostain samankaltaisesta. Aikuisella pojalla on vaan sitten sietokyky loppunut lopullisesti. Ja sitten sitä miettii että kuinka kauan veljellä hermot kestää.Äitini arvostelee ja neuvoo minuakin, mutta ei yhtä paljon kuin veljeäni. Veljeni on osannut minua paremmin alkaa elämään omannäköistään elämää ja äiti hädissään yrittää saada veljeni elämäntyylin muuttumaan.
Minä saan enemmän hyväksyntää osakseni, mutta ahdistavaa sekin on. En minä halua, että kukaan ulkopuolinen hyväksyy tapani elää. Ei se asia kuulu ulkopuolisille enkä tarvitse elämälleni kenenkään lupaa.
Paljon saan minäkin kuulla moitteita veljeni elämäntavasta, ja monet kerrat on äitini haukkunut minut pystyyn kun en ole alkanut "neuvomaan" veljeä äidin ohjeiden mukaan.
Olen hirveä välinpitämätön itsekäs ihminen, joka ei yhtään välitä veljestään. Jos välittäisi, niin neuvoisi ja opastaisi niinkuin äiti käskee.Tämä veli on joitakin vuosia minua vanhempi ja olemme jo keski-ikäisiä.
Pahin tilanne oli minulle silloin kun vielä opiskeltiin eikä veljellä ollut puhelinta. Sain useita puheluita päivittäin. Joskus niitä saattoi tulla kymmeniä yhtenä ryppäänä.
Puhelut käsittelevät yleensä sitä kuinka veljeni tekee kaiken väärin ja pilaa koko suvun maineen. Sitten haukuttiin minua kuinka olen tyhmä ja aiheutan meille kaikille vaikeuksia kun en neuvo veljeä. "Sinua se kuuntelee" oli peruste sille että minun pitäisi neuvoa.
Ihan varmasti olisi kuunteleminen lakannut jos olisin alkanut neuvomaan ja manipuloimaan äitini käsikassarana.Se oli sitä aikaa kun oli vielä lankapuhelimia, eikä niistä nähnyt kuka soittaa.
Kavereiden takia siihen puhelimeen vastailin kun olin kotona. En halunnut missata heidän puheluita.Nykyään äiti pystyy soittamaan veljelleni, mikä on rauhoittanut tilannetta osaltani. Varsinkin nyt kun veli on mennyt naimisiin, ja vaimonsa pakottaa vastaamaan äidin puheluihin, olen saanut olla paremmin rauhassa. Voi olla että vaimollekin pian valkenee miksi veli ei halua hirveästi olla äidin kanssa tekemisissä. Nyt hän vielä yrittää luoda yhteyksiä anoppiinsa.
Ja minulle äiti haukkuu ja arvostelee miniäänsä. Neuvoo minua, että "meidän pitää sietää sitä akkaa veljesi takia".Toivottavasti tämä sairas kuvio ei tuhoa heidän avioliittoa. Se vaimo on oikeasti Ihan kiva ja asiallinen ihminen. Toivon kovasti että heidän liittonsa olisi onnellinen. Äidistä huolimatta.
Se äitini käyttämä ilmaisu "meistä" on pelottava. Äiti kun ei ole vielä huomannut, että minä olen ihan oma persoona, oikea erillinen ihminen, jolla on oma elämä ja omat mielipiteet. Hänelle "me" tarkoittaa häntä itseään ja hän näkee minut osaksi itseään. Siksi monikkomuoto.
Etkö voisi jutella avoimesti tästä tilanteesta veljesi vaimon ja veljesi kanssa? Ennenkuin äitis saa korjaamatonta tuhoa aikaan veljesi parisuhteessa...
En usko, että tuollaisen ihmisen kanssa on järkevää jutella hänen todella loukkaavasta käytöksestään. Tuskin tuo äiti tajuaa käytöksensä törkeyttä vaikka hänelle sanoisikin asiasta.
Joo, en niin ajatellutkaan, mutta olisi ehkä hyvä "uhrit" voisivat olla keskenään avoimia tilanteesta, ja että veljen naisystävä ymmärtäisi missä mennään. Yhdessä voivat olla vahvempia, eikä äidin "hajoita ja hallitse -taktiikka" enää toimi.
Ihmiset, edes sisarukset eivät ole lojaaleja eivätkä auta toisiaan vaikka näkisivät suurta eriarvoisuutta. Meillä anoppi hoitaa mieheni sisarusten lapsia viikottain, ottaa yökylään, ostaa lahjoja, järjestää synttärit, soittaa 10 krt päivässä, auttaa ja hyysää.
Meidän perhettä ei auta ikinä eikä pidä yhteyttä, ei osta lahjoja lapsille eikä tule kylään, kertaakaan ei ole hoitanut, ei soita koskaan. Ilmoitti miehelle suoraan, että hän auttaa vain tytärtään koska tyttären lapset rakkaita ja ”oman tuntuisia”. Miniän lapsista ei välitä lainkaan, koska miniän lapset ei ole rakkaita ja ne ovat niin”vieraan tuntuisia”. Anopin poika on siis isä, ja ei varmaan ne pojan lapset ole läheisiä kun anoppi ei niitä tapaa. Muutenkin ärsyttää että anoppi koko ajan puhuu että miniän lapset, ”Pirjon” lapset, ihan kuin mies ei olisi isä ollenkan.Kun mies yritti puhua sisarukselleen siitä miten pahalta meistä tuntuu kun mummo on 365 pv vuodessa toisen perheen luona auttaen ja tukien, toisen perheen luona 0 pv vuodessa eikä yhteyttä edes pidä, niin arvatkaa miten kävi?
Tämä kaiken saanut raivostui, sanoi että en anna omasta avusta teille yhtään, mummon ei tarvi teillä käydä jatkossakaan koska HÄN tarvitsee mummon heille, ja että niin se vasn on että mummo saa rakkaalle lapselle antaa kaiken ajan ja ei-rakkaan jättää ilman.Se siitä sitten, sisarusten solidaarisuudesta. Ilman mummoa mennään edelleen.
Tuollaisen mummo apu ei välttämättä ole mitenkään elämää helpottava tekijä.
Aivan ensimmäinen lapsenhoitoapu, jonka äidiltäni sain oli sellainen, että olin pyytänyt äitiäni hoitoavuksi, pitämään vauvaa sylissä että saan siivoja ristiäisiä varten. Äitini saapui paikalle ja katsoi, että vauvahan on ihan tyytyväinen, ja meni tekemään pihatöitä. Alkutalvesta. Luntakin oli jo satanut. Meni haravoimaan pensaiden alta pois talvisuojia. Samalla tappoi sammaleet, joita olimme kasvattaneet pihan varjoisiin paikkoihin.
Minä siinä sitten siivosin vauvan kanssa kahdestaan. Vauva sylissä. Hän oli tyytyväinen silloin kun en tehnyt mitään, mutta jos yritin tehdä kotitöitä, niin tyytyväisyys loppui sillä sekunnilla. Mutta eihän mummo sitä voinut mitenkään uskoa.
Luulisi että olisi ollut onnellinen kun ihan luvan kanssa olisi saanut pitää vauvaa sylissä, mutta eihän se hänelle sopinut kun sellaista apua tarvittiin. Hänen piti aina saada itse määritellä missä tarvitsen apua ja millä tavalla hän sitä apua antaa.
Silloin hänellä kyllä oli kova tarve pitää vauvaa sylissä kun imetin ("hyi, tuleeko sieltä muka jotakin") tai muuten oli huono hetki mummon ja vauvan sylihetkeen.
Yleensä apu ei ole sellaista, mitä perhe tarvitsee, vaan jotain aivan muuta. Mummo saattaa siinä "auttamisen" lomassa aloittaa vaikka minkälaisia projekteja perheen puolesta ja perheen on sitten pakko tehdä niille jotain että pystyvät jatkamaan elämäänsä.
Se on semmoista hämmentämistä ja selvien ja kunnossa olevin asioiden sekoittamista ja kääntämistä päälaelleen.
Sitten tulee niitä neuvoja.
Kyllä teidän kuule pitää tehdä xxxx / Ei tuo voi noin olla, oletteko te aivan hulluja / Ihmiset alkaa puhumaan, kaikilla meillä menee maine teidän takia / vauvalla on kylmä / vaippa pitää vaihtaa / vauvalla on nälkä, sille pitää antaa kunnon ruokaa...
Ja kaikki se muu sekoilu.
Meillä on järjestetty kaapit, tutkittu henkilökohtaiset paperit ja kommentoitu niitä pitkään ja hartaasti, uusittu jääkaapin sisältö ja ruokakaappien sisällöt, on heitetty roskiin hyviä ruokia ja tuotu tilalle kaupan makaronilaatikkoa ja muuta paskaa, on vaihdettu verhoja, on pesty vaatteita pilalle jne jne.
Itse jouduin lyömään äidilleni kovasti rajoja auttamis-asiassa. Lopulta päästiin sellaiseen kompromissiin, että saa tulla kerran viikossa (eikä joka päivä niinkuin olisi halunnut) iltapäivällä pikkukoululaisten seuraksi. Sekin oli kuitenkin enemmän elämääni kuormittava kuin helpottava asia.
Kun sain oikein kunnolla selitettyä sen että meillä ei saa tehdä mitään sellaista mitä ei ole pyydetty, niin tilanne päätyi siihen, että mummo heitti ruoantähteet tiskialtaaseen ja laski hanasta vettä päälle jotta viemäri tukkeutuisi ymv.
Kannattaa miettiä monta kertaa haluaako sellaista apua ottaa vastaan.
Ja mummo niin sädekehä leimuten selitti kaikille kuinka hirveän paljon on hoitanut lapsiani ja auttanut minua aivan kaikessa. En varmaan mitenkään olisi pärjännyt ilman hänen apuaan.
Veljeni lapsista äitini on sanonut vaan, että "ei jaksa hoitaa heitä". Eikä se mielestäni ole huono asia. Ainakin veljen perhe säästyy hullun mummon tempauksilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ihan hirvittävästi. Mun lapsella on parin viikon päästä synttärit. Mä tykkään järjestää juhlia, leipoa jne. Vieraatkin on kivoja. Siis kaikki ne vieraat, jotka olen kutsunut. Mies sit käynyt kutsumassa äitinsäkin, se kun kuuluu hyviin tapoihin kutsua mummu lapsenlapsen synttäreille.
Hyviin tapoihin kuulunee myös haukkua miniä synttäreillä. Tämä ohjelmanumero on ollut meillä ohjelmassa esikoisen 1-vuotissynttäreistä lähtien. Anopille täytyy kyllä antaa pointsit luovuudesta, joka kerta on keksinyt uuden tavan miten nöyryyttää minua.
Anoppi osaa valita tilanteen niin, että mies ei ole kuuloetäisyydellä.Mua harmittaa mun lasten puolesta, että heidän äitiään ahdistaa synttärijärjestelyt. Ja miehen ylikiltteys, kun se sulkasatoinen huuhkaja piti kutsua. Ei juuri olla tekemisissä muuten, mutta mies ei halua (velvollisuudentunnosta) katkaista äitiinsä, vaikka äitinsä on kamala meidän koko perheelle.
Kun anoppi aloittaa vaivihkaisen haukkumisensa, korota heti ääntäsi "ai mitä sanoit, anteeksi, en ihan kuullut" niin että huomio kiinnittyy teihin. Laita tuommoisen huuhkajan kiusanteolle stoppi. Sinua ei omassa kodissasi kukaan nöyryytä. Mieti, mikä on pahin mahdollinen seuraus sille että puolustaudut? Anoppi lähtee ovet paukkuen? Sehän pelastaisi synttärit :)
Mulla on tähän liittyen väkivaltainen fantasia. Anoppi aloittaa synttärishownsa, ja mulla napsahtaa. Otan anoppia niskasta kiinni ja heitän ovesta pihalle vesisateeseen. Ennen pihalle heittoa kuitenkin halkaisen anopin naaman oven karmiin.
Jälkikäteen vain harmittaa anopista jäänyt sotku.
Siis ei tarvitse soittaa poliisia, en tietenkään koske anoppiin.
Toisinaan lehdissä on pikku-uutisia siitä kuinka joku aikuinen mies on tappanut tätinsä tai polttanut vanhempiensa talon. Yksi tällainen uutinen oli joitakin vuosia joulun jälkeen. Riitaa ei ollut ollut taustalla ja joulunkin olivat viettäneet yhdessä, aikuinen poika oli vaan pyhien päätteeksi yhtäkkiä polttanut vanhempiensa talon.
Minulla tulee niistä uutisista mieleen oma äitini ja veljeni. Aina kun tapaan heidät samaan aikaan, saan ihmetellä suuresti veljeni sietokykyä. Ohjetta ja arvostelua sataa päälle siihen tahtiin että ihan hirvittää.
Eikä se lopu vaikka hänelle siitä millä tavalla sanoo.
Nämä tilanteet tulevat aina mieleen kun näkee niitä uutisia 😐
Sitä alkaa miettimään että niissä uutisissa on varmaan kyse jostain samankaltaisesta. Aikuisella pojalla on vaan sitten sietokyky loppunut lopullisesti. Ja sitten sitä miettii että kuinka kauan veljellä hermot kestää.Äitini arvostelee ja neuvoo minuakin, mutta ei yhtä paljon kuin veljeäni. Veljeni on osannut minua paremmin alkaa elämään omannäköistään elämää ja äiti hädissään yrittää saada veljeni elämäntyylin muuttumaan.
Minä saan enemmän hyväksyntää osakseni, mutta ahdistavaa sekin on. En minä halua, että kukaan ulkopuolinen hyväksyy tapani elää. Ei se asia kuulu ulkopuolisille enkä tarvitse elämälleni kenenkään lupaa.
Paljon saan minäkin kuulla moitteita veljeni elämäntavasta, ja monet kerrat on äitini haukkunut minut pystyyn kun en ole alkanut "neuvomaan" veljeä äidin ohjeiden mukaan.
Olen hirveä välinpitämätön itsekäs ihminen, joka ei yhtään välitä veljestään. Jos välittäisi, niin neuvoisi ja opastaisi niinkuin äiti käskee.Tämä veli on joitakin vuosia minua vanhempi ja olemme jo keski-ikäisiä.
Pahin tilanne oli minulle silloin kun vielä opiskeltiin eikä veljellä ollut puhelinta. Sain useita puheluita päivittäin. Joskus niitä saattoi tulla kymmeniä yhtenä ryppäänä.
Puhelut käsittelevät yleensä sitä kuinka veljeni tekee kaiken väärin ja pilaa koko suvun maineen. Sitten haukuttiin minua kuinka olen tyhmä ja aiheutan meille kaikille vaikeuksia kun en neuvo veljeä. "Sinua se kuuntelee" oli peruste sille että minun pitäisi neuvoa.
Ihan varmasti olisi kuunteleminen lakannut jos olisin alkanut neuvomaan ja manipuloimaan äitini käsikassarana.Se oli sitä aikaa kun oli vielä lankapuhelimia, eikä niistä nähnyt kuka soittaa.
Kavereiden takia siihen puhelimeen vastailin kun olin kotona. En halunnut missata heidän puheluita.Nykyään äiti pystyy soittamaan veljelleni, mikä on rauhoittanut tilannetta osaltani. Varsinkin nyt kun veli on mennyt naimisiin, ja vaimonsa pakottaa vastaamaan äidin puheluihin, olen saanut olla paremmin rauhassa. Voi olla että vaimollekin pian valkenee miksi veli ei halua hirveästi olla äidin kanssa tekemisissä. Nyt hän vielä yrittää luoda yhteyksiä anoppiinsa.
Ja minulle äiti haukkuu ja arvostelee miniäänsä. Neuvoo minua, että "meidän pitää sietää sitä akkaa veljesi takia".Toivottavasti tämä sairas kuvio ei tuhoa heidän avioliittoa. Se vaimo on oikeasti Ihan kiva ja asiallinen ihminen. Toivon kovasti että heidän liittonsa olisi onnellinen. Äidistä huolimatta.
Se äitini käyttämä ilmaisu "meistä" on pelottava. Äiti kun ei ole vielä huomannut, että minä olen ihan oma persoona, oikea erillinen ihminen, jolla on oma elämä ja omat mielipiteet. Hänelle "me" tarkoittaa häntä itseään ja hän näkee minut osaksi itseään. Siksi monikkomuoto.
Etkö voisi jutella avoimesti tästä tilanteesta veljesi vaimon ja veljesi kanssa? Ennenkuin äitis saa korjaamatonta tuhoa aikaan veljesi parisuhteessa...
En usko, että tuollaisen ihmisen kanssa on järkevää jutella hänen todella loukkaavasta käytöksestään. Tuskin tuo äiti tajuaa käytöksensä törkeyttä vaikka hänelle sanoisikin asiasta.
Joo, en niin ajatellutkaan, mutta olisi ehkä hyvä "uhrit" voisivat olla keskenään avoimia tilanteesta, ja että veljen naisystävä ymmärtäisi missä mennään. Yhdessä voivat olla vahvempia, eikä äidin "hajoita ja hallitse -taktiikka" enää toimi.
Ihmiset, edes sisarukset eivät ole lojaaleja eivätkä auta toisiaan vaikka näkisivät suurta eriarvoisuutta. Meillä anoppi hoitaa mieheni sisarusten lapsia viikottain, ottaa yökylään, ostaa lahjoja, järjestää synttärit, soittaa 10 krt päivässä, auttaa ja hyysää.
Meidän perhettä ei auta ikinä eikä pidä yhteyttä, ei osta lahjoja lapsille eikä tule kylään, kertaakaan ei ole hoitanut, ei soita koskaan. Ilmoitti miehelle suoraan, että hän auttaa vain tytärtään koska tyttären lapset rakkaita ja ”oman tuntuisia”. Miniän lapsista ei välitä lainkaan, koska miniän lapset ei ole rakkaita ja ne ovat niin”vieraan tuntuisia”. Anopin poika on siis isä, ja ei varmaan ne pojan lapset ole läheisiä kun anoppi ei niitä tapaa. Muutenkin ärsyttää että anoppi koko ajan puhuu että miniän lapset, ”Pirjon” lapset, ihan kuin mies ei olisi isä ollenkan.Kun mies yritti puhua sisarukselleen siitä miten pahalta meistä tuntuu kun mummo on 365 pv vuodessa toisen perheen luona auttaen ja tukien, toisen perheen luona 0 pv vuodessa eikä yhteyttä edes pidä, niin arvatkaa miten kävi?
Tämä kaiken saanut raivostui, sanoi että en anna omasta avusta teille yhtään, mummon ei tarvi teillä käydä jatkossakaan koska HÄN tarvitsee mummon heille, ja että niin se vasn on että mummo saa rakkaalle lapselle antaa kaiken ajan ja ei-rakkaan jättää ilman.Se siitä sitten, sisarusten solidaarisuudesta. Ilman mummoa mennään edelleen.
Tuollaisen mummo apu ei välttämättä ole mitenkään elämää helpottava tekijä.
Aivan ensimmäinen lapsenhoitoapu, jonka äidiltäni sain oli sellainen, että olin pyytänyt äitiäni hoitoavuksi, pitämään vauvaa sylissä että saan siivoja ristiäisiä varten. Äitini saapui paikalle ja katsoi, että vauvahan on ihan tyytyväinen, ja meni tekemään pihatöitä. Alkutalvesta. Luntakin oli jo satanut. Meni haravoimaan pensaiden alta pois talvisuojia. Samalla tappoi sammaleet, joita olimme kasvattaneet pihan varjoisiin paikkoihin.
Minä siinä sitten siivosin vauvan kanssa kahdestaan. Vauva sylissä. Hän oli tyytyväinen silloin kun en tehnyt mitään, mutta jos yritin tehdä kotitöitä, niin tyytyväisyys loppui sillä sekunnilla. Mutta eihän mummo sitä voinut mitenkään uskoa.
Luulisi että olisi ollut onnellinen kun ihan luvan kanssa olisi saanut pitää vauvaa sylissä, mutta eihän se hänelle sopinut kun sellaista apua tarvittiin. Hänen piti aina saada itse määritellä missä tarvitsen apua ja millä tavalla hän sitä apua antaa.
Silloin hänellä kyllä oli kova tarve pitää vauvaa sylissä kun imetin ("hyi, tuleeko sieltä muka jotakin") tai muuten oli huono hetki mummon ja vauvan sylihetkeen.
Yleensä apu ei ole sellaista, mitä perhe tarvitsee, vaan jotain aivan muuta. Mummo saattaa siinä "auttamisen" lomassa aloittaa vaikka minkälaisia projekteja perheen puolesta ja perheen on sitten pakko tehdä niille jotain että pystyvät jatkamaan elämäänsä.
Se on semmoista hämmentämistä ja selvien ja kunnossa olevin asioiden sekoittamista ja kääntämistä päälaelleen.
Sitten tulee niitä neuvoja.
Kyllä teidän kuule pitää tehdä xxxx / Ei tuo voi noin olla, oletteko te aivan hulluja / Ihmiset alkaa puhumaan, kaikilla meillä menee maine teidän takia / vauvalla on kylmä / vaippa pitää vaihtaa / vauvalla on nälkä, sille pitää antaa kunnon ruokaa...
Ja kaikki se muu sekoilu.
Meillä on järjestetty kaapit, tutkittu henkilökohtaiset paperit ja kommentoitu niitä pitkään ja hartaasti, uusittu jääkaapin sisältö ja ruokakaappien sisällöt, on heitetty roskiin hyviä ruokia ja tuotu tilalle kaupan makaronilaatikkoa ja muuta paskaa, on vaihdettu verhoja, on pesty vaatteita pilalle jne jne.
Itse jouduin lyömään äidilleni kovasti rajoja auttamis-asiassa. Lopulta päästiin sellaiseen kompromissiin, että saa tulla kerran viikossa (eikä joka päivä niinkuin olisi halunnut) iltapäivällä pikkukoululaisten seuraksi. Sekin oli kuitenkin enemmän elämääni kuormittava kuin helpottava asia.
Kun sain oikein kunnolla selitettyä sen että meillä ei saa tehdä mitään sellaista mitä ei ole pyydetty, niin tilanne päätyi siihen, että mummo heitti ruoantähteet tiskialtaaseen ja laski hanasta vettä päälle jotta viemäri tukkeutuisi ymv.
Kannattaa miettiä monta kertaa haluaako sellaista apua ottaa vastaan.
Ja mummo niin sädekehä leimuten selitti kaikille kuinka hirveän paljon on hoitanut lapsiani ja auttanut minua aivan kaikessa. En varmaan mitenkään olisi pärjännyt ilman hänen apuaan.
Veljeni lapsista äitini on sanonut vaan, että "ei jaksa hoitaa heitä". Eikä se mielestäni ole huono asia. Ainakin veljen perhe säästyy hullun mummon tempauksilta.
Niiiiiin samanlaiset kokemukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ihan hirvittävästi. Mun lapsella on parin viikon päästä synttärit. Mä tykkään järjestää juhlia, leipoa jne. Vieraatkin on kivoja. Siis kaikki ne vieraat, jotka olen kutsunut. Mies sit käynyt kutsumassa äitinsäkin, se kun kuuluu hyviin tapoihin kutsua mummu lapsenlapsen synttäreille.
Hyviin tapoihin kuulunee myös haukkua miniä synttäreillä. Tämä ohjelmanumero on ollut meillä ohjelmassa esikoisen 1-vuotissynttäreistä lähtien. Anopille täytyy kyllä antaa pointsit luovuudesta, joka kerta on keksinyt uuden tavan miten nöyryyttää minua.
Anoppi osaa valita tilanteen niin, että mies ei ole kuuloetäisyydellä.Mua harmittaa mun lasten puolesta, että heidän äitiään ahdistaa synttärijärjestelyt. Ja miehen ylikiltteys, kun se sulkasatoinen huuhkaja piti kutsua. Ei juuri olla tekemisissä muuten, mutta mies ei halua (velvollisuudentunnosta) katkaista äitiinsä, vaikka äitinsä on kamala meidän koko perheelle.
Kun anoppi aloittaa vaivihkaisen haukkumisensa, korota heti ääntäsi "ai mitä sanoit, anteeksi, en ihan kuullut" niin että huomio kiinnittyy teihin. Laita tuommoisen huuhkajan kiusanteolle stoppi. Sinua ei omassa kodissasi kukaan nöyryytä. Mieti, mikä on pahin mahdollinen seuraus sille että puolustaudut? Anoppi lähtee ovet paukkuen? Sehän pelastaisi synttärit :)
Mulla on tähän liittyen väkivaltainen fantasia. Anoppi aloittaa synttärishownsa, ja mulla napsahtaa. Otan anoppia niskasta kiinni ja heitän ovesta pihalle vesisateeseen. Ennen pihalle heittoa kuitenkin halkaisen anopin naaman oven karmiin.
Jälkikäteen vain harmittaa anopista jäänyt sotku.
Siis ei tarvitse soittaa poliisia, en tietenkään koske anoppiin.
Toisinaan lehdissä on pikku-uutisia siitä kuinka joku aikuinen mies on tappanut tätinsä tai polttanut vanhempiensa talon. Yksi tällainen uutinen oli joitakin vuosia joulun jälkeen. Riitaa ei ollut ollut taustalla ja joulunkin olivat viettäneet yhdessä, aikuinen poika oli vaan pyhien päätteeksi yhtäkkiä polttanut vanhempiensa talon.
Minulla tulee niistä uutisista mieleen oma äitini ja veljeni. Aina kun tapaan heidät samaan aikaan, saan ihmetellä suuresti veljeni sietokykyä. Ohjetta ja arvostelua sataa päälle siihen tahtiin että ihan hirvittää.
Eikä se lopu vaikka hänelle siitä millä tavalla sanoo.
Nämä tilanteet tulevat aina mieleen kun näkee niitä uutisia 😐
Sitä alkaa miettimään että niissä uutisissa on varmaan kyse jostain samankaltaisesta. Aikuisella pojalla on vaan sitten sietokyky loppunut lopullisesti. Ja sitten sitä miettii että kuinka kauan veljellä hermot kestää.Äitini arvostelee ja neuvoo minuakin, mutta ei yhtä paljon kuin veljeäni. Veljeni on osannut minua paremmin alkaa elämään omannäköistään elämää ja äiti hädissään yrittää saada veljeni elämäntyylin muuttumaan.
Minä saan enemmän hyväksyntää osakseni, mutta ahdistavaa sekin on. En minä halua, että kukaan ulkopuolinen hyväksyy tapani elää. Ei se asia kuulu ulkopuolisille enkä tarvitse elämälleni kenenkään lupaa.
Paljon saan minäkin kuulla moitteita veljeni elämäntavasta, ja monet kerrat on äitini haukkunut minut pystyyn kun en ole alkanut "neuvomaan" veljeä äidin ohjeiden mukaan.
Olen hirveä välinpitämätön itsekäs ihminen, joka ei yhtään välitä veljestään. Jos välittäisi, niin neuvoisi ja opastaisi niinkuin äiti käskee.Tämä veli on joitakin vuosia minua vanhempi ja olemme jo keski-ikäisiä.
Pahin tilanne oli minulle silloin kun vielä opiskeltiin eikä veljellä ollut puhelinta. Sain useita puheluita päivittäin. Joskus niitä saattoi tulla kymmeniä yhtenä ryppäänä.
Puhelut käsittelevät yleensä sitä kuinka veljeni tekee kaiken väärin ja pilaa koko suvun maineen. Sitten haukuttiin minua kuinka olen tyhmä ja aiheutan meille kaikille vaikeuksia kun en neuvo veljeä. "Sinua se kuuntelee" oli peruste sille että minun pitäisi neuvoa.
Ihan varmasti olisi kuunteleminen lakannut jos olisin alkanut neuvomaan ja manipuloimaan äitini käsikassarana.Se oli sitä aikaa kun oli vielä lankapuhelimia, eikä niistä nähnyt kuka soittaa.
Kavereiden takia siihen puhelimeen vastailin kun olin kotona. En halunnut missata heidän puheluita.Nykyään äiti pystyy soittamaan veljelleni, mikä on rauhoittanut tilannetta osaltani. Varsinkin nyt kun veli on mennyt naimisiin, ja vaimonsa pakottaa vastaamaan äidin puheluihin, olen saanut olla paremmin rauhassa. Voi olla että vaimollekin pian valkenee miksi veli ei halua hirveästi olla äidin kanssa tekemisissä. Nyt hän vielä yrittää luoda yhteyksiä anoppiinsa.
Ja minulle äiti haukkuu ja arvostelee miniäänsä. Neuvoo minua, että "meidän pitää sietää sitä akkaa veljesi takia".Toivottavasti tämä sairas kuvio ei tuhoa heidän avioliittoa. Se vaimo on oikeasti Ihan kiva ja asiallinen ihminen. Toivon kovasti että heidän liittonsa olisi onnellinen. Äidistä huolimatta.
Se äitini käyttämä ilmaisu "meistä" on pelottava. Äiti kun ei ole vielä huomannut, että minä olen ihan oma persoona, oikea erillinen ihminen, jolla on oma elämä ja omat mielipiteet. Hänelle "me" tarkoittaa häntä itseään ja hän näkee minut osaksi itseään. Siksi monikkomuoto.
Etkö voisi jutella avoimesti tästä tilanteesta veljesi vaimon ja veljesi kanssa? Ennenkuin äitis saa korjaamatonta tuhoa aikaan veljesi parisuhteessa...
En usko, että tuollaisen ihmisen kanssa on järkevää jutella hänen todella loukkaavasta käytöksestään. Tuskin tuo äiti tajuaa käytöksensä törkeyttä vaikka hänelle sanoisikin asiasta.
Joo, en niin ajatellutkaan, mutta olisi ehkä hyvä "uhrit" voisivat olla keskenään avoimia tilanteesta, ja että veljen naisystävä ymmärtäisi missä mennään. Yhdessä voivat olla vahvempia, eikä äidin "hajoita ja hallitse -taktiikka" enää toimi.
Ei tuon mukaan se hajota ja hallitse näytä kovin hyvin toimivan nytkään. Mutta vertaistuesta ei koskaan ole haittaa.
Ei nyt suoraan liity tähän, mutta melkein. Mun anoppi haukkuu kaikkia, ihan kaikkia paitsi itseään. Kerran hän laukoi "totuuksia" miehestäni ja miehen veljestä. Katsoin häntä pitkään, ja totesin että tajuaako hän nyt ollenkaan puhuvansa mun miehestä, lasten isästä? Lisäsin siihen, että tuollaisia asioita en halua miehestäni kuulla, koska tiedän että 15 vuotta sitten tapahtuneilla asioilla on hyvin vähän totuuspohjaa.
Vertaistuki on aina hyvä asia. Siksi tämä ketju on hyvä.
En kuitenkaan halua, että tapaamiseni veljeni kanssa luisuisivat terarpiaistunnoiksi. Mieluummin puhutaan ihan normiasioista ja vaihdetaan kuulumisia. Pidetään aiheet vähän keveämmällä tasolla.
Toisinaan vaan kysellään toisilta, että onko äiti häiriköinyt pahasti. Sen enempää en välttämättä haluakaan veljeni kanssa äidin tempauksia lähteä ruotimaan.
Vertaistuki toimii paremmin (tai on jotenkin helpompaa) silloin kun vertaisryhmä ei ole kovin läheisissä väleissä keskenään.
Tuossa yhdessä linkissä miniää verrattiin "portin vartijaksi".
Nuo linkit on antanut uutta näkökulmaa asioihin.
Miksei anopit heti alussa yritä luoda hyvää suhdetta miniään? (Tai varmaan osa tekeekin).
Mutta osassa jutuissa mitä tätä keskustelua olen lukenut niin miniä on ollut aina vain pelinappula, jolla kontrolloidaan poikaa, p*skmpäri, minne ammennetaan se oma pahaolo, kynnysmatto (mikä tämäki on? Oletetaanko, että ollaan niin läheisiä, että toisen kotiin voi vaan tulla ja sanoa mitä sylki suuhun tuo? Vai savustetaanko tällä miehen puoliso ulos kuvioista?)
Onneksi ite tietää nyt, miten olla hyvä anoppi, jos joskus miniän saan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yhdessä linkissä miniää verrattiin "portin vartijaksi".
Nuo linkit on antanut uutta näkökulmaa asioihin.Miksei anopit heti alussa yritä luoda hyvää suhdetta miniään? (Tai varmaan osa tekeekin).
Mutta osassa jutuissa mitä tätä keskustelua olen lukenut niin miniä on ollut aina vain pelinappula, jolla kontrolloidaan poikaa, p*skmpäri, minne ammennetaan se oma pahaolo, kynnysmatto (mikä tämäki on? Oletetaanko, että ollaan niin läheisiä, että toisen kotiin voi vaan tulla ja sanoa mitä sylki suuhun tuo? Vai savustetaanko tällä miehen puoliso ulos kuvioista?)Onneksi ite tietää nyt, miten olla hyvä anoppi, jos joskus miniän saan.
Voihan tässä lähtee spekuloimaan vaikka mihin suuntaan, mitä anopit teoillaan ja sanoillaan oikeasti tarkoittavat, mutta ainut oikea totuus tulee sen anopin suusta.
Harmi, ettei kovin monikaan anoppi varmasti aio kertoa ikinä miksi käyttäytyy näin ja näin.
Vierailija kirjoitti:
https://www.nainen.com/asiantuntija-lapset-ovat-laheisempia-aidin-puole…
https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/ihmiset-kulttuuri/äiti-sitä-soppaa-…
https://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/kotimaa/item/112598-tut…
Ei päde meillä! Mun vanhempia ei kiinnosta tippaakaan, viimeks nähty vuosia sitten ja ainoista lapsenlapsistaan kahta eivät ole ikinä nähneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen suorastaan addiktoitunut tähän hyvän olon tunteeseen, mitä ketjua lukiessani saan.
Kiitos kaikille vertaistuesta!
Ap, sinulla menee hienosti nyt kun mieskin on avannut silmänsä tälle touhulle!
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yhdessä linkissä miniää verrattiin "portin vartijaksi".
Nuo linkit on antanut uutta näkökulmaa asioihin.Miksei anopit heti alussa yritä luoda hyvää suhdetta miniään? (Tai varmaan osa tekeekin).
Mutta osassa jutuissa mitä tätä keskustelua olen lukenut niin miniä on ollut aina vain pelinappula, jolla kontrolloidaan poikaa, p*skmpäri, minne ammennetaan se oma pahaolo, kynnysmatto (mikä tämäki on? Oletetaanko, että ollaan niin läheisiä, että toisen kotiin voi vaan tulla ja sanoa mitä sylki suuhun tuo? Vai savustetaanko tällä miehen puoliso ulos kuvioista?)Onneksi ite tietää nyt, miten olla hyvä anoppi, jos joskus miniän saan.
Niinpä. Itse kunkin olisi hyvä muistaa miten ollaan kun ja jos miniä joskus saadaan. Ja miten ollaan sen aikuiseksi kasvavan oman tyttären tai pojan kanssa.
Jotta pystyisi suhtautumaan miniään toisena aikuisena, tulee osata suhtautua myös omaan lapseensa toisena aikuisena. Itsenäistymisen asteen tulee olla riittävä. Liian kietoutumisen välttämiseksi pitää ehkä vähän tuupatakin poikasta pesästään ("ei, enää ei vanhemmat auta ihan kaikessa, pärjäät varmasti itse") ja toisaalta antaa itsensä tuntea se haikeus mitä elämäntilanteen muutos tuo, toisaalta se helpotuskin, ettei kaikesta tarvitse eikä voi olla enää vastuussa.
Aikuisiin lapsiinsa pitää oppia luottamaan. Heidän pärjäämiseensä pitää oppia luottamaan. Ja siihenkin, että elämänsä surut ja pettymykset he osaavat kohdata ihan itse.
Silloin voi luopua vastuusta, kunnioittaa nuorta perhettä samoin kuin ketä tahansa muuta perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yhdessä linkissä miniää verrattiin "portin vartijaksi".Nuo linkit on antanut uutta näkökulmaa asioihin.
Miksei anopit heti alussa yritä luoda hyvää suhdetta miniään? (Tai varmaan osa tekeekin).Mutta osassa jutuissa mitä tätä keskustelua olen lukenut niin miniä on ollut aina vain pelinappula, jolla kontrolloidaan poikaa, p*skmpäri, minne ammennetaan se oma pahaolo, kynnysmatto (mikä tämäki on? Oletetaanko, että ollaan niin läheisiä, että toisen kotiin voi vaan tulla ja sanoa mitä sylki suuhun tuo? Vai savustetaanko tällä miehen puoliso ulos kuvioista?)
Onneksi ite tietää nyt, miten olla hyvä anoppi, jos joskus miniän saan.Niinpä. Itse kunkin olisi hyvä muistaa miten ollaan kun ja jos miniä joskus saadaan. Ja miten ollaan sen aikuiseksi kasvavan oman tyttären tai pojan kanssa.
Jotta pystyisi suhtautumaan miniään toisena aikuisena, tulee osata suhtautua myös omaan lapseensa toisena aikuisena. Itsenäistymisen asteen tulee olla riittävä. Liian kietoutumisen välttämiseksi pitää ehkä vähän tuupatakin poikasta pesästään ("ei, enää ei vanhemmat auta ihan kaikessa, pärjäät varmasti itse") ja toisaalta antaa itsensä tuntea se haikeus mitä elämäntilanteen muutos tuo, toisaalta se helpotuskin, ettei kaikesta tarvitse eikä voi olla enää vastuussa.
Aikuisiin lapsiinsa pitää oppia luottamaan. Heidän pärjäämiseensä pitää oppia luottamaan. Ja siihenkin, että elämänsä surut ja pettymykset he osaavat kohdata ihan itse.
Silloin voi luopua vastuusta, kunnioittaa nuorta perhettä samoin kuin ketä tahansa muuta perhettä.
Jos ihminen takertuu aikuiseen lapseensa, hän ei todellakaan kykene tuuppimaan mihinkään, vaan takertuu vimmaisesti ja rakentaa päässään sille vielä hyvät syytkin.
Meillä minun äitini sanoi että "älä mene" jopa kun sieltä yritti lähteä kouluun. Kyllä. Tällaisia on.
Hänen kanssaan ei pysty olemaan lainkaan ilman, että hän alkaa ulottaa lonkeroitaan ja tukahduttamaan. Erittäin aggressiivisesti.
Eikä todellakaan näe itsessään kuij erittäin superloistavan malliäidin ja -isoäidin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yhdessä linkissä miniää verrattiin "portin vartijaksi".Nuo linkit on antanut uutta näkökulmaa asioihin.
Miksei anopit heti alussa yritä luoda hyvää suhdetta miniään? (Tai varmaan osa tekeekin).Mutta osassa jutuissa mitä tätä keskustelua olen lukenut niin miniä on ollut aina vain pelinappula, jolla kontrolloidaan poikaa, p*skmpäri, minne ammennetaan se oma pahaolo, kynnysmatto (mikä tämäki on? Oletetaanko, että ollaan niin läheisiä, että toisen kotiin voi vaan tulla ja sanoa mitä sylki suuhun tuo? Vai savustetaanko tällä miehen puoliso ulos kuvioista?)
Onneksi ite tietää nyt, miten olla hyvä anoppi, jos joskus miniän saan.
Niinpä. Itse kunkin olisi hyvä muistaa miten ollaan kun ja jos miniä joskus saadaan. Ja miten ollaan sen aikuiseksi kasvavan oman tyttären tai pojan kanssa.
Jotta pystyisi suhtautumaan miniään toisena aikuisena, tulee osata suhtautua myös omaan lapseensa toisena aikuisena. Itsenäistymisen asteen tulee olla riittävä. Liian kietoutumisen välttämiseksi pitää ehkä vähän tuupatakin poikasta pesästään ("ei, enää ei vanhemmat auta ihan kaikessa, pärjäät varmasti itse") ja toisaalta antaa itsensä tuntea se haikeus mitä elämäntilanteen muutos tuo, toisaalta se helpotuskin, ettei kaikesta tarvitse eikä voi olla enää vastuussa.
Aikuisiin lapsiinsa pitää oppia luottamaan. Heidän pärjäämiseensä pitää oppia luottamaan. Ja siihenkin, että elämänsä surut ja pettymykset he osaavat kohdata ihan itse.
Silloin voi luopua vastuusta, kunnioittaa nuorta perhettä samoin kuin ketä tahansa muuta perhettä.Jos ihminen takertuu aikuiseen lapseensa, hän ei todellakaan kykene tuuppimaan mihinkään, vaan takertuu vimmaisesti ja rakentaa päässään sille vielä hyvät syytkin.
Meillä minun äitini sanoi että "älä mene" jopa kun sieltä yritti lähteä kouluun. Kyllä. Tällaisia on.
Hänen kanssaan ei pysty olemaan lainkaan ilman, että hän alkaa ulottaa lonkeroitaan ja tukahduttamaan. Erittäin aggressiivisesti.
Eikä todellakaan näe itsessään kuij erittäin superloistavan malliäidin ja -isoäidin.
Kyllä uskon että tällaisia on.
Lähinnä suuntasinkin sanani niille joista vasta on tulossa joskus anoppeja ja aikuisten lasten äitejä. Jos malleja ei ole, niin pitää tiedostaa, miten toisin asiat pitäisi tehdä. Ja mikä menee pieleen, kun käy noin kuin joillekin aikuisten lasten äideille on käynyt. Eriytymiskehitys ei ole kunnolla päässyt tapahtumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ahdistaa ihan hirvittävästi. Mun lapsella on parin viikon päästä synttärit. Mä tykkään järjestää juhlia, leipoa jne. Vieraatkin on kivoja. Siis kaikki ne vieraat, jotka olen kutsunut. Mies sit käynyt kutsumassa äitinsäkin, se kun kuuluu hyviin tapoihin kutsua mummu lapsenlapsen synttäreille.
Hyviin tapoihin kuulunee myös haukkua miniä synttäreillä. Tämä ohjelmanumero on ollut meillä ohjelmassa esikoisen 1-vuotissynttäreistä lähtien. Anopille täytyy kyllä antaa pointsit luovuudesta, joka kerta on keksinyt uuden tavan miten nöyryyttää minua.
Anoppi osaa valita tilanteen niin, että mies ei ole kuuloetäisyydellä.Mua harmittaa mun lasten puolesta, että heidän äitiään ahdistaa synttärijärjestelyt. Ja miehen ylikiltteys, kun se sulkasatoinen huuhkaja piti kutsua. Ei juuri olla tekemisissä muuten, mutta mies ei halua (velvollisuudentunnosta) katkaista äitiinsä, vaikka äitinsä on kamala meidän koko perheelle.
Kun anoppi aloittaa vaivihkaisen haukkumisensa, korota heti ääntäsi "ai mitä sanoit, anteeksi, en ihan kuullut" niin että huomio kiinnittyy teihin. Laita tuommoisen huuhkajan kiusanteolle stoppi. Sinua ei omassa kodissasi kukaan nöyryytä. Mieti, mikä on pahin mahdollinen seuraus sille että puolustaudut? Anoppi lähtee ovet paukkuen? Sehän pelastaisi synttärit :)
Mulla on tähän liittyen väkivaltainen fantasia. Anoppi aloittaa synttärishownsa, ja mulla napsahtaa. Otan anoppia niskasta kiinni ja heitän ovesta pihalle vesisateeseen. Ennen pihalle heittoa kuitenkin halkaisen anopin naaman oven karmiin.
Jälkikäteen vain harmittaa anopista jäänyt sotku.
Siis ei tarvitse soittaa poliisia, en tietenkään koske anoppiin.
Toisinaan lehdissä on pikku-uutisia siitä kuinka joku aikuinen mies on tappanut tätinsä tai polttanut vanhempiensa talon. Yksi tällainen uutinen oli joitakin vuosia joulun jälkeen. Riitaa ei ollut ollut taustalla ja joulunkin olivat viettäneet yhdessä, aikuinen poika oli vaan pyhien päätteeksi yhtäkkiä polttanut vanhempiensa talon.
Minulla tulee niistä uutisista mieleen oma äitini ja veljeni. Aina kun tapaan heidät samaan aikaan, saan ihmetellä suuresti veljeni sietokykyä. Ohjetta ja arvostelua sataa päälle siihen tahtiin että ihan hirvittää.
Eikä se lopu vaikka hänelle siitä millä tavalla sanoo.
Nämä tilanteet tulevat aina mieleen kun näkee niitä uutisia 😐
Sitä alkaa miettimään että niissä uutisissa on varmaan kyse jostain samankaltaisesta. Aikuisella pojalla on vaan sitten sietokyky loppunut lopullisesti. Ja sitten sitä miettii että kuinka kauan veljellä hermot kestää.Äitini arvostelee ja neuvoo minuakin, mutta ei yhtä paljon kuin veljeäni. Veljeni on osannut minua paremmin alkaa elämään omannäköistään elämää ja äiti hädissään yrittää saada veljeni elämäntyylin muuttumaan.
Minä saan enemmän hyväksyntää osakseni, mutta ahdistavaa sekin on. En minä halua, että kukaan ulkopuolinen hyväksyy tapani elää. Ei se asia kuulu ulkopuolisille enkä tarvitse elämälleni kenenkään lupaa.
Paljon saan minäkin kuulla moitteita veljeni elämäntavasta, ja monet kerrat on äitini haukkunut minut pystyyn kun en ole alkanut "neuvomaan" veljeä äidin ohjeiden mukaan.
Olen hirveä välinpitämätön itsekäs ihminen, joka ei yhtään välitä veljestään. Jos välittäisi, niin neuvoisi ja opastaisi niinkuin äiti käskee.Tämä veli on joitakin vuosia minua vanhempi ja olemme jo keski-ikäisiä.
Pahin tilanne oli minulle silloin kun vielä opiskeltiin eikä veljellä ollut puhelinta. Sain useita puheluita päivittäin. Joskus niitä saattoi tulla kymmeniä yhtenä ryppäänä.
Puhelut käsittelevät yleensä sitä kuinka veljeni tekee kaiken väärin ja pilaa koko suvun maineen. Sitten haukuttiin minua kuinka olen tyhmä ja aiheutan meille kaikille vaikeuksia kun en neuvo veljeä. "Sinua se kuuntelee" oli peruste sille että minun pitäisi neuvoa.
Ihan varmasti olisi kuunteleminen lakannut jos olisin alkanut neuvomaan ja manipuloimaan äitini käsikassarana.Se oli sitä aikaa kun oli vielä lankapuhelimia, eikä niistä nähnyt kuka soittaa.
Kavereiden takia siihen puhelimeen vastailin kun olin kotona. En halunnut missata heidän puheluita.Nykyään äiti pystyy soittamaan veljelleni, mikä on rauhoittanut tilannetta osaltani. Varsinkin nyt kun veli on mennyt naimisiin, ja vaimonsa pakottaa vastaamaan äidin puheluihin, olen saanut olla paremmin rauhassa. Voi olla että vaimollekin pian valkenee miksi veli ei halua hirveästi olla äidin kanssa tekemisissä. Nyt hän vielä yrittää luoda yhteyksiä anoppiinsa.
Ja minulle äiti haukkuu ja arvostelee miniäänsä. Neuvoo minua, että "meidän pitää sietää sitä akkaa veljesi takia".Toivottavasti tämä sairas kuvio ei tuhoa heidän avioliittoa. Se vaimo on oikeasti Ihan kiva ja asiallinen ihminen. Toivon kovasti että heidän liittonsa olisi onnellinen. Äidistä huolimatta.
Se äitini käyttämä ilmaisu "meistä" on pelottava. Äiti kun ei ole vielä huomannut, että minä olen ihan oma persoona, oikea erillinen ihminen, jolla on oma elämä ja omat mielipiteet. Hänelle "me" tarkoittaa häntä itseään ja hän näkee minut osaksi itseään. Siksi monikkomuoto.
Etkö voisi jutella avoimesti tästä tilanteesta veljesi vaimon ja veljesi kanssa? Ennenkuin äitis saa korjaamatonta tuhoa aikaan veljesi parisuhteessa...
En usko, että tuollaisen ihmisen kanssa on järkevää jutella hänen todella loukkaavasta käytöksestään. Tuskin tuo äiti tajuaa käytöksensä törkeyttä vaikka hänelle sanoisikin asiasta.
Joo, en niin ajatellutkaan, mutta olisi ehkä hyvä "uhrit" voisivat olla keskenään avoimia tilanteesta, ja että veljen naisystävä ymmärtäisi missä mennään. Yhdessä voivat olla vahvempia, eikä äidin "hajoita ja hallitse -taktiikka" enää toimi.
Ihmiset, edes sisarukset eivät ole lojaaleja eivätkä auta toisiaan vaikka näkisivät suurta eriarvoisuutta. Meillä anoppi hoitaa mieheni sisarusten lapsia viikottain, ottaa yökylään, ostaa lahjoja, järjestää synttärit, soittaa 10 krt päivässä, auttaa ja hyysää.
Meidän perhettä ei auta ikinä eikä pidä yhteyttä, ei osta lahjoja lapsille eikä tule kylään, kertaakaan ei ole hoitanut, ei soita koskaan. Ilmoitti miehelle suoraan, että hän auttaa vain tytärtään koska tyttären lapset rakkaita ja ”oman tuntuisia”. Miniän lapsista ei välitä lainkaan, koska miniän lapset ei ole rakkaita ja ne ovat niin”vieraan tuntuisia”. Anopin poika on siis isä, ja ei varmaan ne pojan lapset ole läheisiä kun anoppi ei niitä tapaa. Muutenkin ärsyttää että anoppi koko ajan puhuu että miniän lapset, ”Pirjon” lapset, ihan kuin mies ei olisi isä ollenkan.Kun mies yritti puhua sisarukselleen siitä miten pahalta meistä tuntuu kun mummo on 365 pv vuodessa toisen perheen luona auttaen ja tukien, toisen perheen luona 0 pv vuodessa eikä yhteyttä edes pidä, niin arvatkaa miten kävi?
Tämä kaiken saanut raivostui, sanoi että en anna omasta avusta teille yhtään, mummon ei tarvi teillä käydä jatkossakaan koska HÄN tarvitsee mummon heille, ja että niin se vasn on että mummo saa rakkaalle lapselle antaa kaiken ajan ja ei-rakkaan jättää ilman.Se siitä sitten, sisarusten solidaarisuudesta. Ilman mummoa mennään edelleen.
Omasta mielestäni teidän perheen tilanne on parempi kuin serkkujen. Olisi kamalaa jos joku järjestäisi lapseni synttärit ja soittelisi päivittäin useasti. Ja vielä sanoisi, että lapseni tuntuvat hänen omiltaan. Ja vielä viikottain joutuisin eroon lapsistani. Kuulostaa kamalalta.
Vierailija kirjoitti:
Huomaako kukaan yhtä isoa asiaa? Nimittäin sitä mikä raju todellisuusero on kiiltokuvatodellisuudella (media, tv, perhelehdet, naistenlehdet) ja elävän elämän todellisuudella?
Kiiltokuvakuvasto on sitä että rakastavat isovanhemmat auttaa, toimii tukiverkkona, hoitaa lapsia, reissataan kolmen sukupolven kanssa.
Totuus on sit taas tätä mitä ketjussa kuvattu.Mulla välit poikki lastemme molempiin isovanhempiin, minusta riippumattomista syistä. Haluaisin pullantuoksuiset mummot mutta tarjolla on vaan rsjatonta narsistia ja mt-ongelmaista juoppoa.
Minulle ollut tämä ketju todella valtava vertaistuki, etten olekaan ainoa jolla välirikko tms vaikeuksia.
Vituttaa median kiiltokuvailu. Sielläkin joskus ois hyvä puhua totta.
No, se mitä sinä sanot kiiltokuvatodellisuudeksi on toisille ihan oikeaa todellisuutta eli totta. Mutta kuten tunnettua, eämä ei ole reilua.
Ihmiset, edes sisarukset eivät ole lojaaleja eivätkä auta toisiaan vaikka näkisivät suurta eriarvoisuutta. Meillä anoppi hoitaa mieheni sisarusten lapsia viikottain, ottaa yökylään, ostaa lahjoja, järjestää synttärit, soittaa 10 krt päivässä, auttaa ja hyysää.
Meidän perhettä ei auta ikinä eikä pidä yhteyttä, ei osta lahjoja lapsille eikä tule kylään, kertaakaan ei ole hoitanut, ei soita koskaan. Ilmoitti miehelle suoraan, että hän auttaa vain tytärtään koska tyttären lapset rakkaita ja ”oman tuntuisia”. Miniän lapsista ei välitä lainkaan, koska miniän lapset ei ole rakkaita ja ne ovat niin”vieraan tuntuisia”. Anopin poika on siis isä, ja ei varmaan ne pojan lapset ole läheisiä kun anoppi ei niitä tapaa. Muutenkin ärsyttää että anoppi koko ajan puhuu että miniän lapset, ”Pirjon” lapset, ihan kuin mies ei olisi isä ollenkan.
Kun mies yritti puhua sisarukselleen siitä miten pahalta meistä tuntuu kun mummo on 365 pv vuodessa toisen perheen luona auttaen ja tukien, toisen perheen luona 0 pv vuodessa eikä yhteyttä edes pidä, niin arvatkaa miten kävi?
Tämä kaiken saanut raivostui, sanoi että en anna omasta avusta teille yhtään, mummon ei tarvi teillä käydä jatkossakaan koska HÄN tarvitsee mummon heille, ja että niin se vasn on että mummo saa rakkaalle lapselle antaa kaiken ajan ja ei-rakkaan jättää ilman.
Se siitä sitten, sisarusten solidaarisuudesta. Ilman mummoa mennään edelleen.